Näytetään tekstit, joissa on tunniste usko. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste usko. Näytä kaikki tekstit

perjantai 10. heinäkuuta 2020

Suru, joka iski


Tänään olen kaivannut hoivaa.
Voin onnekseni todeta olevani upeiden ystävien ja puolison ympäröimä. Minulla ei ole mitään hätää.
Suru on puskenut päälle kovalla otteella, joskin pahin piikki on jo onneksi hieman tylpistynyt.
Se sama suru ja kipu, kaipaus ja haikeus. On itkettänyt ja ollut paha olla. Samalla olen kokenut suurta onnellisuutta ja rakkautta, huojennusta ja helpotusta. 
Uutiset, joita olen saanut kuulla, ovat olleet upeita ja ihania. 
Ystävät, joiden kanssa olen saanut keskustella, itkeä ja nauraa, ovat niin valtavan tärkeitä.

Sain eräältä ystävältäni kukkia lahjana uuteen kotiin. Kiitin ihastellen kukkia, joista en todellakaan tiennyt, mitä niille pitäisi tehdä. Ystäväni nauroi hämmästyneenä olleensa koko ajan siinä luulossa vuosien ystävyytemme ajan, että olin lähes tulkoon guru, mitä tulee puutarhaan. No, en nyt aivan. Kokeilen ja katson, mitä tapahtuu. Enemmän keskityn kuitenkin hyötykasveihin. Hän kertoi kukkien nimet, ja toivoin, että en olisi heti seuraavassa hetkessä unohtanut, mitä ne olivat ja mihin ne kannattaisi laittaa. 
"Ei sitten mitään paineita näiden kanssa!", hän varmisteli. 
No, paineet olin joka tapauksessa ottanut, koska tokihan nyt kukat olisi saatava istutettua ja kasvamaan.
Tänään, vietettyämme ensin hyvän päivän kylässä, pyysin miestäni katsomaan hetken aikaa Huldaa, jotta voisin istuttaa kukat. Olo oli surumielinen, kyynel oli jättänyt haalean vanan poskelle. Melkein jopa ahdisti iskeä kukat maahan; mitä jos en osaisi sitäkään.
Mutta ei mennyt kauaakaan, kun jo tunsin sen ensin käsissäni, sitten käsivarsissani, päässäni, silmissäni, joka aistilla ja sydämessä saakka. Mitä hellemmin yritin käsitellä kasveja, sen hellemmin tunsin saavani jonkinlaista merkillistä hoivaa itsekin. Tuntui siltä, että samalla, kun olin (tavallaan) luomassa uutta, minä itse sain myös virkistyä, saada olla Jumalan käsissä hoivattavana, antaa Hänen tehdä työtään.

"Katso, minä luon uutta. Nyt se puhkeaa esiin - ettekö huomaa? Minä teen tien autiomaahan ja joet kuivuuden keskelle." Jes. 43:19

Mieli on eriskummallinen kapistus. Yhtäältä koen suurta onnellisuutta vauvauutisista, joskin nyt järjestyksessään kahdeksas tälle vuodelle on ottanut kipeimmin.  Olo kyllä helpottuu tästä, tiedän sen. Kuuntelen mielelläni ja elän mukana raskaus- ja vauva-arjessa.  Minua ihan todella myös kiinnostaa kaikki ympärilläni tapahtuva. Haluan olla lähellä ja auttaa. Mutta silti. Nyt vain iski.
Minäkin haluan tulla raskaaksi ja saada vauvan.

Järjellä ajateltuna meidänkin syksy on mahdollisuuksia täynnä. Mikä vain voi olla tilanne esimerkiksi kolmenkin kuukauden päästä. Jo parin viikon kuluttua voin ilmoittaa lapsettomuuspolille, että täältä ollaan kohta tulossa. 
Mutta kipu ei kysy aikaa. Se tuntee vain sen, että nyt on surullinen olo.
Onneksi suru kuitenkin lieventyy ja tekee tilaa myös onnellisuudelle ja kanssailoitsemiselle. 

Sitten elämä taas nappaa mukaansa. Hulda pyrkii syliin, halaa ja rutistaa, koskettaa poskia (tallella ovat), sanoo "äitä!" ja "kakka!", kieltäytyy menemästä vessaan "eiäkäh" ja kiljaisee naurusta ja riemusta heitettyään Pipsa Possu -pallon summamutikassa, jonka myötä koira intoutuu säntäämään leikkiin mukaan. Pyyhkäisen kyyneleen silmäkulmasta ja seuraan Huldan leikkejä. 
Tällaista meillä jo onneksi on. Miten onnellinen olen.
Huokaisen ja kaappaan tytön syliin. Äidin rakas. Niin rakas. Onneksi olet.



Nukkumaan käydessä ajattelen:
Huomenna minä lämmitän saunan,
pidän itseäni hyvänä,
kävelytän, uitan, pesen,
kutsun itseni iltateelle,
puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen, kehun:
Sinä pieni urhea nainen,
minä luotan sinuun.

- Eeva Kilpi -

keskiviikko 22. tammikuuta 2020

Millainen vaikuttaja ja toimija olen?



Olen viime aikoina miettinyt paljon vaikuttamista ja toimintaa, jolla pyritään edistämään asioita itselle tärkeiden arvojen pohjalta. Oma työni ja molemmat opiskelemani ammatit liittyvät vahvasti muiden auttamiseen sekä yhteiskunnallisiin asioihin vaikuttamiseen, enemmän ja vähemmän sen mukaisesti, mitä juuri sillä hetkellä kokee hyväksi. Riippuen siis organisaatiosta, työtehtävistä, -ajasta, -roolista ja muista sellaista asioista, joihin ei kenties pysty vaikuttamaan. Tällä hetkellä olen vielä kotona, ja olen eräänlaisin vapaaehtoistöiden myötä pyrkinyt tekemään hyvää muille.



Silti aika ajoin saatan pohtia, että onko se, millaista elämää elän nyt, riittävästi?
Saatan ehkä hiukan lannistua siitä, että joku tuttavapiirissäni saattaa osallistua tuohon ja tähän, ottaa kantaa, ja tuoda esiin vahvoja mielipiteitä työnsä ja pikkulapsiarjen ohessa.
Ja minä?
Minä askaroin eettisten ja ekologisten ajatusten parissa, intoilen arjen ruokaohjeita, sytyn ystäville leipomisesta ja kokkaamisesta, mutta myös opiskelen jatkuvasti maailmasta, ympäristöstä ja tavoista toimia paremmin luonnon, eläinten ja meidän ihmisten suhteen. Pyrin etsimään keinoja toimimaan eettisesti ja ekologisesti kestävämmin. Pyrin elämään myös kristillisten arvojen pohjalta, vaikka en kovin usein julistakaan sitä ilosanomaa, joka on minulle totta. Toisaalta saatan heittää joskus keskusteluissa koukun tuoden uskoa tai seurakunnassa käymistäni esiin. En painostaen, vaan siten, kuin kertoisin omasta arjestani.
Tietyllä tavalla olen antanut itselleni luvan olla "vain" hoitovapaalla, huolehtia omasta rakkaasta perheestäni ja pitämään silmäni auki ympärillä olevista ihmisistä, ystävistä ja tuttavista. Pyrin tutkailemaan sydäntäni, ja mitä koen, että olisi hyvä tehdä toisten hyväksi.

Ja samalla, kun kirjoitan tätä, mietin, että onhan vaikuttamista erilaista. Toiset ovat rohkeampia ja sanavalmiita, visuaalisia ja ihmisiin näillä keinoin vetoavia. Minä voin sitten vaikka leipoa vegaanisen kakun, organisoida kirkkokahvit, kutsua ystäviä koolle, lämmittää äitiystävälle saunan, hieroa toisen imetyksestä jumissa olevia hartioita, sujauttaa matkalle lähteville vanhemmille reppuihin mukaan itsetehdyt välipalapatukat, kirjoittaa juttuja ja tekstejä eri foorumeissa, pitää tärkeänä käydä moikkaamassa ja jututtamassa tuntemiani ihmisiä esimerkiksi juuri kirkkokahveilla... En ehkä ole se henkilö, joka tähtää puhujanpönttöön tai jolla on karismaattinen esiintymistaito, kyky perustella salamannopeasti ja sanavalmiisti mielipiteitään ja kannanottojaan. En ehkä ole se, joka saa ihmiset pohtimaan asioita, miettimään valintojaan uudelleen tai joka lähettelee joka viikko kantaaottavia sähköposteja kansanedustajille ja päättäjille. Mutta voin olla se, joka keittää kahvit, jotta rohkeiden esilläolijoiden energia- ja virkeystaso pysyy yllä, ihmisten verkostoituminen, kuulumisten vaihto ja maailman parantaminen mahdollistuisi tai jotta edes yksikin uupunut saisi kokea hetken hengähdyksen. Voin olla yksi palanen koko kuviossa.



Siinä se itseasiassa tulikin.
"Jotta edes yksikin..."
Mahtavaa! Olen pahoillani, lukijani, mutta intoudun ja inspiroidun ihan silkasta omasta oivalluksestani, heh.
Tulen itseasiassa selventäneeksi itselleni omia arvojani, ja kuinka koen luontevimmaksi toimia.
Jotta yksikin...
Uskon siihen, että jos ei nyt aivan "kaikki", niin moni asia vaikuttaa moneen muuhun asiaan.
Uskon siihen, että pienillä teoilla voi olla suuria merkityksiä. Herkästi omia pieniä tekojaan voi tulla vähätelleeksi, mutta miten voisi olla mahdollista, etteivät itse tehdyt asiat vaikuta, jos samaan aikaan saa itse valtavasti iloa ja rohkaisua nimenomaan pienistä teoista?

Pohdintani siis jatkuvat.
Millainen yhteiskuntavaikuttaja minä olen?
Vai voisinko vain poistaa tuon "yhteiskunta"-sanan, jotta en stressaisi joutuvani astumaan liian isoihin kenkiin.
Vaikka toisaalta... me kaikki olemme tuo "yhteiskunta". Me tässä naapurustossa, kunnassa, maakunnassa, maassa, maanosassa ja maailmassa. Eri yhteisöissä, yhteyksissä ja ryhmissä.



Mitä ajatuksia vaikuttaminen ja yhteiskunnallinen toiminta tuovat sinulle?
Millainen vaikuttaja ja toimija sinä olet?
Kuinka pyrit edistämään itsellesi tärkeitä arvoja tai elämään niiden mukaan?

Tulkaas meille, niin keitän teille kahvit!
Näistä olisikin kiva jutella!


maanantai 1. heinäkuuta 2019

Minä äitiyden takana

Hengähdän ja iloitsen suunnattomasti hetkistä, jolloin joko saan puuhattua asioita "ikuisuus to do -listaltani" tai sitten tehtyä omia juttujani jonkun katsoessa Huldaa. Ja menee vain tovi, kun tunteet ja ajatukset ovat toisissa mietteissä. Olen ennenkin ihmetellyt, että asensiko joku minuun vauvan synnyttyä jonkinlaisen äitikapselin (tunteet ja niiden sfäärit!) lisäksi myös osion, joka laittaa ajatukset menemään aivan vuoristorataa. Ulkoisesti minusta ei sitä ehkä huomaa; viime päivinä olen innoissani mennä touhottanut ikkunoiden pesun ja raparperilahjoitusten parissa. Mutta ajatuksissa raksuttaa.

Kohti minua
No kyllä, maailmani laajenee viikko viikolta. Kun Hulda mennä tohottaa ympäri asuntoa hihkuen koiraa ja seikkailuitaan (hän viittä vaille konttaa jo!) on minun jo alettava nostelemaan tavaroita Huldan korkeudelta turvaan. Mutta samaan aikaan huomaan tytön viihtyvän jo pidempiäkin aikoja seuraten koiraa tai tutustuessaan tähän suureen maailmaan. Sen sijaan, että joutuisin turvautumaan päiväuni-aikoihin (uh, aika turha toivo) tai sitten jonkun lastenhoito-apuun, niin olen viettänyt pitkät tovit ihan Huldan kanssa kaksin puuhaten! Voi, miten kiva tunne on tullut siitä, että olen saanut jotain aikaiseksi ja - heh, mikä parasta - olen saanut ruksia yli kohtia listastani, jossa nuo asiat ovat vain roikkuneet mukana. Aikaansaavuus on kiva tunne, erittäin kiva!
Oikeastaan kirjoitan noistakin vain siksi, että en tunnu millään pääsevän eroon siitä ajatuksesta, että olisin laiska. Lapsuuden peruja. Mutta se onkin sitten toinen tarina se.




Törmään tilanteisiin, jotka nostavat mieleen niitä kipeitä ja raastavia lapsettomuuden tunteita. Miten pohjattoman kipeitä ne olivatkaan, ja ovat!
Oli sitten kyse lehtijutusta, kirjasta, elokuvasta, tuntemistani ihmisistä; tunteet silti välittyvät ja nostavat taas omia tunteitani pintaan. On lopullisesti lapsettomaksi jäänyttä pariskuntaa, tulevia isovanhempia, jotka olivat jo luulleet, ettei sitä tulisi tapahtumaan. On monen keskenmenon jälkeen viime metrien raskausviikkoja, on taas niitä, jotka joutuvat luopumaan raskausajatuksesta. On sairauksien rasittamia vartaloita, raskauksia, joista ei voi vain nauttia. On kehoja, joihin on pistetty kilokaupalla hormoneja, ilman tuloksia. On plussatestejä, on myös lukemattomia pettymyksiä. On pelkoja, epäuskoa, epätoivoa, varovaista onnellisuutta, väsymystä ja itkuisuutta.
Samaan aikaan, kun itse saan lisää "vapauksia" huomaan myös pienen pelon varjostavan taustalla. Pelkään, että joudumme jossain vaiheessa itsekin siihen tilanteeseen, jossa joudumme hyväksymään, että perheemme on tässä, me vanhemmat ja Hulda.

Oma maailmani laajenee ja minun on ollut mahdollista tehdä monenlaisia asioita sekä Huldan kanssa sekä yksin. Olenkin hieman huvittuneena todennutkin aika ajoin, että onko tässä sittenkään mikään kiire toiselle lapselle. Kun taas saa tehdä omia juttuja ja kokea olevansa enemmän oma itsensä.
Mainitsin äsken ajatusten vuoristoradan. Jos pari päivää sitten olen pohtinut noita uusia lapsettomuustunteita tai raskaushaikeuksia, niin jo eilen olen taas ollut aika täynnä äitiyttä. Tai miten sen sanoisi. Surrut sitä, että eiväthän ystäväni luule, että olen enää vain "äiti" ja "vauvakuplassa", eikä päässäni liiku enää muuta, kuin sormiruokailu, kantoliinat, "Hulda melkein konttaa!" -juttuja ja kasvatuspohdintoja. Sain onnekseni ymmärrystä ja käydä keskusteluja ystäväni kanssa tähän teemaan liittyen,  ja me molemmat tuumasimme, että kaipaamme myös sitä minua ilman Huldaa. Minä kaipaan itseäni, omia juttujani, sekä sitä, että Hulda ei myöskään tule minun ja ystävieni väliin. Totta kai vauva muuttaa asioita ja totta kai vauvan kuuluukin täyttää naisen elämä ja ajatukset, mutta kaikki tuo on väliaikaista. (Itse koen kuitenkin, että olen miettinyt ja tehnyt myös muutakin, mitä suuritarpeiselta Huldalta on voinut)
On oikeastaan aika hullua, että toisaalta tekisi mieli kailottaa kaikelle kansalle olevani pahoillani kaikesta vauvahöpötyksestä, ja että kyllä minäkin olen vielä täällä. Siis MINÄ, se, joka olin aiemminkin!
Mutta sitten en kuitenkaan, sillä mitä väärää on siinäkään, että on keskittynyt vauvaan, kun hänet on vihdoin, monen vuoden jälkeen, saanut elämäänsä. Saan elää unelmaani todeksi, ja näin on nyt hyvä.

Mutta toki Huldan maailman laajetessa myös minun ja mieheni ajatusmaailmat laajenevat. Haaveet omasta ja yhteisestä ajasta lisääntyvät. Osa jo tänä kesänä mahdollisesti toteutettavia, osa hamassa tulevaisuudessa tehtäviä. Itse toivoisin pääseväni ainakin patikoimaan. Ai että, sitä retkeilyä, kuksakahveja, luonnon rauhaa ja polulla samoilua. Voin melkein jo haistaa metsän tuoksun ja kuulla tuulen humisevan puiden katveessa. Tai entäs pyöräretki! Tai ystävän tapaaminen ilman Huldaa!
Kenties minun kuuluisi tässä vaiheessa taas painottaa, että toki Huldan tahtiin jne, mutta uskon kaikkien ymmärtävän, että se nyt vain kuuluu tähän äitiysvuoristorataan, että elämää on vauvan ulkopuolellakin, eikä varsinainen henkilö äitiyden takaa ole hävinnyt mihinkään.

Siis henkilön, jonka päässä risteilevät sikinsokin niin kasvisruoka- ja leivontareseptit, vauvajutut, omat harrastukset, lantionpohjatreenit ja toiveet erkauman parantumisesta (tai pelosta, että se tulisi), parisuhdepohdinnat, seurakuntakuviot, uskon asiat, pelot mahdollisista uusista lapsettomuuskriiseistä, itsenäistymis- ja omiin vanhempiien liittyvät pohdinnat, ja - usko tai älä - ihan höttöjututkin.
No niin. Minähän varoitin. Mainitsin vuoristoradan.


lauantai 1. kesäkuuta 2019

Tervetuloa pidemmäksikin aikaa, inspiraatio.

Eilisillalla mielessä kupli.
Jos vain minusta olisi riippunut, olisin lähtenyt pyöräilemään, patikoimaan, hiihtämään, uimaan, juoksemaan, soittamaan pianoa, kirjoittamaan, ystäviä tapaamaan ja paistamaan lettuja. Tanssimaankin.
Mutta koska kello oli jo 22:30 ja Hulda kovaa kyytiä syömässä, niin sattuneista syistä en oikeastan voinut kuin jäädä iloitsemaan tuosta tunteesta. Siis siitä tunteesta, jota inspiraatioksi kutsutaan! Olisin halunnut niin kovasti tehdä jotain luovaa! Ja tämä, jos mikä, ilostutti vieläkin enemmän. Tuntui... tuntui omalta itseltä!
Paljonhan aikaa on mennyt ihan vain perusarjen juttuihin, väsymyksen kanssa selviämiseen, evakkoreissuihin sekä erään matkan suunnitteluun (ja peruuntumiseen). Ja totta - ollaanhan tässä oltu, ja osin ollaan vieläkin, kipeinä.

Mutta se pulppuava ilo. Ilo.
On sitä ollut tässä koko ajan, mutta miten nyt onkin sellainen omempi ilo.
Olenko kenties saanut vietettyä omia hetkiä, ilman vastuuta Huldasta? Olenko saanut ajatustilaa aivan omille ajatusprosesseille? Tai ehkä juuri se, että ei ole ollut mitään prosesseja? Ei sillä, että koko ajan olisi jokin projekti ja prosessointi mielessä. Onhan kuitenkin monet arkeen vahvasti liittyyvät teemat olleet mielenkiintoistakin pohdittavaa.
Tai sitten se oli vain ne mökkisaunan löylyt ja pulahdus tuulen sekoittamassa järvessä.
Ei sillä oikeastaan ole mitään väliä, mistä se vapautunut oman olon tunne on tullut. Tärkeintä, että olen saanut taas paremmin kosketusta omaan itseeni. Ei pelkästään vauvan, imetyksen, vauvanhoidon, vauvantarvikkeiden, vauvanruoan, vauvan kantamisen, vauvan kasvatuksen, vauvan kasvuympäristön ja vauvan sitä ja vauvan tätä miettimisen kautta. Tai sitä, että vauva vain on ja vie välillä aika tosi paljon aikaa, ihan jo ajatustasolla.
Voin sanoa, että tuntuu ihan superkivalta, kun saa käydä keskusteluja niin, että siihen voi oikeasti keskittyä ilman väsymyssumua tai sitä, että on huolehdittava, että ruoat lentele pitkin poikin tai että vauva kaipaisi seurustelua tai jonkinlaista toimintaa. En tiedä, oliko kuitenkaan mikään noista sen erilaisempaa, sillä Hulda kulki mukana siinä, missä ennenkin, mutta jokin oli silti erilailla.

On tehnyt melkoisen hyvää.

Sen voin kuitenkin sanoa, että saunan lauteilla vietin erityistä aikaa rukouksessa. Sellaista aikaa, jota en ole saanut kokea pitkään aikaan. Uskon sillä olleen vaikutusta. Huomaan, että oma uskonelämäkin on jäänyt kaiken arjen jalkoihin, vaikka kyllä pieniä arkirukouksia on mahtunut joka päivään.
"Siunaa tätä päivää.", "Anna tämän onnistua.", "Siunaa tulevia järjestelyjä."
Mutta sellainen rukouksessa viipyminen on kerta kaikkiaan jäänyt, ja se on ollut sääli.
Ehkä jotain aukesi tuossa hetkessä, sillä aivan kuin hieronta saa jumeja aukeamaan, niin nyt oli aivan kuin jokin sydämessäni olisi auennut. 

Vallitkoon teidän sydämissänne Kristuksen rauha, johon teidät on yhden ja saman ruumiin jäseninä kutsuttu. Olkaa myös kiitollisia.
Kol. 3:15
Mitä teettekin, sanoin tai teoin, tehkää kaikki Herran Jeesuksen nimessä, kiittäen hänen kauttaan Jumalaa, Isäämme.
Kol.3:17
Vanha kuva, sillä huomaan, etten ole juuri muuta
kuvaillut viime aikoina, kuin Huldaa.

lauantai 2. maaliskuuta 2019

Epäonni vai onni?

Olen jäänyt odottelemaan, mitä lempeyden teema tuo mieleeni ja eteeni edellisen postauksen jälkeen. Kuinka olenkaan yllättynyt! Jatkan tarkemmin lempeyden teeman ympärillä, mutta nyt pohdin hetken jotain muuta.

Tapahtui viime sunnuntaina.
Kävin tyttäreni kanssa vanhemmillani viettämässä pienimuotoisesti isäni nimipäiviä. Äiti tapansa mukaan oli häärinyt kovasti keittiössä. Hän sitten kysymään, että mitä ruoka-aineita välttelen. Kerroin välttäväni edelleen maitoa.
"Hmm..Mitenköhän tuo porkkanakakku... Käyköhän juokseva Oivariini...?"
Lopulta selvisi, että kaikki leipomukset sisälsivät voita.
Ahdisti ja tuntui todella pahalta. En halunnut olla vaivaksi ja ongelmaksi. Äiti ei ollut vain tullut ajatelleeksi. Hän kuittasi asian vain hymyillen ja pyyhältäen touhuamaan, että "äh, älä sitä enää mieti". Mutta vauvan parhaaksihan minä. Yritin vielä mutista, että jospa aloittaisin siedättämisen jo... Tämä sai aikaan täystyrmäyksen molempien vanhempieni taholta hymyillen. Kyläily oli mukava, mutta olo jäi kyllä kurjaksi mennessäni sittemmin kirkkoon seurakuntayhteisömme messuun.

Illan myötä olo tuli paremmaksi, ahdistus helpottui. Mutta mitä sainkaan tilalle? Tämä on lähinnä vitsi, mitä heitin sittemmin. Lähdin pakkaamaan tytärtäni aikomuksenani lähteä kotimatkalle. Meitä molempia väsytti jo.
Jonkin ajan kuluttua tajuan: koti- ja autonavaimeni on varastettu.
Myöhemmin, mieheni tuotua auton vara-avaimen, selviää, että pihassa olleessa autossa oli käyty, mitään ei oltu viety. Missään ei tuntunut olevan mitään järkeä. Mutta oletettavaa oli, että varkaalla oli avaimeni ja hyvin vahva mahdollisuus selvittää osoitteeni.

Ihan älyttömän kurja tapahtuma, joka kotimatkalla miettiessäni oikeastaan oksetti. Meidän omaisuuteen oli kajottu!! Meille voisi joku tulla! Joku voisi viedä kannettavan tietokoneeni, jossa olisi kaikki tyttäreni kuvat!
Mutta mikä merkillisintä, olo oli kuitenkin varsin kiitollinen, siunattu, hyvä. Jo tapahtumat kirkolla, mieheni suhtautuminen minuun ja tyttäreemme (kuin karhuemo!), monien tuttujen ja tuntemattomienkin avun tarjoaminen, halaukset ja tsemppaukset... Mitä kohtaamisia! Sain käydä myös monia lohdullisia ja ihania keskusteluja whatsappin välityksellä ystävieni kanssa ja ymmärtää, kuinka paljon välittäviä ihmisiä meillä oli ympärillämme.

Seuraavana päivänä mieheni otti ohjat käsiinsä ja millä tarmolla ryhtyi järjestelemään asioita samalla, kun minä pyöritin arkea. Pian meillä oli jo uudet lukot ja avaimet ovissa, viralliset ilmoitukset hoidettu yhdessä ja kaikki taas mallillaan. Näin mieheni elementissään, asioita järjestelemässä ja perheensä puoliaan pitämässä. Kuten siinäkin hetkessä, kun eräs naapurimme tuli ovelle tiedustelemaan, että meiltä oli kuulemma hävinnyt avain.
"Ei ne mitään ollut hävinnyt! Ne varastettiin!"
Hän toimi niin upeasti, meistä huolehtien.

Merkillistä, kuinka tilanteen huomaamisen jälkeen vyörynyt ahdistus oli hävinnyt niin pian. Olin saanut tilalle melkoisen turvallisen ja kiitollisen tunteen. Tällaiset tapahtumat tuppaavat laittamaan liikkeelle myös erinäisiä ajatusprosesseja, ainakin minulle. Turvattomuuden, itsesyytösten, ahdistuksen, epäuskon, harmin, hämmennyksen ja häpeän tunteiden tilalle tulvi roppakaupalla tunteita, joista voin olla vain kiitollinen. En varsinaisesti iloitse tapahtuneesta, sillä olisin kyllä varsin mielelläni voinut elää ilman sitäkin. Mutta ennemminkin olen onnellinen sen jälkeisistä tilanteista. Siitä, kuinka sain ihailla mieheni toimintaa ja suhtautumista asioihin. Siitä, mitä kaikkea tämä sai aikaan suhteellemme. Siitä, millaisia kohtaamisia minulla oli ystävien ja tuttavien kanssa. Tarkemmin en osaa määritellä. Mutta hienoja asioita on tapahtunut.
"Ahdistaako sua vielä se varkaus?", minulta kysyttiin eräänä päivänä.
"Ai mikä? Ai niin se... Ei todellakaan. Siitä on seurannut niin paljon hyvää."

Koalaa kaivaten

perjantai 22. helmikuuta 2019

Lempeys ja lempeä kasvatus, osa 1



Olisinko ikinä voinut kuvitella lapsettomien vuosien aikana, millaiselle matkalle äitiys minut laittaakaan?
En halua sanoa, että ilman lapsia ei muka voisi kokea kaikkea tätä, sillä uskon, että vaikka minusta ei koskaan olisi tullut äiti, olisin mitä luultavammin jollain tavoin pyrkinyt tutkimaan ja syventämään omia ajatuksiani ja toimintatapojani. Olin oikeastaan lähtenyt tälle tielle jo vuosia sitten. Ja jos tarkkoja ollaan, niin ainahan minä olen vähän sellainen ollut. Herkkä, tunneihminen, pohdiskelija. Muutamat isommat pysähdykset elämän varrella ovat laittaneet kysymään itseltä omia motiiveja, omien tunteiden tärkeyttä ja kysymään itseltä tärkeitä asioita. Kuka minä olen? Olen yhtä tärkeä ja arvokas kuin muutkin. Kuinka aion huomioida itseäni ja muita? Uskon, että joku polku olisi minut varmasti vienyt syvempää tutkimusmatkaa, sillä vaikka nyt huomaankin usein, että "enpä olisi ilman lasta huomannut/tiennyt/osannut/tuntenut...", niin en silti missään tapauksessa halua laittaa elämää lapsen tai lasten kanssa suurempaan arvoon kuin ilman lapsia. (Sinänsä myönnän olevani jäävi sanomaan puolueettomasti yhtään mitään, sillä jo lähtökohtainen suuri toiveeni oli saada elämääni lapsia, mutta kenties ymmärrät pointin: tietenkin elämälleen on halunnut löytää merkitystä ja päästä toteuttamaan itseä ja elää yhdessä muiden kanssa sopusoinnussa myös ennen lapsia. Sillä lastensaantiinhan nyt ei tunnetusti voi kovin paljon vaikuttaa, joten parempi vain pyrkiä hyvään elämään niillä eväillä, mitä saa.)



Mutta nyt tekstini rönsyää taas pahemman kerran, mutta en ota siitä itseeni. Sellaista se välillä on. Halua ymmärtää ja tulla ymmärretyksi.
Viimeisten muutaman viikon aikana olen pohtinut paljon lempeyttä ja armollisuutta. Nuo teemat ovat putkahtaneet minulle eri asioiden tiimoilta, oikeastaan hauskasti joka ihmiselämän osa-alueelta: fyysisenä, henkisenä, hengellisenä ja sosiaalisena "tarpeena". Tietyllä tavalla lempeys on toki yksi elämääni kuljettanut punainen lanka, ja sen ilmentymä on elämäntilanteesta riippuen yhdistynyt vähän milloin minkäkin kontekstin  kautta. Raskausaikana tulin tutustuneeksi ystäväni kautta kiintymysvanhemmuuteen ja se kolahti. Tai oikeastaan se otti pehmeästi ja lempeästi vastaan. Tuo aika oli tosin sellaista, että mistään ei vielä oikein saanut kunnolla kiinni, sillä jo vallitsevan tilanteen ymmärtämisessä sekä äitiysvaatteiden ja vauvantarvikkeiden hankkimisessa oli oma pähkäilynsä. Oli jokseenkin ymmärrettävää, että kovin korkealentoisiin pohdintoihin ei vielä tuolloin kyennyt.



Mutta elämä on alkanut tasaantumaan. Eräänlainen väsymyspöhnä on väistynyt, tietynlaiset rutiinit ja arki on muodostunut, ja on ollut aika miettiä asioita. On ollut kiehtovaa, että kaiken vauvaan liittyvän pohdinnan jälkeen on ollut aikaa ja mielenkiintoa askaroida erilaisten eettisten ja ekologisten kysymysten parissa, kuunnella äänikirjoja ja lukea joitakin mielenkiintoisia artikkeleita. Mutta pääpaino oli jossain vaiheessa - latautumismielessä - kuunnella ja lukea ihan vain chicklit-kirjoja. Jojo Moyes, jep. Kunnes raja tuli vastaan. No jo nyt on! Toki kirjat olivat hauskoja ja niillä sai hetkessä ajatuksensa köykäisiin höttöihin (, joskin osittain raskaiden teemojen kautta), mutta eipä ne mitään sen suurempaa sitten antaneetkaan itselle. Tuntui aika hölmöltä täyttää oma ajatusten vapaa-aika (, kuten vaunulenkit) hötöllä.

Mistä lie tullut, mutta eräänä päivänä päädyin etsimään kiintymysvanhemmuuteen liittyvää kirjallisuutta. Netti on toki pullollaan kaikenlaista enemmän ja vähemmän tärkeää, mutta olen sen verran vanhanaikainen, että kaipaan tavallisia kirjoja. Niinpä klikkailin tilauksia kirjastolle varaten joitakin teemaan liittyviä kirjoja. Ja nyt olen käynyt hakemassa niitä vaunulenkin varrella paikalliskirjastostamme ja kirjat ovat lempeästi halanneet minut mukaan matkalle.



Jos aiemmin luulin, että kyse olisi kiintymysvanhemmuudesta ja siitä, kuinka minä kohtaan lapsiani, niin varsin pian huomasin sen koskevan yleisesti tapaa, jolla kohdata kaikkia ihmisiä. Ja sitten mullistavana oivalluksena kaiken alku ja juuri, kaiken lähtökohta: kuinka kohtaan minua itseäni. Se siitä korkealentoisuudesta siis.



Sinänsä siis ei mitään uutta, mitä emme olisi jo monen monta kertaa kuulleet useasta eri tahosta. Puhutaanhan jo Vuorisaarnassakin "kultaisesta säännöstä": "Kaikki, minkä tahdot ihmisten tekevän teille, tehkää te heille." Matt. 7:12, kuten kehotetaan läpi Raamatun (etenkin Uuden Testamentin) rakastamaan lähimmäistä.
Käytännön tasolla asia ei ehkä olekaan niin yksinkertainen. Hyvin usein tulemme tehneeksi asioita, jotka ovat yleisesti ajateltu olevan hyväksyttäviä. Pitäähän nyt lasten totella vanhempia, olla reippaita, istua hiljaa, tehdä niin kuin käsketään, syödä lautanen tyhjäksi, kiittää tai pyytää anteeksi ja koettaa oppia pärjäämään itse. Nyt karrikoin, mutta moni asia voi vaikuttaa ensisilmäykseltä siltä, että no niinhän sen täytyykin mennä. Mutta lapsen tasolle asetuttuaan asiat saavat aivan eri näkökulman. Miksi pitäisi syödä lautanen tyhjäksi, jos on ihan täysi olo? Tai miksi pitää pystyä olemaan reipas, jos pelottaa ja jännittää? Tai tehdä asioita yksin, jos ujostuttaa? Ja entäpä muiden aikuisten kohtaaminen? "Mitä sitä nyt tunteista ja tilanteista jahkaamaan; kai se nyt tajusi, että en minä nyt tarkoittanut mitään, vaikka vähän tiuskaisin..." (Minusta pitäisi. Olen lopen kyllästynyt olettamaan ja pitämään asioita itsestään selvinä. Ja miksi pitäisi puhua vain mieltä kaihertavista asioista. Miksi kannustavan ja positiivisen asian tuominen on myös vaikeaa? Miten vaikea on vaikka sanoa toiselle, että miten ihana naurun helähdys.)



Olen itse ollut ujo lapsi, ja tuo ujouden ja arkuuden kautta asioiden tarkastelu on kolahtanut. Enhän olisi itsekään suurin surminkaan halunnut yrittää tehdä jotain isompaa asiaa yksin, sillä minua pelotti ja arastutti. Onneksi tänä päivänä jo tunnetummatkin suomalaiset kasvatuspsykologit puhuvat jo reipastamisen kulttuurin haittavaikutuksista.

Olkoon tämä pintaraapaisu tekstisarjalle, sillä lempeyden aiheesta riittäisi niin paljon pohdittavaa ja kirjoitettavaa. Toisaalta on tärkeää saada prosessoitua ajatuksia jonnekin, sillä vaikka tämä onkin julkinen blogi, niin tällaisia pohdintoja pystyy kuitenkin kirjoittamaan. Tämä on lisäksi nopeampi tapa tuottaa tekstiä, sillä eilen ehdin raapustamaan päiväkirjaani merkinnän: "21.2.2019 Nopea kirjoitus", kunnes kuulin tyttäreni heräävän. Joten samoin: tämä oli nopea kirjoitus. Ja olen inspiroitunut. Tästä on hyvä jatkaa.

Oletko mukana? Mitä ajatuksia pohdinnat herättivät? 😊










tiistai 15. tammikuuta 2019

Reissutytöt vauhdissa

Sarjassamme "ensimmäisiä" sai jatko-osaa pidemmän ajomatkan sekä yökyläilyn merkeissä käydessämme tytön kanssa kaksin kummireissulla neljän tunnin ajomatkan päässä. Olin tosin pari päivää aiemmin hoksannut laittaa viestiä kummeille, saadessani vihdoin tilaisuuden nukahtaa risaisen yön jälkeen kello 5 (uni ei enää tullut): "tosiaan: arkemme on muuten aika itkuista, huolitteko meitä vielä?". Vastaus tuli pian: todellakin! Täällä sylittelijöitä piisaa!

Lepo on tärkeintä, kun masu on ollut kipeä.

Ajatukseni matkanteosta oli selvä: tyttö saisi ensin jumppailla ja leikkiä aamupäivän, sillä huolimatta toiveestani päästä hieman liikkumaan, en kokenut järkevänä nukuttaa häntä ensin vaunulenkillä ja sitten automatkalla. Leikkien aikana saisin pakattua meille kaiken maailman kamaa mukaan, jonka jälkeen pukisin unisen, juuri syöneen tytön vaatteisiin ja sulloisin meidät kaikki, hoitoon menevän koirankin, autoon. Sen jälkeen matka taittuisi rattoisasti toisen vedellessä sikeitä ja toisen ajaessa äänikirjan siivittäessä matkantekoa. Todellisuus ei vastannut tätä, ainakaan lähdön ajalta. Tyttö itki aamupäivän niin sydäntä raastavasti, ettei häntä hennonnut jättää lähes hetkeksikään itsekseen, joten pakkaaminen tapahtui pienissä osissa, osin yhdessä toimien, ja kesti kolmisen tuntia. Syömistä (kummankaan) ei voinut ajatellakaan. Kun tyttö sitten vihdoin nukahti, olisi silloin ollut ihanteellisin aika syödä. Mutta en millään hennonnut herättää häntä, raukka kun sai vasta levon. Onneksi kummitkin olivat oikein ymmärtäväisiä, ja koska kyse ei ollut minuuttiaikataulusta, niin sovimme, että vauvan mukaan mennään. Kun sitten sopivan hetken tullen koitti tankkaus, tyttö hymyili mitä valloittavinta hymyä, kujersi ja kihersi ja sai syötyä masunsa täyteen. Matka pääsi alkamaan. Ja kaikki menikin sitten oikein hyvin. Uni maittoi matkaseuralaisella, äänikirja viihdytti minua ja pidimme molemmat taukoa Oriveden Nesteellä (kivempikin paikka olisi kelvannut, mutta oli vaikea tietää, milloin seuraava mahdollinen taukopaikka koittaisi). Aikanaan saavuimme kummeille kylään. Matka oli sujunut hienosti.

Tavaraa minulle, vauvalle ja koiralle. Vain vaunut puuttuivat kuvasta.

Varsinainen kyläily meni hujauksessa. Minulle oli jotenkin kovin luontevaa olla vauvan luona kummeilla kylässä, sillä olin ystäväni kanssa ollut opiskeluaikoina kämppiksiä vuoden verran. Huolimatta siis väliin mahtuneista vuosista, jonkinlainen kodikkuus hänen seurassaan oli aina. Tytölle riitti sylittelijöitä ja hoitajia, niin ystäväni taholta että hänen 4-vuotiaan tyttärensäkin puolesta. Tämä olisi kovasti halunnut, että vauvalle luettaisi satuja; jospa se auttaisi itkuun. Ensimmäisenä iltana vauva itki parisen tuntia, mutta ihme kyllä muina päivinä moista ei juuri masuvaivojen vuoksi ollut! Nukuimme molemmat suorastaan kuin tukit! Ihmettelinkin ensimmäisen yön jälkeen oloani; voko unesta tosiaan tulla näin hyvä olo!
Meitä pidettiin kuin kukkaa kämmenellä, ja elelimme perheen kanssa ihan normaalia arkea ulkoilun ja kotipuuhien merkeissä. Tai no, minun käskettiin vain olla ja rentoutua, syödä rauhassa ja kädet vapaina. Aikanaan koitti kotimatka, joka niinikään sujui oikein hienosti.

Jo joulukuussa oli hieman poltellut päästä mukaan seurakuntamme keittiöpuuhiin, joka on siis vastuualueeni tiimissä. Olinkin sopinut toisen keittiötiimiläisen kanssa voivani hoitaa tammikuun kahvitukset, jota hän kyllä kovasti huolehti ja tarjosi apuaan. Onneksi sainkin hyvin porukkaa kanssani puuhailemaan, ja olikin oikein mukava, joskin hieman jännittävää, valmistautua iltaan. Leivoin kahveille suolaista piirakkaa, ja tuntui kivalta, että tällä kertaa leipomisvuoroa jakaa myös toinenkin henkilö.
Tytön kanssa olimme "sopineet", että hän söisi ennnen lähtöämme, nukkuisi keittiövalmistelujen ajan, voisi syödä messussa ja mieluusti nukkuisi sitten kahvien tai ainakin loppusiivousten ajan. Ja lähes niin tapahtuikin. Hän oli niin virkeänä messussa, seurasi kovasti lauluja ja mitä tapahtui. Loppusiivouksissa hoitelimme juttuja yhdessä, kanniskellessani tyttöä kylkeäni vasten. Sen verran oli lämmin, etten malttanut pukea kantoliinaa ylleni. Pian vauva nukahtikin ja kävin kysymässä ystävältäni syliä lainaan. Kun kaikki tiskit oli korjattu ja tavarat pakattu, tyttö vielä otti pienen välipalan ennen kotimatkaa ja sitten ajaa huristelimme kotiin hyvillä mielin. Varsin positiivinen kokemus, joskaan en toki voi luottaa siihen, että näin tulee aina käymään. Koen kuitenkin tärkeäksi, että tyttömme pääsee jo alusta pitäen seurakuntaamme mukaan ja toisaalta en halua vielä jäädä pois vastuutehtävistä, jos vaan suinkin pystyn osallistumaan. Jossain vaiheessa toki tarvitsen varmasti lastenvahtia hänelle, mutta sen aika on sitten, kun se on.

Messussa

Koen myös tärkeäksi, että vauvan kanssa oppii myös alusta pitäen kulkemaan ja kyläilemään. Toki maalaisjärjellä ajatellen, vauvan rytmiä ja jaksamista kuunnellen, jos vain ei ole ulkopuolisia aikatauluja määrittelemässä menojamme. Ja ei hän ole tuntunut pahaksi pistävän. Eilen kävimme myös äitiysfysioterapeutin käynnin jälkeen kylässä, ja vaikka itkua masuvaivojen vuoksi riitti, niin ei meistä kukaan silti oikein hätkähtänyt. Ehkä tuttavani 4-vuotias poika arasteli vauvaa alkuun. Mutta sitten pääsimme kaikki lautapelin makuun ja ujous oli voitettu. Iloitseni myös omasta luontevuudestani olla vauvan kanssa ihmisten ilmoilla, rauhoitella, hoitaa ja imettää häntä. En ole kokenut tarvetta piiloutua muualle esimerkiksi imettämisen ajaksi.

Hui, kun aika kuluu! 10,5 viikkoinen tyttömme on alkanut jo kääntyilemään kyljelleen jo noin viikon verran, ja kovasti tällä tavoin onkin jumppaillut! Aina ei leikkimaton riemut riitä, vaan silloin täytyy lähteä kuljeskelemaan hänen kanssaan tai sitten seurustellaan. Ja mikäs sen hauskempaa kuin saada vastaukseksi kujertelua ja kiherrystä, lähes naurua, sekä tuota koko kasvoille leviävää hampaatonta hymyä!

Leikit sujuvat myös kylässä!

Äitiysfysioterapeutin käynti eilen oli jo parempi. Oli mukava kuulla edellisen kerran jälkeen tekemieni lantionpohjalihasharjoitusteni todella auttaneen, ja vatsalihaserkauma oli pienentynyt kaikista kolmesta mitatusta kohdasta! Sain lisää harjoituksia sen pohjalta, miten fysioterapeutti tunnusteli ja tutki minun "heikkoja kohtiani". Seuraavan kolmen viikon aikana tulisin keskittymään navan vierellä oleviin poikittaisiin vatsalihaksiin lantionpohjalihasharjoitusten avulla. Huh, aika spesifiä!

Mieli ja olo on olleet hyviä. Eilen tosin tunsin itseni jokseenkin apeaksi istuessani kotona yksin vauvan ja koiran kanssa, kun kaikenlainen kyläily ja sosiaalisuus olivat ohi. Oliko se yksinäisyyttä? Väsymystä? Epävarmuutta? Hämmennystä? Pohdin myös jaksamistani, itsestäni huolehtimista, elämäntilanteeni muuttumista sekä odotuksiani ja toiveitani. Oliko niissä jotain apeuttavaa? Ystäväni, jolle olin laittanut lyhyen viestin, totesi, että vauvavuoteen liittyy niin monenlaisia tunteita ja kokemuksia ja moni asia varmasti selittyy väsymyksen, muutoksen, äitiysmatkan, hormonien (!!!!!) sekä parisuhdekonfliktien aiheuttamien tunteiden iloisella sekamelskalla. Tämä on ihan normaalia. Ja sinänsä kiva kuulla. Hivenen helpottavaa.
Nyt on jo uusi päivä, ilman aikatauluja. Olemme koko perhe vapaalla, ja ehkä me vanhemmatkin, siis minä ja mieheni (ei siis vain "me vanhemmat"), ehdimme olla hetken aikaa kahdestaankin.
Ja tosiaan. Täytyy muistaa, että tämä on vain vaihe.

maanantai 10. joulukuuta 2018

Tytön suuri juhla


Tosiasiassa olisin voinut mennä eilen aikaisin nukkumaan, kun tyttökin oli aikalailla unten mailla, mutta kerrankin jäin itsekseni kukkumaan hereille. Ja sitten kuitenkin herään virkeänä kello 4 saamatta enää unta. Kai sitä jollain tavoin käy edelleenkin kierroksilla, vaikka mieluista "stressiä" tämä onkin ollut. Eilen saimme nimittäin viettää tyttäremme ristiäisiä. Varsinaista stressiä en oikeastaan ollut kokenut enää sitten paikan vaihdoksen, vaan sen sijaan olin pelkkää intoa ja odotusta täynnä. Voi, kuinka nautinkaan touhuamisesta, leipomisesta, juhlien pohtimisesta ja suunnittelemisesta! Edellisenä päivänä leivoin vielä suolaisen piirakan ja kakkupohjat toiseen kertaan, sillä en ollut ollut oikein tyytyväinen aiemmin tekemiini (niin, liekö tuo sitten pedanttiutta vai ankaruutta itseä kohtaan). Minulla oli pöydän kulma täynnä erilaisia listoja liittyen juhlien eri vaiheisiin ja valmisteluihin ja näin ollen olin jo iltapäivästä niin valmis, kuin vaan voi olla, pakkaustenkin suhteen. Toisinaan viimeinen yö ennen jonkin jännittävän tapahtumista voi mennä vähän harakoille, mutta täällä kävikin niin, että tyttö söi kaksi tuntia ja itki masuvaivojaan nelisen tuntia. Vitsailin, että näinköhän hän sai ramppikuumeen, kun olin niin intoillut hänellekin tulevasta juhlapäivästä. Niin tai näin, niin minä nappasin itselleni oikein mojovan migreenityyppisen päänsäryn, joka piti vielä tiukasti otteessaan pitkälle seuraavaan aamuun ja päivään.

Ristiäispäivä valkeni siis sellaisessa olossa, että jouduin lopulta vain toimittamaan asioita mekaanisesti suorittaen toivoen, että huono olo hellittäisi jossain vaiheessa. Kehotin meitä juhlapaikalle auttamaan tulevaa äitiänikin ottamaan rohkeasti ohjakset käsiinsä, jos minun järkeni ja logiikkaani eivät tunnu enää pelaavan. Mutta lopulta kävikin niin, että saavuttuamme juhlapaikalle oli päivänsankarilla jo sellainen kolo masussa, että ruokataukoa oli pakko pitää ja minä huhuilin ohjeistuksia sohvan nurkasta. Onpa tuokin oppimisen paikka, että osaa olla sivussa ja luottaa asioiden sujuvan hienosti. Ja sujuivathan ne!

Sukulaisia ja ystäviä alkoi saapua paikalle ja yritin ehtiä käydä heitä moikkaamassa ja toivottamassa tervetulleeksi vauva sylissä ja talvikengätkin vielä jalassa. Pikaohjeistukset kakun koristelusta, jonka oli määrä tapahtua vasta mahdollisimman lähellä tarjoilua, valokuvaajankin saapuminen paikalle ja kastemekon pukeminen prinsessalle. Kastetilaisuus sai alkaa.

Seistessämme siinä kaiken väen edessä, me, pappi-ystävämme sekä kolme kummeiksi lupautunutta ystäväämme yhdellä sylissään kastemekkoon puettu tyttäremme tajusin taas tilanteen ihmeellisyyden. Todellako! Onko se todella meidän tyttäremme, kenen ristiäisiä saamme nyt viettää?! Ystävämme puhuessa kasteen merkityksestä, lapsesta ja pienen elämästä sekä meistäkin jouduin tuijottelemaan lattiaa pohtien, että kaiken muun taisin huomioida, mutta en nenäliinaa itselleni. Sentään olin hankkinut vedenkestävää ripsiväriä. Pappi puhui nimittäin niin kauniisti ja koskettavasti samalla, kun näin sivusilmällä sylikummin, hyvän ystäväni, heijaavan rauhallisesti nukkuvaa tyttöämme, ettei itku todellakaan ollut kaukana.

Kastetilaisuuden tärkein osuus on toki kaste itsesään, mutta sitä ennen tuli myös tietoon nimi, jonka olimme antaneet tytölle. Katselin papin lausuessa nimeä ystäviemme ja sukulaistemme ilmeitä. Kukaan ei ollut osannut odottaa valintaamme, mutta myöhemmin kuultujen sanojen myötä moni ihasteli valintojamme. Tyttäremme sai kolme nimeä, joista yksikään ei ollut kummankaan suvusta, eikä niillä ollut mitään tarinaa. Nimet olivat kauniita ja ne sointuivat hyvin yhteen. Kuinka kutkuttavaa, kun nyt tytöstä saattoi puhua hänen oikealla nimellään! Tähän mennessä olin tosin onnistunut lipsauttamaan nimen jo muutamaan kertaan, mutta ei edes siinä vaiheessa, kun olin ähkäissyt: "oho! Anteeksi!", ollut äitini aivan tajunnut kuulemaansa, kun ei ollut saanut nimestä selvää.

Kaste oli koskettava. Pappi kastoi rauhallisesti nukkuvan tyttäremme ja piirsi pään päälle ristinmerkin. Minä sain kuivata pään äitini aikanaan minun ristiäisiäni varten tekemällä ristiäisliinalla. Huimaa. Oman tyttäreni. Lopuksi mies sai pidellä papin antamaa kastekynttilää ja päätimme kaste- ja rukoustilaisuuden laulamalla vielä Onneni on olla Herraa lähellä -virren papin säestäessä kitaralla. Sen jälkeen otimme kuvia eri kokoonpanoilla ja tyttö kiersi sylistä toiseen. Hetki oli hauska ja naurua riitti.


Sitten vieraat pääsivätkin kahvipöytään, kun taas päivänsankarilla koitti myös nälkä ja siirryin hiukan sivummalle häntä syöttämään. Oli ihana kuunnella ihmisten puheensorinaa ja osa kävi pitämässä meillekin seuraa. Kovin kauan ei prinsessa jaksanut syödä, sillä juhlahumu oli sen verran uuvuttavaa, että ateria jäi pienemmäksi. Minulle tarjottiin kovasti apua, jotta pääsisin itsekin kahville ja olikin aika erikoista saada juoda kahvi kuumana ilman, että ketään täytyy hytkyttää tai syöttää sylissä samaan aikaan. Olin onnellinen siitä, miltä kaikki näytti; hommat sujuivat, tunnelma oli iloinen ja lämmin, kattaus näytti kauniilta kynttilöiden, kukkien ja nimitaulun koristaessa kokonaisuutta. Ystäväni olivat koristelleet kakut paremmin, kuin olin visioinut ja ne olivat niin hienoja! Yritin saada kierreltyä eri porukoissa tervehtimässä ihmisiä, vaikka melko lyhyiksi visiiteiksi ne jäivät. Tyttöä kierrätettiin sylistä syliin, eikä hän ollut moksiskaan. Kolme pientä tyttöä olivat kovin kiinnostuneita vauvasta ja silittelivät ja lepertelivät hänelle, minkä vain ehtivät. Kehotin ihmisiä ottamaan mukaansa pöytiin koristeiksi laittamiani tytön jalanjälkien kuvia, jotka olivat jääneet yli isänpäivä- ja kutsukorteista.


Aikanaan alkoi olla hyvästien aika ja kuulin keittiöstä tiskikoneen hurinaa ja astioiden kilinää. Juhlat alkoivat olla ohi. Ehdin hädin tuskin pyyhkimään pöytiä, kun minua jo kehotettiin vain olemaan ja nauttimaan vielä päivästä. Keittiöhommat olivat hoidossa tehokkailla ystävilläni, ja olo tuostakin suuresta avusta oli hämmentyneen onnellinen. Vielä viimeinen silmäys siistittyyn juhlapaikkaan, valojen sammutus ja ovien lukitseminen. Nytkö ne olivatkin jo ohi? Ilta meni meidän kaikkien maatessa sohvalla väsyneinä. Tuntui oudolta, että nyt kovasti suunnittelemani juhlat olivat siinä, eikä minulla ollut edes kuvia päivästä. Tästä olin päättänyt ottaa vapauden, sillä tulisimme kyllä saamaan upeita kuvia kahdelta ystävältämme. Mutta päivä tuntui epätodelliselta, kun ei ollut edes kännykkäkuvia, joita katsella. Siitä huolimatta, että edessämme oli lahjakasseja ja onnittelukortteja sekä pöydällä kauniita kukkakimppuja.

Olo on ilosta kupliva. Tyttäremme ensimmäiset juhlat, kastejuhla. Ja nyt hänellä on myös nimi!



tiistai 4. joulukuuta 2018

Maailma laajeni


Kävin viime viikon torstaina tytön kanssa kahdestaan kaupungilla. Voi että, se oli hauskaa! Toki vähän jännitti alkuun, mutta se oli lähinnä innosta kihelmöivää jännitystä. Huvitti, kuinka havahduin katsomaan tuttuja asioita aivan uudesta vinkkelistä. Kahville mennessä (tästä aloitin. Se piti saada ainakin onnistumaan.) oli katsottava, kuinka vaunujen kanssa liikkuu, miten tuon tarjottimen pöytään, minne voin asettua. Tai sitten eri liikkeissä kiertäminen, sovituskoppeihin meneminen (minne vaunut?), toiseen kerrokseen kulku hissillä, vauvan hoito, imetys sekä oma vessassa käyminen. Kaikkiin löytyi ratkaisu, mutta nauratti, kuinka pöllämystynyt olin ensimmäisen puolentoista tunnin jälkeen. Olin ilmeisesti ollut liian tehokas listoineni ja systemaattisine kulkuineni, että oikein ihmettelin, että mitä sitten pitäisi tehdä. Mitä ihmiset yleensä tekevät ostoskeskuksissa? Halusin kuitenkin kokea juuri tuon vauvan hoidon sekä imetyksen. En kuitenkaan tohtinut vielä imettää käytävällä istuen, vaan hakeuduin verhon taakse nojatuolille. Ja se olikin miellyttävä kokemus! Kaiken kaikkiaan olin varsin kiitollinen tarjoilijalle, joka halusi auttaa tuomalla kahvini minulle pöytään, siisteistä ja mukavista tiloista ostoskekuksessa, lapsiperheitä huomioivista ratkaisuista, kätevistä vauvanhoitopisteistä ja miellyttävistä imetysnurkista. Kirsikkana kakun päällä vielä erään lastenvaateliikkeen myyjä lupasi heijata vaunuja, jos vauva itkisi, sillä aikaa, kun sovitin imetyspaitoja. Ajoin kotiin kuplien. Iltalenkillä olin varma, että mikäli viima ei tempaisisi minua mukaansa, leijailisin pian taivaalla ihan vain ilosta kuplien. Tästä se maailma aukeaa!



Sen jälkeen on sitten tullut käytyä monessa paikassa tytön kanssa, ja oleminen ja asioiden hoitaminen ovat käyneet luontevammiksi. Miten olenkaan nauttinut ihmisten keskellä olemisesta sekä itsenäisemmästä kulkemisesta! Eilen olimme koko päivän kaupungilla sekä kyläluutailemassa ystäväni ja hänen lähes saman ikäisen vauvansa luona. Miten hauskaa tuokin oli. Toki lähteminen vaatii aina enemmän suunnittelua ja pakkaamista, mutta jotenkin kaikki tuntuu nyt vain niin oikealta ja hyvältä.

Yksi merkittävimmistä reissuista oli sunnuntain messu, jonne pääsimme vihdoin koko perheenä, 1,5 kuukauden tauon jälkeen. Tunne oli innostava, jännittävä, kömpelö ja onnellinen. Iloitsin kaikista ystävistämme, joita tuli joka suunnasta onnittelemaan ja katsomaan pientä tyttöämme. Oli jännittävää ja kummallista tulla niin tuttuun paikkaan, mutta silti keskeltä sitä vauvakuplaa, jossa olin ollut monta viikkoa. Kaikki ei ollutkaan enää samaa tuttua, vaan tästä lähin se tulisi olemaan kovin erilaista. Jotenkin myös kuplasta tuleminen ihmisten ilmoille tekee vauvan olemassa olon vieläkin todemmaksi. Ei se ole vain kuplaa, vaan täyttä totta! Messu tuntui tosin menevän meillä molemmilla hieman ohi, sillä vilkuilimme vähän väliä vieressäni turvakaukalossa puolinukuksissa olevaa tytärtämme. Sitten hänelle iski nälkä. Olin vakaasti päättänyt huolehtia imetyksestä vaikka sitten kirkonpenkissä istuen, mutta voi sitä paidan kankaiden räpläämistä! Muistin sentään, etten voi aivan miten sattuu availla ja nostella paitaa, vaan pitäisi huomioida muitakin. Lopulta vauvaa alkoi niin hermostuttamaan, että koin paremmaksi siirtyä hieman sivummalle imettämään. No, ei siis aivan mennyt putkeen, mutta ensimmäinen kerta on aina ensimmäinen kerta.
Merkittävin hetki messussa oli silti kaikkien ystävien näkemisen, vauvan kanssa olemisen ja messun kokonaisuuden lisäksi ehtoolliselle meneminen. Olin odottanut pitkään sitä, että saisin viedä tyttömme siunattavaksi. Ystäväni siunatessa häntä mieli oikein herkistyi. Tänne alttarille olin niin monta kertaa vienyt meidänkin lapsitoiveemme ja tässä tämä aarre nyt oli!

Kaiken reissaamisen ja kulkemisen lisäksi olo on vauvalla ollut edelleen aika hankala iltaisin ja iltayöstä. Olen pohtinut koliikin mahdollisuutta, mutta miettinyt masuvaivojen johtuvan kenties D-vitamiinista. Ihanasta messusta kotiuduimme itkun säestäessä ja sitä kestikin sitten kuutisen tuntia. Seuraavana päivänä hankin kaupunkireissullamme D-vitamiinisuihketta. Se päivä tuntui olevan heti jo erilainen.
Mutta tänään sain kuulla neuvolassa, että suihketta ei suositella sen huonon imeytymisen vuoksi. Olen hämmentynyt tästä. Suihketta on suositeltu monessakin paikassa, kuten jossain neuvolassakin. Kuulemma pitäisi kokeilla mieluummin vesiliukoista tippaa. Päätin kuitenkin antaa suihketta ainakin tämän viikon, jotta ristiäisiin päästäisi rauhallisemmilla oloilla. Muuten neuvolakäynti meni aika hyvin, mitä nyt vauva oli aika kiukkuinen ja pissasi minun, paitani ja reppuni päälle ollessani ottamassa puhdasta vaippaa hoitokassista. No, mitäs herätettiin juuri syönyt ja makeille unille nukahtanut tyttö... Hämmensi toisaalta myös se, kuinka terveydenhoitaja oli joka vaivaan tarjoamassa lääkettä tai itkuisuuteen helpottavaa patjaa. Selvähän se on, että vauvalle nousee maitoa suuhun tai hän pulauttaa, jos häntä aletaan kääntelemään pian syömisen jälkeen. Ei se silti tarkoita refluksia tai ilmavaivoja...
Mutta näistä huolimatta käynti oli hyvä, pääasiassa sen osalta, että tyttö on kasvanut hienosti ja nyt meni jo neljä kiloa rikki!


Täällä virittäydytään hiljalleen joulukuun tunnelmiin jouluradion sekä -valojen merkeissä. Joulukuun alku on mennyt itseltäni hieman ohi ristiäisvalmistelujen keskellä, mutta otan tämän tällaisena vaiheena ja teho-intoilen joulua sitten niiden jälkeen. Ristiäisvalmisteluihin kuuluu oikein hyvää ja odotan niitä innolla, mutta myös haikeudella. On ollut ihanaa leipoa, suunnitella, valmistella ja odottaa juhlia, tyttäremme kastepäivää. Pian juhlat on juhlittu! Nyt ei tunnu stressaavan mikään; tilapulmakin sai hyvän ratkaisun. Olisi jo ihana päästä kutsumaan rakasta omalla nimellään muidenkin kuullen.

keskiviikko 26. syyskuuta 2018

Täysyllätetty ja niin liikuttunut

Tänään olen ollut hiukan enemmän "äitiyslomatunnelmissa", sillä innostuin käymään läpi vauvanvaatevalikoimaamme sekä pyykkäämään niitä. Kuinka suloiselta tuntuikaan ripustella värikkäitä, kuviollisia, herkkiä, kauniita, pieniä, vähän pienempiä ja isompia vaatteita pyykinkuivaustelineelle. Pikkuruisia sukkiakin oli niin jännää asetella telineelle niin, etteivät ne aivan tippuisi. Silmäilin joitakin housuja ja bodyja, mietin kotiinlähtövaatteita.
Mutta uskalsinpas pyykätä! Vauvan tulo sai jälleen hieman enemmän konkretisoitumista.

Lähdin iltapäivällä kaupungille aikomuksenani kipaista vielä kirpputorilla ennen kuin treffaisin mieheni kanssa ja suuntaisimme yhdessä kylään ystäväpariskunnan luo. Pyörähdin erään kirppiksen kautta, ja kyllähän koriin taas kertyi niin lakanaa kuin vaatettakin. Kenties voisin kokeilla kestovaippojakin, joiden käytöstä olin ollut nuorempana ehdottoman varma, mutta joiden olemassaolon olin lähes unohtanut töissä käyttämieni kertisvaippojen myötä. Toppahaalaria ei vieläkään löytynyt, mutta olisihan tässä vielä aikaa. Sitten hurautin vielä entiselle työpaikalleni viemään parkkikorttia eräälle kollegalleni. Hän oli ilmoittanut voivansa lainata korttia siihen asti, kun taas palaan töihin. Oli hauskaa jälleen käydä tuolla osastolla ja tavata ihania kollegoitani (huom. Tämä siis osasto, jonne kaipaan). Jälleen kerran tapahtumakuvio meni näin:
"Ai moi maha ja xx!"
Ja sitten sitä mahaa ihasteltiin, vointia kyseltiin. En tietenkään pistä sitä pahakseni; laitan talteen jokaisen huomioinnin, otan ne myöhemmin ajatuksissani esille ja iloitsen niistä. Ne kaikki ovat tehneet ajan myötä raskautta todemmaksi.

Aikaa ei ollut enää käydä toisella kirppiksellä, joten lähdin kipaisemaan kaupassa tuliaisia hakemassa ennen mieheni tapaamista. Kukat olisivat kauniit, kahvi varmaan aina maistuisi. Sitten suunta mieheni luo sovittuun tapaamispaikkaan. Juuri hänet tavattuani sain viestin ystävältäni. Hän oli todella pahoillaan ja kysyi, jos voisimme tuoda maitoa. Mikäs tuossa, totta kai!
Jostain syystä - ja tämä oli sitten ainoa ihmettelyn aiheeni - mies halusi yhdellä autolla tehdyn kauppareissun jälkeen jatkaa matkaa kylään kahdella autolla. Tuon kaupan pihassa ei kuulemma voisi pitää autoa iltamyöhään (, josta en nähnyt kyllä mitään kylttiä). Joten niin sitten ajelimme ystäviemme talon luo kahdella autolla.

Astelimme ovelle, soitin ovikelloa ja ystäväni tuli avaamaan. Ojentelimme mieheni kanssa vuorollamme tuliaisia: kukkia, kahvia, riisinuudeleita ja käsidesiä (kaksi jälkimmäistä siis mieheni hankkimia. Hän harrastaa hiukan erilaisempia tuliaisia) ja astuimme sisään. Siinä samassa olin lukuisten ystävieni ympäröimänä "YLLÄTYS!!!" -huudahduksen saattelemana.
"Apua!!", onnistuin sopertamaan, tärisytti, ihastutti, säikähdytti, sykähdytti, itketti ja liikututti. Mitä ihmettä!!
"Tervetuloa sun vauvakutsuille!", minulle ilmoitettiin ja jokainen paikalla ollut ystäväni tuli vuoronperään halaamaan minua.
(Maitojuttu oli ollut vain tapa saada varmasti paikalle kaikki ilman, että ehtisin näkemään heitä.)
Mieheni jatkoi pian hymyillen matkaansa kotiin toivottaen hauskaa iltaa. Ei se sitten haitannutkaan, että olin unohtanut nostaa kotoa lähtiessäni tekemäni pinaatikeiton jääkaappiin.


Ja mikä ilta tuo olikaan! Upeita ja maistuvia herkkuja, ihania ohjelmanumeroita, rentoa ja samalla niin lämmintä yhdessä oloa, sydäntä lämmittäviä hemmotteluhetkiä mutta ennen kaikkea sitä, että sain viettää aikaa niin rakkaiden ystävien kanssa. Olo oli syvän kiitollinen jokaisesta paikalla olleesta, heistä, jotka eivät päässeet paikalle sekä miehestäni, joka oli niin taidokkaasti ollut juonessa mukana.


Sain aivan aluksi arvuutella vauvakuvista ystäviäni herkuttelun lomassa, jonka jälkeen he kertoivat, kuinka olivat tutustuneet minuun ja joitain kauniita sanoja (voi liikutus! Taas sitä itkettiin!). Sittemmin otimme yhteiskuvia ja saimme jokainen tehtäväksemme kirjoittaa "vauvakortit" arvuutellen tulevan vauvan ominaisuuksia. Ystäväni kirjoittivat myös isolle arkille "Mistä on pienet vauvat tehty" - runon tyyppisesti ajatuksia meidän vauvastamme. Eräs ystäväni piti pienen tietokilpailun eläinvauvoista. Tulipahan opittua tärkeitä nippelitietoja niin mangusteista kuin apinoistakin! Seuraavaksi eteeni kannettiin vaippakakku ja lahjoja. Liikutuin monista korteista ja ihastelin niin bodyja, pieniä vauvajuttuja ja minuakin varten huomioituja asioita. Hämmentävää olla kaiken keskipisteenä ja availla lahjoja! Sain lisäksi yhden videoviestin ystävältäni, joka ei pitkän matkan vuoksi päässyt paikalle, mutta kuinka kaunista ja herkistävää kuultavaa hänen laulunsa olikaan! Toinen kaukana asuva ystäväni oli lähettänyt kortin, joka sekin kosketti. Sittemmin sain nauttia sekä jalka- että käsihieronnasta. Voin vain kuvitella, kuinka esimerkiksi jalkahieronta voisi rentouttaa synnytyksessä, sillä molemmista tuntui säteilevän rentouttavia "aaltoja" pidemmälle vartaloon. Sitten minulle taiteiltiin kaunis letti päähän. Lopuksi sama taitava letintekijä, hänen sanojaan lainaten,  "uskalsi" ehdottaa rukoilemista. Miten koskettava hetki tuokin oli, olla siinä ystävieni ympäröimänä! Tämä vauva on todellakin rukousten lapsi.



Lopulta oli aika kiittää ja sanoa heipat. Vaikka en varsinaisesti enää tärissyt, niin jonkin verran tuli kotimatkalla leijailtua ja niiskutettua. Mitä tänään oikein tapahtui? Oliko tuo kaikki totta? Ja ennen kaikkea: miten olinkaan saanut niin ihania ystäviä elämääni! Lopulta oli pakko vetää auto kaupan parkkipaikalle ja alkaa lähettelemään puheviestejä ystävilleni. Tämä oli totisesti ollut melkoinen ilta, eikä vain siksi, että juhlistimme tulevaa vauvaa. Koin vahvasti illan olleen myös ystävyyden, lämmön, aitouden,  välittämisen ja yhdessäolon ilta.


perjantai 31. elokuuta 2018

Johdatus käytännössä - entä sitten, kun joutuu pettymään?

Jatkan vielä hetken eilisistä pohdinnoista.
Nyt koen vahvasti, että viime päivien aikana ajatusten pyörimiset johdatuksen teeman äärellä, eilinen valtava Sanan nälkä sekä ylistysmusiikin kuuntelu niin kotona kuin salilla käydessä valmistivat minua siihen, mitä oli tulossa.
Sain ohimennen kuulla jotain, joka sai aikaan pettymyksen karvaan tunteen.
Ei mitään järisyttävää, mutta silti niin isoa, että se tuntui varjostavan oloani koko iltavuoron. Olin yrittänyt jotain, toivonut kovasti, ja sittenkään se ei ollut riittänyt.
Tunteet ja ajatukset omasta huonommuudesta ja kelpaamattomuudesta sekä pohdinnat siitä, oliko tietty liike ollut suuri virhe ja lopulta kaiken musertava asia valtavasivat mieleni. Järjellä yritin pitää näitä loitolla. Tiesinhän, että saattaisin joutua pettymään, eihän kyse ollut mistään varmasta asiasta. Ja mistä voisin tietää, mikä syy ratkaisuihin oli ollut. En myöskään voinut tai voi vielä tietää, mihin tekemäni ratkaisu tulisi vielä johtamaan, vaikka tähän mennessä saldona oli lähinnä kuukausien uniongelmat, ammatillisen itsetunnon romahtaminen, työpahoinvointi sekä vakavat pohdinnat alanvaihdosta. Ehkä sieltä jotain hyvääkin olisi tarttunut matkaan...

Päätin kuitenkin olla kaatumatta. Päätin luottaa siihen, josta olin ihan vastikään pohtinut.
Jumalan viisauteen ja johdatukseen.
Olinhan aivan itse vasta tullut siihen lopputulokseen (omien ja muiden kokemusten pohjalta), että aina ei vain tunnut kivalta, eivätkä asiat välttämättä sujahda kohdilleen suitsaitsukkelaan.Tämä ei siis jäisi tähän. En antaisi pettymyksen nujertaa itseäni, vaan astelisin takaisin sinne laiturin päähän valmiina hyppäämään. "No niin, mennäänkö jo?"

Itseasiassa olen varovasti pohdiskellut kuukausien mittaan sitäkin, että voisiko se, että tietyt tavoitteeni eivät tunnu millään onnistuvan olevan valmistelua johonkin muuhun. Jos olisin saavuttanut jotain, josta olen jo vuosia haaveillut, niin olisinko silti oikealla paikalla? Ja jos minua kutsuttaisi lähtemään johonkin muuhun, niin kuinka herkästi voisin ajatella lähtöä, jos olisin saanut kiinnitettyä itseni sinne, mihin kuvittelin itseni kuuluvan?

Sillä kuten niin usein ennenkin, niin nytkin rakas ja viisas mieheni osasi piristää jollain räjähdyksenomaisella tavalla. Tuskin osasi aavistellakaan, mitä meni tekemään lähettäessään minulle whatsapp-viestillä tietyn linkin. Ja kuten niin usein ennenkin, siitä se ajatus sitten lähti.
Varsinainen uusi ajatus tuo ei sentään ollut; muistan ensimmäisiä kertoja kokeneen vahvaa oivallusta asian tiimoilta ollessani 15-16-vuotias. Ja olinhan tehnyt myös liikkeitä asian toteuttamiseen, joskaan silloin tuo ei johtanut vielä mihinkään. Mutta voisiko aika olla nyt kypsä? Intouduin lueskelemaan erilaisia nettisivuja, eri vaihtoehtoja. Pohdiskelimme yhdessä käytännön ratkaisuja, heittäydyimme leikkiin täysin rinnoin (vaikkakin tästä hmm... kielikuvasta tulee toki mieleen se pikkutyyppi, jota on tulevaisuudessa myös huomioitava), mietimme vaihtoehtoja, hyviä ja huonoja puolia.
Ja sitten mies totesi:
"Mun täytyy myös miettiä omaa ja meidän hyvinvointia ja huolehdittava riittävästä unenmäärästä. Täytyy käydä nukkumaan."
Pian mies jo hengitti raskaasti. Koirakin tuhisi omalla pedillään. Minä hymyilin yön hämärään.
Vaikka tästä ei mitään tulisikaan, niin ainakin uusien vaihtoehtojen miettiminen on virkistävää ja toivoa tuovaa.


torstai 30. elokuuta 2018

Johdatukseen luottamista

Läpi aikuisiän minua on puhutellut paljon johdatuksen teema. Se on ehkä käsitteenä tullut henkilökohtaisesti tutummaksi, sitä mukaa, kun elämä on heitellyt läpi erilaisten haasteiden ja mutkien. Olen ajoittain kokenut eläväni vahvassa johdatuksessa juurikin silloin, kun ulkoisesti tilanteet ovat vaikuttaneet siltä, että niiden alle saattaisi sortua.
Johdatuksessa eläminen on luottamista täysillä Jumalaan.

Mutta aina Jumalan johdatukseen ei ole jaksanut luottaa. Vajavaisina ihmisinä meille kaikille tulee varmasti oloja, jolloin Hän tuntuu olevan kovin kaukana ja oman uskon heikkoa ja pientä. Epäilys valtaa herkästi mielen, ainakin murheen, epätoivon ja -tietoisuuden aikoina. Jos tähän vielä lisätään erinäisiä hankaloittavia seikkoja, kuten fyysiset rasitteet (unettomuus), eri puolilta tulevat pienetkin hankaluudet tai epäonnistumisen tunteet, niin toisinaan luottaminen saattaa horjua. Tuntuu, ettei vastauksia, ohjeistuksia tai johdatusta tule. Seinä tulee vastaan useammalta taholta, ovet sulkeutuvat, yritykset epäonnistuvat, eikä mistään tunnu saavan otetta. Turhauttavaa. Mutta uskon, että tällaisetkin vaikeammat ajanjaksot ovat paikallaan siinä mielessä, että kun luottamuksesta saa kiinni ja epätoivo alkaa hälvetä voi riemu, ilo ja luottamus olla vieläkin suurempaa. Jumala ei ollutkaan kaukana, vaan hän kulki koko ajan vierellä, tai parhaimmillaan kantoi vaikeimpien aikojen yli. Saa huoahtaa jälleen: miten upeaa tämä kaikki on!

Joskus on vain uskallettava luottaa, päästää irti omista epäilyistä, väsymyksestä, yrityksistä tai kontrollista. Eikä vain joskus, vaan oikeastaan koko ajan. Mutta joinakin hetkinä se kysyy enemmän rohkeutta.

Vahvaa ravintoa heti päivän alkuun

Koen eräänlaisen erämaavaiheen olevan loppumetreillään. Sellaisen vaiheen, jossa olen yrittänyt vain rämpiä läpi unettomuudesta ja uupumuksesta väsynein raajoin. Yrittänyt jaksaa, yrittänyt selviytyä. Hymyillyt vain tutuille fraaseille Jumalaan luottamisesta, johdatuksesta, lohdutuksesta ja avusta. Mutta niiden kuuleminen ja uskominen todeksi juuri sillä hetkellä ovat jääneet hymyn tasolle. Tietyllä tavalla luottamus on onneksi ollut tallella, ja kolmikko vauva-asunto-työt on jo alkuvuodesta ollut vahvasti mielessä toteutua. Pitkään lähti näyttämäänkin siltä, että jokainen osa-alue tulisi saamaan ratkaisuja tämän vuoden aikana, mutta jokaista asiaa ja luottamusta niihin on horjutettu eri tavoin. Yritän ymmärtää, saada viisautta. Ehkä hippusen olen jotain voinutkin ymmärtää, mutta kokonaiskuvaa en vielä. En esimerkiksi ymmärrä, miksi raskauteni, niinkin onnellinen ja ihmeellinen se onkaan, oli mentävä näin vaikean kautta myös henkisesti (no, fyysisesti olisi toki voinut mennä huonommin), enkä ymmärrä, miksi työasiani ensin vaikutti järjestyvän, mutta ei sitten kuitenkaan. Tai asuntoasia. Emme elä haaveilemassamme omakotitalossa, mutta tästä asiasta olen varmasti eniten tyynein. Ei minua haittaa olla vuokralla nykyisessä asunnossamme. Olemme alkaneet molemmat kallistumaan kannalle, että ei meidän ole vielä mikään pakko sitoutua taloon vuodenkaan päästä. Nyt meillä on hyvin aikaa katsella ja kuulostella suuntaa. Ja voihan olla, että juuri äitiysloman tai hoitovapaan aikana saan uusia näkökulmia työhöni ja kuka tietää, mitä siitä seuraa.

Vaikeiden aikojen jälkeen tuntuu makealta päästä taas käsiksi tällaisiin aiheisiin. Ulkoisesti on saattanut mennä ihan kivasti, mutta tietty tasapainottava asia on puuttunut tai tuntunut olevan etäällä. Vai onko se ollutkin vain sitä, että olen sittenkin ollut itse liian kiinnittynyt tuijottamaan asioita inhimillisesti?
Toiset tuntuvat luottavan Jumalaan vakaammin, kuin toiset, mutta se ei tee kenestäkään huonompaa uskovaista. Toisia johdatetaan pidempien kivikkoisten polkujen läpi kuin toisia, mutta sekään ei tarkoita, että toiset olisivat "uppiniskaisempia" tai huonompia. Niiden keskellä syitä voi olla vaikea ymmärtää, mutta ehkä myöhemmin huomaa polkujen valmistaneen johonkin.
Vaikeudet eivät elämästä lopu, se on karu fakta. Mutta parhaimmillaan myrskyjen silmässä ollessaan voi oikeastaan olla aika tyynin mielin. Asiat järjestyvät. Jumala pitää huolta ja ohjaa siinä, mitä voin tehdä.

Mietteet jäivät pyörimään ajatuksiini eilisen pienryhmäkerran jäljiltä. Aloitimme seurakunnassamme uuden pienryhmän ja pidimme mieheni kanssa kerran meillä kotona. Koin tärkeäksi leipoa meille pientä syötävää, sillä vaikka ei mistään virallisesta tapahtumasta ollutkaan kyse, niin yksi elementti minulle (kenties isovanhempieni karjalaistaustan perusteella??) on, että meille tulleet ystävät saavat myös halutessaan jotain syötävää. Tämän ei missään tapauksessa tarkoittanut olevan mikään suorite tai paineiden aiheuttaja toisille, mutta itselleni yksi keino osoittaa välittämistä ja lämpöä on esimerkiksi leipoa. Koska kyseessä oli ensimmäinen tapaaminen, niin oli myös paikallaan käydä hieman läpi, millaisia ajatuksia kenelläkin oli alkavasta pienryhmätoiminnasta. Moni kertoi kaivanneensa syvempää pohdiskelua Raamatusta, uskosta sekä yhteyttä muihin uskoviin. Ja kuinka ollakaan, näiden ajatusten ympärillä kulki teema, josta itsekin olin valmistellut pienen alustuksen ja keskustelun aiheen. Puhuin sittemmin nimittäin johdatuksesta, ja oikeastaan siitäkin näkökulmasta, että mitä sitten, jos ei tunnu yhtään siltä.
Aihe - ja uskoakseni siitä lähtenyt keskustelu - kirvoitti jos jonkinmoista puhetta ja keskustelua. Seurasin ja otin osaa ilolla tähän puheensorinaan, joka samalla toi myös itselleni kaivattua virkistystä. Joskus jopa se, että keskustelee joistakin asioista toisten uskovien kanssa, voi tuoda valoa ja toivoa.
Lopulta oli vain keskeytettävä ajan juostua niin nopeasti. Osalla oli kiire lasten luo kotiin, mutta toisaalta se, että keskustelu jätti jälkeensä halun jatkaa sitä, melkoisen palon järjestää uusi pienryhmäkerta. Ja toisaalta myös toivon siitä, että mitä kaikkea se vielä saa aikaan mihin meidät johtaa.

Haluan uskoa ja luottaa, heittäytyä.

keskiviikko 13. kesäkuuta 2018

Sydämen ilo

Joskus asiat vain tapahtuvat ajallaan. Tai sanotaan, että asiat tapahtuessaan tapahtuvat aina ajallaan, mutta useimpaan asiaan ei voi vaikuttaa. Ne tilanteet, jolloin asiat eivät ole tapahtuneet silloin, kun olisi pitänyt, ovat olleet väkisin yrittämistä, ajattelemista, että nyt on toimittava, harkitsemattomia.
Uskon johdatukseen, ja siihen, että emme ole täällä yksin. Uskon siihen, että Jumala auttaa meitä elämän poluillamme, ja voimme kysyä aina neuvoa. Hän tietää aina parhaiten. Sen verran itsepäistä laatua kuitenkin olen, että joskus pyrin kiirehtimään asioissa, toimimaan ennen kuin olisi aika. Innostun helposti, ja annan sen virran viedä. Useimmiten jossain vaiheessa ilmenee jonkinlainen takku, hidaste, epävarmuus tai "nihkeä" olo, josta hiljalleen alkaa tietää ajan tai asian olevan väärä.

Kuvat Pinterestistä
On toki aikoja, joskus jopa todella pitkiä, jolloin jokainen suunta tuntuu yhtä sumuiselta, yhtä hankalalta ja vaivalloiselta. Jokaisesta suunnasta tuntuu tulevan vastoinkäymisiä, joka päivälle omansa, edellisten lisäksi. Joinakin hetkinä on kovin vaikea iloita siitä, että on Joku, jolta pyytää viisautta ja johdatusta. Hmm. Suoraan sanottuna, huomaan useimmiten miettiväni asioita vain omalla järjelläni, kiukuttelevani, surevani, mitä sitten tuleekin olossa vastaan. Toki Jumala on antanut meille myös järjen käyttöön, joten en ajattele, että meidän tulisi vain istua paikoillaan odottelemassa valmiita vastauksia ja suuntaviivoja. On mielestäni aivan oikein pyrkiä selvittämään vaihtoehtoja, ottamaan selvää ja kokeilemaan eri ovia. Tällaiset ovat usein niitä vastauksia; jos ovi ei aukea, niin suunta (tai ajankohta) vaikuttaa olevan väärä. Aina asioiden sujuminenkaan ei toki tarkoita yksiselitteisesti sitä, että nyt tärppäsi. Koen, että myös tällaisista tilanteista, joissa on onnistunut, mutta jossain vaiheessa matkaa on joutunut perääntymään, perumaan ja lopettamaan on ollut jotain opin antia. (Tiedän! Aina ei vain voi ymmärtää, miksi hyvin sujuneet asiat menevätkin sitten mönkään... Tarkemmin sanottuna... ei todellakaan.)

Mutta tänään olen onnellinen. Oi sentään.
Ja tiedän kyllä, että helppo on hymyillä, kun asiat sujuvat. Toisaalta tänään tuntuu pitkästä aikaa kevyemmältä, valoisammalta ja sydänjuuria myöten kiitollisemmalta kuin hyvin pitkään aikaan. Toisaalta olen vain yksinkertaisesti onnellinen, ja myös silloin on mielestäni paikallaan antaa kiitollisuuden näkyä. Kolmanneksi, olen parhaillaan suunnittelemassa pienimuotoista hartaushetkeä illan tilaisuuteen, ja vaikka unihiekkaa jäikin silmäkulmiin, yö oli ollut katkonainen ja omituinen pitäen sisällään myös unissakävelyä ja lattialle tuupertelua, niin sydämeni pulppuaa iloa.


Aluksi en oikein tahtonut saada ajatuksen tyngästä kiinni, joten tein niin kuin useimmiten tällaisissa tilanteissa: tartuin Raamattuun. Kyllä sieltä löytyisi varmasti jae jos toinenkin. Ja kuinka ollakaan: yksi lempikohdastani tarttui silmään ja sai jälleen uusia sävyjä, uusia kokemuksia:
"Iloitkaa aina Herrassa! Sanon vielä kerran: iloitkaa! Tulkoon teidän lempeytenne kaikkien ihmisten tietoon. Herra on jo lähellä. Älkää olko mistään huolissanne, vaan saattakaa aina se, mitä tarvitsette, rukoillen, anoen ja kiittäen Jumalan tietoon. Silloin Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ymmärryksen, varjelee teidän sydämenne ja ajatuksenne, niin että pysytte Kristuksessa Jeesuksessa."
Fil. 4:4-7


Myönnän, tulin aluksi pyöritelleeksi jakeita mielessäni epäröiden. Tämähän on aika usein luettu. Onko tämä liian yleinen? Mitä edes tarkoittaa iloitkaa Herrassa? Olenko minä iloinnut Herrassa? Olenko tehnyt sen oikein? Luin kohtaa uudestaan ja uudestaan. Ja taas uudestaan ja uudestaan. Hiljalleen huomasin kohdan puhuttelevan minua vieläkin syvemmin. Ymmärsin, että se, että olen huokaillut väsyneitä pyyntöjäni Jumalalle, toisinaan epäuskonkin saattelemana, se, että en ole jaksanut kuin olla, ja se, että koko eilispäivän ja viime yön, kiitin sydämessäni Jumalaa onnen kyynelten lomassa tarkoittaa sitä, että olen iloinnut Herrassa. Joku toinen kerta tai jollain toisella se on erilaista. Mutta tarvitaanko iloon sääntöjä ja oppeja? EI.


Olen sanoinkuvaamattoman onnellinen. Olen kiitollinen. Olen siunattu. Pikku Hipsuttelija jumppailee kohdussani, tiedän hänellä olevan kaikki hyvin. Tuolla rukousten lapsella. Tiedän niin monien rukoilleen puolestamme jo vuosikausia, silloinkin, kun me emme ole jaksaneet. Kun me olemme olleet erämaassa, silloinkin meitä on kannettu. Ilo sydämessäni laajenee. Kuinka kiitollinen voikaan olla siitä, että ihmiset ovat muistaneet meitä. Kuinka tärkeitä asioita! Ja kaiken yllä: kiitollinen siitä, mitä Jumala on tehnyt meidän eteemme. Ei tämä tie ole ollut mitenkään helppo, ja toissailtaiset riidat ovat olleet valitettavan arkisia vuosien varrella. Mutta silti: kun eilen kävimme nukkumaan, käperryin mieheeni kiinni, kuuntelin hänen hengitystään, tunsin hänen lämpönsä ja kosketuksensa. Olimme vain. Tunsin tuon läsnäolon ja tunsin Hipsuttelijan liikkeet. Meidän perhe on tässä ja kaikki on hyvin.

lauantai 3. helmikuuta 2018

Pieniä ja suuria pelkoja

Kuva: stcard
Sitä mukaa, kun IVF:n isommat toimenpiteet ovat lähestymässä, myös pelot ovat hiipineet mieleen.
Tähän mennessä olen vain (kenties itseäni suojellen) pyrkinyt ajattelemaan, että tämä ei onnistu. Käyn vain hoidot läpi, mutta ei tästä tule kuitenkaan mitään. Mutta onhan se kuitenkin myönnettävä, että jotain kehossani kuitenkin tapahtuu, ja voi hyvinkin olla, että juuri tällä kerralla solumme tykästyvät toisiimme ja innostuvat viettämään enemmänkin aikaa yhdessä. Voi hyvinkin olla, että juuri tällä kerralla saa alkunsa se, joka oikeastaan on nykyisin pimennossa mielessäni. Ikään kuin osa mielestäni olisi kuin vanhan filmirullan loppupätkä: yhtäkkiä kuva vain loppuu. Sellaista asiaa ei ole, kuin "meidän lapsi". Ei sellaista voi miettiäkään.

Niin, pelot. Pitkään jännitin sitä, miten surulliseksi hoidon epäonnistuminen vetäisi minut. Koko ajatus jopa ärsytti: haluaisin olla täysin toimintakykyinen, enkä vain olla jotenkin vajaa toimimaan... Yritin valmistautua tulevaan erilaisin keinoin: en halunnut uskoa, että tämän kertainen hoito onnistuisi, pyrin tarkastelemaan koko prosessia ammatillisessa mielessä, nauramaan itselleni ("ihan sama, mikä asia, niin täältä tulee itku!") ja keskittymällä jo kesän suunnitelmiin. Puran oloani myös erilaisilla kirjoitusprojekteilla, joihin huomaan lennähtäneeni. Pidän itseni myös kiireisenä näkemällä ystäviä ja puuhamalla erilaisten harrastusten parissa. Ja teen kaikkea tätä edelleen. Minulta kysyttiin eilen, että mitä, jos tästä kuitenkin alkaa raskaus. Syvältä sisimmästäni nousi pienen pieni toivo, mutta hiljensin sen saman tien. En pystynyt päästämään sitä valloilleen. En voinut antaa toivon liekille yhtään varaa kasvaa. Totta kai minua jännittää joka kerta mennessäni polille, ja totta kai haluaisin, että "asiat menisivät hyvin". Ja niinhän olen koko ajan sanonut: "käy, miten käy, niin hyvin käy". Tiedän, vaikka en suurempia haavemaalailuja harrastakaan, negatiivinen tulos tulee joka tapauksessa olemaan iso pettymys.

Muutama päivä sitten havahduin siihenkin, että mitä, jos minun soluissani onkin jotain vikaa. Mitä, jos ne eivät kerta kaikkiaan toimi, kuten pitäisi. Tai jos ne ovat viallisia, huonoja ja kelvottomia. Eikö se tee minusta vielä enemmän epäonnistuneen? Jos se tarkoittaakin sitä, että se oli sitten siinä. Ei kannata jatkaa enää. Minusta ei ikinä tule äitiä. Ei minun soluillani.


Pelkään välillä myös parisuhteemme ja mahdollisen vanhemmuuden puolesta. Miten meille käy? Kuinka pärjäämme yhdessä lapsen kanssa niin, että en jää yksin tai että en myöskään yritä haalia itselleni liikaa puuhia ja huolehtia kaikesta. Enhän jää yksin lapsen kanssa?
Entä ystävät? Osaanko priorisoida aikaani niin, että kukaan osapuoli ei tuntisi tulleensa laiminlyödyksi... Onko omituista, jos on jopa vähän haikeakin olo... Ei enää lapsettoman elämän iloja ystävien kanssa vietetyistä ajoista ja reissuista...
Entä oma naiseus? Mitä se tulee olemaan tämän jälkeen? Jos se on ollut uhattuna tähänkin mennessä, niin mistä se tulisi myöhemmin koostumaan?
Miten voin edes ajatella tällaisia asioita?
Olenko valmis siihen, että tästä voi todella saada lapsi alkunsa? Olenko valmis luopumaan joistakin toiveistani kesän varalle? Osaanko myös hellittää sen suhteen, etten pysty tekemään kaikkea? Jo nyt olen joutunut nielemään tuollaisia asioita; olen joutunut perumaan ensi viikon jumppa- ja uimisjutut, sillä tajusin eilen, etten voi mennä rankoille jumppatunneille tai uimaan uimahalliin vain pari päivää punktion jälkeen... Tai kuinka selittää työnantajalle, että voi olla, etten pääse tiistaina tuplavuoroon... Onneksi tässä kohtaa lääkärini sanoi topakasti, että en todellakaan ole menossa töihin.

Heräsin tänään hieman ennen klo 6 näihin mietteisiin. Pyörittelin niitä mielessäni pohtien, että mitä ihmettä olen oikein tekemässä. Onko tämä koko prosessi edes oikein? Eihän kukaan pakottanut tähän. Joiltakin tahoilta saatu nuiva tai välttelevä käyttäytyminen ovat saaneet jopa hieman pahoittelemaankin tilannetta... No mutta anteeksi, että menen hankkiutumaan itseni tilanteeseen, jossa en voi tehdä asioita normaalisti pariin viikkoon... Anteeksi, että olen niin herkillä ja varmaan aika surullinenkin. Anteeksi, etten pysty olemaan nyt tavallinen.

Sitten mieleeni tuli ystäväni vinkkaamat postikortit Instagramissa. Kaivoin kännykän esiin ja tuijottelin kuvia hörppiessäni aamukahvia retrokupista.
Suorastaan imin itseeni noita korttien lyhyitä jakeita. Niissä toistui sama viesti: älä pelkää.
Tuttuja Raamatun jakeita, mutta niin tuoreita ja raikkaita. Älä pelkää, älä pelkää.
Ei mitään hätää.
"Älkää pelätkö! Rohkaiskaa mielenne!"
Sak. 8:13
"Älä pelkää, sinä Jumalalle rakas, kaikki on hyvin. Vahvistu, ole vahva!"
Dan. 10:19
Jakeita lukiessani tuntui, kuin pelkojeni terävimmät piikit olisivat pehmenneet. Aloin muistaa, että oikeastaan kaikki, mitä tulisi tapahtumaan, olisi Jumalan käsissä. Mikään ei tapahtuisi sattuman vuoksi. Kävi miten kävi, niin Hänellä on suurin ja viisain suunnitelma, ja siihen voin luottaa.


Kuvat: stcard
---

Tilannekatsaus:
Kävin eilen polilla. Siellä lääkäri halusi punnita minut selvittääkseen, ettei liiallisia turvotuksia ole. Paino oli pysynyt aika lailla samoilla lukemilla. Ultraäänitutkimuksen perusteella hän sanoi, että maanantai on varmasti se punktiopäivä, mutta nyt viikonlopun yli minulla on lievä hyperstimulaatioriski. Sain numeron naistetautien osastolle, jonne tulisi ottaa yhteyttä, mikäli tiettyjä oireita ilmenisi. Sovimme, että jään odottelemaan soittoa sairaalasta, jonne olemme menossa maanantaina. Saisin kuulla irrotuspiikin otto-ajan sekä maanantain aikataulun. Odotin klo 14:45 asti, eikä mitään kuulunut. Seurasi 1,5 tuntia kestänyt soittokierros, jonka aikana minut yhdistettiin ties kuinka moneen eri paikkaan, eikä kukaan osannut tai halunnut ottaa kantaa asiaan. Lopulta tuli itku. Voiko edes joku avata paperini ja katsoa, mitä siellä lukee! Eräs hoitaja lupasi kysyä päivystäviltä lääkäreiltä, ja niin vihdoin sain soiton oikeasti asiasta tietävältä lääkäriltä. Hän ohjeisti minua tarkasti lääkkeen ottamisessa ja maanantaihin valmistautumisessa ja sairaalaan saapumisessa. Kovasti hän kyllä pahoitteli sattunutta, jossa eri sairaalat olivat ohjeistaneet toisin. Molemmissa oletettiin, että toisessa paikassa minulle kerrotaan tiedot.
No, sinnikkään soittokierrokseni päätteeksi sain onneksi tarpeelliset tiedot. Lisäksi kuulin, että voin sittenkin juoda hieman kahvia maanantai-aamuna.. :D

Ja kas: kuuntelen Spotifyn erästä soittolistaa, siellähän se Juha Tapiokin laulaa:
"Älä pelkää, älä pelkää,
sinä et pääse putoamaan.
Rakastettu on oikea nimesi,
ja tulee nimenäsi olemaan."