Muuttuneet roolit

Vietin viikonlopun aamut leipomalla seurakuntamme kahveille. Olen ollut paljon vastuussa kahvituksista ja ilokseni saanut toteuttaa itseäni tuolla tavoin; organisoida ihmisiä puuhailemaan yhdessä kaikkien yhteiseksi hyväksi ja myös leipomalla mitä erilaisia syötäviä.
Leipominen ja puuhailu oli nytkin mukavaa; on kovin hauskaa ideoida kokonaisuutta, miettiä, mitä tällä kertaa tekisi ja mikä olisi kiva. Koska olen itse maidottomalla ruokavaliolla, olin ajatellut ensin, että syön sitten vaikka pelkkiä viinirypäleitä; en taida nyt paneutua huomioimaan tuota seikkaa. Mutta innostuinpa jopa pohtimaan vegaanisia vaihtoehtoja! Kasvisruoka-innostus on ilokseni saanut uutta tuulta ja puhtia koko tämän alkuvuoden ja oikeastaan en edes muista, milloin olisin syönyt liharuokaa. Eikun hups, sehän oli yökyläreissulla. Mutta lukisinkin itseni nykyisin (sen enempää ja ihmeemmin kategorisoimatta, heh) "kotivegaaniksi tai -kasvissyöjäksi", rennolla otteella.

Niinpä tein uuden löydön: vegaaniset levitteet! Toki olin ohjeita nähnyt ennenkin, mutta nyt jotenkin tajusin ne, kun olin keksinyt tehdä kahveille sämpylöitä. Ja ihastuin! Salaa toivoin, että tekemäni punajuuri-hernelevite ja aurinkokuivattu tomaatti-valkopaputahna tuntuisivat kahvittelijoista liian vierailta ja niitä jäisi jäljelle. 😅 Mutta ehkä vielä kivempi oli lopputulos: kävi niin, että niistä tykättiin, mutta niitä myös jäi kotiin vietäväksi.

Mutta jokin mietitytti eilen. Olo oli jotenkin "nihkeä", vaikka oikeasti mieli oli todella hyvä. Pääsin jopa ulkoilemaan ensimmäistä kertaa pitkään aikaan aurinkoiseen aikaan! Kuinka iloitsinkaan -19 asteen pakkasen kipristellessä poskilla! Miten paljon mieli piristyikään! (Heh, yhden minuutin aikana huomasi osuvasti "talven ja kesän lapsen" eron. Kun minä, joulukuun kovien pakkasten aikaan syntynyt, intoilin ulospääsyä, oli heinäkuussa syntynyt mieheni puhissut, että tällaisilla keleillä sitä pitäisi olla vain neljän seinän sisällä. Enpä tiedä, onko syntymäkuukaudella sitten oikeasti väliä... 😀) Melkein itku pääsi, sillä mieleen tulvi vuoden takaiset muistot lukuisista hiihtoreissuista ja melko tasan vuoden takaisista ajatuksista. Kuinka paljon sainkaan voimia ja jaksamista luonnossa ja ulkoilmassa olemisesta. Leipominen oli myös sujunut tytön kanssa oikein kivasti. Tein sämplylätaikinan kohoamaan, syötin tytön, pyöräytin sämpylöitä hänen leikkiessään ja sitten paistoimme niitä yhdessä. Keittiössä pyörähtelyt saivat tytön kasvoille leviävän innostuneen hymyn. Messuun oli oikeasti tosi mukava mennä. Mutta miksi sitten huomasin oloni omituiseksi paikallani istuessani?

Se oli varmaankin se opetus. Tai laulut. Tai ehtoollinen. Mutta varsinkin ystäväni kanssa keskusteleminen, hänen kanssaan ajatusteni peilaaminen. Ymmärsin, että huomasin joutuvani miettimään muuttunutta rooliani ja paikkaani. Olin vuosia tottunut näkemään itseni toimijana, tekijänä, tai ainakin näihin olin pyrkinyt. Olin halunnut, että olisin aktiivinen, ahkera ja reipas. Ettei minusta olisi vaivaa, vaan ennemminkin toisin päin. Että voisin auttaa muita, olla avuksi ja osaltani voivani vaikuttaa siihen, että esimerkiksi messukokonaisuus olisi toimiva. Yhtäkkiä huomaankin, että en enää pysty samalla tavoin. Toki olin tähän valmistautunut jollain tavoin puhumalla, että en yhtään tiedä, kuinka keittiöhommat tulevat sujumaan vauvan kanssa, mutta kokeillaan. Edellisellä kerralla hommat sujuivat suht hyvin. Mutta tällä kerralla jouduin jo ilmoittamaan mukaan pyytämälleni keittiötiimille (, jonka olin onneksi saanut hiukan isommaksi!), että neiti syö sittenkin vielä, me myöhästytään. Kun lopulta saavumme paikalle, oli tehotiimi saanut jo tehtyä lähes kaiken ja koin olevani vain vähän ylimääräinen. Kiitollisin mielin ihastelin heidän aikaansaannoksiaan, ja pian olivat tuomisenikin jo aseteltu nätisti esille. Mutta kahvien jälkeen minusta ei ollut kuin pöytien pyyhkijäksi, yhdellä kädellä tehtävien asioiden hoitajaksi tytön ollessa itkuinen (mutta ei nälkäinen). Kukaan ei ollut asiasta moksiskaan; olihan tekevää porukkaa. Mutta se olo.Huomasin sittemmin viisaan ystäväni myötä, että joudun nyt miettimään uudella tavoin omaa rooliani ja paikkaani messuyhteisössä. Ja sitä, kuinka paljon esimerkiksi äitiys vaikuttaa siihen tai muiden suhtautumiseen. Jonkin verran olen pohtinut vaikka joidenkin lapsettomien ystävieni seurassa, että olenko heidän silmissään muuttunut "tylsäksi" ja vain imetyksestä ja kakkavaipoista puhuvaksi äidiksi. (En usko puhuvani vain noista aiheista, mutta lähinnä pohdin äitiys-teemaa heidän silmissään.) Mikä ja kuka minä nykyään olen? Miten minä suhtaudun itseeni? Olenhan paljon muutakin kuin vain äiti. Äitiys toki muuttaa ja mullistaa kaiken, vaikuttaen varmasti joka elämän osa-alueeseen.

Ehkä kyse ei tosiaan ollutkaan huonommuudesta tai sellaisesta, että olisin jotenkin vääränlainen, saamaton, tylsä tai riittämätön. Ehkä kyse on vain muuttuneista rooleista. Se ei onneksi suinkaan tarkoita sitä, että minun pitäisi heittää hanskat tiskiin ja todeta, että ei minusta ole sitten mihinkään. Ehkä tämä aika on nyt ennemminkin sitä, että aktiivisen tekijän (=keittiöhommat) sijasta voin organisoida tekijöitä ja vaikka leipoa vailla aikatauluja. Ja olla avoin ajatusteni kanssa niin itselleni kuin muille. Uskon avoimuuden olevan myös avaintekijä, jonka myötä ajatuksista ei myöskään muodostu möykkyjä omaan mieleen. Ja siksi haluan avata näitä tännekin; kenties joku muukin rohkenee puhua vaikka ystävilleen ajatuksistaan.

Kaikenlaisiin ajatusmatkoihin sitä onkin tullut päädyttyä!

Millaisia ajatuksia sinulla on muuttuneista rooleista ja oman paikan löytämisestä lapsen tulon myötä?

Ystäväni lähettämä kuva, aika osuva!

Liikunta ja sen muuttuminen - olenko mennyt pitkin seiniä?

On näitä ilmoja pidellyt.
Olen useita kertoja silmäillyt ulos, ihastellut pakkasen ja auringonsäteiden loistoa, lumen kimallusta ja pilvetöntä taivasta. Kuvitellut, miltä tuntuu antaa pakkasen nipistellä poskia reippaalla kävelylenkillä tai hiihtoreissulla. Kuinka lihakset lämpiävät ulkona liikkuessa samalla, kun raikas talvisää saa sisuksetkin virkistymään. Ja sitten taas kuunnellut tytön kiherrystä, katsellut koko kasvoille leviävää kaunista hymyä. Ihastellut hänen piirteitään, jutellut päivän touhuista.
Pakkasta on ollut useampana päivänä yli -15, siis ihan liian paljon vaunulenkeille.
Vilkaisen taas ulos, puiden lumiset oksat säteilevät auringonpaisteessa. Aika ihanaa.
Mutta me jäämme sisälle.

Voisin sanoa olevani innokas liikkuja, oli laji vuodenaikojen mukaan mikä milloinkin. Kävely, juoksu, pyöräily, hiihto, luistelu, sali, jumppatunnit... Joukkuelajeja lukuunottamatta melkein kaikki on käynyt. Tämäkin vain siksi, etten ole vain koskaan sattunut lyöttäytymään mihinkään joukkuejuttuun, vaikka esimerkiksi täälläkin vireänä oleva lentopallo kiinnostaisi tai sitten pesäpallo. Tai sähly! Tai jalkapallo! Olisihan näitä!
Olen melkein pitänyt mielessäni "kirjaa" siitä, minkä verran olen viikon aikana harrastanut mitäkin lajia, ja olen pitänyt tärkeänä, että kauniilla säällä ulos todellakin mennään. Mikäs sen parempaa. Melko huvittuneena olen viime päivinä myös miettinyt, että juoksulenkillekin on tullut lähdettyä oikeastaan säässä kuin säässä - niin loskassa, sateessa kuin -25 asteen pakkasessakin.
Liikunta on ollut minulle henkireikä, nollausjuttu, paineiden purku ja nautinto. Nautin sen tuomasta hyvästä olosta, vetreyttävästä  ja raikastavasta vaikutuksesta sekä tunteesta, että kroppani pystyy ja siinä on sekä voimaa, notkeutta, sitkeyttä että kestävyyttä. Selkärankaa. Tietyllä tapaa olen tottunut näkemäänkin itseni jos en superkunnossa, niin ainakin tietyllä tavalla liikunnallisena.
Ennen raskautta olen ollut välillä melko ahdistunutkin, jos olen joutunut olemaan pitkiä aikoja sisällä, vailla kunnon liikuntaa. Minulle vaatii melko paljon itselleni järkeilyä ja selittämistä, jos esimerkiksi vaikka itse valitsemani reissunkin vuoksi liikunta jää vähäisemmälle. Onneksi järkeä on tarttunut vuosien varrella sen verran päähän, että olen selvinnyt (sekä lähelläni olleet).

Olin etukäteen pohtinut, että jos olisin raskausaikana kovin huonovointinen ja kipeä, enkä pääsisi liikkumaan, niin miten pääni kestäisi. Onnekseni pääsin liikkumaan tietyin huomioin aivan loppumetreille saakka, ja se koituikin onnekseni. Sen verran minulla oli selvitettävää ajatusteni ja tunteideni kanssa, että liikunta ja ulkoilu olivatkin se paras purkukeinoni. Ja niin minä sitten hiihdin, poljin, kävelin, ulkoilin, retkeilin, jumppasin ja liikuin.

Tiesin, että vauvan kanssa liikuntaan tulisi muutos. En toki ollut ajatellut, että vauva sulkisi minut neljän seinän sisälle, mutta jonkinlaista muutosta olin uumoillut. Ajattelin kyllä, että vauva menee mukana, ja kyllähän sitten vaunulenkille pääsee tai minäkin omille jutuille miehen katsoessa vauvan perään. Mutta siinäpä se suurin muutos ja asia piilikin, johon en ollut osannut valmistautua. Kyllähän vauva eri paikkoihin kulki mukana, mutta sen verran olin onneksi saanut jo äidinvaistoa, että en sentään voisi nukuttaa pientä ensin vaunulenkillä ja olettaa hänen sitten nukkuvan esimerkiksi monen tunnin ajomatkaa. Nopeasti halusin lähteä kuuntelemaan vauvankin rytmiä. Jos nyt on sopiva aika käydä pitkille unille, niin mehän lähdemme ulos! Ei silloin, kun syöminen on ollut vähäistä ja leikit vasta aluillaan.
Omat liikuntahetkeni ovat jääneet hyvin minimiin. Olen päässyt käymään salilla korkeintaan kerran viikossa, jos sitäkään, sillä illat ovat olleet itkuisia, ja usein mies on hätyyttänyt minua takaisin aiottua aikaisemmin. Olen myös ollut melko huono pyytämäänkään "omaa aikaa". Salille pääseminen on tuntunut putoavan tärkeysjärjestyksessäni melko alas, ja en myöskään ole tohtinut kovin paljoa vaivata työssäkäyvää miestäni. Ja toisaalta... en ole ihan kovin suurta tarvetta kokenutkaan "omalle ajalle". Niin moni tekemäni asia tällä hetkellä on sellainen, mihin voin ottaa vauvan mukaan.

Voisin onnitella itseäni.
En ole sinkoillut pitkin seiniä joutuessani jättämään väliin omat salitreenini tai ulkoilun ihanan kutsuvassa pakkassäässä. Tiedän, että liikunta tukisi omaa jaksamistani ja hyvinvointiani, ja siitä aionkin pitää kiinni. Mutta sen mukaan, miten vauvalta on mahdollista. Jos eilen oli pakkasta -18, eikä vaunulenkkiä voinut ajatella, niin päädyin sitten tekemään pientä jumppaa kotona. Jos mies on väsynyt ja tarvitsisi hiukan lepoa, niin salin sijasta lähdemmekin tytön kanssa vaunulenkille. Ja kaikki on hyvin. Tilanteen mukaan mennään. Jos jonain päivänä ei pääsekään, niin ei voi mitään. Mutta sitten, kun liikkumaan pääsee, niin nautin todella.
Olen päässyt ulkoilemaan ja liikkumaan varastoon niin paljon. Tulee aika ja mahdollisuudet, jolloin vauvan voi ottaa eri juttuihin mukaan. Ja tulee vielä aika, jolloin talviset päivät kutsuvat taas ulkoilemaan, ja silloin minä vedän taas sukset jalkaan ja hilpaisen järven jäälle. Silloin saatan vain enää muistella haikeudella, kuinka pieni vauvamme olikaan.

Voi pientä poloista - löytyisikö syy itkuun?

Kuinka nopeasti sitä "turtuukaan" toimimaan totutulla tavalla, tavallaan selviytymään päivästä, yöstä, päivästä ja yöstä, suunnittelemaan mukavia juttuja, touhuamaan arjen puuhia ja soveltamaan, jos tuleekin muutoksia tai vaikka vain itkuja. Samaan aikaan sitä on kuitenkin jossain mielensä perukoilla tullut pohdiskelleeksi asioiden normaaliutta tai ennemminkin sitä, etteivät kaikki vaikuta normaalilta. Jokin vaisto on kolkutellut mielessä, että ei tämä näinkään voi mennä.
Sitten on vain jatkettu heijaamista, rauhoittelua, pomppimista jumppapallolla ja käveleskelyä ympäri asuntoa. Jatkettu vain jotain, joka voisi auttaa vauvan oloon.

Vauvan rauhoittelua

Muistelen, että tilanne muuttui tytön ollessa kahden viikon ikäinen. Olen sittemmin lukenut, että juuri tuohon aikaan vauva alkaa enemmän "tulemaan esiin" ja suolistokin reagoimaan asioihin. Vahinko vain, että juuri samoihin aikoihin ajoittuu D-vitamiinin aloittaminen, joka ainakaan meillä ei kyllä helpottanut asioita. Kummallista, kuinka edelleenkin tulee ajateltua, että mitä minä näistä nyt puhun tai nostan esille. Eihän tämä nyt niin paha ja hankala ole ollut.
Kunnes sitten tyttäreni itkee masukipujaan, vääntäen itseään kaarelle. Ja taas mennään,vaikka kuudetta tuntia. Tai aamuviiteen (nämä ovat onneksi olleet harvinaisia).

Eilisiltana ystäväni toteamus sai minut havahtumaan. Olin hänen kanssaan keskustellut vauvan hoidosta lukuisia kertoja ennenkin, mutta eilen, hänen rauhoitellessaan pientä tytärtäni, hän sanoi  tytöllä olevan aivan samanlaisia oireita, kuin hänenkin kahdella tyttärellään vauva-aikoina. Ja heillä oli ollut refluksi.
Kotimatkalla palaset alkoivat loksahdella paikoilleen, ainakin siltä minusta tuntui. Sitäkö se siis oli, refluksia? Jota olin jo hiukan pohtinut jo joulukuussa? Silloin tosin kaikki neuvolan vähättelyt, hyvin menneet päivät ja yöt, juhlahumut ja kenties jonkinlainen väsymyskin saivat tuollaisen ajatustyön hälvenemään. Olin vain tyytynyt siihen, että vauvalla on masu kipeä, hän saattaa itkeä tai olo olla hankala monia, monia tunteja, joten heijataan, hierotaan, hoivataan ja kannetaan. Käydään vaunulenkeillä ja jumpataan. Röyhtäytetään ja pidetään pystyssä.

Mutta olivathan oireet kuitenkin tuntuneet pahentuvan, vaikka toisin olisi voinut luulla. Yhtäkkiä tajusin, että kaikki ne lisääntyneet pulauttelut, maidon nousut suuhun, hikka, käheä ääni, rohina, masukivut, mahallaan olon tuskaisuus (välillä), leikkimatolla olemisen hankaluus (välillä), pahanhajuiset, rusehtavat liejukakat olivatkin mahdollisesti refluksin oireita! Olin tiedostanut, että ei tämä ihan tavalliseltakaan vaikuta, mutta kenties olin jäänyt kaiken puuhailun alle ja unohtanut, ettei kellertävää ryyniä ollut enää todella pitkään aikaan ollut enemmistönä vaipassa. Todella pitkään aikaan.

Pohdin jo jonkin aikaa sitten silent reflux -tyyppistä oireilua, mutta sitten taas tuli jotain, joka vei ajatukset muualle. Mielessä on toki ollut myös "pelko" siitä, että ylireagoinko, suurentelenko asioita. Kenties siksi en ole osannut ajatella asioiden olevan tällä tolalla. Hän kuitenkin nukkuu monia tunteja peräkkäin. Eihän vauvamme huuda joka ilta monta tuntia, tauotta. Eihän hän oksenna kaaressa, eihän hän heräile jatkuvasti uniltaan. Eihän hän... no, kyllähän hänen on hankala olla. Monellakin tavalla. Ja monta kertaa päivässä. Kuka minä olen muuta sanomaan, kun tyttäreni katsoo minua itkusta vääntyneillä kasvoillaan, kuin pyytäen, että veisin kivun pois. Ja veisinhän minä, kun vain tietäisin, miten.

Näitä aamuja, kun leikit onneksi maistuvat,
vaikka itkua on kestänyt aamuviiteen.

Olin jo raskausaikana päättänyt, että tekisin imetyksen eteen töitä, mikäli jotain hankaluuksia ilmenisi. Nytkin on päivänselvää, että jotain muutosta täytyisi kenties tehdä. Lukemani perusteella refluksiin toki voi vaikuttaa myös muillakin tavoin, sillä aina kyse ei ole allergiatyyppisestä. Ja mitä ruoka-aineisiinkin tulee, niin melko hakuammuntaa se tuntuu olevan. Mutta jostain voi kuitenkin yrittää. Yleisimpiä refluksi-oireita aiheuttavia ruoka-aineita ovat maitotuotteet, soija, kananmuna, kotimaiset viljat sekä naudanliha. Toki tiukempaakin dieettiä on olemassa, mutta minusta helpointa olisi nyt eliminoida alkuun vaikka maitotuotteet. Se tuntuu muutenkin kaikista helpoimmalta, sillä käytän muutenkin osittain kauramaitotuotteita. Muutamat läheiseni ovat kyselleet kahvin vaikutuksia, mutta täytyy sanoa, että se tuottaa minulle jo valmiiksi tuskanhikeä (kamalaa sanoa). Kyllähän kahvikin varmasti voi vaikuttaa tilanteeseen, mutta suoraan sanottuna jännitän omia mahdollisia vieroitusoireita, joita voisi seurata kahvin lopettamisesta! Kahvi onkin ollut minulle eräänlainen herkkuhetki ja tietynlainen pahe, vaikka en ämpäritolkulla sitä kittaakaan (siis EN!). Mutta täytyy miettiä, mistä lähteä liikkeelle. Ja kysyä apua. Pyytää tukeakin. Neuvolaan minulla on valitettavasti melko skeptinen suhtautuminen, sillä jo aiemmin kysyessäni omien syömisteni vaikutuksia vauvan vointiin, terveydenhoitaja suhtautui imetysdieetteihin kovin vähättelevästi ja aliarvioivasti, ja nosti pian esiin lääkkeet ja koliikkipatjat. Siksi olen asialla hiukan omatoimisestikin, toki myös vertaistukipaikoista ja asioita kokeneilta ystäviltäni neuvoa kysellen.

Toivottavasti jokin helpottaa. Kyllähän minä tytärtäni kannan vaikka pitkin yötäpäivää, mutta se ei lopulta ole kenellekään paras ratkaisu. Vähiten hänelle, jolla ne kivut ja hankala olo on.

Miksi minä imetän?

Tämä teksti ja ajatusvyyhti sai alkunsa siitä, kun eräs ystäväni kysyi minulta näin:
"Ottamatta kantaa suuntaan tai toiseen, niin miksi haluat täysimettää? Mikä se juttu on siinä? Täytyyhän sun päästä jossain vaiheessa yksin käymään jossain ja myös kaksinkin."
Annoin joitakin perusteluja imetyksen luonnollisuudesta, läheisyydestä, turvasta, helppoudesta, mutta tosiasiassa pääni täyttyi kysymyksistä. Toki tiesin paljonkin imetyksen terveydellisistä hyödyistä niin vauvalle kuin itselleni, sen psyykkisistä ja kiintymyssuhdetta edistävistä vaikutuksista, mutta jokin sai aikaan myllerryksen mielessäni. Tuntui, kuin se, että valitsin (valitsimme) täysimetyksen ilman, että pumppaisin maitoa pullolla annettavaksi, olisi jotenkin outoa. Miksi en muka voisi olla vaikka yhdenkin syöttövälin pois vauvan luota; yhtä laillahan hän saisi rintamaitoa. Olisinko epäreilu "omiessani" imetyksen?
Toki ystäväni pohdinnat ymmärtää hänen taustaansa vasten: hän on yksineläjä, eikä tietääkseni ole juuri koskaan haikaillut omien lasten perään. Olen aiemmin keskustellut hänen kanssaan toiveistaan elämäänsä kohtaan, ja silloin hän oli tuuminut, että haluaisi päästä pian takaisin töihin, jos hän saisi joskus lapsia. Luultavasti täysimetys ei olisi toivelistalla.

Tekee hyvää pysähtyä välillä pohtimaan valintojaan ja perustelujaan. Googlettelin illalla imetyksen hyödyistä ja mietiskelin, miksi siitä oli tullut minulle niin valtavan tärkeä jo ennen vauvan syntymää ja varsinkin syntymän jälkeen. En olisi sen huonompi äiti, jos imetys ei onnistuisikaan tai antaisimme osan maidoista pullolla. Mutta silti.Onnekseni voin sanoa mieheni olleen koko ajan kanssani samoilla linjoilla, tukeneen minua pohdinnoissani ja toivoneen myös vauvan saavan ruokansa luonnollisinta reittiä pitkin, siis imettämällä. Vaikka onkin kovin innokas osallistumaan vauvan hoitoon omien töidensä puitteissa, niin vauvan ravitsemukseen hän ei ole vielä hingunnut, uskoisin juuri tämän vuoksi. Tarkistelen aina silloin tällöin hänen kantaansa, ja että onko hänellä tullut toiveita siitä, että voisi osallistua vauvan hoitoon myös tuolla tavoin. Ehkä nämä juontavat juurensa siitä, että en halua "omia" jotain, vaikka kokisinkin olon imetyksestä edes osittain luopumista vaikeana. Mieheni on aina sanonut, että toivoo jatkavamme tällä tavoin. Tuleehan myöhemmin kiinteiden aloitus ja sormiruokailut kuvioihin, joten silloin saamme osallistua molemmat.

Aika ajoin esiin on noussut kuitenkin mieheni pohdinta siitä, että voisi olla hyvä, jos vauva osaisi syödä pullosta tarpeen tullen. Jos vaikka minulle sattuukin jotain, tai olenkin jossain pidemmän matkan päässä. (Ajatus jälkimmäisestä tuntuu ehkä oudolta, sillä en ole aikeissa tehdä niin. Pyrin järjestämään menoni tytön pidempien unien mukaan.) Luultavasti kyse on ollut vain pohdinnoista ja "varmuuden vuoksi" -toimimisesta. Ehkä myös parisuhteen hoitamisen toiveista (emmehän ole olleet kertaakaan missään kaksin, ilman vauvaa). Tämä sattui samoihin aikoihin, kuin tulivat pohdintani täysimetyksestä.

Oma kantani ja toiveeni on, että saisin täysimetettyä lapseni ainakin vuoden ikäiseksi, toki lapsentahtisesti. Minulla on käsipumppu olemassa, mutta sille heruminen on tuntunut vaikealta. Ja vaikka hankinkin jo raskausaikana pari Mam-pulloa sekä korviketetraa, koen nämä hankinnat jokseenkin turhiksi. Ensisijaisesti pidän imetystä vauvalle luonnollisimpana tapana saada ravintonsa jo läheisyyden, turvallisuuden tunteen, vastustuskyvyn turvaamisen sekä juuri hyvän ravinnon vuoksi. Vauva saa myös itse säädellä syömänsä maidon määrää ja ruoka on aina saatavilla sopivan lämpöisenä. Toki paljon on hyötyjä myös minulle mm. synnytyksestä toipumista edistämisen saralla, mutta ennen kaikkea mietin vauvaa ja hänen oloaan. Hyötyjä voi lukea lisää eri lähteistä; en lähde niitä tähän sen tarkemmin avaamaan.
Tiedän, että pullosta annettu rintamaito tai korvike eivät ole lainkaan vauvan turvallisuuden tunnetta tai hoivaa ja läheisyyden tunnetta pois sulkevia asioita. Jokaisella perheellä on omat tilanteensa, tapansa, toiveensa ja voimavaransa. Jokainen tekee omat valintansa elämän-ja perhetilanteensa puitteissa, kokonaistilanteen hyväksi, ja on paras äiti ja isä lapselleen. 💗

Lopputuloksena päädyimme siihen, että kokeilen maidon pumppaamista ja tarjoaisimme sitä myöhemmin vauvalle. Mielessäni vuorottelivat hoitajan ja äidin ajatukset, joista jälkimmäisen tunnepainotteiset ajatukset olivat enemmän äänessä. Niinpä sain pumpattua maitoa nippanappa 20ml, josta todennäköisesti tulisi tytölle vain paha mieli. Seuraavan kerran herättyään lämmitin maidon lämpimässä vedessä ja kokosin Mam-pullon valmiiksi. Mielessäni oli tahdistetun pulloruokinnan ajatukset, sillä vauva ei missään tapauksessa saisi myöskään pakottaa syömään. Olo oli jokseenkin skeptinen, sillä tuttikin kelpaa todella harvoin. Yleensä se aiheutti kakomisreaktion.
Mitä tapahtui?
Vauva suorastaan suivaantui. Hän kiukustui aivan mahdottomasti, eikä monista yrityksistä huolimatta suostunut edes kokeilemaan pulloa. Välillä rauhoituttiin rinnalla, sitten hetken päästä taas kokeiltiin.
Edes makutipat huulilla eivät saaneet tyttöä lämpenemään.
"No, eihän häntä pidä pakottaa," mies totesi lempeästi. "Eivät kaikki vauvat vain syö pullosta."
Ja niin jatkoimme ruokailua, tytön hieroessa tyytyväisenä pienellä kädellään rintaani, silmät ummessa, hiljaa pieniä äännähdyksiä pitäen. Näin oli hyvä meille.

Lisäys 17.1.2019:
Varmuuden vuoksi tahdon vielä painottaa sitä, että tarkoitukseni ei ollut missään tapauksessa tuomita suuntaan tai toiseen, sillä jokainen perhe tekee ratkaisunsa sen tilanteen mukaan, mikä heillä on. Haluan peräänkuuluttaa jokin aika sitten vietetyn imetysrauhan perään; siinäkin muistaakseni vielä muistutettiin sitä, että imetys ei ole aina se ainut vaihtoehto. Tärkeintä on, että vauva saa hoivaa, rakkautta, ruokaa ja läheisyyttä. Imetys on herkkä aihe, johon liittyy paljon odotuksia ja toiveita (toisille enemmän, toisille vähemmän). Hyvää tarkoittavat ohjeet tai pohdinnat saattavat loukata muutenkin herkillä olevaa mieltä, ja sitä en todella halua kirjoituksellani tehdä. Halusin itsellekin selventää ajatuksiani aiheeseen liittyen, sillä on mielenkiintoista, kuinka ne ovat muuttuneet sitten raskausajan. Meillä nimittäin se olin minä, joka puhuin miehelleni, että meillä molemmat saavat osallistua vauvan ruokkimiseen, jotta isälle ei tule ulkopuolisuuden tunnetta. Ostinpa myös tuttipulloja sekä korviketta, jos oma maito ei riittäisi. Ilmeisesti viisas mieheni oli jo tuossa vaiheessa "vaistonvaraista vanhemmuutta" painottava (hänen sanojaan lainatakseni), sillä ei hän mielestäni juuri tuonut esille mitään erityistä riemua pulloja kohtaan, vaan ennemmin puhui imetyksen puolesta.
Peace and lots of love!

P.S. Lienee vain omassa päässäni varovaisuus olla loukkaamatta ketään, mutta olkoon tuo nyt varmuuden vuoksi -lisäys.

Reissutytöt vauhdissa

Sarjassamme "ensimmäisiä" sai jatko-osaa pidemmän ajomatkan sekä yökyläilyn merkeissä käydessämme tytön kanssa kaksin kummireissulla neljän tunnin ajomatkan päässä. Olin tosin pari päivää aiemmin hoksannut laittaa viestiä kummeille, saadessani vihdoin tilaisuuden nukahtaa risaisen yön jälkeen kello 5 (uni ei enää tullut): "tosiaan: arkemme on muuten aika itkuista, huolitteko meitä vielä?". Vastaus tuli pian: todellakin! Täällä sylittelijöitä piisaa!

Lepo on tärkeintä, kun masu on ollut kipeä.

Ajatukseni matkanteosta oli selvä: tyttö saisi ensin jumppailla ja leikkiä aamupäivän, sillä huolimatta toiveestani päästä hieman liikkumaan, en kokenut järkevänä nukuttaa häntä ensin vaunulenkillä ja sitten automatkalla. Leikkien aikana saisin pakattua meille kaiken maailman kamaa mukaan, jonka jälkeen pukisin unisen, juuri syöneen tytön vaatteisiin ja sulloisin meidät kaikki, hoitoon menevän koirankin, autoon. Sen jälkeen matka taittuisi rattoisasti toisen vedellessä sikeitä ja toisen ajaessa äänikirjan siivittäessä matkantekoa. Todellisuus ei vastannut tätä, ainakaan lähdön ajalta. Tyttö itki aamupäivän niin sydäntä raastavasti, ettei häntä hennonnut jättää lähes hetkeksikään itsekseen, joten pakkaaminen tapahtui pienissä osissa, osin yhdessä toimien, ja kesti kolmisen tuntia. Syömistä (kummankaan) ei voinut ajatellakaan. Kun tyttö sitten vihdoin nukahti, olisi silloin ollut ihanteellisin aika syödä. Mutta en millään hennonnut herättää häntä, raukka kun sai vasta levon. Onneksi kummitkin olivat oikein ymmärtäväisiä, ja koska kyse ei ollut minuuttiaikataulusta, niin sovimme, että vauvan mukaan mennään. Kun sitten sopivan hetken tullen koitti tankkaus, tyttö hymyili mitä valloittavinta hymyä, kujersi ja kihersi ja sai syötyä masunsa täyteen. Matka pääsi alkamaan. Ja kaikki menikin sitten oikein hyvin. Uni maittoi matkaseuralaisella, äänikirja viihdytti minua ja pidimme molemmat taukoa Oriveden Nesteellä (kivempikin paikka olisi kelvannut, mutta oli vaikea tietää, milloin seuraava mahdollinen taukopaikka koittaisi). Aikanaan saavuimme kummeille kylään. Matka oli sujunut hienosti.

Tavaraa minulle, vauvalle ja koiralle. Vain vaunut puuttuivat kuvasta.

Varsinainen kyläily meni hujauksessa. Minulle oli jotenkin kovin luontevaa olla vauvan luona kummeilla kylässä, sillä olin ystäväni kanssa ollut opiskeluaikoina kämppiksiä vuoden verran. Huolimatta siis väliin mahtuneista vuosista, jonkinlainen kodikkuus hänen seurassaan oli aina. Tytölle riitti sylittelijöitä ja hoitajia, niin ystäväni taholta että hänen 4-vuotiaan tyttärensäkin puolesta. Tämä olisi kovasti halunnut, että vauvalle luettaisi satuja; jospa se auttaisi itkuun. Ensimmäisenä iltana vauva itki parisen tuntia, mutta ihme kyllä muina päivinä moista ei juuri masuvaivojen vuoksi ollut! Nukuimme molemmat suorastaan kuin tukit! Ihmettelinkin ensimmäisen yön jälkeen oloani; voko unesta tosiaan tulla näin hyvä olo!
Meitä pidettiin kuin kukkaa kämmenellä, ja elelimme perheen kanssa ihan normaalia arkea ulkoilun ja kotipuuhien merkeissä. Tai no, minun käskettiin vain olla ja rentoutua, syödä rauhassa ja kädet vapaina. Aikanaan koitti kotimatka, joka niinikään sujui oikein hienosti.

Jo joulukuussa oli hieman poltellut päästä mukaan seurakuntamme keittiöpuuhiin, joka on siis vastuualueeni tiimissä. Olinkin sopinut toisen keittiötiimiläisen kanssa voivani hoitaa tammikuun kahvitukset, jota hän kyllä kovasti huolehti ja tarjosi apuaan. Onneksi sainkin hyvin porukkaa kanssani puuhailemaan, ja olikin oikein mukava, joskin hieman jännittävää, valmistautua iltaan. Leivoin kahveille suolaista piirakkaa, ja tuntui kivalta, että tällä kertaa leipomisvuoroa jakaa myös toinenkin henkilö.
Tytön kanssa olimme "sopineet", että hän söisi ennnen lähtöämme, nukkuisi keittiövalmistelujen ajan, voisi syödä messussa ja mieluusti nukkuisi sitten kahvien tai ainakin loppusiivousten ajan. Ja lähes niin tapahtuikin. Hän oli niin virkeänä messussa, seurasi kovasti lauluja ja mitä tapahtui. Loppusiivouksissa hoitelimme juttuja yhdessä, kanniskellessani tyttöä kylkeäni vasten. Sen verran oli lämmin, etten malttanut pukea kantoliinaa ylleni. Pian vauva nukahtikin ja kävin kysymässä ystävältäni syliä lainaan. Kun kaikki tiskit oli korjattu ja tavarat pakattu, tyttö vielä otti pienen välipalan ennen kotimatkaa ja sitten ajaa huristelimme kotiin hyvillä mielin. Varsin positiivinen kokemus, joskaan en toki voi luottaa siihen, että näin tulee aina käymään. Koen kuitenkin tärkeäksi, että tyttömme pääsee jo alusta pitäen seurakuntaamme mukaan ja toisaalta en halua vielä jäädä pois vastuutehtävistä, jos vaan suinkin pystyn osallistumaan. Jossain vaiheessa toki tarvitsen varmasti lastenvahtia hänelle, mutta sen aika on sitten, kun se on.

Messussa

Koen myös tärkeäksi, että vauvan kanssa oppii myös alusta pitäen kulkemaan ja kyläilemään. Toki maalaisjärjellä ajatellen, vauvan rytmiä ja jaksamista kuunnellen, jos vain ei ole ulkopuolisia aikatauluja määrittelemässä menojamme. Ja ei hän ole tuntunut pahaksi pistävän. Eilen kävimme myös äitiysfysioterapeutin käynnin jälkeen kylässä, ja vaikka itkua masuvaivojen vuoksi riitti, niin ei meistä kukaan silti oikein hätkähtänyt. Ehkä tuttavani 4-vuotias poika arasteli vauvaa alkuun. Mutta sitten pääsimme kaikki lautapelin makuun ja ujous oli voitettu. Iloitseni myös omasta luontevuudestani olla vauvan kanssa ihmisten ilmoilla, rauhoitella, hoitaa ja imettää häntä. En ole kokenut tarvetta piiloutua muualle esimerkiksi imettämisen ajaksi.

Hui, kun aika kuluu! 10,5 viikkoinen tyttömme on alkanut jo kääntyilemään kyljelleen jo noin viikon verran, ja kovasti tällä tavoin onkin jumppaillut! Aina ei leikkimaton riemut riitä, vaan silloin täytyy lähteä kuljeskelemaan hänen kanssaan tai sitten seurustellaan. Ja mikäs sen hauskempaa kuin saada vastaukseksi kujertelua ja kiherrystä, lähes naurua, sekä tuota koko kasvoille leviävää hampaatonta hymyä!

Leikit sujuvat myös kylässä!

Äitiysfysioterapeutin käynti eilen oli jo parempi. Oli mukava kuulla edellisen kerran jälkeen tekemieni lantionpohjalihasharjoitusteni todella auttaneen, ja vatsalihaserkauma oli pienentynyt kaikista kolmesta mitatusta kohdasta! Sain lisää harjoituksia sen pohjalta, miten fysioterapeutti tunnusteli ja tutki minun "heikkoja kohtiani". Seuraavan kolmen viikon aikana tulisin keskittymään navan vierellä oleviin poikittaisiin vatsalihaksiin lantionpohjalihasharjoitusten avulla. Huh, aika spesifiä!

Mieli ja olo on olleet hyviä. Eilen tosin tunsin itseni jokseenkin apeaksi istuessani kotona yksin vauvan ja koiran kanssa, kun kaikenlainen kyläily ja sosiaalisuus olivat ohi. Oliko se yksinäisyyttä? Väsymystä? Epävarmuutta? Hämmennystä? Pohdin myös jaksamistani, itsestäni huolehtimista, elämäntilanteeni muuttumista sekä odotuksiani ja toiveitani. Oliko niissä jotain apeuttavaa? Ystäväni, jolle olin laittanut lyhyen viestin, totesi, että vauvavuoteen liittyy niin monenlaisia tunteita ja kokemuksia ja moni asia varmasti selittyy väsymyksen, muutoksen, äitiysmatkan, hormonien (!!!!!) sekä parisuhdekonfliktien aiheuttamien tunteiden iloisella sekamelskalla. Tämä on ihan normaalia. Ja sinänsä kiva kuulla. Hivenen helpottavaa.
Nyt on jo uusi päivä, ilman aikatauluja. Olemme koko perhe vapaalla, ja ehkä me vanhemmatkin, siis minä ja mieheni (ei siis vain "me vanhemmat"), ehdimme olla hetken aikaa kahdestaankin.
Ja tosiaan. Täytyy muistaa, että tämä on vain vaihe.

Iskikö väsymys, kun kaikki hulina on ohi?

Päivän paras hetki - aamukahvi hyvässä seurassa

Mietin etukäteen, mahtaisiko minulle iskeä melkoinen väsymys ja uuvahdus, kun "tavallinen" arki koittaisi kaikenlaisen juhlahulinan ja -humun jälkeen. Joulu tuli ja meni, koitti uusi vuosi ja saimme kuin saimme pelattua joulupäivänä aloitetun Monopolin loppuun vielä tämän vuoden puolella. Tarkalleen ottaen kello oli 23:50, kun vein voiton. Koitti uusi vuosi. Uupumuksen sijasta sainkin yllättäen uutta tarmoa alkaessani kalenteroimaan kaikenlaisia menoja ja tapaamisia ystävien kanssa. Kuinka riemastuttavaa! Nyt menojani eivät sanelisi epäsäännölliset työvuoroni, vaan voisin sumplia menoja tyttöni kanssa paljon helpommin!

Kuka vie voiton?

Niinpä hyppäsimme aiemmin tällä viikolla ensimmäistä kertaa junan kyytiin. Edeltävästi reissu oli tosin vaatinut hieman aikatauluttamista; riittävästi aikaa tavaroiden kasaamiseen ja pakkaamiseen, auton kuorimiseen lumi- ja jääkerroksen alta sekä toivomista, että tyttö saa syötyä masunsa sopivan täyteen, jotta jaksaa reissata. Ilo olikin varsin suuri, kun sekä ensin käyty äitiysfysioterapeutin käynti että sen jälkeen tapahtunut junamatka sujuivat unisissa tunnelmissa! Hieman pohditutti vaunujen sijoitus, ja toisenkin äidin kanssa tuumasimme iskevämme ne penkkien väliin. Juna oli sen verran väljä, että näin kehtasi tehdä ja samaa sanoi konduktöörikin, kun tarkistin asiaa. Mutta iso käden ojennus VR:ltä, kun suo meille vaunujen kanssa liikkuville mahdollisuuden mennä tiettyjä matkoja ilmaiseksi! Se minua jaksaa vieläkin hämmentää. Näitä kummireissujahan voisi tehdä enemmänkin! 😉
Toki paikan päällä tyttöä sitten itketti; liekö masu jälleen vaivannut. Siinä sitten häntä vuorotellen heijasimme, tytön voinnin mukaan leikitimme ja välillä otettiin unet meidän jatkaessa juttuamme. Lopulta oli lähdettävä kotimatkalle, joka sujui niinikään unessa. Hieman tyttö parahti loppumatkalla, joskin vaunuja heijaamalla sekin helpotti. Paluumatkan teimme vaunun "eteisessä", joka ei sekään hassumpaa ollut.

Junareissulla uni maittoi

Me kyläluudat olemme ehtineet jo muutamaan muuhunkin paikkaan kylään, joka on ollut niin mukavaa. Samalla on päässyt vähän tuulettumaan kotinurkista (, vaikka eipä niissä ole valittamista), vaihtamaan kuulumisia ja ajatuksia ystävien kanssa ja muutenkin tuomaan vauvan kanssa liikkuminen itselle tutummaksi. En ole onnekseni kokenut tuota sekä vauvan hoitamista ja imettämistä muiden seurassa epämiellyttäväksi. Näin olin sen toivonut menevänkin ennen vauvan saamista. Toki hänen oloaan kuunnellen, mutta silti rennosti tullen ja mennen.

Ensimmäinen yökyläilykin tapahtui viikko sitten käydessäni tytön kanssa vanhemmillani. He halusivat ottaa meidät luokseen, passata ja auttaa. Kuinka vaikeaa vain olla ja istua paikoillaan! Samaan aikaan tosin näin, kuinka onnellisia he olivatkaan saadessaan meidät seurakseen ja voidessaan sylitellä ja hoitaa tyttöä. Oli puusaunaa, sylittelijöitä, pedin petaamista, aamupalaa sekä leppoisa pyhäpäivän vaunulenkki kylänraiteilla. Ja kyllä, olo oli todella rentounut.
"Tulkaa vaan uudelleen!", äiti kehotti silmät sädehtien. Lupasin pitää mielessä, mutta sitten tulisin jo auttamaan!

Lenkkitouhuja

Toisaalta on myös erittäin virkistävää päästä keskustelemaan jostain aivan muustakin kuin vauvan hoidosta. Olo on - sanoisinko - kupliva esimerkiksi eilisistä teemoista, joita käsittelimme ystäväni kanssa. Hänen kanssaan olemme lähetelleet usein ääniviestejä, jolloin olemme molemmat kokeneet olevamme toisiamme paljon lähempänä. Nytkin jutut rönsysivät vieläkin enemmän, ja vaikka osa teemoista olikin vaikeita ja kipeitä, niin koin suurta nöyryyttä, kiitollisuutta, avoimuutta ja oppimishalua saadessani kuulla ja keskustella näistä asioista. Toki jutunjuurta löytyy aina jo omasta takaakin, mutta tällä kertaa maratonkeskustelujen aiheuttaja oli eräs podcast-jakso, jonka ystäväni linkkasi minulle. Kuinka virkistävää keskustella jaksosta, joka oli saanut mieleen ajatuksia niin omasta tämän hetkisestä elämästäni, lapsuudestani, maailman tilanteesta, yhteisöistä, joissa elämme, omista ennakkoluuloista ja -asenteista, kipukohdista, tutkimusmatkasta itseen, identiteetistä ja sen muodostumisesta sekä yleisesti ottaen siitä, kuinka kohtaamme toisen ihmisen. Jos tällainen intoutunut, joskin ei ihan älyttömästi valaiseva, myyntipuhe tehosi, niin suosittelen kuuntelemaan Toivola: Miina Savolainen -jakson. Voi olla, että jakso ei puhuttele kaikkia yhtä monipuolisesti ja syvästi kuin minua, mutta minulle se tuli hyvin lähelle.

Kävin tosiaan äitiysfysioterapeutilla tarkistaakseni tilanteeni asiantuntijalla. Saatoin ehkä kertoa täällä, että olin käynyt juoksulenkillä jälkitarkastuksen jälkeen lääkärin annettua luvan palata pikkuhiljaa kohti omaa liikkumista. Netti on täynnä ristiriitaisia ohjeistuksia, ja sain myös eräältä ystävältäni vinkin äitiysfysioterapeutista, jolla hän oli itse käynyt.
"Jos yhtään mietityttää, kannattaa tarkistuttaa," hän sanoi.
Ja kiinnostuin. Sain ajan jo melko pian, enkä kokenut hyväksi käydä ennen sitä juoksemassa, vaikka olo olisikin sallinut sen. Mitään hallaa en ainakaan saisi aikaan odottamalla asiantuntijan mielipidettä.
Kerrottakoon, että alkuperäinen ajatukseni oli ollut, että vasta 6 kuukauden kuluttua synnytyksestä saisi mennä vasta kokeilemaan juoksemista. Ja näinhän tuo fysioterapeuttikin kertoi. Olin jo uumoillut näin tapahtuvan ja ajatuksissani totutellutkin siihen. Katsottiin sitten ryhti sekä vinkkiä sen korjaamiseen. Eipä tuotakaan ollut itse huomannut. Sitten hän tarkisti vatsalihaserkauman tilannetta tunnustellen sekä mitaten kolmesta eri kohdasta. Lantionpohjalihakset tarkistettiin myös, ulkopuolelta tunnustellen. Oli aika yllättävää, että erkauma oli enemmän kuin kaksi kertaa suurempi, mitä lääkäri oli sanonut. Ja lantionpohjalihaksissa ja niiden harjoittamisessakin olisi myös petrattavaa. Eipä niitä harjoituksiakaan kukaan ollut koskaan kunnolla ohjeistanut. Olin tehnyt niitä väärin, joskin säännöllisesti.
Tekstiä kyllä riitti, ja osa asioista oli kysyttävä ja tarkistettava (ei siis mitenkään selkein henkilö siinä mielessä). Mutta kaiken kaikkiaan käynti oli valaiseva. Pidän tosin itse hieman kannustavammasta tavasta esittää asiat ja rohkaista tekemään. Tämän fysioterapeutin kanssa häiritsi hieman se, etten aina ottanut selvää, oliko kyse normaalista tilanteesta suhteessa siihen, että olen synnyttänyt vasta 9 viikkoa sitten tai onko tilanne toivoton vai voiko asialle tehdä kenties jotain. Toivottomalta ja huonolta nimittäin terapeutin kommentit kuulostivat, vaikka tarkennettuani asiaa niin ei kuitenkaan ollut. Siispä treenaamaan lantionpohjalihaksia ja tarkistuttamaan tilanne uudelleen kolmen viikon päästä.

Nyt minua kutsutaan. Olikin jo aika päästä hetkeksi kirjoittelemaan, joka tuntuu arjen keskellä unohtuvan. Olo on hyvä, joskin hieman väsynyt viime yön pätkittäisyydestä ja vauvan itkuisuudesta johtuen. Perusfiilis on kuitenkin iloinen ja onnellinen. Koen eläväni elämäni parasta aikaa.

Arjen iloja, vauvan päiväunet ulkona