Sattuipa sitten niin somasti, että purimme jännitystä ja tilanteeseen liittyvää ahdistusta riitelemällä sekä eilisiltana (tultuani väsyneenä tuplavuorosta) ja edelleen tänä aamulla. Olisi ollut ihan mukava mennä henkisestikin yhdessä polille ivf-suunnittelukäyntiin, mutta toisaalta ymmärrän. Joskus ne asiat vain purkautuvat jollain lailla ja tärkeintä ja suurinta välittämistä on, että toinen ymmärtää ja antaa tilaa. Itse en tosin tähän kyennyt eilen, vaan paiskasin kaapinoven tavallista kovempaa kiinni parin kipakan sanan jälkeen ja jatkoin kaurajugurttini lusikoimista.
"Ei sun tarvitsisi olla tässä tilanteessa ilman mua! Täähän on mun vika, kyllähän me molemmat se tiedetään!", fiksu aikuinen tiuskahti.
Jokin järjenhaituvainen yritti ymmärtää ja saavuttaa rauhaa, mutta silti vähän heikoille jäi. Nice.
Tänään istuimme odotustilassa tuijottamassa tv:stä Ylen ohjelmaa. Keski-ikäinen mies oli menossa naimisiin netissä tapaamansa filippiiniläisnaisen kanssa. Poli oli jo puoli tuntia myöhässä, mutta tiesin tällaista sattuvan.
"Mitä teille kuuluu? Kuinka te voitte?", lääkäri katsoi meitä lempeillä silmillään ja tutkimushuone oli täynnä lämpöä.
Kuulumisten kertomisen jälkeen alettiin käydä läpi tulevaa hoitopolkua. Hurjan paljon olin jo tiennyt etukäteen ja nyt tutuilta kuulostavat lääkkeet saivat paikkansa meille tehdystä summittaisesta kaaviosta. Tulisin myöhemmin saamaan lukujärjestyksen (onneksi).
Lääkäri kertoi tarkasti tulevista lääkityksistä ja niiden vaikutuksista, mitä tapahtuu täällä meidän polilla ja mitä HUS:ssa. Missä vaiheessa on pistettävä mitäkin lääkettä ja missä kohtaa voidaan ehkä ajatella munarakkuloiden keräystä ja myöhemmin mahdollista PAS:ia, vai tulisko kyseeseen sittenkin icsi.
Alkoi välillä hiukan itkettääkin. Nuo kauheat kirjainhirviöt, kaukaiset lääketieteelliset termit! Ne eivät voi koskea meitä! Joitain muita!
Mutta kyllä: tässä me sitten olimme tilanteemme kanssa. Lääkäri tutki ja ultrasi minut, ja samaltahan se tilanne edelleen vaikutti. Surkeaa.
Kirjoitettiin sopimukset, sovittiin labroista (infektiot ja minulla kilpirauhanen), toivotettiin hyvät loppuvuodet ja jatkettiin matkaa. Mies lähti kotia kohti, minä arpomaan syömistä ennen iltavuoroa. Ei tehnyt mitään mieli.
Tammikuu koittaa pian. Ja sitten se on kuitenkin niin kaukana. Haluan ja en sittenkään.
Ja sitten se sisäinen sairaanhoitaja sisälläni kuiskaa: "Kuinka jännittävää! Hyvä tästä tulee tavalla tai toisella!"
Toisen ammattini edustaja istuu toisella hartiallani: "Sinusta pidetään hyvää huolta."
perjantai 24. marraskuuta 2017
torstai 23. marraskuuta 2017
Saman pöydän äärellä
Yksi on raskaana (vaikeuksien jälkeen. Ihana uutinen siis!).
Yhdellä on kolme lasta, joista esikoiskaksoset saaneet alkunsa hoidoilla.
Yhdellä kolme tyttöä.
Toisella yksi teini-ikäinen, jollain toisella kaksi.
Puhutaan raskaudesta, mitä saa ja ei saa syödä.
"Mä ainakin söin jouluna pienen palan maksalaatikkoa, kun teki niin mieli!"
"Mä en piitannut noista ohjeista mitään."
"Mä en edes pystynyt miettimään kahvia."
"Mä taas vedin ihan hulluna hopeatoffeeta ja sinappia. Siis yhdessä."
"Älkää puhuko. Tekee pahaa."
Niin. Hämmensin lusikkaa kahvikupissa ja hörppäsin.
Ei se nyt varsinaisesti haitannut huomata olevani ainut, jolla ei ole minkäänlaista kokemusta pahoinvoinnista, mieliteoista ja kielletyistä ruoka-aineista. Ei, vaikka välillä on siltä tuntunut.
Toisaalta vähän hymyilin salaa.
En tiedä, ehkä se on toivo. Jokin kuitenkin, joka pehmensi tilannetta.
Ehkä huomenna olemme viisaampia. Tai sitten saamme hoitojen päätyttä huomata, että vaikka toive lapsesta (ja mielihaluista) ei toteutunutkaan, niin kuinka kivasti meillä kuitenkin on asiat.
Yhdellä on kolme lasta, joista esikoiskaksoset saaneet alkunsa hoidoilla.
Yhdellä kolme tyttöä.
Toisella yksi teini-ikäinen, jollain toisella kaksi.
Puhutaan raskaudesta, mitä saa ja ei saa syödä.
"Mä ainakin söin jouluna pienen palan maksalaatikkoa, kun teki niin mieli!"
"Mä en piitannut noista ohjeista mitään."
"Mä en edes pystynyt miettimään kahvia."
"Mä taas vedin ihan hulluna hopeatoffeeta ja sinappia. Siis yhdessä."
"Älkää puhuko. Tekee pahaa."
Niin. Hämmensin lusikkaa kahvikupissa ja hörppäsin.
Ei se nyt varsinaisesti haitannut huomata olevani ainut, jolla ei ole minkäänlaista kokemusta pahoinvoinnista, mieliteoista ja kielletyistä ruoka-aineista. Ei, vaikka välillä on siltä tuntunut.
Toisaalta vähän hymyilin salaa.
En tiedä, ehkä se on toivo. Jokin kuitenkin, joka pehmensi tilannetta.
Ehkä huomenna olemme viisaampia. Tai sitten saamme hoitojen päätyttä huomata, että vaikka toive lapsesta (ja mielihaluista) ei toteutunutkaan, niin kuinka kivasti meillä kuitenkin on asiat.
sunnuntai 19. marraskuuta 2017
Jotain, mitä odottaa
Kävin eilen Tampereen Kädentaidot -messuilla ystäväni kanssa.
Luvassa oli messukeskus täynnä toinen toistaan ihanampia kojuja täynnä kaikenlaisia pieniä ja suuria upeuksia. Olimme käyneet messuilla vuosi aiemmin, ja jo tällöin olimme päät pyörryksissä ja silmät ihastuksista ymmyrkäiset. Voi kun ihania! Ja tuo! Ja nuo! Katso näitä!
Päätimme, että tulisimme takuulla uudelleen.
Tällä kertaa - pienten logististen hmm...haasteiden - jälkeen kaivoin kännykkäni esiin ja näytin lipuntarkastajalle e-lippumme (kuinka kätevää! Kännykällä voi tehdä nykyään mitä vain!), luovutimme takkimme narikkaan ja suuntasimme kohti kutsuvia messupöytiä - satojen ja tuhansien muiden messukävijöiden joukossa. Porukkaa oli kyllä melkoisesti, niin naisia lastenrattaiden kanssa kuin harmaahapsisempia messukävijöitä, miehiä ja naisia. Teimme toimintasuunnitelman, jonka mukaan lähtisimme käymään läpi kutsuvia kojuja. Ensin tuosta noin, sitten välejä noin. Eikä mennyt kauaakaan, kun jo mietimme, että se siitä suunnitelmasta.
Mutta monenlaista ihasteltavaa, hypisteltävää ja katseltavaa riitti. Jonkin verran jo vuoden takaisen uutuuden viehätyksen jälkeen osasimme rajata, ettemme jääneet jokaista kojua tutkimaan, vaan suuntasimme niille, jotka meitä kiinnosti ja jotka olivat jääneet mieleen. Tällaisia olivat muun muassa retrohenkiset pöydät, pitsillä koristellut laukkupisteet sekä värikkäät puukoristeet ja -korut. Joulujuttujakin ehdimme ihastelemaan, mutta itse en ollut ihan vielä päässyt joulunlaittotunnelmaan, joten lahja- ja koristeajatukset lähtivät syttymään vasta viimeisen tunnin kuluessa.
Mutta vaikka heräsinkin vähän hitaasti lahjahommiin, niin paljon ihania löytöjä tein sitten muuten! Ehkä hieman turhakkeena ostettu (mutta oi niin ihana!) passinsuoja saattoi hieman kieliä mielessä kytevästä matkakuumeesta. Toisaalta ilotsin myös löytämästäni iloisen värisestä piposta. Löysin kuin löysinkin joitakin joululahjaksi meneviä asioita, vaikka enemmän olisi mielessä tehdä jotain itse. Mutta katsotaan nyt.
Paljon meillä meni - ja useimmiten meneekin - aika tunteiden analysoinnissa, kuten rakas mieheni aina naureskellen vinoilee. Aamusta lähtien vuoroin puhuimme, vuoroin kuuntelimme, ja kun lopulta saattelin ystäväni junalle iltakymmenen jälkeen huomasin, että ääneni oli mennyt aika kummalliseksi. No, tätähän se monesti meillä on. Olo oli väsynyt, mutta onnellinen.
Jäin tosin pohtimaan erilaisia odotuksia. Olisi ihanaa, jos olisi jo tiedossa jokin matka, jota kohti suunnata ajatuksia, jota odottaa. Toisaalta aika suureellista, mutta sitten: miksi ei? Tämän hetkinen odotukseni, joka taitaa kaikesta tyyneydestä ja rauhallisuudesta huolimatta olla aika jännittävä, liittyy ivf-hoitoon. En silti haluaisi laittaa kaikkea muuta elämääni tauolle, koska jos vaikka...Mieluummin tekee juuri niitä asioita, joihin on mahdollisuus. Vaikka se sitten tarkoittaisi matkaa, kahvittelua ystävän ja mieheni kanssa, leipomista yötä myöten, Taru Sormusten Herrasta -elokuvien katselemista, illanvieton järjestämistä ystäville, hyvän kirjan lukemiseen uppoutumista, salilla käymistä aamuvarhain tai iltamyöhään tai kynsien lakkaamista yhden vapaapäivän vuoksi (hoitoalalla työskentelevät ymmärtävät). Miksi ei?
Murehdin joistakin asioista tosin aika liikaa. Ja sitten vapaapäivien tai loman tullen olenkin sitten omissa ajatuksissaan haahuileva, musiikin maailmaan uppoutuva runotyttö. Mieleni alkaa täyttyä vallankumouksellisista ajatuksista, joiden annan elää jonkin aikaa. Osa niistä on tuonut lämpöä mieleeni, helpotusta pian palaavaan arkeen. Mitä jos... Ja kun olen sitten uskaltanut puhua niistä kodin ulkopuolella on kupla puhjennut. Naurettavaa. Tyhmä haaveilija. Pysy lestissäs.
Ryhdistäydyn taas. Kerään hajanaiset ajatukseni.
Soitan pianoa, leivon lomaltapaluupiirakan töihin, nostan suupielet korviin ja tervehdin iloisesti kollegoita. Pyyhin pois murheet nukkumisesta, mietin osaston kehittämisjuttuja, teen ratkaisuja päivieni askareissa, vilkaisen välillä kalenteriani. Suunnittelen jo kovalla tohinalla tulevia juhliani, mutta valmistelen myös sitä ennen muita asioita. Ehkä jonkin verran suon ajatusta myös perjantain polikäyntiin. Arki on pian täällä taas. Ja se on myös hyvää.
Luvassa oli messukeskus täynnä toinen toistaan ihanampia kojuja täynnä kaikenlaisia pieniä ja suuria upeuksia. Olimme käyneet messuilla vuosi aiemmin, ja jo tällöin olimme päät pyörryksissä ja silmät ihastuksista ymmyrkäiset. Voi kun ihania! Ja tuo! Ja nuo! Katso näitä!
Päätimme, että tulisimme takuulla uudelleen.
Tällä kertaa - pienten logististen hmm...haasteiden - jälkeen kaivoin kännykkäni esiin ja näytin lipuntarkastajalle e-lippumme (kuinka kätevää! Kännykällä voi tehdä nykyään mitä vain!), luovutimme takkimme narikkaan ja suuntasimme kohti kutsuvia messupöytiä - satojen ja tuhansien muiden messukävijöiden joukossa. Porukkaa oli kyllä melkoisesti, niin naisia lastenrattaiden kanssa kuin harmaahapsisempia messukävijöitä, miehiä ja naisia. Teimme toimintasuunnitelman, jonka mukaan lähtisimme käymään läpi kutsuvia kojuja. Ensin tuosta noin, sitten välejä noin. Eikä mennyt kauaakaan, kun jo mietimme, että se siitä suunnitelmasta.
Mutta monenlaista ihasteltavaa, hypisteltävää ja katseltavaa riitti. Jonkin verran jo vuoden takaisen uutuuden viehätyksen jälkeen osasimme rajata, ettemme jääneet jokaista kojua tutkimaan, vaan suuntasimme niille, jotka meitä kiinnosti ja jotka olivat jääneet mieleen. Tällaisia olivat muun muassa retrohenkiset pöydät, pitsillä koristellut laukkupisteet sekä värikkäät puukoristeet ja -korut. Joulujuttujakin ehdimme ihastelemaan, mutta itse en ollut ihan vielä päässyt joulunlaittotunnelmaan, joten lahja- ja koristeajatukset lähtivät syttymään vasta viimeisen tunnin kuluessa.
Mutta vaikka heräsinkin vähän hitaasti lahjahommiin, niin paljon ihania löytöjä tein sitten muuten! Ehkä hieman turhakkeena ostettu (mutta oi niin ihana!) passinsuoja saattoi hieman kieliä mielessä kytevästä matkakuumeesta. Toisaalta ilotsin myös löytämästäni iloisen värisestä piposta. Löysin kuin löysinkin joitakin joululahjaksi meneviä asioita, vaikka enemmän olisi mielessä tehdä jotain itse. Mutta katsotaan nyt.
Paljon meillä meni - ja useimmiten meneekin - aika tunteiden analysoinnissa, kuten rakas mieheni aina naureskellen vinoilee. Aamusta lähtien vuoroin puhuimme, vuoroin kuuntelimme, ja kun lopulta saattelin ystäväni junalle iltakymmenen jälkeen huomasin, että ääneni oli mennyt aika kummalliseksi. No, tätähän se monesti meillä on. Olo oli väsynyt, mutta onnellinen.
Jäin tosin pohtimaan erilaisia odotuksia. Olisi ihanaa, jos olisi jo tiedossa jokin matka, jota kohti suunnata ajatuksia, jota odottaa. Toisaalta aika suureellista, mutta sitten: miksi ei? Tämän hetkinen odotukseni, joka taitaa kaikesta tyyneydestä ja rauhallisuudesta huolimatta olla aika jännittävä, liittyy ivf-hoitoon. En silti haluaisi laittaa kaikkea muuta elämääni tauolle, koska jos vaikka...Mieluummin tekee juuri niitä asioita, joihin on mahdollisuus. Vaikka se sitten tarkoittaisi matkaa, kahvittelua ystävän ja mieheni kanssa, leipomista yötä myöten, Taru Sormusten Herrasta -elokuvien katselemista, illanvieton järjestämistä ystäville, hyvän kirjan lukemiseen uppoutumista, salilla käymistä aamuvarhain tai iltamyöhään tai kynsien lakkaamista yhden vapaapäivän vuoksi (hoitoalalla työskentelevät ymmärtävät). Miksi ei?
Murehdin joistakin asioista tosin aika liikaa. Ja sitten vapaapäivien tai loman tullen olenkin sitten omissa ajatuksissaan haahuileva, musiikin maailmaan uppoutuva runotyttö. Mieleni alkaa täyttyä vallankumouksellisista ajatuksista, joiden annan elää jonkin aikaa. Osa niistä on tuonut lämpöä mieleeni, helpotusta pian palaavaan arkeen. Mitä jos... Ja kun olen sitten uskaltanut puhua niistä kodin ulkopuolella on kupla puhjennut. Naurettavaa. Tyhmä haaveilija. Pysy lestissäs.
Ryhdistäydyn taas. Kerään hajanaiset ajatukseni.
Soitan pianoa, leivon lomaltapaluupiirakan töihin, nostan suupielet korviin ja tervehdin iloisesti kollegoita. Pyyhin pois murheet nukkumisesta, mietin osaston kehittämisjuttuja, teen ratkaisuja päivieni askareissa, vilkaisen välillä kalenteriani. Suunnittelen jo kovalla tohinalla tulevia juhliani, mutta valmistelen myös sitä ennen muita asioita. Ehkä jonkin verran suon ajatusta myös perjantain polikäyntiin. Arki on pian täällä taas. Ja se on myös hyvää.
keskiviikko 15. marraskuuta 2017
Elämänvärien vivahteet
Elämä on usein samanaikaisesti sekä mielenkiintoista, uuvuttavaa, sykähdyttävää, hengästyttävää, helpottavaa, kaunista ja moniulotteista. Eri porrastasanteilla löytyy tunteiden ja tilanteiden vivahteita, tilanteita ja kohtaamisia. Herkillä ja tunteissa mukana elävälle nuo sävyt ja värit voivat näyttäytyä todella hengästyttävinä, joskin myös antoisina.
Olen käynyt tänään ostamassa kukkakimpun, halannut toista ja juonut mukaan ottamani kahvit yhdessä. Olen katsonut tämän vanhan miehen, Äijäni, ikää kunnioitettavat 87 vuotta 11 kuukautta, uurteisia, surun murehduttamia kasvoja. Jonkin verran surun verhon takaa pilkahti ilo. Kuului naurahdus. Sitten taas hörpättiin kahvia, katseltiin ikkunasta kylälle. "Kukahan tuolla kävelee noin hitaasti? Ai, se kääntyykin tuonne päin." Muisteltiin jälleen viimeisiä hetkiä. Tuntuu käsittämättömältä, että näihin viikkoihin on mahtunut myös eräät jäähyväiset. Tätini, Äijän kuudesta lapsesta kolmanneksi vanhin, menehtyi pitkän sairauden uuvuttamana. En tiedä, osaanko surra - kyllä varmasti -, sillä jostain syystä en vielä ole käsittänyt tilannetta. Jotenkin vain koen, että suurempi murhe tämä on juurikin tälle vanhalle miehelle, joka esitteli minulle tekemiään kintaita. "Oliskos siulla näille käyttöä?", hän kysyi. Olin hetkeä aiemmin näyttänyt Mummon tekemiä, vielä käytössä olevia, lapasia. Mummon lähdöstä tulee keväällä kuluneeksi 10 vuotta, muistelimme Äijän kanssa.
---
Hämmentävää, että samaan sukuun mahtuu samanaikaisesti niin monia eri tilanteita. Iloja ja suruja, onnellisuuksia ja riitaantumisia, onnistumisia ja pettymyksiä, kysymyksiä ja vastauksia. Ja sitten katseltiin taas Äijän kanssa vanhoja valokuvia. Niistä katsoi takaisin pieni poika. "Tuos oon mie. Kaks vuotiaana." Karjalan poika hipaisi sormellaan kulunutta valokuvaa.
---
Olen ollut tämän viikon lomalla. Onnekseni aika on kulunut jopa paremmin kuin kesäloma, ainakin töistä irti pääsemisen suhteen. Olen soittanut pianoa tuntikausia, nauttinut tästä. Olen tuntenut sävelten, nyanssien, melodioiden, sävyjen ja tunnelmien voimat sisintäni myöten. Olen elänyt musiikissa ja musiikin kautta. Olen menettänyt täysin ajantajun, käsityskyvyn. Olen vain... soittanut. Muun ajan olen sitten kuunnellut pianomusiikkia, aamusta iltaan. Lenkille "vääntäydyttyäni" olen pyöritellyt mielessäni eri kappaleiden melodiakuvioita. Olen tahkonut muutama tahti kerrallaan kappaleita, yrittänyt saada sormiani taipumaan oikeaan järjestykseen, viilannut juoksutuksia, kuunnellut äänenvoimakkuuksia, tunnustellut koskettimia ja naputtanut jalalla oikeaa tahtia ja laskenut rytmiä. Olen kantanut kirjastosta varaamiani kirjoja, kokeillut erilaisia kappaleita, muistanut myös harjoitella hieman läksyjäkin. Ai niin! Aloitin viime viikolla pianotunnit!! Tosin kokeilemme vasta opettajani kanssa, mitä ja mihin suuntaan lähdemme menemään. Vuosien varrella orastanut haave on käynyt toteen, mutta huomaan sen saaneen aivan uudenlaisia sfäärejä. Olen rohjennut haaveilla jostain sellaisesta, jonka olen väläyttänyt ääneen ensimmäistä kertaa 6-vuotiaana, palannut siihen peruskoulun viimeisenä keväänä ja haudannut ajatuksen lähipiirin tyrmäyksen vuoksi. Nyt, aikuisena, en aivan uskalla sanoa sitä kunnolla ääneen, sillä pelkään tekeväni itseni naurunalaiseksi. Mutta ainakin voin kirjoittaa: minulla on suuri haave.
---
Isänpäivä osoittautui melko raskaaksi, joskin ei lapsettomuudesta johtuen. Koska tilanne johtui lähipiiristämme en mene asiaan sen tarkemmin, mutta tapaus sai aikaan minun ja mieheni pahastumaan toden teolla. Se sai minut pohtimaan omaa riittävyyttäni, sopivuuttani ja "oikeanlaisuuttani". Olenko tarpeeksi? Teenkö riittävästi? Kelpaanko?
---
Ystävien kanssa vietetyt hetket ovat olleet täynnä hykerryttävän hyvää ja levollisen onnellista olotilaa. Kuinka olenkin saanut niin ihania ihmisiä ympärilleni! Samaa olen pohtinut myös omasta rakkaasta miehestäni, tuesta, turvasta, keskustelu- ja elämänkumppanista. ❤
---
Pieniäsuuria iloja.
Pidin leipomispäivän, jolloin puuhasin kaikenlaista uutta ja jännää kurpitsasta. Oli aika ikävä myös Kanadaa, siksi kurpitsapiiras. Reseptit ja kaikenlaiset uudet kokeilut, niin leipomiset ja kasvisruoat, saavat innostumaan.
Kävin Anna Puun keikalla ystäväni kanssa. Oi, miten ihana kokemus! Esiintyjän ilo ja riemu musiikista oli todella käsinkosketeltavaa ja tarttuvaa.
Olen nukkunut huonosti, mutta siitä huolimatta ollut useimmiten iloa ja ideoita täynnä jo heti aamusta. Mitähän kivaa sitä tänään tekisi?
Etsin tänään musiikin teorian kirjojani vanhempieni ulkovarastosta. On vähän hävettänyt, kun muistan vain haparoiden vähennetyistä soinnuista, kadensseista, septimeistä, kvarteista ja sen sellaisista. Kirjoja en löytänyt, mutta sen sijaan paljon muuta.
---
Jotenkin en osaa kuvitella töitä sellaisena, jona olen sitä tehnyt. On ollut helpottavaa olla pois sieltä. Mitä nämä ajatukset sitten tarkoittavatkin.
---
Ensi viikolla koittavaa ivf-suunnittelukertaa en ole ehtinyt tai jaksanut miettiä. Jotenkin kaikki tämä muu eläminen on sopivasti vienyt huomiotani, enkä tuosta oikeastaan valita. Huomaan olleeni kovin väsynyt, herkästi jäänyt tunnelmoimaan itsekseni musiikkia tai muuta luovuutta. Muutama sosiaalinen tapahtuma tällä viikolla on tuntunut ihan riittävältä. Kirjoituttaisi, mutta tällaiseksi hajanaiseksi se nyt jäi. Kai se on välillä sallittua tämäkin. Elämän eri vivahteita.
Olen käynyt tänään ostamassa kukkakimpun, halannut toista ja juonut mukaan ottamani kahvit yhdessä. Olen katsonut tämän vanhan miehen, Äijäni, ikää kunnioitettavat 87 vuotta 11 kuukautta, uurteisia, surun murehduttamia kasvoja. Jonkin verran surun verhon takaa pilkahti ilo. Kuului naurahdus. Sitten taas hörpättiin kahvia, katseltiin ikkunasta kylälle. "Kukahan tuolla kävelee noin hitaasti? Ai, se kääntyykin tuonne päin." Muisteltiin jälleen viimeisiä hetkiä. Tuntuu käsittämättömältä, että näihin viikkoihin on mahtunut myös eräät jäähyväiset. Tätini, Äijän kuudesta lapsesta kolmanneksi vanhin, menehtyi pitkän sairauden uuvuttamana. En tiedä, osaanko surra - kyllä varmasti -, sillä jostain syystä en vielä ole käsittänyt tilannetta. Jotenkin vain koen, että suurempi murhe tämä on juurikin tälle vanhalle miehelle, joka esitteli minulle tekemiään kintaita. "Oliskos siulla näille käyttöä?", hän kysyi. Olin hetkeä aiemmin näyttänyt Mummon tekemiä, vielä käytössä olevia, lapasia. Mummon lähdöstä tulee keväällä kuluneeksi 10 vuotta, muistelimme Äijän kanssa.
---
Hämmentävää, että samaan sukuun mahtuu samanaikaisesti niin monia eri tilanteita. Iloja ja suruja, onnellisuuksia ja riitaantumisia, onnistumisia ja pettymyksiä, kysymyksiä ja vastauksia. Ja sitten katseltiin taas Äijän kanssa vanhoja valokuvia. Niistä katsoi takaisin pieni poika. "Tuos oon mie. Kaks vuotiaana." Karjalan poika hipaisi sormellaan kulunutta valokuvaa.
---
Olen ollut tämän viikon lomalla. Onnekseni aika on kulunut jopa paremmin kuin kesäloma, ainakin töistä irti pääsemisen suhteen. Olen soittanut pianoa tuntikausia, nauttinut tästä. Olen tuntenut sävelten, nyanssien, melodioiden, sävyjen ja tunnelmien voimat sisintäni myöten. Olen elänyt musiikissa ja musiikin kautta. Olen menettänyt täysin ajantajun, käsityskyvyn. Olen vain... soittanut. Muun ajan olen sitten kuunnellut pianomusiikkia, aamusta iltaan. Lenkille "vääntäydyttyäni" olen pyöritellyt mielessäni eri kappaleiden melodiakuvioita. Olen tahkonut muutama tahti kerrallaan kappaleita, yrittänyt saada sormiani taipumaan oikeaan järjestykseen, viilannut juoksutuksia, kuunnellut äänenvoimakkuuksia, tunnustellut koskettimia ja naputtanut jalalla oikeaa tahtia ja laskenut rytmiä. Olen kantanut kirjastosta varaamiani kirjoja, kokeillut erilaisia kappaleita, muistanut myös harjoitella hieman läksyjäkin. Ai niin! Aloitin viime viikolla pianotunnit!! Tosin kokeilemme vasta opettajani kanssa, mitä ja mihin suuntaan lähdemme menemään. Vuosien varrella orastanut haave on käynyt toteen, mutta huomaan sen saaneen aivan uudenlaisia sfäärejä. Olen rohjennut haaveilla jostain sellaisesta, jonka olen väläyttänyt ääneen ensimmäistä kertaa 6-vuotiaana, palannut siihen peruskoulun viimeisenä keväänä ja haudannut ajatuksen lähipiirin tyrmäyksen vuoksi. Nyt, aikuisena, en aivan uskalla sanoa sitä kunnolla ääneen, sillä pelkään tekeväni itseni naurunalaiseksi. Mutta ainakin voin kirjoittaa: minulla on suuri haave.
---
Isänpäivä osoittautui melko raskaaksi, joskin ei lapsettomuudesta johtuen. Koska tilanne johtui lähipiiristämme en mene asiaan sen tarkemmin, mutta tapaus sai aikaan minun ja mieheni pahastumaan toden teolla. Se sai minut pohtimaan omaa riittävyyttäni, sopivuuttani ja "oikeanlaisuuttani". Olenko tarpeeksi? Teenkö riittävästi? Kelpaanko?
---
Ystävien kanssa vietetyt hetket ovat olleet täynnä hykerryttävän hyvää ja levollisen onnellista olotilaa. Kuinka olenkin saanut niin ihania ihmisiä ympärilleni! Samaa olen pohtinut myös omasta rakkaasta miehestäni, tuesta, turvasta, keskustelu- ja elämänkumppanista. ❤
---
Pieniäsuuria iloja.
Pidin leipomispäivän, jolloin puuhasin kaikenlaista uutta ja jännää kurpitsasta. Oli aika ikävä myös Kanadaa, siksi kurpitsapiiras. Reseptit ja kaikenlaiset uudet kokeilut, niin leipomiset ja kasvisruoat, saavat innostumaan.
Kävin Anna Puun keikalla ystäväni kanssa. Oi, miten ihana kokemus! Esiintyjän ilo ja riemu musiikista oli todella käsinkosketeltavaa ja tarttuvaa.
Olen nukkunut huonosti, mutta siitä huolimatta ollut useimmiten iloa ja ideoita täynnä jo heti aamusta. Mitähän kivaa sitä tänään tekisi?
Etsin tänään musiikin teorian kirjojani vanhempieni ulkovarastosta. On vähän hävettänyt, kun muistan vain haparoiden vähennetyistä soinnuista, kadensseista, septimeistä, kvarteista ja sen sellaisista. Kirjoja en löytänyt, mutta sen sijaan paljon muuta.
---
Jotenkin en osaa kuvitella töitä sellaisena, jona olen sitä tehnyt. On ollut helpottavaa olla pois sieltä. Mitä nämä ajatukset sitten tarkoittavatkin.
---
Ensi viikolla koittavaa ivf-suunnittelukertaa en ole ehtinyt tai jaksanut miettiä. Jotenkin kaikki tämä muu eläminen on sopivasti vienyt huomiotani, enkä tuosta oikeastaan valita. Huomaan olleeni kovin väsynyt, herkästi jäänyt tunnelmoimaan itsekseni musiikkia tai muuta luovuutta. Muutama sosiaalinen tapahtuma tällä viikolla on tuntunut ihan riittävältä. Kirjoituttaisi, mutta tällaiseksi hajanaiseksi se nyt jäi. Kai se on välillä sallittua tämäkin. Elämän eri vivahteita.
perjantai 3. marraskuuta 2017
Musiikkihaaveita
Ehdotus: mitä, jos jäisin musiikkivapaalle?😉Voisin ottaa pianotunteja, soittaa tuntikausia, pitkästä aikaa paneutua, ehkäpä saada taas kunnon tatsia soittamiseen? Voisin harjaantua, oppia, syventää, treenata.
Mutta ennen kaikkea: päästä flow-tilaan, nauttia, soittaa, elää musiikissa ja musiikista.
Minulla on tähän sopiva tarjous: tavallista äitiyslomaa ja hoitovapaata odotellessa voisin käydä kasvamassa musiikissa. (Ja katsotaan nyt, miten tuossa tulee käymään.) Sanotaanko vaikka vuoden, eikä minun sen jälkeen tarvitsisi jäädä pois töistä lapsen sairastelun vuoksi. Korkeintaan siksi, että sormia vähän syyhyttäisi.
Niin. Aika ajoin se iskee ja silloin syyhyää sormet, kylmää selkäpiitä ja posket hehkuvat. Unohtuvat aika ja huolet, päivän murheet ja mietteet. Ei haittaa, vaikka aiemmin olen pohtinut, että mitä ovat johtoportaassa oikein miettineet, kun ovat minut palkanneet. Ei sekään, että tuleva ivf jo vähän jännittää. Sillä niin olen pianoa soittaessa kasvanut, ettei se pieni tytön tyllerö, joka juuri ja juuri pianon koskettimille ylsi, ole mihinkään hävinnyt. Olisi halu soittaa, vaikka taito ei olekaan kovin kaksinen. Mutta ehkä se ei olekaan se jutun juoni.
Haluaisin pianotunneille. Olisi ihanaa, kun voisi jonkun kanssa tutkia nuotteja, opetella ja saada neuvoja. Tarvitsisin kunnon rotia tähän harjoitteluuni, joka välillä on päivittäistä, välillä kerran kuukaudessa tapahtuvaa. Miten kivaa se olisikaan! Niin että miten sen musiikkivapaan laita olikaan?
Olen niin hypännyt musiikin vietäväksi. Aamulla pistän Spotifyn päälle, keittelen puuroa pianomusiikin soidessa. Äsken, potiessani taas alemmuuskompleksia työrintamalla (liittynee työmuutoksiin. Tänään muutin kamppeeni pois entiseltä osastoltani uudelle. Nyyh.), en osannut tai jaksanut sanoa enää mitään.
"Mä voisin soittaa hetken," mutisin kaivellessani jo nuotteja.
Parin tunnin päästä hörppään vettä. Tuli vähän kuuma.
Kiitos Stenhammarin, Satien, Debussyn, Mårtensonin ja kumppaneiden, olen kuin uusi ihminen.
torstai 2. marraskuuta 2017
Mielen jukeboksi
Olen leiponut posket hehkuen pianomusiikin soidessa taustalla (tunnettuja kevyen musiikin kappaleita tai tuttuja sävelmiä elokuvista, ihan by the way). Olo oli jokseenkin melankolinen (tunnelmoi hetki Forrest Gumpin kaltaista musiikkia), sillä olin parhaillaan leipomassa rakkaille työkamuilleni pian entiselle osastolleni. Mutta voi sentään, että osasi olla hauskaa! Okei, aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja halusin kyllä mennä lenkillekin. Suunnittelin ensin leipovani suolaisen piirakan, kakun ja keksejä... Eihän siihen menisi kuin muutama tunti. Sitten pääsisin ulos. No, käytännössä kyttäsin uunissa olevaa marenkia vielä puoli kymmenen aikaan illalla, ja ulkohyppelyiden sijasta tein hiit-treenin kotona. Miksi? Koska halusin liikkua.
Kanniskelin tekeleitäni innoissani töihin seuraavana aamuna. Mieleni jukeboksissa soi kipale elokuvasta La la land. Tanssiaskelia ei sentään kannattaisi herkkujen kanssa ottaa. Levitin kermavaahdon kakun päälle ja kippasin pari rasiallista pakastevadelmia kaiken kruunuksi. Oli ihana toivottaa työkavereita kahville, kunhan puuhiltaan ehtisivät. Oma tauko tuli pidettyä yhtä lailla vähän juosten, mutta mitäs tuosta.
"Nytkö se koittaa?", moni kyseli. "Ei ihan vielä. Ensi viikolla vasta," vastasin. Haikeaa, mutta samalla innostavaa. Uudet tuulet ovat tällaisia. Ja minä kun satun olemaan sen kaltaista sorttia, että kotiudun vähän minne tahansa. Vaikka onhan se tosi innostavaa lähteä kohti uusia seikkailuita.
Hiukan kierroksia on tällä viikolla johtunut erinäisistä ajatuksista ja päätöksistä. Viikonloppu vertaisten parissa otti voimille, vaikka olikin ihan superhyvä juttu. Ihan uudelta kantilta katson taas vertaistuen merkitystä. Kuinka erilaisia elämäntarinoita saimmekaan kuulla! Ja kuinka monenlaisia yhtymäkohtia niissä oli, varsinkin tunnemaailmassa. Jään edelleen kaipaamaan paikkakuntamme (=lähimmän) vertaistukiryhmää. Sellaista ei ymmärtääkseni ole vetäjän puutteesta. Olen jokseenkin ajatellut, että ei minun ole tarve repiä haavoja auki kerran kuussa, kun muutenkin tulee pohdittua lapsettomuusasioita enemmän tai vähemmän. Mutta jotain erityisen lohdullista, hoitavaa, helpottavaa ja keventävää toisten vertaisten kanssa olemisessa oli.
Ja jotain uudenlaista puhtia saimme tuolla viikonloppukurssilla niin, että jo kotiin päästyämme teimme päätöksen hoitoihin liittyen.
On aika.
Ja jo samana iltana naputtelin viestiä lapsettomuuspolille.
Eilen sain vastauksena, että meille on varattu IVF-suunnitteluaika, ja ajankohta näkyy nettipalvelun kautta. Kirjauduin sinne illalla ja sain yllättyä: jo kolmen viikon päästä istumme taas pohtimassa elämämme suuria asioita. Ja tekemässä suunnitelmia ajasta, jolloin minusta tulee kai vähän pöhkö(mpi).
Toiveikkuus ja jossain määrin myös realistisuus on nostanut taas suoraselkäisenä päätään. Mutta en voinut olla nauramatta eilen tutkiessani tarkemmin tuota nettipalvelua. Sen kautta sai varata aikoja eri paikkoihin, ja yhden klikkauksen päässä olisi ollut ajanvaraus synnytysvalmennukseen. Heitin miehelle, että oltaisiko optimistisia ja ennakoitaisi jo...
Huh heijaa, viikon päästä alkaisi talviloma. Miten sitä jo odotankin. Olen kohta elänyt tällä maapallolla 30 vuotta ja vasta nyt alan myöntymään siihen tosiasiaan, että loppuvuoden pimenevät päivät saattavat kuin saattavatkin vaikuttaa omaan väsymykseen. On tässä toki tällainen pikkujuttu myös kuin työkuvioiden muuttuminen... Yhtä kaikki, odotan jo niin sellaista ajatonta oloa kotona (=keittiön kaappien siivousten viimeistelyä, ovien pesua sekä leipomista) kuin muutamia sovittuja reissuja ja kullan arvoisia ystävähetkiä. Olemme miehenikin kanssa sopineet jo jotain tietyille päiville. Lomalomaloma, tule jo!
Sound of the Music: Climb Ev´ry Mountain
Kanniskelin tekeleitäni innoissani töihin seuraavana aamuna. Mieleni jukeboksissa soi kipale elokuvasta La la land. Tanssiaskelia ei sentään kannattaisi herkkujen kanssa ottaa. Levitin kermavaahdon kakun päälle ja kippasin pari rasiallista pakastevadelmia kaiken kruunuksi. Oli ihana toivottaa työkavereita kahville, kunhan puuhiltaan ehtisivät. Oma tauko tuli pidettyä yhtä lailla vähän juosten, mutta mitäs tuosta.
"Nytkö se koittaa?", moni kyseli. "Ei ihan vielä. Ensi viikolla vasta," vastasin. Haikeaa, mutta samalla innostavaa. Uudet tuulet ovat tällaisia. Ja minä kun satun olemaan sen kaltaista sorttia, että kotiudun vähän minne tahansa. Vaikka onhan se tosi innostavaa lähteä kohti uusia seikkailuita.
Hiukan kierroksia on tällä viikolla johtunut erinäisistä ajatuksista ja päätöksistä. Viikonloppu vertaisten parissa otti voimille, vaikka olikin ihan superhyvä juttu. Ihan uudelta kantilta katson taas vertaistuen merkitystä. Kuinka erilaisia elämäntarinoita saimmekaan kuulla! Ja kuinka monenlaisia yhtymäkohtia niissä oli, varsinkin tunnemaailmassa. Jään edelleen kaipaamaan paikkakuntamme (=lähimmän) vertaistukiryhmää. Sellaista ei ymmärtääkseni ole vetäjän puutteesta. Olen jokseenkin ajatellut, että ei minun ole tarve repiä haavoja auki kerran kuussa, kun muutenkin tulee pohdittua lapsettomuusasioita enemmän tai vähemmän. Mutta jotain erityisen lohdullista, hoitavaa, helpottavaa ja keventävää toisten vertaisten kanssa olemisessa oli.
Ja jotain uudenlaista puhtia saimme tuolla viikonloppukurssilla niin, että jo kotiin päästyämme teimme päätöksen hoitoihin liittyen.
On aika.
Ja jo samana iltana naputtelin viestiä lapsettomuuspolille.
Eilen sain vastauksena, että meille on varattu IVF-suunnitteluaika, ja ajankohta näkyy nettipalvelun kautta. Kirjauduin sinne illalla ja sain yllättyä: jo kolmen viikon päästä istumme taas pohtimassa elämämme suuria asioita. Ja tekemässä suunnitelmia ajasta, jolloin minusta tulee kai vähän pöhkö(mpi).
Toiveikkuus ja jossain määrin myös realistisuus on nostanut taas suoraselkäisenä päätään. Mutta en voinut olla nauramatta eilen tutkiessani tarkemmin tuota nettipalvelua. Sen kautta sai varata aikoja eri paikkoihin, ja yhden klikkauksen päässä olisi ollut ajanvaraus synnytysvalmennukseen. Heitin miehelle, että oltaisiko optimistisia ja ennakoitaisi jo...
Huh heijaa, viikon päästä alkaisi talviloma. Miten sitä jo odotankin. Olen kohta elänyt tällä maapallolla 30 vuotta ja vasta nyt alan myöntymään siihen tosiasiaan, että loppuvuoden pimenevät päivät saattavat kuin saattavatkin vaikuttaa omaan väsymykseen. On tässä toki tällainen pikkujuttu myös kuin työkuvioiden muuttuminen... Yhtä kaikki, odotan jo niin sellaista ajatonta oloa kotona (=keittiön kaappien siivousten viimeistelyä, ovien pesua sekä leipomista) kuin muutamia sovittuja reissuja ja kullan arvoisia ystävähetkiä. Olemme miehenikin kanssa sopineet jo jotain tietyille päiville. Lomalomaloma, tule jo!
Sound of the Music: Climb Ev´ry Mountain
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)