Mutta onhan mulla pyörä

Sen piti olla ihan tavallinen huoltoreissu. Pakkasin (siis mies pakkasi) pyörän autoon ja lähdin sillä seikkailemaan kaupunkiin. Minun oli määrä hakea auto pois kolmen tunnin päästä. Viiletin pitkin tuntemattomia pyöräteitä, ihailin kaupungin kulmia, poljin vapaana kuin taivaan lintu (tai ainakin opiskelija. Se fiilis nyt ainakin tuli.). Sitten soi puhelin. Vai että oikein turvallisuusriski? Ja osia tilattava Hollannista saakka? No, korjattavahan se oli.

Mielessä kupli. Voi että, mikä mahdollisuus! Siis kyllä, tämä tapahtui ennen juhannusta, enkä todellakaan tulisi saamaan autoa käyttööni juhannusvuoroihin. Ja työmatka? 30 kilometriä suuntaansa. Lisäselvityksen jälkeen sain tietää paremmin aikatauluista ja kustannuksista. Auton saisi hetkeksi käyttöön aikaisintaan reilun viikon päästä, mutta pienempää korjattavaa jäisi vielä. Hinnasta en viitsi edes tähän kirjoitukseen liikaa paneutua, koska kyseessä on iloinen kirjoitus.

Mutta kuplinta vain yltyi! Ihan mieletöntä! Mikä seikkailu! Minullahan oli pyörä ja uskoin, että voisin saada jostain majapaikkaa - juhannuksesta huolimatta.
Tapasin kohta ystävää, jonka kanssa ystävyys on vasta orastamassa. Juotuamme kahvit ja höpöteltyämme aikamme aloin kasaamaan tavaroitani pyörän tarakalle. Hän siinä sitten tokaisi, että hänen asuntoaan voisi ainakin käyttää, kun hän on itse perheensä luona juhannuksen vietossa.

Ja kas! Nyt on takana monta päivää, jolloin olen osittain pyöräillyt ihan kotoa töihin, asunut ystäväni luona, pyöräillyt työmatkat ja tiivistäen: fiilistellyt tätä kaupunkia.

Olen nauttinut siitä, että olen voinut ajaa autoa vähemmän ja kulkea vapaammin pyörällä. Olen tutkinut eri kaupunginosia, viehättynyt kaupungin monipuolisuudesta. Tämä on ollut kuin seikkailua, irtiottoa arjesta, silti osin samaa arkea eläen. Okei, olen myös kastunut sateessa, saanut tukkani liimaantumaan päähän kiinni, löytänyt avatun raejuustopurkin liemet repun pohjalta, pysähtynyt pumppaamaan renkaisiin lisää ilmaa ja elänyt aika vähillä tavaroilla (monen päivän tarvikkeet lenkkivaatteista kypärään, kyläilyvaatteista yöpymiskamoihin, on pitänyt mahduttaa reppuun (ja vielä kyetä sitomaan se tarakalle ja ajamaan sen kanssa kotiin, kun lähden huomenna paluumatkalle).

Mutta ai että, olen nauttinut. On ollut niin paljon nähtävää, koettavaa ja fiilisteltävää. On ollut vapauttavaa elää jotenkin askeettisemmin. Siis kuin opiskeluvuosina. Sitä vain pärjätään.

Ja kaiken pyöräilyn ja tähän kaupunkiin ihastumisen lisäksi juttelimme ystävän kanssa myöhään yöhön hänen palattua kotiinsa. Olisimmeko voineet tutustua näin hyvin, jos auton huolto olisi sujunut ongelmitta?
Voi huokaus. Olo on ollut niin vapautunut. ♡

Taas yksi vauvajuttu

Serkku, rv 36. Tyttö tulossa. Ihana ja pitkä parisuhde. Kaunis koti, kahdet tekevät kädet.
Oli ihana nähdä varmaan vuoden kahden jälkeen. Serkun kanssa on pitkästä etäisyydestä huolimatta nähty lapsena kaikki kesät ja muut lomat, touhuttu molempien maalaiskodeissa, seikkailtu kaupungeissa, yövytty mökeillä, valvottu öitä. Tänään tehtiin yhdessä ruokaa, höpöteltiin. Juteltiin paljon vauvasta.

Lähdin muutaman tunnin kyläilyn jälkeen kotimatkalle, mutta oli pysähdyttävä kahville huoltoasemalle. Tekisi mieli jäädä tänne. En halua palata omaan elämääni. En jaksaisi mennä tänään ystävien seuraan saunailtaan (vaikka siellä ei olekaan vauvoja). Mielessä jyskyttää: haluan tuon elämän. Minä niin haluan serkkuni elämän.

Järjen äänen vuoro: omassani on aivan kylliksi ihania asioita. Ei toisen elämä välttämättä ole sen parempaa; omat murheet ja taakat on sielläkin. Jänniä nämä tunteiden vuoristoradat.

Kai se on jatkettava matkaa, ettei myöhästytä.

P.s. Löysin itselleni matkaseuraa. Saanen esitellä: Keijo-kettu. ♡

Kätevä emäntä. Not.

Sain äsken idean imuroidessani huushollia ja esittäessäni kelpo emäntää. Siis sellaista moniosaajaa, kuten äitini, tätini ja mummoni. Tai sitten vain yritin olla jotenkuten tehokas, sillä samaan aikaan "tytöt", kuten naapurini heitä kutsuu, ahersivat kuistin aitamme parissa. Ja vain naapurin ansiosta. Hihat heilumaan vain.

Moniosaajaksi minua kutsuttiin tänään töissäkin kertoessani kokemuksistani "vierailla" osastoilla. Tuntuu ihan hullulta, että minusta muka puhutaan. Samoihin aikoihin olen kuitenkin toisen kollegan vuoksi käynyt "jäähyllä" ulkona, kun alkoi niin kovasti kiehuttamaan piikittelyt ja muu epäasiallinen käytös. En oikeastaan viitsi edes mennä noihin tarkemmin, sillä huomaan, että juttu vain ryöpsähtäisi, kuten se niin helposti käy.

Jostain syystä olen ollut yhtä kiehuvaa pataa koko tyttö. On kiukuttanut ja ärsyttänyt niin, että olen melkein ollut kaivamassa verta nenästäni, kun olen mennyt pitämään (mielestäni) asiallisesti puoliani. Toisaalta olen tänään huomannut jotain asiaa lieventäviä ja helpottavia juttuja. Ehkä minusta huomataan, etten olekaan mikään kiltti pieni tyttö, vaikka päälle päin saattaa siltä näyttääkin.

No nyt se meinaa alkaa taas. Lähden kohta lenkille, niin voin pauhata jyrinät sinne. Mutta kun.
En ole vähään aikaan kirjoitellut, sillä koen, että olen viime aikoina sen lisäksi, että olen nauttinut aivan älyttömästi ystävien kanssa vietetyistä ajoista, niin olen myös ollut aika kiukkuinen. Ja tuntuu hurjan tylsältä jauhaa samaa paskaa tänne, vaikka purkupaikkahan tämän pitäisi olla. Ehkä se johtuu myös saamistani ihanista ja ilostuttavista kommenteista ja lyhyistä keskusteluista, ja siksi tuntuisi jotenkin kurjalta heittää nyt tällaista kehiin.

Tai ehkä tämä on sittenkin vain menneen viikon summa. Vauvat ovat olleet paljon myös mielessä, mutta juhlatunnelmissa. On juhlittu jopa kahdesti samaa tulevaa äitiä ja synttärisankaria yllättäen niin, että itsekin olen ollut aivan sydän pakahtumaisillani ja kyyneleet silmissä. Että osasi olla ihania hetkiä. Huomaan kuitenkin itselleni rakentuneen jonkinlaisen kilven. Joo, puhetta oli paljon vauvoista, synnytyksestä, vauvan hoidosta ja vanhemmuudesta. Isohan se vauvamasu jo oli, ja kokoakin muun muassa veikkailtiin lankojen avulla. Mutta ei se päässyt enää iholle. Minusta tuli sairaanhoitaja. Suojakuori. Toisaalta aika surullista, mutta nyt on näin.

Mutta siihen en keksinyt suojakuorta, miten reagoida innoissaan ja suojelevasti toimivaan tulevaan isään ja tuleviin isovanhempiin. Totta kai tapaan tällaisiakin töissäni, mutta silti aika harvoin ja noin kotoisissa tunnelmissa. Ehkä ne ovat ennenkin olleet minulle heikkoja kohtia.

Niin se kuningasidea, melkein unohdin sen jo.
Olen miettinyt, että mitäs tämä elämä nyt sitten oikein on, kun se on tällaiseksi päätynyt, enkä osaa pihaakaan laittaa. Hirmuisesti minulla olisi haaveita siitä, millainen haluaisin olla: kätevä käsistäni, tekevä, osaava ja ahkera. Sitten tajusin tuossa imurinvarressa huitoessani: mitä se oikeastaan tarkoittaa? Eli kuten opiskelujen harjoittelujaksoilla tehtiin: pilko tavoitteet pienemmiksi. Mitä tarkoittaa "kädentaitojen oppiminen"? Kanyylin laitto, haavahoito, tikkien poisto, inhaloitavan lääkkeen antaminen, vaipan vaihto. Entä omassa elämässäni? Tällä hetkellä ajankohtaisesti laatikkokasvimaan laitto, etukuistin maalaus, pyörän huolto, vierashuoneen laitto (= taulun etsiminen ja sen naulaaminen seinälle), säilytyslaatikoiden hankkiminen ja turhan tavaran pois laittaminen. Miten tavoitteisiin päästään? Seuraa, tee, kysy neuvoa, toistoa, toistoa, toistoa. Vaihda eri ikäisten lasten vaippoja. Harjoittele kanyylin laittoa aina, kun mahdollista. Rohkeasti vain yrittämään, ei se tieto ja taito päähän taivaalta tipahda. Ja samoin: hankkiudu kauppaan, osta lautaa, kaiva kuoppa ja heitä laudat sinne ja vähän multaa (ehkä vähän muutakin :D).
Ei "jossain vaiheessa", vaan "keskiviikkona".

Ja nyt lähden juoksemaan. Johan tämäkin helpotti.
Senkin suorittaja, mutta minkäs teet.

Elämänilo-moodi

Mun on jotenkin hurjan kiva mieli ja olo.
Takana on vähän rankempi työpäivä vieraalla osastolla ja tiedän myös huomenna seikkailevani täysin uudella osastolla (ja iltavuoron siihen päälle eri paikassa). Mutta huomaan tervetulleen kevyen olon. Ja se ajatus: tämä on se moodi, jossa olen parhaimmillani, omana itsenäni!

Iloitsen siitä, että nyt olen voimaantuneempi ja vapautuneempi työasioista: okei, joku asia voi harmittaa, mutta en anna sen harmaannuttaa päivääni. Sehän on vain työ. Eli pienempi osa siitä, mitä kaikkea muuta elämäni on. Ja minusta elämäni ON aivan ihana. Se keventää työjutut.

Ja mitä elämäni sitten on: esimerkiksi loman täydeltä rakkaita ja hervottomia ystäviä, spontaaneita hetkiä, urheilua, kuten juoksemista, pyöräilyä, salilla ja bodypumpissa käymistä sekä ĺuovia hetkiä, kuten käsitöitä, kirjoittamista ja kokkaamista.

Nämä yhdessä ja tieto siitä, että vauhtipilleri ovat alkuviikon labrojen mukaan toimineet, ovat saaneet aikaan tämän ihanan ja huumaavan energisen ja iloisen olotilan. Kyllä, tsh ja t4v ovat nyt sulassa sovussa viitearvoissa köllöttelemässä. Minä jatkan entisellä lääkityksellä ja nautin kesästä.

Luulen, että tulen pian taas hehkuttamaan jotain lomatapahtumaa, mutta nyt on reissattava höyhensaarille.

Sananl. 4:23

Mun rauhan paikka

Terveisiä täältä jostain, kaukaa elämän melskeestä. Täältä, jossa arki koostuu takkatulen sytyttämisestä riittävän ajoissa, jos mielii syödä jotain. Tai kaasuhellalla kokkaamisesta emalikattiloilla. Saunan lämmittämisestä. Lintujen liverryksestä. Sateen ropinasta peltikattoa vasten. Takkatulen kohinasta. Saunan lauteille torkahtamisesta. Talviturkin heittämisestä. Kuuman ja kylmän veden sekoittamisesta vatiin pesuvedeksi. Ja lukemisesta.

Olen "paennut" mökille. Tämä on paikka, jossa olen viettänyt kesiä lapsuudestani saakka, tullut iltasaunaan, yöpymään, valvomaan, viettämään ihania ja rattoisia hetkiä sukulaisten ja ystävien kanssa. Täällä on kestitetty milloin minkäkinlaisia joukkoja, on (savu)saunotettu niin Martat, suunnistajat, heinätalkoolaiset, seurakuntanuoret kuin vieraat ympäri maailmaa (kiitos maailmanmatkaajatätieni olen saanut lapsena ja nuorena tehdä tuttavuutta niin taiwanilaisten, sveitsiläisten, egyptiläisten ja nepalilaisten vieraiden kanssa ihmettelemättä asiaa sen enempää.).

No nyt rönsyää jo juttuni. Ehkä tällainen kaikenlainen muistelointi saunan seiniin liimatuista takassa paistetuista letuista unettomiin öihin Monopolyn tiimoilta ja mökin pihalla filmatuista elokuvista (heh) kaikenlaisiin seikkailuihin juontaa juurensa tällä kertaa siitä, että olen käyttänyt tänäisen oikolukemiseen. En vain ole pystynyt laskemaan käsistäni tuota 222 sivun nippua, jonka toimittanut äitini pyysi oikolukemaan.

Ja niin olen ollut koko päivän tempaistuna erilaisiin karjalaisiin muistoihin, historioihin ja tapahtumiin. Löysinpä joukosta myös oman kirjoitelmani eräältä kotiseutumatkalta. Olen kasvanut karjalan murteen ja muistojen keskellä. Osa perheeni ja molempien sukujeni tavoista ja ruokaperinteistä tulevat suoraan Kannakselta. Ja siellä olen minäkin ollut tänään, kulkenut monenlaisia reittejä hurjia evakkomatkoja, viettänyt erilaisia juhlia karjalaisin menoin, asettunut elämään uusille sijoituspaikoille, aloittanut jälleenrakennuksen. Ja elänyt elämää reippaalla asenteella saaduilla mahdollisuuksilla.

On ollut vaikeahko miettiä tänään muuta. Tuntuu väärältä selata nettiä (akkua olen joka tapauksessa säästämässä sähköttömässä mökissä) tai lukea mukanani tuomaa kirjaa. Toki olokin on yöstä lähtien ollut flunssainen ja kipeä, että sekään ei ole houkutellut pihahommiin.

Mieli on ollut jokseenkin melankolinen. Pääpiirteittäin onnellinen, että saan olla täällä, vaikka kovin suuria saunailtoja ei ole täällä vietetty enää vuosiin. Olen onnellinen, että olen saanut rikkautena paloja karjalaisesta kulttuurista kolmen isovanhempani kautta. Mutta huomaan ikävöiväni kahta heistä. Hyö ei ol olt tääl ennää 9 vuotee haastelemmas. Samalla mietin myös sitä, kuinka karjalaisissa tavoissa ja kertomuksissa tuli usein ilmi perinteet ja niiden siirtäminen. Saanko minä ikinä siirtää omia tapojani ja perinteitä seuraavalle polvelle?

(Oi, kyllä: Karjalassa aurinko paistaa ja käki kukkuu. Ainakin vuosina 2003 ja 2004 käytyäni katsomassa isovanhempieni kotiseutuja.)

Ajattelinpa eräänä koulun päättäjäispäivänä

Jännän haikea olo. Olen kuluneella viikolla nähnyt parin kollegan hehkuvan ylpeyttä tuoreista ylioppilaistaan ja juhlien järjestämisen touhua. Tänään valmistauduin lähtemään kummini tytön juhliin. Jostain syystä koin itseni kovin etäiseksi. Letitin tukkaani viime vuoden "kaavalla", vedin päälleni mekon, sudin meikit naamaan. Ihanaahan se on laittautua, ei siinä mitään. Ja kun sitten näin tuon tytön, jolle olen toiminut myös lapsenvahtina monta vuotta, kauniina, hehkuvana nuorena naisena valkea lakki kiharoilla herkistyin kyyneliin. Samalla olin kuitenkin kovin onnellinen nähdessäni hänet. Miten sen selittäisi? Se oli sekoitusta tuon tytön kasvamisesta ja omista haikeista ajatuksista.

Koulun päättäjäisistä, Suvivirrestä, todistuksista, kukkasista, valkolakeista... kaikista näistä on tullut viime aikoina haikea olo. Huomaan, että omista lakkiaisistani on kulunut nyt välivuoden vuoksi 10 vuotta. Kymmenen vuotta sitten oli kaikki vielä edessä; koulu, ammatti, uusi kaupunki, elämä. Välillä huokaan, kuinka kaipaisin aloittaa alusta. Mutta tiettyjä juttuja on tullut jo tehtyä niin, ettei mahdollisuuksia enää ole niin paljon. Tehtyjä asioita ei vain saa tekemättömäksi. Tavallaan olen jopa hieman kateellinen koulunsa päättäneille. Mutta sitten jo naurattaa: en ihan niin paljon, että haluaisin olla 18-19-vuotias! Uskon, että tähän ikään mennessä on jo jotain järkeäkin tarttunut. Ihan kaikkea en haluaisi opetella uudestaan... ;)





Jostain syystä tuntuu, että haluan skipata kaikki koulun päättäjäisiin liittyvät jutut Facebookissa ja netissä. En haluaisi edes olla missään juhlissa, kuulla todistuksista, luokalta pääsyistä, kesälomalaisista ja innokkaista lapsista. Ja tämä liittyy ihan puhtaasti siihen, mitä itsellä ei tule näillä tietämin olemaan. Ei lasten kevätjuhlia, ei Suvivirsiä (jos sitä vielä vuosien päästä saa laulaa!!), ei kiitoskukkia, ei lomanaloittajaisjätskejä, ei todistuksia, innosta puhkuvia lapsia, ylpeitä vanhempia (meitä). Miksi se tänään riipaisee niin paljon?

Toisenlainen haikeus on iskenyt myös. Mielessäni myllertää jokin ihan omituinen ja vieras, aikamoisen epämukavakin tunne. Ja se taas liittyy omiin vanhempiini. Olen tätä käynyt läpi viime vuosien aikana aina silloin tällöin, jopa surullisena. Olen aina ollut melko läheinen vanhempieni kanssa. Tarkemmin ajateltuna ehkä olenkin ollut vain kiltti lapsi ja nuori ja viettänyt siksi niin paljon aikaa vanhempieni kanssa. Siksi tällaiset ajatukset tuntuvat niin vierailta ja surullisilta. Poden oikeastaan jopa syyllisyyttäkin sellaisista ajatuksista... Mutta toisaalta tämä voi edelleen olla ihan vain sellaista oman elämän selkiyttämistä. Kuka olen? Mitä haluan tehdä? Mitä ajattelen eri asioista? Mistä pidän? Miten haluan elää?
Olen aina kunnioittanut vanhempieni mielipiteitä, joten eri mieltä oleminen on ollut välillä aika radikaalia. Mutta sitten on taas näitä hetkiä, jolloin tekisi mieli vain polkea jalkaa ja sanoa, että nyt minä teen näin. Tämä on minun tapani tehdä asioita. Tiedän, mitä haluan.
En tiedä, mitä varsinaisesti on tapahtunut, vai onko tämä vain osa tätä koko lapsettomuusmyllerrystä, jolloin on kohdattava oma itsensä ja elämänsä ihan uudelta kantilta.
Kun kaikki, mitä elämältä on halunnut, joutuukin syrjään tai jopa romukoppaan.
Ei, me emme ole tehneet vanhempieni tahdon mukaan. Aikuisvuosieni aikana olen kasvanut suurestikin omaksi itsekseni, me meiksi. Silti välillä ajatukset ovat haikeina lapsuusvuosissa ja "turvassa". Toisessa hetkessä taas suunnattoman onnellinen omasta, vanhemmista itsenäisestä elämästä.
Omilla mielipiteillä, tavoilla, tyyleillä, huumorintajulla, asenteella, harrastuksilla, mieltymyksillä, haaveilla ja arvoilla.



Annan esimerkin. Olen usein huomannut, että olen isäni mielestä edustuskelpoinen tytär, kun olen nätisti laittautunut ja soitan pianoa. Voi minusta ehkä mainita, että olen sairaanhoitaja. Mutta se, että voisin avata suuni ja puhua jotain järkevää, niin eihän sellaista tapahdu. Tätä olen huomannut tapahtuneen monia vuosia. Mielipiteilläni ei ole väliä, niillä ei ole arvoa. Mutta kyllä isä kuitenkin haluaa kertoa minulle metsäveroista, maidon tuottajahinnoista, naapurien syövistä ja omista eläkesuunnitelmistaan.
Ja sitten se keittolautaseni tuijottelu! Lopulta, vilkuiltuaan lautastani jo hyvin tovin, hän ei sitten malttanut olla enää hiljaa, vaan tokaisi tänäisissä juhlissa kuuluvasti, että minun tulisi hakea lisää syötävää. (Ärsyyntyminen tuosta voi kuulostaa liioittelulta, mutta liittyy menneisiin muistoihin...)








En tiedä, onko kyse jostain tavallisesta lähes 30-vuotiaan pohdinnoista, vai ihan vain sukupolvien eroista? Tai sitten siitä, että vanhempani ovat asuneet aina maalla, pienissä piireissä ja itse olen ollut paljon sosiaalisemmissa ympyröissä... Yritän vain ymmärtää...
Ja myös elää omaa elämää.

Note to self: loma!

Hoen tätä nyt joka paikassa, jotta itsekin sen oivaltaisin. Loma alkoi!
Olin jo meinannut pitää melkoisen työleirin itselleni ("koska en ole saanut tehtyä mitään"), mutta saa nähdä, jos lysähdänkin huomenna yo-juhlista tultuani sohvan pohjalle. Iskee väsymys. Nyt ei tarvitse jaksaa.

Noei. Jotain voisin tehdä, mutta haluaisin tehdä myös kivoja asioita! Yksi toive on ainakin käydä pyöräilemässä. Haluaisin myös ottaa omaa aikaa ihan nollaamalla päätä, hengittämällä ja rauhoittumalla. Miettimällä ja olla miettimättä.
Tervetuloa, odotettu loma!

(Joo, kuva ei todella ole tänäiseltä! :) )