Ylihuomisen ylihuomenna!

Lapsena laskin päiviä aina huomisina ja ylihuomisina, ylihuomisen huomisena ja niin edelleen. Sama taipumus taitaa olla minulla edelleen, sillä tänään lasken, että "tällä viikolla" ja etenkin "ylihuomisen ylihuomenna".

Viime kerrasta onkin mennyt taas aimo harppaus asioissa eteenpäin. Oikeastaan tammikuun lopusta tuntuu olevan aikaa ainakin puolikkaan valovuoden verran, sillä tunteet ja niiden käsitteleminen sai ajan hidastumaan. Kävi nimittäin niin, että vielä tuolla viimeksi mainitsemallani käynnillä kaikki näytti hyvältä, jopa niin, että tuoresiirtoa saatettaisi voida tehdä. Sitten tuli mutkia matkaan, sillä reagoin erääseen taloon saamalla flunssaoireita ja jouduin käymään jälleen koronatestissä juuri ennen ratkaisevaa polikäyntiä. Tulosta ei tietenkään ollut alle vuorokaudessa tullut, ja koska oireiluni oli lievää ja "selvää", sain käydä erikoisjärjestelyin polilla nopeasti.  Tuo perjantaipäivä menikin sitten odotellessa sekä koronatestin tulosta että tietoa yliopistosairaalasta jatkoista. Jälkimmäinen tuli ensin, ja sain kuulla sekä sen, että punktio olisi tulevana maanantaina, JOS saan negatiivisen testituloksen, että sen, että tuoresiirtoon ei voida nyt mennä. Ahdisti aivan todella paljon, sillä kaikki oli vaikuttanut niin hyvältä. Järjen tasolla toki ymmärsin ratkaisun, sillä hyperstimulaatioriskini on melkoinen, eikä asiaa helpottanut lainkaan se, että munarakkuloita oli kymmeniä. Suurin syy ahdistukseen oli se, että vasta tässä vaiheessa kuulin, ettei pakastealkion siirtoa tehdä suoraan seuraavaan kiertoon, vaan vasta sitä seuraavaan. Miksi kukaan ei voi kertoa mitään ilman, että siitä kysyy erikseen?!

Myöhemmin soitti polin hoitaja, ja sanoi selvittäneensä koronatestiäni. Ilmeisesti testin tekopaikka ei voinut luvata vastausta lauantai-iltaan mennessä, jolloin minun oli tarkoitus pistää jarrulääke. Ilman sitä punktiota ei tehtäisi. Joutuisin menemään vielä pika-koronatestiin, joten ajelin jälleen kerran lähikaupunkiin. Tikku nokkaan ja sitten takaisin. Suureksi onneksi tulos jommasta kummasta testistä tulikin jo lauantai-iltapäivällä, ja sain illalla tuikata mahaani kaksi erittäin kirvelevää piikkiä.

Punktiopäivä saapui aikanaan, ja onneksi olin saanut kokonaan muuta mietittävää sitä ennen, sillä majoituimme anopillani. Hän ja Huldan setä katsoisivat tytön perään koko päivän. Heistä en ollut huolissani, vaan ihan vain siitä, kuinka Hulda pärjäisi. Ihan kovin usein emme ole nähneet "sattuneesta" syystä. Sunnuntai-iltana jo selvisi, että huolta ei tosiaan ollut; tyttö nimittäin oli sedästään ja isoäidistään aivan haltioissaan! Näin ollen sairaalaan lähteminen oli astetta helpompaa. Muutoin olin aivan "rikki", sillä kaikki - viime syksy kaikkine käänteineen, jokaisen päivän laskeminen... jotenkin vain ihan kaikki - kaatuivat päälle, ja koko reissu tuntui todella turhalta. Sitähän se ei todellakaan ollut, sillä olihan punktio jo eteenpäin lapsettomuushoidoissa. Pelotti vain niin kamalasti tulevat odottelut, epävarmuudet, epäonnistumiset ja jopa se, että jos tämäkään ei onnistu! Googlasin aamuyön tunteina jopa yksityisen hintatasoja, sillä jos kolmaskaan ivf ei tuottaisi tulosta...
Eli ajatukset lähtivät todella laukalle. 

Sairaalassa oleminen sujui noissa puitteissa ihan hyvin. Mies joutui lähtemään oman osuutensa hoidettuaan, joten jäin yksinäni odottelemaan päivän viimeisenä ollutta aikaani kuullen kaikkien muiden tilanteet, punktioiden tulokset sekä siirtoajat. Välillämme oli vain ohuet verhot.
Itketti, vaikka mitään hätää ei ollut. Olin hurjan kiitollinen kyllä ystävilleni, joilta sain korvaamatonta etätukea whatsapp-viestien merkeissä. 
Lopulta koitti punktio. Kysyin vielä siellä, oliko mitään mahdollisuuksia tehdä tuoresiirto, mutta todella mukavan oloinen lääkäri lohdutti ja pahoitteli, että siihen ei olisi nyt mahdollisuutta eikä toisaalta terveyden kannalta kovin järkeäkään. Itse toimenpide sattui viime kertaa paljon vähemmän paikallispuudutteen vuoksi, mistä olin iloinen. Henkinen kipu vain tuntui juuri tuossa hetkessä aika pahalta, mitä toisaalta lähdin häpeämäänkin. Pelotti ja ahdisti vain se, että saadaanko yhtään munasolua, hedelmöittyvätkö ne ja selviävätkö ne aikanaan sulatuksesta...
Iltapäivällä kuulin, että munarakkuloita oli tyhjennetty 23 ja munasoluja saatu 18. Aika hurja määrä, ja toivoni nousi. Ehkä tuosta porukasta edes joku hedelmöittyisi.

Seuraava pari viikkoa meni sitten kännykkään liimaantuneena, sillä erinäisten tiedustelujen ja tiedon odottelujen jälkeen selvisi vihdoin pakkaseen päätyneiden alkioiden määrä sekä jatkohoito. 

Pakkasessa oli 6 alkiota. Uskomatonta!

Nyt elämää on kulunut jo niinkin pitkälle, että keltarauhashormonikuurin jälkeen on saatu alkuun uusi kierto, jossa aloitin Progynova-lääkityksen. Perjantaina kävin polilla, jossa kaikki näytti hyvältä. Iltapäivällä sain soiton yliopistosairaalasta ja ohjeistuksen lääkitykseen sekä... pakastealkion siirtopäivän!
Tänään alkoi jännä viikko, sillä pääsin aloittamaan (inhottavat) Lugesteron-kapselit, ja pääsin laskemaan kunnolla päiviä. Tällä viikolla... ylihuomisen ylihuomenna... nimittäin perjantaina koittaa jälleen yritys siirtää pakkasalkio! 

Okei, nyt alan todella innostua. Tähän mennessä olen pyrkinyt olemaan miettimättä koko asiaa, sillä en uskalla luottaa. Vaikka myönnetään: ajatukset ovat jälleen lähteneet kierroksille niin nimien, kummien, laskettujen aikojen ja kaiken "ajankohtaisen" suhteen... Nyt olisikin vain saatava aika kulumaan jollain konstilla. Jollain muulla, kuin ihmisten näkemisellä (joskin onhan nyt poikkeusaika), sillä 4/6 käymästäni koronatestistä on saanut aikaan jännitysmomentteja siitä, voinko mennä polille. Nyt ei kiitos mitään koronatestilisiä tähän juttuun.

Juttua siis tulisi, huomaan. Jo aamusta tuntui, että tänään olisi aika kirjoittaa, pitkästä aikaa.
Nyt on kuitenkin lopetettava, sillä minulla ja Huldalla alkaa juuri etämuskari. Oikea muskari on tytön lempijuttuja, mutta tämä etäjuttu ei ole oikein vakuuttanut häntä. Hieman siis perässä vedettävyys -meininkiä tiedossa...
Mutta se toisaalta tietää jälleen ajankulumista, heh.

Kun hoidot etenevät

Heh, kirjoitan nähtävästi aina juuri ennen tilannetta, jolloin asiat etenisivät. Nytkin kulutan aikaa siihen, että lähden kohta ajelemaan sairaalalle ja lapsettomuuspolille, saamaan uusia suuntaviivoja ja suunnitelmia. Kävi nimittäin niin, että viikko sitten pääsin viimein aloittamaan pistokset (Gonal-F)! Kertaalleen olen käynyt jo polilla tarkistuttamassa tilanteen, ja tuolloin, viime perjantaina, sanottiin, että punktio olisi jo tulevana perjantaina tai maanantaina. Aika hurjaa. Mutta tänäinen kertoo taas enemmän. 

Viime kerrasta aika on todella kullannut muistot. Muistan tavallaan, että olo oli hatara ja huimaava jossain vaiheessa, mutta en todellakaan muistanut, että se alkaisi jo niinkin pian kuin toisen pistoksen jälkeen! Keskiviikkona nimittäin ajattelin, että voisinpa käydä vielä hiihtämässä. Aikataulullisten syiden takia oli mentävä silmät sikkurassa yövuoron jälkeisten unien jälkeen, mutta halu hiihtämään oli kova. Sen olin päättänyt, että tällä viikolla en enää menisi. Mutta voi, mikä olo  olikaan tuon hiihtoreissun aikana ja sen jälkeen! Huh, niin tukala ja ikävä. Lenkit jäivät sitten siihen. Rekrytoin miehenkin tekemään viikkosiivouksen viikonloppuna, mutta eihän siitä mitään tullut. Nimenomaan siitä, että olisin malttanut vain olla; siellä minä sitten huitelin imurinvarressa varovasti kumarrellen. Ja sen kyllä sitten huomasi seuraavana aamuna, kun huimasi ja teki pahaa. Uskomatonta, että tuollaisestakin.

Olen päättänyt, että hyperstimulaatiota ei tule ja että menemme tuoresiirtoon.
Sehän ei todellisuudessa ole lainkaan omista päätöksistäni kiinni, mutta noin olen päättänyt.
Jos yhtään minusta on kiinni, niin tuoresiirto tehdään. Tällä kertaa otan oikeasti todella varovasti kaiken liikkumisen suhteen, Sen vuoksi onkin ihan hyvä, että työt loppuivat torstaina, ja palasin nyt keikkailulinjalle. Huomaan, että huilaaminen saa olon paljon paremmaksi, sillä liike selvästi provosoi tukalaa oloa. Ja onhan se tukalaa, kun munarakkuloita kasvatellaan tavallista suurempaa määrää...

Viime yön olen jälleen nukkunut katkonaisesti ja valvoskellut. Sinänsä on ihan hyvä, että on ollut muutakin mietittävää, kuin nuo hoidot, mutta ei tämä silti tee asioita helpommaksi. Pari viikkoa sitten tein kaupat kännykästä ja liittymästä, ja olen nyt usean reklamaation ja käynnin myötä selvitellyt asiaa, ja menen tänäänkin käymään liikkeessä. Niinpä oikeastaan tuntuu, että viime yönä stressasin nimenomaan tuota puhelinasiaa polikäynnin sijaan... 

Mutta ei kai se auta, kuin lähteä autoa kaivamaan esiin lumen alta ja lähteä kuulemaan suunnitelmia.
Toivotaan parasta.

Kun mitään ei tapahdukaan

"Miten menee? Miten jakselet?", kysyi eräs ystäväni eilen. Hän tarkoitti hoitoja ja niiden keskellä elämistä.
"Ei mitenkään. Mitään ei ole tapahtunut."

En osannut arvata, tai ainakaan uskonut, että jo ensimmäinen mutka olisi se mutka, johon koko homma tuntuisi  nyt tyssäävän. Polikäynnillä sain ohjeistuksen lääkityksen aloittamiseen ja luvan hakea lääkkeet apteekista. 
"Ilmoita, kun kuukautiset alkavat," sanottiin.
Toin jo tuolloin esiin huoleni, että kuinka tarkkaa punktion on olla juuri viikolla 4. Mitä, jos tässä tuleekin viivästystä?
"Älä siitä huolehdi," lääkäri sanoi. Aha. No, sehän on helppo juttu.

Aiempien kokemusten mukaan kierto on käynnistynyt pari päivää keltarauhashormonilääkityksen päättymisestä, ja niin tätäkin hoitoa oltiin suunniteltu. Murehdin viikolla, että kuinka kauan tässä todella on varaa odotella? Kuinka täynnä sairaala, jossa punktio tehtäisiin, on? Onko viikko 5 liian täynnä? Tällaistahan lääkäri joulukuussa vihjaili. Että tammikuussa olisi pari väljempää viikkoa. 
Kirjoitin huolestani polille torstaina. Kauanko tässä on varaa odotella?
"Kohdun limakalvo oli niin paksu, että kuukautiset alkavat ennemmin tai myöhemmin. Nyt täytyy vain rauhassa odotella. Jos niitä ei kuulu viikonloppuna, niin tee maanantaina raskaustesti."
Mitä?!

Oikeastaan ei olisi yhtään huvittanut lähteä tuohon ajatuskuvioon. Ei sitten millään. 
Koska tuo on sellaista, jota käy vain muille. "Eka tuli monen vuoden yrittämisen ja hoitojen jälkeen, ja juuri, kun toista lähdettiin yrittämään hoidoilla, niin hups vaan!" Kivat muille, mutta ei se meitä auta.
Ja nopeammin, kuin tajusinkaan, oli mieli jo lähtenyt kierroksille. Olisinko sittenkin jo raskaana? Voisiko se olla totta?

Ei. Se ei ole totta. En ole raskaana, enkä usko siihen pätkän vertaa.
En halua uskoa, koska petyn kuitenkin.
Jollain tavoin tuo viesti valoi kuitenkin toivoa, ainakin sen suhteen, että hoitoja voidaan vielä ajatella, vaikka kuukautisista ei ole tietoa. 

Arki on onneksi pitänyt ajatukset muualla. Olen iloinnut niin monesta asiasta, touhunnut ja tehnyt asioita, ollut täynnä virtaa. Mielen perukoillahan kaikki nämä kiusaavat oloa, mutta olen visusti päättänyt niiden saavan jäävän omaan arvoonsa. Päätin, että nyt on aika iloita talvesta ja puuhailusta, keskittyä luonnon kauneuteen, Huldan kanssa touhuamiseen, iloon siitä, että saa aikaan asioita ja töihin. Ja kun nyt vain tulisi selkeys hoitoihin, sillä sitten voin ilmoittaa töihinkin, miten voin toimia tarjotun jatkon suhteen.

Kohti uutta koitosta

Joulu- ja tammikuu ovat menneet pitkälti töiden merkeissä - jomman kumman. Nautin ja iloitsin aivan valtavasti jouluisista asioista, ja kun vuosi ja kuukausi vaihtuivat tammikuuksi 2021 olin hiukan vastahakoinen. Ei vielä! Joulua on vielä jäljellä vaikka kuinka! En ole valmis! Ja sitten kuitenkin samaan aikaan olin intoa täynnä: jes, voin vihdoin aloittaa keltarauhashormonin. Olin kuullut tämän jouluaatonaattona, ja kieltämättä kaikki aikataulut saivat oloni malttamattomaksi. Keltarauhaskuuri olisi  ensimmäinen etappi kohti tammikuun IVF-hoitoa. Jostain syystä tuollaisen kymmenen päivän kuurin aloittaminen oli iso juttu, vaikka ei todellakaan tarkoittanut tai luvannut vielä yhtään mitään.

Samanmoisia tunteita minulla on huomista koskien. Huomenna nimittäin olisi polikäynti, jossa ultrattaisiin tilanne ja kuulisin konkreettisia aikatauluja. Aloitanko pistokset jo ylihuomenna? Ja mitä tapahtuu kahden viikon päästä? Ollaanko silloin jo punktioreissulla? Ja edelleen: voidaanko tuoresiirtoa tehdä?

Ajatukseni ovat jälleen aika skeptisiä, vaikka ilman muuta myös toiveikkaita. Pelkään silti, että jotain menee pieleen nytkin. Niin moni kohta on vielä epävarmaa. Jopa se, että onko sairaalassa, jossa punktio tehdään, tilaa juuri silloin, kun minun pitäisi mennä sinne? Ja mitä, jos koronakin heittää lisää kapuloita rattaisiin?

Yllättävän rauhallinen silti olen. Yleensä olen tähän mennessä menettämään unet jo parilta edelliseltä yöltä. Toisaalta tykkään tällaisesta työntäyteisestä arjesta. Vaikka työvuorot käyvät koko ajan vähiin, niin kotonakin hommaa on joka päivä. Minusta on aivan ihanaa, että lunta on tullut taivaan täydeltä. Ihan mahtavaa. Tykkäämme molemmat lumitöistä niin paljon, että äsken jopa kävimme pienen lempeän väittelyn siitä, kumpi saa mennä kolaamaan lumia. Talvi. AH. Lumitöiden ohessa lumileikit lapsen kanssa ja hiihtoretket lähellämme olevilla laduilla ovat ihan huippuja. Tässä eräänä iltana itketti lähes onnesta hiihtäessäni hangen kimmeltäessä, pakkasen purressa poskia, hiusten huurustuessa. Puutkin niin kauniina, verhoutuneena lumeen. Olen aina ollut talven lapsi, ja kun kunnon sellaista ei ole ollut, niin varsinkin nyt olen äärettömän kiitollinen.

Lapsettomuuden kivun pahin terä on onneksi jo mennyt ainiaaksi, kiitos Huldan syntymän. Kiitän myös siitä, kuinka erilainen ote minulla on nykyään ollut kovin moneen asiaan. Tässä kohtaa en jotenkin rohkene vielä pukea ajatuksiani sanoiksi, vaikka itse tiedän niistä jo varsin hyvin. Vapaudesta on kuitenkin kyse. Rakastan sitä tunnetta, kuinka työ- ja arkikiireistä huolimatta olen vapaa. Vapaa tekemään ja toimimaan juuri sen, mikä kulloinkin on tärkeintä. Keskittymään täysillä ja tekemään parhaani.

Huomista ja siihen liittyviä tunteita voisin pallotella vaikka kuinka, mutta en oikeastaan edes jaksa. Ei huvita, eikä kiinnosta. Se, millä todella on väliä, on aika parin viikon päästä. Parin viikon! Ei voi kuin toivoa parasta.

Kerrotaanpa vielä parisuhdekuulumisia. Mies on minua enemmän kriiseillyt puuttuvasta parisuhdeajasta. Itse olen ajatellut, että tämä on vain väliaikainen vaihe, tiedossa on, että työsuhteessa ollessani arki on meillä nyt niin täyttä, ettei kahdenkeskisiin hetkiin ole juuri mahdollisuutta. Ellei oteta lukuun Pipsa Possun mahdollistamia saunahetkiä tai iltamyöhään The Crownin tai X-Filesin katsomista Huldan lopulta nukahdettua. Minäpä sitten keksin: siinä onkin hilpeä treffipäivä tulossa, kun reissaamme kaksin punktioreissuun. Minä rauhoittavissani kotimatkalla! Viimeksikin poikkesimme Raxissa syömässä kotimatkalla, miten olisi nytkin. 

Joulu täynnä rauhaa ja onnellisuutta, mutta ripaus myös jännitystä ja odotusta

Kuten olin itsekseni uumoillut, tulee tämä joulun aika olemaan aika rankkaa aikaa. Olen toisaalta ihan äärettömän onnellinen, ja suukottelen Huldaa tämän tästä. On ollut niin pakahduttavan ihanaa nähdä pienen iloa ja intoa joulujutuista. Tai luultavasti vain "jutuista", koska joulu ei ehkä niinkään ole hänelle vielä valjennut. Joulukoristeiden asetteleminen, pipareiden leipominen, joulukorttien askarteleminen ja joululaulut... Ihan parasta. Ja vielä parempaa, kun saan nähdä Huldan innostuvan näistä puuhista. 
Sitten seurasi joulukuusen koristeleminen, lahjojen jakaminen ja avaaminen... jopa jouluruoat maistuivat!
Mun tyttö!

Olen huokaillut monta kertaa tämän kuukauden aikana, kuinka ihanaa kaikki on ollut. Olen itse jouluihminen (lapsena liitin jopa joulukuussa olevat synttärinikin osaksi joulun aikaa), ja on aika hykerryttävän suloista, kun oma pieni tyttöni pyytää musiikkia, väkertelee pipareiden kanssa tuntikausia ja koristelee kuusta kolmatta kertaa uudelleen. Tätä olen niin odottanut. Joulua lapsen kanssa.

Se, mikä tässä ajassa väsyttää, on työt, vaikka ihanaa onkin. Teen joululistan täyttä työaikaa, joka tarkoittaa siis kolmivuorotyötä joulun ympärillä. Aika ihanaa, mutta samalla melko väsyttävääkin. Huomaan nytkin, neljän päivän vapaillani, miettiväni työasioita. Osittain arvelen syyn olevan tammikuu, mutta osittain ihan vain jonkinlainen pikkujännitys. Haluaisin hoitaa hommani jo kotiin. Toisaalta vaikka joululista päättyykin ensi viikon jälkeen, niin edessä on sitten tammikuu ja toinen työvuorolista 50% työajalla. Olen kiitollinen näistä töistä, vaikka joulun ajan menemmekin sitten oikeastaan ihan ristiin työvuoroissa mieheni kanssa. Mutta tämä on nyt tätä aikaa, eikä kuitenkaan ikuista.

Kiitän itseäni siitä, että uumoilin väsymystä. Sen vuoksi tein oikeastaan ihan kaiken valmiiksi ennen töiden alkua. Keitin jopa rosollipunajuuret ja -porkkanat pakkaseen. Oli ihana tunne saada väkerrettyä valmiiksi herkkulaatikot ystävilleni saatuani keiteltyä fudget ja käärittyä toffeet. Olin kieltämättä aika mielissäni lahjaideoistani, ja vaikka osa todella oli opettelun eri vaiheiden tuotoksia, niin ainakin olin kaiken tehnyt rakkaudella. Kiersimme ennen töiden alkua Huldan kanssa viemässä ystävillemme joulumuistamisia. Tulihan siinä melkoisesti jouluntuntua. Vain haudoilla käynti jäi, sillä väsymys alkoi jo painaa pientä. Huvitti jo, että minustahan on alkanut kuoriutumaan ihan äitini. Hänen kanssaan teimme aina joulun alla joulukierroksen, jonka yhteydessä veimme kynttilöitä myös haudoille. 

Tänäänkin olen ollut aika väsynyt, ja olen ollut siitä jopa hiukan ärtynyt. Sitten tajusin, että työtpä tosiaan saattavat väsyttää. On ihan eri asia tehdä täyttä työaikaa aivan yhtäkkiä parin vuoden tauon jälkeen kuin keikkailla silloin tällöin. Mutta eiköhän se ole ihan ok. Mikäs kiire meillä muka on mihinkään.

Toisaalta huomaan jännittäväni ja miettiväni jo tammikuuta. Viime kirjoituksessa pohdin sitä, että mitä lääkkeetön kierto mahtaa tuoda tullessaan. No voin kertoa, että ei yhtikäs mitään! Tai oikeastaan vain jotain epämääräisiä välivuotoja, joista ehdin jo tekemään omat päätelmäni. Ja entä vyöhyketerapia? No pöh. Ehkä rentouduin, ehkä kuukautiskivut olivat vähäisemmät, mutta siinä kaikki. Kierto nimittäin venähti 42 päivään asti. Onneksi sain juuri ohjeistuksen Terolut-kuuriin.

IVF:n suunnittelukäynti oli kuun alussa. Siellä tarkistettiin ultralla tilanne ja sain vihdoin kuulla aikatauluista. Olin itse varautunut helmi-maaliskuun aikoihin, joten yllätyin aika tavalla, kun lääkäri sanoi, että jo tammikuussa voitaisi aloittaa pistokset. Kuulemma sairaalassa, jossa toimenpiteet tehdään, on tuolloin väljempää. Aika ällistynyt olin tästä uutisesta, ja kai myös toiveikas; onhan aikataulujen kuuleminen taas tieto eteenpäin. Tuolloin ei kuukautisten alkamisesta ollut vielä tietoa, ja kysyinkin, että kuinkas kauan niitä voidaan sitten odotella, jos kerran sitten seuraavasta kierrosta aloittaisin hoidot. Kuulemma jouluun, jonka jälkeen voisin ottaa Terolut-kuurin, jos mitään ei ole tapahtunut. 
Onneksi ne sitten lopulta alkoivatkin, ja oli mukava saada kuulla pari päivää sitten, että seuraavaa kiertoa ei tarvitse odottaa 1,5 kuukautta. Onkin jännittävää, että nyt on poliaika varattuna ja suurin piirtein tiedossa, milloin punktio tehtäisi. Ihan varmaa ei ole, voidaanko alkio siirtää tuoreeltaan, vai tarvitseeko odottaa pakkasalkion siirtoon. Tämä siis hyperstimulaatioriskini vuoksi. Aika kultaa muistot, ja tässä kohtaa olisin itse vain reteesti kannustamassa, että tuoreeltaa vaan! (Kävin tosin jokin aika sitten lukemassa viime siirron aikojen tekstejä, ja täytyy sanoa, että ei ne hyperstimulaation oireet toki mitään mukavia olleet.)

Raportiksihan tämä meni. 
Tunteet kaikki sikin sokin. Onnellisuutta, joulun lämpöä, iloa, rentoutta. Jännitystä, väsymystä, kihelmöintiä, epävarmuutta. Toiveikkuutta, malttamattomuutta, uskoa, luottamusta.

Toivon Sinulle lämpöistä ja rakkauden täyteistä joulun aikaa sekä ihanaa uutta vuotta! Vieköön se Sinua lähemmäs toiveesi täyttymystä!

Onni on tässä ja nyt, vaikka välillä vähän väsyttääkin ja on vatsanpuruja

Elo täällä sujuu edelleen varsin mukavasti, päivä kerrallaan, rutiineja ja uusia asioita opetellen. Iloitsen joka päivä tästä uudesta elämänvaiheesta, ja eilen totesinkin iltapäiväkahvia mieheni kanssa juodessani (tai hommahan meni niin, että hän joi ensin minun rauhoitellessa vauvaa, jonka jälkeen hän otti vauvan syliteltäväksi ja minä sain juoda kahvini), että on oikeastaan kovin vaikea ajatella elämää ennen vauvaa. Tai totta kai sen pystyy muistamaan ja sitä miettimään, mutta tämä kaikki tuntui vain niin luonnolliselta. Etenkin sillä hetkellä se, kun näin mieheni suukottavan tyttöä. Eihän elämä muuta voisi nyt ollakaan.

Toki pelkkää onnea ja auvoa ei täälläkään koko aikaa ole. Vauvalla suurimmat muutokset ovat olleet D-vitamiinin aloitus, joka lienee alkuyön itkujen ja masuvaivojen syy. Saatuani tipat neuvolasta lompsin hakemaan vielä Rela-tippoja apteekista, jotta olo ei äityisi niin kovin pahaksi. Masujumppaa tehdään myös pitkin päivää, jos se vaikka helpottaisi rutinoita. Ja onhan vauvalla nytkin ajoittain aika kurja olla, mutta pahemminkin voisi varmasti olla. Muutamassa tunnissa on noistakin hetkistä selvitty.

Vauvan kieleen on myös ilmaantunut valkoista katetta, jonka itse toivoin olevan maitoa, mutta jota mieheni epäili sammakseksi. Neuvolan terveydenhoitajan arvio oli varovainen, mutta päätin silti aloittaa sammaksen luonnonmukaisen hoidon. Niinpä nyt penslataan kieltä ja varmuuden vuoksi myös poskia vichy-vedellä ja sitten puolukkamehulla (pakastemarjojen survoksesta saatua). Yllättäen puolukka saakin aikaan melkoisen imemisreaktion; olisikohan tyttö marjojen perään? 😃

Omien tunteiden kirjo näkyy ja tuntuu myös. Pääasiassa olo on onnellinen ja hyvä, ja jostain se kärsivällisyys, rauhallisuus, tyyneys ja jaksaminen vain tulevat, vaikka kello kahdelta yöllä, kun vaippaa on vaihdettu jo kolmasti tunnin aikana (kiitos D-vitamiinin) ja vauva itkee aivan hikimärkänä (tosin hän on kyllä sellainen tapaus, että kuumenee alta aikayksikön, siis fyysisesti).Todennäköisimmin asiasta on kiittäminen hormoneja; en pidä itseäni aivan noin tyynenä ja rauhallisena "normaalitilassa". Tunnistan tosin myös sen stressittömyyden omasta arjesta, että nyt minulla ei ole kiire yrittää saada vauva-arkea sujumaan parissa päivässä joutuessani palaamaan takaisin kolmivuorotyö-arkeen. Onneksi tuo vaihe ei vielä odota aivan pian. Mutta kyllähän väsymys tuntuu (ja näkyykin). Muisti pätkii, joskin on jo jonkin verran parantunut sitten alkupäivien. Väsyn myös herkemmin, ja päiviin ei todellakaan tule suunniteltua kovin paljon tekemistä ja/tai menoja. Loput mennään fiilis- ja tilannepohjalta. Välillä on päiviä, jolloin saa puuhattua vaikka ja mitä joko vauvan nukkuessa sängyssä tai sylissäni kantoliinassa, tai sitten me vain köllöttelemme sohvalla kirjaa lukien. Välillä ei vain jaksa. Joten itselleni opettelua ja armollisuutta: ei aina tarvitsekaan. Sitähän varten olen leiponut ja kokannut pakastimet täyteen ruokaa ja vierasvaraa. Enkä ole yllättäen vielä potenut huonommutta siitä, jos olenkin tarjonnut pakastimesta otettua vadelma-rahkamurupiirakkaa tai että vauva onkin itkuinen vieraiden tullessa. Sellaista se vain nyt on.

Väsymys. Niin. Eräänä päivänä itketti ja väsytti, ja sitten itketti ja väsytti, koska... itketti ja väsytti. Yritä nyt siinä sitten selittää, mikä on. Vauvahan oli ja on aivan ihana, mutta jotenkin vain kaikki muu tuntui juuri sinä päivänä tuntuvan todella raskailta. Tiskit, pyykit, ruoat, siivous, roskat, koira... Kun minnekään ei voi vielä mennä vauvan kanssa. Onneksi pääsin sittemmin vaunulenkille sekä purettua asiaa ystävälleni (itsekin äiti). Mieheni oli siis tuolloin iltavuorossa. No niin. Väsymys ja sen jatkumona tietyt tunteet tulevat ja menevät, enkä pitänyt tuotakaan mitenkään kummallisena. Seuraavana päivänä oli jo aivan eri tunne. Ja olinhan saanut nukuttua yöllä peräti neljä tuntia peräkkäin, ajatella.

Eräänä aamuna, vauvaa sylitellessäni, alkoi ihan itkettämään, kun mieleeni tulvi jälleen menneiden vuosien lapsettomuuden tuomat tilanteet, vaiheet ja tunteet. Muistin sydänjuuriani myöten ne hetket, kun odottelimme odotusaulassa ultrakäyntiä, tai kun kävin kiireessä työpäivän keskellä tarkistuttamassa tilanteen. Ja miten lääkäri pohti lääkkeiden vaikutusta, suunnitteli minulle lukujärjestystä lääkkeiden pistämisestä, määräsi lääkemäärän. Tai kun juuri siinä kierrossa vastetta ei ollutkaan. Kuinka jännittävää oli pistää itseään ensimmäistä kertaa, mutta joka muuttui varsin nopeasti sellaiseksi asiaksi, jonka kävi vain nopeasti tuikkaisemassa itseensä kesken työpäivänkin, vaikka kahvihuoneen yksinäisyydessä, jos muuhun ei ehtinyt. Miten hidasta olikaan laskea kierronpäiviä, toivon ja epätoivon sekamelskassa, kun samaan aikaan yritti hanakasti kehitellä kaikkea muuta tekemistä, puuhaa ja ajateltavaa. Lääke vaikutti tavallaan, laskinpa päiviä tai en. Muistin ne hetket, jolloin meillä kahdella kiristi ja todella paljon. Kumpikin suri tahoillaan ja purki oloaan toiseen, kyeten vain osittain selittämään asiaa. Ja paha olo meillä todellakin oli. Toki vuosiin mahtui runsaati kaikkea hyvää ja ihanaa; reissuja yksin, mieheni tai ystäväni kanssa, harrastuksia, luontokokemuksia, ammatillista kehittymistä, itseeni tutustumista, monenlaisten asioiden läpikäymistä ja hyvin paljon ihania, hauskoja ja kauniita muistoja. Iloitsen todella paljon siitä, että olen saanut kokea noita asioita. Mutta lapsettomuuden suruverho kuitenkin peitti osan näkyvyydestä, vaihtelevalla laajuudella. Milloin teimme päätöksiä pitää hoidoista taukoa, milloin toivo nosti jälleen päätään. Ja ne ensimmäiset askeleet kohti koeputkihedelmöitystä... Silloinkaan, keskellä rauhoittavan lääkkeen aiheuttamaa tokkuraisuutta, en kyennyt päästämään irti hoitajuudesta, vaan suhtauduin kaikkeen ammatillisesti. Ehkä pyrin sillä suojelemaan jotakin osaa itsessäni. Osan tunteistani sain ainakin vaimennettua. Kun eihän tästä kuitenkaan mitään tulisi.

Ja nyt hän tuhisi sylissäni. Eihän vauvan taustaa tule kovin usein mietittyä, eikä sillä lopulta ole paljoa merkitystä. Hän on nyt tässä, meistä kahdesta tullut, ja näin on hyvä. Oikein hyvä.
Luultavasti lapsettomuuden suru ei koskaan jätä taakseen, mutta ajan myötä se varmasti hälvenee. Onneksi tilalle on tullut tämä ihmeellinen, uudenlainen rakkaus.

Pelkkää surua ja murhetta ei elämä todellakaan ole. Välillä uppoudutaan tuohon onneen ja auvoon, intoudutaan soittamaan pianoa (hiljaa) vauva kantoliinassa, nuuskuttelemaan tuota pientä tyttöä tai sitten jumppailemaan ja laulelemaan tytön kanssa. Arki soljuu eteenpäin, ruokaa pitää laittaa, koti pitää siistinä, jos vaikka saisi ensi yönä nukuttua vähän. Arjen onnea on katsella vauvan kirkkaita silmiä, ihmetellä hänen ilmeitään ja muuttuneita piirteitään, kuunnella unen tuhinaa. Arjen onnea on myös saada syödä aamupala rauhassa, kun pesue, siis vauva ja koira, on hoidettu. Hetki äidin omaa aikaa, ja taas jaksaa. Elämä tulee vielä muuttumaan aikataulullisemmaksi, ohjelmallisemmaksi ja sellaiseksi, jossa on tehtävä ja saatava aikaan, tiedän sen. Siksi otan nyt kaiken vapauden nauttia tästä ainutlaatuisesta vaiheesta.

Ja sitten muistin jälleen...

Uni ei taas ottanut tullakseen. Ajatus toisensa perään juoksi mielessä. Tavallaan väsytti, tavallaan ei. Myös tulevan yön haasteet jännittivät. Sitten se tuli mieleen, pitkästä aikaa. Tai ehkä vain uudella tavalla.
Alkoi itkettämään. Yritin olla huomaamaton, mutta herkkäuninen mies kääntyi puoleeni ja kysyi:
"Onko kaikki hyvin?"
Mutisin kaiken olevan hyvin. Niiskaisin.

"Se vaan, että... muistin vain, millaisen polun olemme kulkeneet... ja nyt olemme tässä. Meille tulee VAUVA!"

Kuvat Pintetestistä

Kuinka pitkä ja lähes musta olikaan kahden lauseen välinen aika.
"Tyhmä tyttö, oma vikasi. Et ikinä saa lapsia."
"Hcg on 614. Olet raskaana, onneksi olkoon!"

Haaveen murskautumista, oman minuuden ja naiseuden rankkaa kyseenalaistamista. Alakuloisuutta, itsesyytöksiä. Parisuhteen ongelmia. Surumielisyyttä, ahdistusta. Synkkyyttä. Epätoivoa, toivoa.Itseni löytämistä, omien juttujen tekemistä. Mielialojen vaihtelua. Päiviä, viikkoja, vuosia. Odottelua, odottelua, odottelua. Paljon myös iloa, muiden haaveiden toteuttamista. Onnellisuutta. Ystäviä. Meidän löytymistä.
Tabletteja, pistoksia, testejä, ultria, kierronpäiviä, tutkimuksia, puhelinsoittoja, suunnitelmia. Aikatauluja.
Kipua, fyysistä ja henkistä.
Ja sitten:
"Tuolla se syke on! Onnea, teille tulee vauva!!"

"On. Kaikki on hyvin. Nyt."

 P.S. Ja kaiken kukkuraksi tunsin tänään voimakkaan tömäyksen kohdussani. Sitten näin ja tunsin sen kädelläni.
Meidän vauva.

Pieniä ja suuria pelkoja

Kuva: stcard

Sitä mukaa, kun IVF:n isommat toimenpiteet ovat lähestymässä, myös pelot ovat hiipineet mieleen.
Tähän mennessä olen vain (kenties itseäni suojellen) pyrkinyt ajattelemaan, että tämä ei onnistu. Käyn vain hoidot läpi, mutta ei tästä tule kuitenkaan mitään. Mutta onhan se kuitenkin myönnettävä, että jotain kehossani kuitenkin tapahtuu, ja voi hyvinkin olla, että juuri tällä kerralla solumme tykästyvät toisiimme ja innostuvat viettämään enemmänkin aikaa yhdessä. Voi hyvinkin olla, että juuri tällä kerralla saa alkunsa se, joka oikeastaan on nykyisin pimennossa mielessäni. Ikään kuin osa mielestäni olisi kuin vanhan filmirullan loppupätkä: yhtäkkiä kuva vain loppuu. Sellaista asiaa ei ole, kuin "meidän lapsi". Ei sellaista voi miettiäkään.

Niin, pelot. Pitkään jännitin sitä, miten surulliseksi hoidon epäonnistuminen vetäisi minut. Koko ajatus jopa ärsytti: haluaisin olla täysin toimintakykyinen, enkä vain olla jotenkin vajaa toimimaan... Yritin valmistautua tulevaan erilaisin keinoin: en halunnut uskoa, että tämän kertainen hoito onnistuisi, pyrin tarkastelemaan koko prosessia ammatillisessa mielessä, nauramaan itselleni ("ihan sama, mikä asia, niin täältä tulee itku!") ja keskittymällä jo kesän suunnitelmiin. Puran oloani myös erilaisilla kirjoitusprojekteilla, joihin huomaan lennähtäneeni. Pidän itseni myös kiireisenä näkemällä ystäviä ja puuhamalla erilaisten harrastusten parissa. Ja teen kaikkea tätä edelleen. Minulta kysyttiin eilen, että mitä, jos tästä kuitenkin alkaa raskaus. Syvältä sisimmästäni nousi pienen pieni toivo, mutta hiljensin sen saman tien. En pystynyt päästämään sitä valloilleen. En voinut antaa toivon liekille yhtään varaa kasvaa. Totta kai minua jännittää joka kerta mennessäni polille, ja totta kai haluaisin, että "asiat menisivät hyvin". Ja niinhän olen koko ajan sanonut: "käy, miten käy, niin hyvin käy". Tiedän, vaikka en suurempia haavemaalailuja harrastakaan, negatiivinen tulos tulee joka tapauksessa olemaan iso pettymys.

Muutama päivä sitten havahduin siihenkin, että mitä, jos minun soluissani onkin jotain vikaa. Mitä, jos ne eivät kerta kaikkiaan toimi, kuten pitäisi. Tai jos ne ovat viallisia, huonoja ja kelvottomia. Eikö se tee minusta vielä enemmän epäonnistuneen? Jos se tarkoittaakin sitä, että se oli sitten siinä. Ei kannata jatkaa enää. Minusta ei ikinä tule äitiä. Ei minun soluillani.


Pelkään välillä myös parisuhteemme ja mahdollisen vanhemmuuden puolesta. Miten meille käy? Kuinka pärjäämme yhdessä lapsen kanssa niin, että en jää yksin tai että en myöskään yritä haalia itselleni liikaa puuhia ja huolehtia kaikesta. Enhän jää yksin lapsen kanssa?
Entä ystävät? Osaanko priorisoida aikaani niin, että kukaan osapuoli ei tuntisi tulleensa laiminlyödyksi... Onko omituista, jos on jopa vähän haikeakin olo... Ei enää lapsettoman elämän iloja ystävien kanssa vietetyistä ajoista ja reissuista...
Entä oma naiseus? Mitä se tulee olemaan tämän jälkeen? Jos se on ollut uhattuna tähänkin mennessä, niin mistä se tulisi myöhemmin koostumaan?
Miten voin edes ajatella tällaisia asioita?
Olenko valmis siihen, että tästä voi todella saada lapsi alkunsa? Olenko valmis luopumaan joistakin toiveistani kesän varalle? Osaanko myös hellittää sen suhteen, etten pysty tekemään kaikkea? Jo nyt olen joutunut nielemään tuollaisia asioita; olen joutunut perumaan ensi viikon jumppa- ja uimisjutut, sillä tajusin eilen, etten voi mennä rankoille jumppatunneille tai uimaan uimahalliin vain pari päivää punktion jälkeen... Tai kuinka selittää työnantajalle, että voi olla, etten pääse tiistaina tuplavuoroon... Onneksi tässä kohtaa lääkärini sanoi topakasti, että en todellakaan ole menossa töihin.

Heräsin tänään hieman ennen klo 6 näihin mietteisiin. Pyörittelin niitä mielessäni pohtien, että mitä ihmettä olen oikein tekemässä. Onko tämä koko prosessi edes oikein? Eihän kukaan pakottanut tähän. Joiltakin tahoilta saatu nuiva tai välttelevä käyttäytyminen ovat saaneet jopa hieman pahoittelemaankin tilannetta... No mutta anteeksi, että menen hankkiutumaan itseni tilanteeseen, jossa en voi tehdä asioita normaalisti pariin viikkoon... Anteeksi, että olen niin herkillä ja varmaan aika surullinenkin. Anteeksi, etten pysty olemaan nyt tavallinen.

Sitten mieleeni tuli ystäväni vinkkaamat postikortit Instagramissa. Kaivoin kännykän esiin ja tuijottelin kuvia hörppiessäni aamukahvia retrokupista.
Suorastaan imin itseeni noita korttien lyhyitä jakeita. Niissä toistui sama viesti: älä pelkää.
Tuttuja Raamatun jakeita, mutta niin tuoreita ja raikkaita. Älä pelkää, älä pelkää.
Ei mitään hätää.
"Älkää pelätkö! Rohkaiskaa mielenne!"
Sak. 8:13
"Älä pelkää, sinä Jumalalle rakas, kaikki on hyvin. Vahvistu, ole vahva!"
Dan. 10:19
Jakeita lukiessani tuntui, kuin pelkojeni terävimmät piikit olisivat pehmenneet. Aloin muistaa, että oikeastaan kaikki, mitä tulisi tapahtumaan, olisi Jumalan käsissä. Mikään ei tapahtuisi sattuman vuoksi. Kävi miten kävi, niin Hänellä on suurin ja viisain suunnitelma, ja siihen voin luottaa.

Kuvat: stcard

---

Tilannekatsaus:
Kävin eilen polilla. Siellä lääkäri halusi punnita minut selvittääkseen, ettei liiallisia turvotuksia ole. Paino oli pysynyt aika lailla samoilla lukemilla. Ultraäänitutkimuksen perusteella hän sanoi, että maanantai on varmasti se punktiopäivä, mutta nyt viikonlopun yli minulla on lievä hyperstimulaatioriski. Sain numeron naistetautien osastolle, jonne tulisi ottaa yhteyttä, mikäli tiettyjä oireita ilmenisi. Sovimme, että jään odottelemaan soittoa sairaalasta, jonne olemme menossa maanantaina. Saisin kuulla irrotuspiikin otto-ajan sekä maanantain aikataulun. Odotin klo 14:45 asti, eikä mitään kuulunut. Seurasi 1,5 tuntia kestänyt soittokierros, jonka aikana minut yhdistettiin ties kuinka moneen eri paikkaan, eikä kukaan osannut tai halunnut ottaa kantaa asiaan. Lopulta tuli itku. Voiko edes joku avata paperini ja katsoa, mitä siellä lukee! Eräs hoitaja lupasi kysyä päivystäviltä lääkäreiltä, ja niin vihdoin sain soiton oikeasti asiasta tietävältä lääkäriltä. Hän ohjeisti minua tarkasti lääkkeen ottamisessa ja maanantaihin valmistautumisessa ja sairaalaan saapumisessa. Kovasti hän kyllä pahoitteli sattunutta, jossa eri sairaalat olivat ohjeistaneet toisin. Molemmissa oletettiin, että toisessa paikassa minulle kerrotaan tiedot.
No, sinnikkään soittokierrokseni päätteeksi sain onneksi tarpeelliset tiedot. Lisäksi kuulin, että voin sittenkin juoda hieman kahvia maanantai-aamuna.. :D

Ja kas: kuuntelen Spotifyn erästä soittolistaa, siellähän se Juha Tapiokin laulaa:
"Älä pelkää, älä pelkää,
sinä et pääse putoamaan.
Rakastettu on oikea nimesi,
ja tulee nimenäsi olemaan."

Tanssii hormonien kanssa

...ja astuu varpaille.
Eilen pääsi itku ihan vain siitä ajatuksesta, että tällä hetkellä kaikki, mitä kehossani tapahtuu, johtuu lääkkeistä. Ei enempää, eikä vähempää.
Kaikki.
Ja se tuntui hurjalta, järkyttävältä ja pelottavalta.

Mitä kaikkia mömmöjä olenkaan tunkemassa kehooni, ja vielä vapaaehtoisesti?
Itkinpä siinä sitten tovin. Olin ja olen pitkään ollut satavarma siitä, että on ihan varmasti olemassa luonnollinen keino saada kehoni tasapainoon. On pakko. Olen viime vuosien aikana tullut entistä tietoisemmaksi siitä kaikesta hormonimyrskystä, joka hyörii ympärillämme, ja joka ihan varmasti on ollut vaikuttamassa kehoomme. Kuinka paljon elintarvikkeissa, lääkkeissä, muovissa, kosmetiikassa ja kaikessa käyttötavarassa pyöriikään erilaisia juttuja, jotka riehaantuvat päästessään ihmiskehoon? Voisin jatkaa kauhistelua tästä vielä pidemmälle, mutta se olisi sitten loputon suo. Eihän edellä lueteltuja asioita pääse oikein karkuun. En halua siis yrittää ketään ahdistella jutuillani, vaan puran mielessäni pyöriviä ajatuksia.

Olen vuosien varrella pyrkinyt tekemään enemmän kestävämpiä, ekologisempia, eettisempiä ja terveellisempä valintoja. Lapsen askelissa kulkien, välillä asian unohtaen, sitten taas innostuen. En usko syyllistämiseen tai pelotteluihin, ja sisäinen suorittajani on välllä jäänyt öitä valvomaan pyöritellen ajatusta seuraavista siirroista ja kuinka ne voisi tehdä paremmin. Sitten on taas aika huilata, pitää taukoa, rauhoittua juuri siinä, missä on ja mitä tekee. Kaikkea ei voi omaksua heti ja samantien, vaan asiat ottavat aikansa, löytyy oma ja itselle sopiva tapa toimia. Eikä kenenkään pidä omaksua sellaista, joka ei tunnu itselle tärkeältä. Minä en ole vieläkään oppinut sokerittomaan elämään, enkä soimaa itseäni siitä. Elämä on hyvä juuri näin; sopivasti makeaa aika ajoin. 😋
Mutta reilun puolen vuoden kokeilun  ja sitä edeltäneen aikalisän jälkeen voin iloisena todeta, että olen löytänyt itselleni sopivia luonnonkosmetiikkatuotteita. Jihuu! Sitä sietääkin tuulettaa.
Olen opetellut myös kantapään kautta syömään riittävästi niiiiiiin hyvää vegaanista ruokaa. Vielä vuosikin sitten saatoin todeta, että tosi hyvä juttu muuten, mutta eihän sillä jaksa. No ei varmaan jaksa, jos syö vesipitoista ja kevyempää ruokaa vähän unohtaen rasvat.

Aiemmin mainitsemastani Vegaanihaasteesta olen ollut edelleen innoissani, ja oikein tyynellä tavalla (hmm. onko tuo yhtälö mahdollista minulle?). Tällä tarkoitan sitä, että tänä vuonna valinnat, kokeilut, pohdinnat, päätökset ja ruokavaliomuutokset ovat tuntuneet varmemmilta. Olen harjoitellut liki 9 vuotta; ottanut selvää, kokkaillut kasvisruokia aika ajoin, lukenut, perehtynyt, kokeillut, mistä pidän ja mikä sopii minulle, tutkinut ja taas harjoitellut. Nyt luotan, että valintani kantavat.

Mutta ne hormonit. Mitä enemmän olen asiaa tutkinut, sen vakuuttuneemmaksi olen tullut sen suhteen, että sillä, mitä syön, on ihan älyttömästi vaikutusta kehoni tasapainoon, hormoneihin, vointiin ja mielialaan. Jo tämä aika, eli ainakin kuukausi vegetaristina olemista (noin kolme viikkoa vegaanina muutamia pikkupoikkeuksia lukuunottamatta), on todistanut, että lyhyessä ajassa on tapahtunut suuria muutoksia. Jos ihoni on jo tässä ajassa tullut paremmaksi, vatsan turvotus on vähentynyt ja olen energisempi, niin mitä ruokavalio voisi saada aikaan pidemmällä aikavälillä? Olen kiinnostunut kokeilemaan, mitä hormonini tykkäisivät siitä, jos jatkaisin tällä linjalla.

Tahdon mun omat hormonit takaisin.Ajatus tuntui musertavalta. Ties milloin kehoni on ollut tasapainossa, jolloin se olisi toiminut luonnollisesti. Kuukautiset kertovat naisen terveydestä aika paljon, ja jos se olisi oma mittapuuni, niin .. öh.. ilman lääkkeitä... hmm.. voisimme palata helmikuuhun 2016 (mitä?!). Siitä lähtien olenkin sitten vedellyt napaani erilaisia pillereitä ja pistoksia, joillakin oma-aloitteisilla tauoilla. Mutta siis kahteen vuoteen täällä ei ole tapahtunut mitään luonnollisesti. Ja elämässäni on ollut aikoja, jolloin kuukautisia ei näkynyt kuuteen vuoteen, ja senkin jälkeen vain satunnaisesti. Tämä ei voi olla oikein.

Mutta tämän hetkinen tilanne on se, että luultavasti ainakin vuodeksi joudun tyytymään lääkecocktaileihin, mikäli tulemme käymään läpi kolme IVF-hoitoa suht peräkkäin. En voi ottaa kunnolla selvää siitä, mitä kehoni pitää siitä, että se ei saa esimerkiksi maitotuotteita. Kerran jo innostuin kohdunkalvon paksuudesta polikäynnillä, mutta lääkäri totesi vain, että käyttämäni lääkitys on vaikuttanut siihen. Mieluusti kuitenkin katson nämä rumbat pois alta, jotta niiden ei tarvitse enää antaa kummitella taustalla. Onpahan katsottu. Meistä on tuntunut, että tulevat IVF-hoidot eivät tule johtamaan mihinkään. Mutta kun elämä ja elimistöni tasaantuu saatuaan puhdistua lääkkeistä ja saadessaan ravintoa kasvisruoasta, niin sitten alkaa jotain tapahtua.

Pakko tarkentaa lopuksi, että olemme mieheni kanssa melkoisia herkuttelijoita ja rentoilijoita. Emme ole orjallisia suorittajia, pelkkiä terveysintoilijoita, emme laske makroaineita, proteiinigrammoja, kaloreita, hiilareita, hivenaineita, rasvahappojen koostumuksia tai syötyjen herkkujen määrää (paitsi jälkimmäistä minä, tunnustan). Pyrkimys on terveellisiin elämäntapoihin, ja herkuttelu- ja juhlahetket kuuluvat elämään. Todellakin joustan erityistilanteissa! Ettei nyt ihan menisi liiallisuuksiin. 😉

Heh, olisikohan tässä jo riittävästi paasausta.
Hei, kuulumisia vielä! Kävin tänään polilla yövuoron päätteeksi. Herätti hieman huvitusta, kun istuskelin kaikessa rauhassa odotustilassa sukkaa neuloen. Pakko puuhata jotain, ettei aivan nukahtaisi pystyyn. Olisin varmaan voinut jatkaa neulontatyötä tutkimuspöydälläkin lääkärin laskiessa kypsyviä munarakkuloita, sillä niin alkoi nukuttaa. Molemmin puolin löytyi 6 kypsyvää rakkulaa, kooltaan 6-9mm. Sain ohjeistusta lääkkeisiin ja sovimme, että tapaamme taas tiistai-aamuna. Kiva, tällä kertaa yövuorojen välissä. Onneksi sain taas ensimmäisen aamuajan. Lääkäri väläytti, että punktiopäivä saattaisi hyvin olla ensi viikolla jopa jo torstai. Kenties perjantai tai sitten maanantai. Huh.

Pitää keskittyä siis hyviin juttuihin. Nyt on vapaaviikonloppu ja maanantaina menen kampaajalle kasvivärjäykseen!😍

Tämä ei varsinaisesti liity tekstin sisältöön, mutta hurmaa vain väreillään ja ajatuksellaan.

Voihan itku

Liekö sitten työväsymyksen ja pistämieni hormoneiden ihastuttava kombo, niin tänään olen yrittänyt pidätellä kyyneleitä tämän tästä. Aika inhottavaa.
Onneksi minulla on maailman parhaat ex-kollegat, jotka välittävät ja joiden kanssa höpötellä.
Mutta nyt on vasta kolmas Menopur-päivä. Meno yltyy varmaan hurjemmaksi tätä vauhtia.
En todellakaan haluaisi olla mikään hormonihirmu, vaan ihan rauhakseltaan elellä ja yrittää selvittää nyt edes työpäivän kerrallaan.
Onneksi voi välillä käydä vaikka jumpalla. Siis siitäkin huolimatta, että totesin tänään olevan autuaan rapakunnossa (aiempaan verrattuna). No, kestävyydessä olen sitkeä, mutta pikkulihakset ovat piiloutuneet jonnekin... Treeniä siis vain!
Toisaalta mieli on välillä kovin jännä; jos askaroi kovastikin jonkin pulman ja murheen parissa tai jokin painaa mieltä, niin askel tai painot ovat taatusti paljon raskaampia!
Huomenna on päivä uus.

Naurun ja ilon avulla

Ensi viikon maanantaina olisi ensimmäinen ultra ennen ivf-hoitojen aloittamista. Sinänsä en jännitä, mutta tiedän tasan tarkkaan, että kohta se on. Mutta pääni on kääntänyt asian varmaan ihan suojelumielessä niin, että itseasiassa odotan päivää jo kovasti. En niinkään sen vuoksi, että minua ronkitaan taas, saan kuulla karuja faktoja toimimattomasta kropastani ja siitä, että saan pian alkaa tyrkkäämään siihen mitä ihmeellisimpiä lääkkeitä ja hormoneita (tietenkin sen suuren toiveen toteutumisen vuoksi...). Ei, vaan meikätyttö odottaa päivää kuin kuuta nousevaa, koska pääsee viettämään kaupunkipäivää! Heh. En itseasiassa kovinkaan usein jaksa jäädä kaupungille töiden jälkeen, jo ihan mukavuussyistä, menoista, kotihommista tai sen vuoksi, että ei vain huvita. Mutta nyt minulla on oikein lista, mitä kaikkea aion tehdä! Tehtävänä olisi toki löytää syntymäpäivälahjaa ystävälleni, mutta myös penkoa Punnitse&Säästä -kaupan aarteita (usein käyn siellä hankkimassa heräteostoksia, mutta nyt vegaanihaasteen myötä olen muistanut myös pähkinät, pavut ja linssit). Listalla on joitakin vegaanin juttuja, housut ja jonkinlainen kauniskantinen kirja resepteille. Ei siis mitään sen suurempaa, mutta onhan se nyt jotain, kun pääsisi käymään ajan kanssa kaupungilla. Heh, nyt alan kuulostamaan jo ihan korvessa elävältä, vaikka tosiasiassa käyn päivittäin kaupungissa töissä.

Ryhdyn kohta valmistautumaan töihin. Tein eilen aamuvuoron, joka venähti tuplavuoroksi. Tänään on suunnitellusti tulossa jälleen tupla. Mutta mikä buustaus, ilo ja riemu olikaan olla "kiireavussa" entisellä kotiosastollani! Sydäntäni riipii, kuinka ikävä minulla on sinne, työkavereita, sitä yhteishenkeä ja tunnetta, että on osa porukkaa ja osaan! Olen lievästi sanottuna kipuillut nykyisessä paikassani, jossa tällaiset tunteet ovat hyvin harvassa. On tietenkin ymmärrettävää, ettei uuteen paikkaan sujahdeta hetkessä, mutta paikka ei kuitenkaan ole minulle uusi. Tunnelma ja kohtelu ovat aivan erilaisia. Mutta kuinka innoissani olin eilen! Minua oikeastaan jopa huvittaa koko asia, sillä käytännössä hyppäsin joka ikisellä aterialla (niillä parilla) vastaamaan kelloihin ja rientämään lääkärinkierrolle, unohdin ehkä juoda ja käydä vessassa, mutta ai sentään. Kylläpä tunsin olevani juuri oikealla paikalla. Ehkä hitunen helpotus oli myös se, että minun ei tarvinnut onnitella ketään tuoretta vanhempaa. On se kai myönnettävä; kyllä se kirpaisee vieläkin, vaikka olenkin löytänyt jonkinlaisen ammatillisen roolin. Mutta vaikka kirpaisu ei olekaan samanlaista perinteistä, niin esimerkiksi nukkumisessa, unissakävelyistä ja -touhuiluista ja levottomasta olemisesta sen huomaa.

Mutta riennän nyt! Teki mieli vain kirjoittaa. Luulin jo ihan, että tässä sitä sitten vain tarvotaan päivästä toiseen. Toivo on vapaa-ajassa ja sen ihanuudesta. Mutta ilmeisesti olinkin unohtanut, miten upealta ja voimaannuttavalta työn flow ja into tuntuvat!
Tuntuukin erityisen hauskalta pakkailla vege-eväitäni töihin tunne eilisestä, vaikka tänään palaisinkin "omalle osastolleni".

Iloa arkeen!

Faktat pöytään ja hormonia napaan

Sattuipa sitten niin somasti, että purimme jännitystä ja tilanteeseen liittyvää ahdistusta riitelemällä sekä eilisiltana (tultuani väsyneenä tuplavuorosta) ja edelleen tänä aamulla. Olisi ollut ihan mukava mennä henkisestikin yhdessä polille ivf-suunnittelukäyntiin, mutta toisaalta ymmärrän. Joskus ne asiat vain purkautuvat jollain lailla ja tärkeintä ja suurinta välittämistä on, että toinen ymmärtää ja antaa tilaa. Itse en tosin tähän kyennyt eilen, vaan paiskasin kaapinoven tavallista kovempaa kiinni parin kipakan sanan jälkeen ja jatkoin kaurajugurttini lusikoimista.
"Ei sun tarvitsisi olla tässä tilanteessa ilman mua! Täähän on mun vika, kyllähän me molemmat se tiedetään!", fiksu aikuinen tiuskahti.
Jokin järjenhaituvainen yritti ymmärtää ja saavuttaa rauhaa, mutta silti vähän heikoille jäi. Nice.

Tänään istuimme odotustilassa tuijottamassa tv:stä Ylen ohjelmaa. Keski-ikäinen mies oli menossa naimisiin netissä tapaamansa filippiiniläisnaisen kanssa. Poli oli jo puoli tuntia myöhässä, mutta tiesin tällaista sattuvan.

"Mitä teille kuuluu? Kuinka te voitte?", lääkäri katsoi meitä lempeillä silmillään ja tutkimushuone oli täynnä lämpöä.
Kuulumisten kertomisen jälkeen alettiin käydä läpi tulevaa hoitopolkua. Hurjan paljon olin jo tiennyt etukäteen ja nyt tutuilta kuulostavat lääkkeet saivat paikkansa meille tehdystä summittaisesta kaaviosta. Tulisin myöhemmin saamaan lukujärjestyksen (onneksi).
Lääkäri kertoi tarkasti tulevista lääkityksistä ja niiden vaikutuksista, mitä tapahtuu täällä meidän polilla ja mitä HUS:ssa. Missä vaiheessa on pistettävä mitäkin lääkettä ja missä kohtaa voidaan ehkä ajatella munarakkuloiden keräystä ja myöhemmin mahdollista PAS:ia, vai tulisko kyseeseen sittenkin icsi.

Alkoi välillä hiukan itkettääkin. Nuo kauheat kirjainhirviöt, kaukaiset lääketieteelliset termit! Ne eivät voi koskea meitä! Joitain muita!
Mutta kyllä: tässä me sitten olimme tilanteemme kanssa. Lääkäri tutki ja ultrasi minut, ja samaltahan se tilanne edelleen vaikutti. Surkeaa.

Kirjoitettiin sopimukset, sovittiin labroista (infektiot ja minulla kilpirauhanen), toivotettiin hyvät loppuvuodet ja jatkettiin matkaa. Mies lähti kotia kohti, minä arpomaan syömistä ennen iltavuoroa. Ei tehnyt mitään mieli.

Tammikuu koittaa pian. Ja sitten se on kuitenkin niin kaukana. Haluan ja en sittenkään.
Ja sitten se sisäinen sairaanhoitaja sisälläni kuiskaa: "Kuinka jännittävää! Hyvä tästä tulee tavalla tai toisella!"
Toisen ammattini edustaja istuu toisella hartiallani: "Sinusta pidetään hyvää huolta."

Tässäkö tämä nyt sitten oli?

Puhutaan nyt asioista sitten ihan suoraan. Siitähän tämä blogikin kertoo.
Tänään alkoi jokin ihmeellinen verinen vuoto. Luulen, että tässä tämä nyt sitten oli. Tuskin huomisessa ultrassa on enää mitään toivoa miettiäkään Pregnyl-irrotuspiikin pistämistä.

Tyhjyys.

Tässä on koko ajan ollutkin tosi epäluottavainen olo tähän kiertoon. En vain jaksanut uskoa, en nähnyt syytä. Totta kai on pieni toivo siinä, että lääkäri kertoo jotain selitystä tälle ja huomaa hyviä uutisia ultrassa. Mutta mitä muuta tämä voisi muka olla, kuin heikko kohdun limakalvo päästää kaikki taas läpi?

Mutta entäs jos...

Nyt on kierronpäivä 16. Tuokin piti tarkistaa ihan kalenterista, sillä nähtävästi olen ollut niin epäuskoinen tämän kierron suhteen, että en ole jaksanut moisia laskea. Tai sitten olen vain todennut, ettei niillä päivillä ole niin väliä, vaan sillä, mitä ultrassa sanotaan. Mutta en usko tämän olevan mitään ovulaatiovuotoa, ainakaan sen perusteella, mitä olen kuullut sen olevan. Niin hyvä tuuri ei vain voi olla. Harmittaa vähän se, että Herra Google ei osaa kertoa asiasta mitään. Mitä on Menopurin aikainen verinen vuoto??

Totta kai tämä harmittaa ihan älyttömästi. Pieni toivo kyllä vielä hieman pitää padot kiinni, sillä enhän oikeasti tiedä, mistä on kyse, järkeilen vain. Toisaalta tämä helpottaa siten, että nyt ei tarvitse jäädä odottelemaan Pregnylin jälkeistä aikaa kera Lugesteronien, mikä tulos niistä tulee. Nyt taisin siis saada jo vastauksen, mitä olin jo epäillyt koko ajan. Noh, eipä tässäkään nyt ole niin hurraamista.

Ajatukset olivat jo joulukuussa IVF:ssä. Nyt ne sinkosivat taas sinne. Kenties huomenna selviää, miten tästä jatketaan. En ajattele, että IVF olisi sellainen "ainakin kerran elämässä" - tai "pakko kokea" -juttu (ei todellakaan!!), mutta tuntuu, että tuo OI-kortti on nyt katsottu. Aika mennä eteenpäin.

Melkein tekisi jo mieli itkeä, mutta en halua.
Päässäni risteilee monenlaisia ajatuksia. Olen nähnyt viime aikoina ihania ohjelmia/hetkiä tv:stä, jossa lapsi syntyy ja perhe saa tutustua uuteen jäseneensä. Olen melkein voinut tuntea vastasyntyneen sylissäni. Samaan aikaan olen edelleen aika pettynyt muun muassa vanhempieni toimintaan, kun he ovat jatkaneet samaa vaikenemisen kulttuuria. He eivät ole kertaakaan kyselleet, miten meillä menee, vaikka tietävät varsin hyvin, mitä on tapahtumassa. Mietin serkkuani, joka odottaa onnellisena esikoistaan (olen oikeasti onnellinen!). Mietin eilen lukemaani IVF-juttua, kaikesta kivusta, turvotuksesta, lihomisesta ja tunteiden vuoristoradasta. Mietin mahdollisia sairaslomia IVF:ään liittyen. Mietin jopa sitä, mitä nimiä haluaisin antaa lapsille. Ja samaan aikaan on kova koti-ikävä. Yritin eilen sanoittaa sitä miehelle. Kyse ei ole niinkään vanhempieni luo ikävöimistä, vaan ennemminkin siihen miljööseen, tunnelmaan, tilaan. Maaseudulle, jossa kaupungin kiireen, hektisyyden ja melskeen saa jättää taakseen. Luonnon lähelle, jossa voi rauhoittua.

No, vähän kyllä ikettää. Mutta eiköhän tämä tästä. Pakko mennä eteenpäin, luottaa.

Tunteiden eri skaalaa

Ulkona on ollut kauniita päiviä, mutta olen yrittänyt olla katsomasta ikkunasta ulos. Ihan vain siksi, ettei harmittaisi niin paljon sisällä oleminen. Tämä viikko menee täysin töissä, pääasiassa aamuvuoroissa (pitkissä tai sitten näiden lisäksi vielä omissa menoissa). Ulosmenosta ei voi siis haaveilla. Meneillään on myös seitsemän päivän työputki, joten mitä sitä suotta miettimään tuollaisia. Onneksi enää kaksi aamuvuoroa jäljellä, sitten saamme viettää yhteistä viikonloppuvapaata. Toivottavasti en lysähdäsohvan nurkkaan ihan täysin pelkästä väsymyksestä, vaan jaksaisimme ihan oikeasti tehdäkin jotain. Omana toiveenani on luonto- ja ulkoilujuttuja. Toivoisin pääseväni hiihtämään ja retkelle metsään, jonne olen jo kovasti kaipaillut.

Paljon on myös tekemistä sekä töissä että töiden lisäksi. Oikeastaan ihan hyvä, sillä olen huomannut laskevani taas päiviä. Aika saattaa mennä tekemisen lomassa nopeammin. On jumppatunteja, ystäviä, pianotunnin pitämistä ja lisäksi töissä erikoisempia juttuja, kuten koulutusta ja kehityskeskustelua. Samaan aikaan minua on ottanut päähän eräät töihin liittyvät asiat, joihin olen onneksi saanut paljon tsemppiä työkavereilta. Tuntuu vain siltä, että ollessani jollain tavoin aika herkillä, niin kuohahdan aika helposti ja kihisen itsekseni... Toisaalta minua vaivaa jo jonkin asteinen sumu, enkä esimerkiksi tämän päivän näyttöön jaksanut tai ehtinytkään stressata. Se sai mennä omalla painollaan. Väsymys on vaivannut siitä huolimatta, että jonain yönä sain nukuttua ennätykselliset 10 tuntia. Tänään vaivasi taas siksi, että yöllä en saanut nukuttua, vaan voin pahoin. Olin jo aivan varma, että olin napannut erään hoidokkini vatsataudin. Sitten heräsin ja söin aamupalan aivan ongelmitta. Ja nyt hikoiluttaa. Ihan tosi hauskaa. Kaikki kuulemma ihan Menopurin sivuoireita.

Tänään minua on liikuttanut eräs perhe, jota hoidin kaksi vuoroa. Vauva oli itse suloisuus ajoittaisella vahvalla temperamentillaankin. Vanhemmat hoitivat häntä hellästi ja huolella. Äidin tuodessa huoltaan jostain asiasta esiin silitteli isä häntä rohkaisevasti. Näin heidän kävelevän käsi kädessä, huolehtivan toinen toisestaan. Voi ei, miten suloista! Tänään vanhemmat olivat saamassa esikoisensa kotiin, jossa jo koirat odottivat uutta tulokasta. Tutkimme yhdessä vauvan liikkeitä ja tahdosta riippumattomia hymynkareita ihastellen tuota pientä ihmettä. Minusta oli ihanaa seurata myös vanhempien reaktioita lapsensa liikkeistä. Heidän kanssaan oli helppo keskustella vauvan hoidosta ja kotona olemisesta. Jos vanhemmilla kiilsi silmät ilosta ja rakkaudesta, niin pikkuisen kiilsi varmaan minullakin. Tuo koskettava, suloinen pieni perhe. Miten etuoikeutettu olenkaan, kun saan nähdä tuollaisia hetkiä. Ne ne ovat ihmeitä.

Pikkuinen haikeus oli toki mielessäni, mutta kieltäydyin miettimästä sitä. Jos jotain mietin itsestäni, niin sitä, että eilen lääkäri oli ihan toiveikkaalla mielellä uä:ssä. Sopivasti kai kypsyviä munarakkuloita. "Jatketaan samaan malliin, tavataan ensi viikolla. Ja järkätkää jotain mukavaa tekemistä viikonlopulle. ;)" Okei. Inhoan tosin sitä, kuinka pieni Toivo-niminen tyyppi nostaa mielessäni taas päätään. Uuh, voisiko jo ensi viikolla tulla tosi kyseeseen? Saisiko Pregnylin taas pistää? Ja äääh. En tykkää tästä, koska suurimmalta osin en edelleenkään usko tähän hoitokiertoon. ("Niin mäkin sanoin, ja juuri siitä kierrosta tulin raskaaksi", sanoi eräs tuttavani, joka on paininut samanlaisten asioiden kanssa. Niiiiiiiiin.... niin, siis sinä tulit, en ehkä minä...)

No niin. Lähden kohta jumppatunnille ja sitä ennen haen R-kioskilta tilaamani nuottikirjan. Hih, pitäisiköhän naapureita varoittaa... En varmana lopeta ennen kuin vasta klo 22, kun mieskin on reissussa! :D

Sivuvaikutukset puskevat päälle

Tämä olikin juuri sitä, jota en kaivannut, enkä edes muistanut sen olevan näin jäätävää.
Väsymys. Kuinka raskasta voi olla, että kesken miehen kanssa keskustelun, työpäivän jälkeen, sohvalla pötkötellen, nukahdan, vaikka kello on vasta klo 18! Tai sitten tänään, ollessani eräässä pienryhmässä havahduin kesken keskustelun etten muista puoliakaan, mistä on ollut puhe. Puhumattakaan loppurukouksesta, jossa siinäkin meinasin vain nukahtaa (ja kyse ei todellakaan ollut unettavasta aiheesta, vaan päinvastoin ;) ).

Puuskahdinkin itsekseni, että hyvin menee, vasta toinen päivä seitsemän päivän työputkesta, ja minä voisin nukahtaa seisaallani. Muistin kyllä väsymyksen, mutta en todellakaan, että se oli näin järkyttävää. Onneksi kyseessä ei olekaan kuin viikko pelkkiä työpäiviä ja menoja...

No mutta. Tänään sitten kilahdin. Ja tämä oli sen laatuinen, että missään ei ollut mitään järkeä, eikä oikeastaan mieltäkään. Itse asiassa lopulta kävi myös niin, ettei sitä edes oltu huomattu. Mutta minulle se oli kilahdus, ja se tuntui pahalta. Teki mieli vain itkeä, jättää hoitotyön yhteenvedot ja uuden potilaan kirjaukset kirjaamatta. Teki mieli paiskoa puhelimen luurit pitkin poikin ja rynnätä pois paikalta. En tietenkään voinut tehdä mitään niistä. Luurin taisin tosin tiputtaa pöydälle, senkin vahingossa. Mutta muuten jäin kiltisti tekemään työni loppuun.

Oli pakko pyytää anteeksi tilanteessa olleilta työkavereilta.
"Miten niin kilahdit? En mä ainakaan huomannut!", sanottiin. Mutta kyllä minä kilahdin. En ainakaan suhtautunut kovin järkevästi vastauksiin, joita olin kysynyt. Parille heistä kerroin tilannepäivitystä; he tiesivät tilanteestamme. Inhotti toisaalta kertoa, koska en haluaisi vedota hormoneihin tai pitää kuohahduksiani niiden vuoksi hyväksyttävinä. "Ei se mitään. Mä niin ymmärrän", toinen heistä sanoi myötätuntoisesti. (Hänellä on kaksoset IVF-hoitojen tuloksena.) "Rankkaa."

Menopurin pistelyä ei ole kestänyt edes viikkoa, ja reagoin jo nyt noin vahvasti. Vähän hirvittää, mitä tässä on vielä edessä...

Onneksi on haaveita, joihin voi välillä uppoutua. Ja se muu ihana elämä.

Ja sokerina pohjalla aivan järkyttävä himo saada Runebergin torttuja!! Niiden kuvia täynnä oleva netti ei oikein helpota asiaa. Kävin kanttiinissa kuikuilemassa niitä, mutta en ostanut. Tavallaan olen edelleen "valikoivalla herkuttomuudella". Tämä tarkoittaa siis, että toisinaan otan herkkua, siis erityistilanteissa. Työpäivää en laskenut sellaiseksi kilahtamisesta huolimatta. Mut huh huh, kun tekisi mieli! En ole myöskään ostanut tai leiponut niitä, koska en ole ehtinyt tehdä kumpaakaan. Perjantaina tekemiäni marenkikuppikakkuja oli vielä jääkaapissa, joten tuntui hassulta tehdä heti toisia. Ehkä Runebergin torttuja on vielä tulevinakin päivinä tarjolla tai sitten vain leivon niitä.
Laitetaanpas nyt "erilaisina nuorina" kuvaa jostain ihan muusta leivonnaisesta kuin päivän nimikkotortusta. Jospa se helpottaisi... :D

Tadaa!

Miksi en voi vaan toimia normaalisti??

Vuoristorata sen kuin jatkuu.
Eilen kanniskelin kännykkää töissä, mikä sai ainoastaan akun loppumaan nopeammin (lämpö?). Polilta ei kuulunut mitään.
Tänään jätin kännykän lokeroon ajatellen: "pyh". Kiirettä piti, eikä luuria olisi ehtinyt edes vilkuilla. Lounaalle mennessäni huomasin, että polilta oli koitettu soittaa neljästi ja laitettu myös sähköpostia. Voisinko käydä tänään ultrassa klo 13:45. Lupasin tulla, delegoin potilaani muille.

Hyvä näin, ettei kotona ehtinyt jännittämään asiaa, mutta samalla turhautti ihan älyttömästi. Lääkäri ja kätilökin varmaan näkivät naamasta, että en nyt ihan ollut riemusta repeämässä. Tosin kyllähän me kaikki tiesimme, että näin nyt vaan täytyy tehdä, jos mielii saada raskauden alulle.
Lääkäri ultrasi tuskin kahta minuuttia, kun jo pudisteli päätään. Oli vain niin ohut tuo kohdun limakalvo. Se selitti kuulemma kuukauden aikana olleet kolmet "kuukautiset". Tuntui aika typerältä. Ihan kuin en tuntisi kehoani ja kiertoani. Mutta kun normaalia ei ole ollut sitten 17-vuotiaana ollessani! 12 vuotta sitten!!
Ja mitään normaalia tässä ei todellakaan ole. Ja ei, kroppani ei ole mitenkään normalisoitumassa, vaan kohdun limakalvo se siellä tihkuttaa läpi. Estrogeenia ei ole riittävästi.

Joten lääkäri kaivoi esille uuden "lukujärjestyksen" ja ryhtyi kirjoittamaan päiviä ja lääkkeitä. Puuskahtelin vain, että kertokaa, mitä teen ja milloin tulen. Oli sellainen "ihan sama" -olo. Huomenna se riemu sitten taas alkaa. Pistellään Menopuria ja ensi viikolla ultrataan. Naureskellenhan noista asioista höpöteltiin lääkärin ja kätilön kanssa, mutta otti kuitenkin aika tavalla päähän.

Tällä kertaa minusta nimittäin tuntuu, että tässä koko hommassa ei ole yhtikäs mitään järkeä. Ei mitään. Voin kyllä pistää vaikka useammankin kerran päivässä, ei se siitä ole kiinni. Voin tehdä vaikka mitä temppuja, ravata ultrassa. Mutta inhoan jo valmiiksi sitä itseäni, joka minusta tulee lääkkeiden sivuvaikutuksesta. Tuntuu, että ripustautuisin johonkin näkymättömään. Eii!! Älkää viekö minulta elämääni! Minä haluan elää sitä!
Olen jo valmiiksi tosi harmissani kaikesta väsymyksestä, kiukkuisuudesta, masentuneisuudesta, ahdistuksesta, toivon noususta ja laskusta, keskittymisvaikeuksista, parisuhdekiemuroista, kivuista ja kolotuksista, turvonneisuudesta.... ja lista vain jatkuu on and on and on and on... (No, ehkä vähän liioiteltuna, mutta ei se kovin kaukana ole.) Inhoan jo valmiiksi sitä tunteiden ja toivon vuoristorataa. Inhoan sitä, kuinka tulen taas romahtamaan, kun tämä hoitokierto on ohi.

Ei tässä ole mitään järkeä.
Mutta tähän on vain ryhdyttävä, jos lasta haluaisi.
Miksi en vain voi toimia normaalisti, niin kuin muut naiset??? MIKSI???
Siis, menkat, ei sen kummempaa! Ihan sellaiset oikeat oikeilla sykleillä ja hormonivaihteluilla! Edes yhdet ( ovulaation kanssa)!
Mikä minussa on muka niin vialla, ettei tuollaista voi olla?

Anteeksi kovasti tästä järjettömästä tekstisyljennästä. Olen ollut tuplavuoron töissä ja menossa huomenna aamuvuoroon. Herään siis 5,5 tunnin päästä. Piti vain purkaa, koska en haluaisi kaataa kaikkea mieheni päälle (taidan kaataa kuitenkin).

Olen soittanut viime päivinä kovasti pianoa.
Voimabiisini on kyllä ehdottomasti Stenhammarin Fantasia nro 3. Se oli voimabiisini jo välivuonna käydessäni toisenlaista taistelua. Selvisin siitä voittajana. Niin tulen selviämään tästäkin. Me yhdessä.

Havahtumista siihen, mitä on tapahtunut

Havahduin illalla ennen nukkumaan käymistä erään asian.
Olen aina vähätellyt lapsettomuuttamme, tunteitani ja tilannettamme. Olen aina ajatellut, että emmehän tai enhän minä nyt mitään.. Ei tätä ole kestänyt kovin kauaa, emmekä sitä paitsi ole olleet missään isoissa hoidoissakaan. Emme ole saaneet keskenmenoja. Jollain tavoin olen ajatellut, että en ole oikeutettu tunteisiini tai vähintäänkin ylireagoin. Olen liian herkkä. On hävettänytkin. Olen ajatellut, että koska emme ole vielä joutuneet/päässeet IVF-hoitoihin, emme ole riittävän "lapsettomia" tai emme kuulu joukkoon. Ei meistä oikeasti voi tuntua näin kipeältä. Minusta on tuntunut ja tuntuu välillä edelleen, että en saisi kertoa kenellekään tilanteesta, sillä eihän tämä nyt ole mitään.

Yksi lause sai havahtumaan.
"Hedelmöityshoidoissa käydään usein vuosien ajan, vaikka toimenpiteiden välillä saattaa olla useita kuukausia tai pidempiäkin taukoja."
Luin eilen Simpukka-yhdistyksen Lapsen muotoinen unelma -vihkosen yhdeltä istumalta, ja siitä yllä oleva lainaus on myös. Tavallinen lausehan tuo on, mutta jotenkin se sai ymmärtämään, että lapsettomuus on rankkaa ja todellista oli sitten vasta puntaroimassa tilannetta tai eri vaiheissa lapsettomuushoidoissa.

Siispä.
On tässä kuitenkin jotain tapahtunut.
Juhannuksena 2012 menimme naimisiin ja samalla asteteltiin tervetulomatto vauvalle koti-oven eteen. Onnellista odotuksen odotusta siivittivät myös luomusti alkaneet kuukautiset (ensimmäiset...hmm.. kahteen vuoteen?). Stressaava työ yhdessä nukkumisongelmien kanssa eivät ainakaan helpottaneet tilannetta ja pitkin syksyä alkoi raastava epätietoituus vallata mieltä. Mikä minussa on vikana?
Tammikuussa 2013 varasin ajan yksityiselle lääkärille selvittääkseni syyn sekä poisjääneille kuukautisille että sille, että vauvaa ei kuulunut. "Tyhmä tyttö, oma vikasi", tokaisi lääkäri ykskantaan kuultuaan syömishäiriötaustani ja katsoessaan helminauhakuvaa uä-ruudulta. "Selvä PCO. Et tule koskaan saamaan lapsia." Eipä tainnut lääkäri tietää, kuinka syvältä hän repi sydämeni auki. Niitä riekaleita korjailtiin useita vuosia.
Samoihin aikoihin olimme valmistautumassa muuttoon ja kummipoikamme syntyi. Pakkasimme banaanilaatikoita ja saimme hetkeksi muuta mietittävää. Kun tavarat oli uusissa paikoissa alkoi armoton googlettelu ennen ensimmäistä käyntiä lapsettomuuspolilla. Mikä ihme tuo PCO oikein on??
Huhtikuussa 2013 menimme ensimmäistä kertaa lapsettomuuspolille ja tästä tuli todellisuutta. Kokemus oli varsin ihana, lääkäri ja hoitaja kannustavia. Sain hieman selkeytystä PCO:hon. Seuraavien kuukausien aikana tehtiin labrakokeet, aukiolotutkimus ja mietittiin jatkoja. Mies ei ollut vielä valmis hoitoihin, vaan uskoi, että tulisimme saamaan lapsen ilman apuja. Jäimme odottelemaan.
Aikaa kului. Ilmapiiri kiristyi kotona. Olimme molemmat uupuneita sekä lapsettomuusasioista sekä töistä. Oli hankala olla yhdessä. Pohdin vakavasti omaa naisellisuuttanikin, kun mistään sellaisesta ei tuntunut olevan tietoakaan. Kuukautiset olivat jälleen alkaneet luomusti helmikuussa 2013 kestäen vuoden. Pisimpään aikuisiällä. Mutta mitään ei tapahtunut. Ajatukset pyörivät vain sen yhden asian ympärillä. Mietittiin vakavasti myös meitä. Onko meitä? Onko meitä ilman lapsia? Onko mitään muuta?

Saimme pelkästä odottelusta tarpeeksemme ja hakeuduin terveyskeskukseen aikomuksenani hankkia lähete lapsettomuuspolille. Aika oli kesäkuussa 2015, mutta jonkinlaisen ihmeellisen sekoilun vuoksi vasta elokuussa 2015 sain lähetteen ja marraskuussa 2015 kävimme mieheni tutkimuksissa. Lääkäri lomailikin välillä ennen kuin ehti tarkistaa tulokset. Kaikki oikein priimaa. Vasta helmikuussa 2016 koitti jälleen uusi ensikäynti lapsettomuuspolille. Samalta istumalta kehotettiin hakemaan Letrozol-nimistä lääkettä, joka edesauttaisi ovulaation tulemista. Alkoi melkoinen tunteiden vuoristorata. Tässä sitä nyt sitten ollaan.
Toiveet olivat korkealla, mutta samalla ahdisti. Me olemme oikeasti lapsettomuushoidoissa.
Kokeiltiin yksi kierto Letrozolia vailla riittävää tulosta. Seuraavalle kierrolle olisi pitänyt siirtyä jo pistoshoitoihin, mutta pääsiäisen vuoksi polilla ei ollut riittävästi aikoja seurantaultriin. Tingin toisen hoitokierron Letroilla. Se päättyi tuloksettomana. Aloitettiin ovulaation induktio -hoito Menopur-pistoksilla huhtikuussa 2016. Lääke tehosi lopulta liikaa niin, ettei irrotuspiikkiä päästy pistämään. Kävin hurjilla kierroksilla, en nukkunut kuin muutamia tunteja, kävin töissä hoitamassa toisten lapsia ja purin oloani pyöräilemällä pitkiä matkoja ympäri kuntaa. Helpotti hieman. Koitti taukokierto, kesätauko ja loppujen lopuksi myös pari muuta taukokuukautta. Kuukautiset olivat hävinneet saman tien kevään jälkeen.

Paluu polille koitti vasta marraskuussa 2016. Aloitettiin jälleen ovulaation induktio. Hoito sujui mallikkaasti ja olimme kaikki toiveikkaita. Tällä kertaa sain pistää Pregnyl-irrotuspiikin sekä aloittaa Lugesteron-puikkojen käytöt. Kaikenlaiset raskausoireet puskivat päälle, vaikka tiesin niiden johtuvan lääkkeestä. Korkealla ollut toivo kuitenkin laski ja lopulta katosi, kun hoitokierto päättyi tuloksettomana. Oli vaikea nähdä missään mitään valoa. Loman ensimmäinen viikko sujuikin varsin itkuisissa merkeissä. Surtiin yhdessä ja erikseen. Olimme onneksemme saaneet asioitamme parempaan tilanteeseen jo ennen hoitoihin lähtöä. Juteltiin ja juteltiin. Mies otti kiinni ja piti sylissä. En olisi halunnut olla missään muualla. Toisaalta kaipasin hurjasti myös omaa aikaa ja valvoskelin iltamyöhään. Olin jo valmistautumassa IVF-hoitoihin, vaikka varmasti OI:lla jatkettaisiin tammikuussa. Aloin saada uskomattomia kokemuksia vertaistuesta netissä. Rohkenin liittymään Simpukka-yhdistykseen ja ilmoittauduin vertaistukitapaamiseen.

Kulunut vuosi on ollut merkillinen. Samaan aikaan se on ollut paras vuoteni täällä asuessani (kohta 4 vuotta); ihan valtavasti on tapahtunut ihania asioita. Ja samaan aikaan vuosi on ollut tosi vaikea. Mutta on erikoista, etten silti osaa kirjoittaa vuoden olleen vaikein. Kyllä, lapsettomuushoidot ovat olleet rankkoja varsinkin henkisesti, mutta myös fyysisesti. Ne ovat hiertäneet välejämme. Mutta silti: meillä on ollut toisemme. Olemme tukeneet toinen toistamme. Takana ovat vuodet, jolloin molemmilla oli epäilyksensä yhteisestä tulevaisuudesta ja jolloin oli vaikea löytää läheisyyttä tai yhteistä puheenaihetta. Nyt on onneksi toisin.

On tässä siis kulunut jo 4,5 vuotta kipua ja kyyneleitä. Varovaisesti totean: meillä on ollut rankka polku, jonka määränpäätä tai päätöstä emme vielä tiedä. Mutta samalla tuona aikana on tapahtunut valtavasti asioita, jotka ovat kasvattaneet meitä yhdessä ja erikseen. Olemme saaneet kotiutua, saaneet ystäviä ja vahvistaneet avioliittoamme. Tärkeitä asioita, joita emme ehkä olisi saaneet tehtyä ja koettua, jos olisimme saaneet lapsia heti naimisiin mentyämme. Tässä ollaan yhdessä.

Irrottelua

Tämän kierron piikittelyt ovat menneet sitten keväistä keveämmin. Hoksasin jossain vaiheessa, että lääke ei tunnu niin kurjalta, kun sen tuikkasee nopeasti. Tai oikeastaan se oli mieheni, joka harjoitteli minulla lääkehoidon näyttöjä varten.
Pientä päänvaivaa on tullut pistosten ajoittamisesta, sillä olen yrittänyt hilata niitä puoli tuntia kerrallaan iltaa kohti. Näin ollen olen kuljetellut lääkeampullia ja ruiskuja mukanani myös töissä. Mutta hyvin on sujunut. Jonkinlaista rutiinia olen ollut jo huomaavinani. :)
Ultrareissuja on mahtunut kaksi. Ensin tsekattiin, että lääke toimii, ja sovittiin, että tuli mitä tuli, niin 75 IU:lla jatketaan. Ultrakäynnit ovat ajoittuneet aina työpäivien keskelle, ja totta kai myös kiireisten sellaisten, joten - onni tai epäonni - en ole ehtinyt noita käyntejä kovin paljoa stressaamaan. Ennemmin on ollut tunne odotustilassa jo 45 minuuttia odotellessani, että jos ei kohta pääse, niin minä painun takaisin töihin.

Toinen jännä seikka on sitten työvaatteissa odottelu. Eräänäkin päivänä odotustilassa oli myös pyörätuolissa istuva kärsivän näköinen mummo ja tämän kaksi keski-ikäistä tytärtä. Sellainen valittaminen, marmattaminen, kärsimätön popina oli käydä jo työstä! Samalla toinen heistä loi minuun jatkuvasti merkitseviä katseita, ikään kuin olisi minun vikani, ettei heidän äitinsä ole vieläkään päässyt ajalleen - siitä huolimatta, että he tulivat paikalle 20 minuuttia etuajassa... No, ei tainnut tämä hoitsu olla nyt hyvä, ja huomenna näppis-palstalla taas kohistaan epäkohteliaasta hoitohenkilökunnasta.

Edellisin ultrakäynti oli kp 17, ja tuolloin lääkäri oli yhtä myhäilyä. "Tuosta tehdään teille lapsi!", hän totesi hymyssä suin. Vasemmassa munasarjassa oli 14mm:n suuruinen pyöreä rakkula, josta nyt sitten povataan meille jälkipolvea. Sain ohjeistuksen pistää irrotuspiikin (Pregnyl) torstaina, siis eilen, ja aloittaa ensi viikosta myös Lugesteronit. Niin, ja kaikkein tärkein: järkätä yhteistä aikaa miehen kanssa joka toinen päivä. ;)

Ja olihan se yhtä riemua! Ihan kuin olisin jo saanut vahvistuksen raskaudesta! Olo oli kevyt kuin höyhenellä, aurinko paistoi ja trallallaa. Eilen pistin Pregnyl-piikin, ja nyt sitten odotellaan.

Sitä on jotenkin kuvitellut, että tämä toinen Menopur-kierto olisi ollut jotenkin helpompi. Tavallaan kyllä, sillä asia on jo tuttu, ja nyt pääsee taas tekemään jotain raskautumisen eteen. Mutta voi sitä väsymystä! Minua on vaivannut aivan mahdoton väsymys, jota ei todellakaan helpota pitkät työpäivät ja huonosti nukkuminen. Aivan harmittaa, että sen kerran, kun meillä on yhteisiä vapaita, niin minä olen vain väsynyt. Epäilen tuon johtuvan Menopurista. Olen myös muutamana päivänä potenut melko etovaa oloa. Voisin jopa väittää tuota raskauspahoinvoinniksi, ellen tietäisi, että se vauvaksi aiottu köllöttelee vielä munasarjassa tiukasti kiinni. Ja se, mitä tapahtui eilen töissä, johtunee myös Menopurista. Olo oli aamulla merkillisen väsynyt, ja jo ajatus kävelylenkistä uuvutti. Pahoinvointi tuli ja sitten meni. Sain töissä raportin, ja nousin hetken päästä ylös lähteäkseni vaihtamaan infuusioruiskua potilaalle. Yhtäkkiä silmissä vain pimeni.

Hetki kesti vain sekunnin, kaksi, mutta lysähdin lattialle istualleen. Työkaverini toi minulle tuolia, vettä, mittasi verenpaineen, katsottiin myös verensokeri. Kaikki ok, mutta olo oli huimaava. Huilin hetken aikaa nojatuolissa, siirryin sitten imetyshuoneen sängylle pötköttelemään. Jonkin ajan päästä apulaisosastonhoitaja tuli luokseni ja totesi, että voisi olla nyt parempi vain lähteä kotiin. Hän kirjaimellisesti heitti minut, sillä asumme samalla suunnalla. Aoh oli kovasti sitä mieltä, että olen tehnyt liikaa töitä, ja nyt kroppa vain päätti ilmoittaa sen. Enpä tiedä, kenties. Mutta enemmän ajattelisin tämän johtuvan lääkkeestä.
Olo jäi illaksi aika hassuksi. Ja kun nälkä tuli, niin olo oli hetkessä huono.
Tällainen tilanne kävi viimeksi keväälläkin, kun olin pistänyt Menopuria suunnilleen näin pitkään.

Tällä hetkellä on aika kiusaantunut olo. Harmittaa tuo eilinen tapahtuma töissä, harmittaa, että olen joutunut "autettavaksi", ja että jouduin siirtämään työni muille (vaikka olin muutenkin ollut "ylimääräinen" miehityksessä). Harmittaa, että olen ollut niin väsynyt ja saamaton. Harmittaa sekin, että käydessäni tänään jumppatunneilla minua joutui ohjaaja ohjaamaan (taas! Ja aina se sama ohjaaja!). Sen jälkeen, kun olin ehtinyt jo hukkaamaan lippuni. Voi että, kuinka kömpelöksi tunnen välillä itseni. Harmittaa sekin, että minulla on sarjalippuja tuonne jumppapaikkaan, ja käyntejä pitäisi tahkoa helmikuun loppuun asti, etteivät ne mene hukkaan. Ja minä kun niin tykkään liikunnasta (ainakin olen aina tykännyt)!

Mutta on minulla myös iloa. Huomenna lähden hyvän ystäväni kanssa Hectorin keikalle! Saa jotain ihan muuta mietittävää. Olemme laittamassa myös asuntoamme myyntiin. Hiphei! Ihana talokin olisi jo kiikarissa, mutta voi olla, että emme saa omaamme ajoissa pois alta. Mutta Meidän Koti odottelee kyllä jossain.

Sitten kuitenkin!!

Vitiisen minuutia eilisen tekstin jälkeen kilahti kännykkäni sähköpostiviestin merkiksi.
Polilta oli vastattu.
"Hei, nyt se on tehty! Aloitat lääkkeen heti! Soitan sinulle", oli kirjoitettu kiireellä ilman allekirjoitustakaan. Sitten soi puhelin. Ihana hoitaja antoi kiireessä aikaansa, pahoitteli unohdusta, kehotti menemään saman tien apteekkiin ja aloittamaan pistokset. Sanoin ymmärtäväni, sillä tällaista valitettavasti vain sattuu.
Tuli itku.
Käytin koiran nopeasti pihalla, ehdin huikata miehelle lähteväni käymään kaupungissa. Muistin sentään vaihtaa kotoiluvaatteet hieman säädyllisempiin.
Sitten hurautin 25 kilometria kaupunkiin, nakkasin auton parkkihalliin ja kipaisin apteekkiin.
"Hmm. Tää varaus on eri kokoinen kuin reseptillä."
Sydän jätti taas yhden lyönnin väliin. Ei voi olla...
Onneksi isompaa kokoa löytyi apteekista.
Tuli itku. Varmaan kolmas päivän aikana, ja kolmannesta syystä.
Kiiruhdin takaisin autoon ja ryhdyin laimentamaan lääkettä saman tien. Tuikkasin 75 yksikköä napani viereen ja käynnistin auton. Jos joku sattui näkemään puuhani on mahtanut jo epäillä narkkaritouhuja. Tai mitä lie. Mutta taas mennään!

Arvasin, että jotain tapahtuu taas

Taas ollaan jännitetty. Aiempi Terolut-kierto päättyi siis siihen, että polilta kerrottiin, ettei heillä ole kuin pari päivää mahdollista ultrata, ja että kuukautiset alkoivat +- vääräänä päivänä.
Toinen Terolut-kuuri tuli syötyä, sitten odotettiin kuukautisia, otettiin yhteyttä poliin ja odotettiin vastausta. Minulla oli jo mielessä kauhuskenaario, jossa polilta kerrotaan, ettei heillä nyt satu olemaan minulle aikaa ennen kp 5, koska lääkärit ovat lomalla ja aikoja ei ole. Sitten pitäisi odottaa seuraavaan kiertoon, ja ai kappas, tuleekin joulutauko, joten palataan asiaan tammikuussa.

Onneksi sain kuitenkin viestin töihin, että tiistaina voitaisi ultrata, joten iso paino tipahti harteilta. Ainakin jotain tapahtuu.
Käyntiä en sitten ehtinyt enempää jännittää, kun renkaiden vaihdot sekä hurja kiire töissä pitivät ajatukset ihan muualla. Tuuliviirinä pyyhälsin lopulta paikalle posket punaisena. Sanoivat poliltakin, että jospa nyt voitaisi tehdä useampi kierto peräkkäin, kun on niin siirtynyt koko ajan.... (ja että joulutaukoa ei kuulemma ole!)

Ultrattiin. Todettiin rakkuloiden määrä. Katsottiin endometriumin paksuus. Ja oikeastaan en jaksanut niin kiinnittää niihin huomiota. Odotin vain, että nyt voisi tehdä jotain. Lääkäri pohti Menopurin annosta, lupasi vielä konsultoida toista lääkäriä. Palattaisiin asiaan vielä seuraavana päivänä. Pyyhälsin takaisin töiden pariin. Ajatukset olivat olleet jo puoliksi diabeteksen ohjauksessa ja toisen potilaan suonensisäisissä nesteissä. Hakisin lääkkeen seuraavana päivänä tuplavuoron jälkeen.

Flunssa iski eilen. Olihan se ollut vain ajan kysymys, kun mies oli köhinyt ja niiskutellut jo jonkin aikaa. Olo oli väsynyt ja hieman flunssainen, mutta ajattelin jaksavani. Joitakin muutoksia potilasjakoon oli tehtävä. Pohdin, jos lähtisinkin jo aamuvuoron jälkeen kotiin. Olo kuitenkin piristyi, ja jäin vielä tekemään illan. Onneksi muutama potilas ehti kotiutua, kirjoittelin joitakin hoitotyön yhteenvetoja, vilkuilin kelloa. Autoin muita, selvittelin asioita, vein lääkkeitä, vilkuilin kelloa. Ja sitten lähdin töistä, ajoin keskustaan ja menin Yliopiston Apteekkiin. Kerroin apteekkarille tehneeni lääkkeelle varauksen. "Joo. Ja missähän resepti on?"

Kylmää vettä niskaan. Matto jalkojen alta. Isku päin kasvoja.
Mä tiesin.
Sopersin itku kurkussa kiitokset mukavalle ja myötätuntoiselle apteekkarille, kävin maksamassa calcichew´t, magnesiumit ja sinkit ja sitten itku vain otti vallan.
Mä tiesin.
 Lääkäri oli ilmeisesti unohtanut tehdä reseptin konsultoidessaan toista.
Jotainhan oli tapahduttava. Eihän se vain voi mennä niin, että me päästäisiin jatkamaan hoitoja.
Olen siis siinä uskossa, että hoitokierto aloitetaan kp5, ja tästä johtuen luulen, että hoitoja siirretään. TAAS.

Itkin asiaa miehelleni. Laitoin viestiä parille ystävälleni.
Ja otin ensimmäistä kertaa tänä vuonna melatoniinia nukkumaan käydessäni.
En halunnut jäädä tämän asian kanssa pyörimään valveille.

Voihan olla, että hoitoja päästäänkin jatkamaan. Odotan vielä vastausta.
Mies pohti jo, että jospa tälläkin on joku tarkoitus. Että meidän ei edes kuuluisi saada lasta hoidoilla. Toiveikas puoli minussa ajattelee ihan samalla lailla. Ryhdyin kierron alussa sokerittomalle. Toivon siitäkin olevan apua.

Katsotaan. Odotetaan. Toivotaan.