Imetyksen lopettamisen sävyttämiä ajatuksia

Tänään on mieheni kolmannen ja viimeisen lomaviikon aloitus. Meillä ei ole ollut mitään suurempia suunnitelmia, vaikka silti tuntuu, kuin olisimme olleet aika suurissa jutuissa mukana. Olemme tehneet ihania päiväreissuja lähiseuduille, retkeilleet vähintäänkin rannoille ja yleisesti ottaen ulkoilleet ja tehneet kivoja juttuja. Pieni on suurta -sanonta tulee niin tutuksi, kun pysähtyy Huldan kanssa ihmettelemään leppäkerttua tai sitä, kuinka järven aallot liplattavat rantahiekkaa vasten. 

Lisää kuvateksti

Loma on ollut antoisaa aikaa, mutta jokin haikeus on kaihertanut myös tänä aamuna. Onnekseni olen ollut ennen imetyksen lopettamista tietoinen siitä, että jonkinlaisia oloja voi tulla itselleni. Silti se, kun juhannusaattona ahdisti aika lailla kaikki ja sitten itketti vielä (mielestäni) pieleen mennyt Brita-kakku tuli aika yllätyksenä. Oikeastaan jopa nauratti, kun jossain vaiheessa tajusin, että pientä perspektiiviä voi tuo hormonien muutos tuoda. Inhoan vedota tunteissa ja reaktioissa hormoneihin, mutta toisaalta miksi myöskään kieltää niiden vaikutukset. (Toisaalta vetoaminen ja oikeuttaminen ovat kaksi eri asiaa.)

Pääasiassa koen kaksi viikkoa sitten tapahtuneen imetyksen lopettamisen sujuneen aika kivuttomasti. Hulda ei tosiaan ole tuntunut juuri muistavan koko asiaa. Pari ensimmäistä iltaa hän yritti kerran vetäistä paidan kaula-aukkoa alas, mutta siinä se. Itselläni melko usein olleet päänsäryt tihentyivät alkuvaiheessa, mutta nyt siitä on ollut jopa puolen viikon tauko. Rintoja on alkanut nyt aika ajoin vihloa, mutta mitään suurempaa en ole niissä huomannut (haha. "Suurempaa." "Suuri" ja "minun rinnat" ovat kuin kaksi eri maailmaa.). Oma mieli on vajaan viikon sisään alkanut kokemaan pienehköä turnausväsymystä, tai ainakin jonkinlaista katsantoa alamaihin.

Varsinaista asiantynkää minulla ei oikeastaan ollut. Istun terassillamme syötyäni aamupalan ja luettuani e-kirjaa. Muut nukkuvat edelleen ja minulla on tässä omaa aikaa. Linnut sirkuttavat uuden päivän kunniaksi, aurinko säteilee pihlajan lehtien lomasta, hentoinen tuulenvire huojuttaa musta-aroniapensaiden oksia ja lehtiä. Huomaan palelevani pitkästä aikaa. 

Olo on tänään ollut jotenkin yksinäinen. Heräilin jo joskus viiden pintaan ja ajatuksenjuoksuni säntäili jostain syystä sellaisille vesille, että hiukan alkoi surettaa. Olemme kipuilleet jo onneksi taakse jäänyttä juhannusta. Taas se tunne, että kaikilla muilla on tosi kivaa ja hauskaa tosi kivassa ja hauskassa seurassa. Ihania mökkejä, ihania ruokia, ihania pöhköjä pihapelejä. Paljon ystäviä, sukulaisia ja ystäviä. Lämpöä ja rakkautta. Naurua, iloa, hyviä keskusteluja ja valvomista läpi yöttömän yön. 
Meillä? No ei ihan, vaikka sinänsä siinä ei ollut mitään vikaa. Paljon kivoja asioita rakkaiden ihmisten kanssa. Mutta silti se tunne siitä, että jää taas paitsi jostain jostain.
Suuret ajatukset vyöryvät. Juhannus edustaa sitä, mitä ajatukset ovat viime aikoina taas olleet. (Nyt seuraa valitusta.) Kokemus siitä, että ei ole riittävän tyylikäs, rento, hauska, kaunis, ahkera, sisustustaitoinen, käsityötaitoinen, puutarhataitoinen, ammattitaitoinen, ahkera, kärsivällinen, sivistynyt, sinnikäs, järkevä tai osaava on taas ollut mielen päällä. Tänä aamuna tähän soppaan tipahti vielä sellainen maustepippuri, että kuvittelin yhtäkkiä, että minusta ei pidetä. Että kaikki ne ystävät, joita olen kuvitellut olevan ystäviäni, eivät enää pidä minusta. Koska minusta tullut raskauden ja äitiyden myötä tällainen. Tai että olen vain tällainen. Ehkei raskauden ja äitiyden vuoksi. Ehkä vain siksi, että en sittenkään osannut. En tiedä. Että sittenkin olen vain tällainen. Ehkä minusta ei koskaan olisi voinutkaan tulla muuta. 

Onnekseni satuin saamaan heti aamutuimaan pari lyhyttä viestiä ystävältäni, ja hetken päästä tajusin, että en oikeasti usko ajatusteni pitävän paikkansa. Järjellä ajateltuna uskon monen syyn vaikuttavan siihen, miksi esimerkiksi omassa poterossani on ollut välillä aika ahdasta.  Pari sinnikästä ajatusta on myös pitäneet pintansa. Päätän käydä lämmittelemässä kasvihuoneessa ja hengittämässä sitä tietoisuutta, että minun kädenjälkiäni ovat persilja, kesäkurpitsa, kurpitsa, salaatti ja lehtikaali, vaikka joillekin niistä on aika ahtaat oltavat. Se toisaalta kuvastaa myös minua. Innostun aika tavalla ja aika monesta asiasta, ryhdyn ja aloitan, sitten tuleekin hiukan ahdasta kaikkien puuhieni kanssa. Jossain kohtaa tajuan ehkä hiukan harventaa jotain, jotta tilaa ja ravinnetta riittäisi kaikista tärkeimmille asioille. 

Kyllä se tämäkin päivä vielä iloksi muuttuu, ja ihan varmasti myös ajatukseni. 

Imetystaipaleen päätös

Ajatus oli pyörinyt mielessäni jo useamman kuukauden. Olinhan myös eräällä tavalla tehnyt luopumistyötä jo koko kevään, ja nyt vain tuntui oikealta ajankohdalta.
Maitobaari sulkeutui.

Aiemmin ajatellessani imetyksen lopettamista on mieli ollut haikea. Vain katsellessani sylissä olevaa iltamaitoa nautiskelevaa Huldaa on ajatukset siirtyneet. Jos olenkin yrittänyt keskeyttää syömisen, on hän työntänyt käteni sivuun ja sinnikkäästi jatkanut puuhiaan. Sitä en ole enää noin viikkoon osannut sanoa, onko hän saanut enää maitoa. 
Ajatus alkoi kuitenkin tuntua paremmalta, kun vaihtoehtoiset keinot rauhoitella ja helliä Huldaa näyttivät vihdoin ajavan tytölle saman asian. 
Niinpä koitti ilta, jolloin iltarutiineihin ei enää kuulunutkaan iltamaito. 
En ole ihan varma, huomasiko Hulda edes koko asiaa. Pidin Huldaa pitkään sylissä, hän joi pillimukista vettä. Sitten luimme kirjoja, tarkistettiin, että äidin nenä, korvat ja posket ovat vielä tallessa (kasvojen osat käydään joka ilta läpi. Voihan vaikka käydä niin, että leuka onkin jäänyt jonnekin päivän tiimellyksessä.). Sitten taas syliteltiin, laulettiin iltalaulu ja luettiin iltarukous. Ajan myötä Huldan saattoi laittaa rauhassa sänkyyn, peitellä, silittää päätä ja toivottaa kauniita unia. On niin suuri ilo jättää levollisen näköinen tyttö unta odottelemaan, kun hän vielä heiluttaa takaisin.

Imetys on ollut itselleni rakas asia. Olin itseasiassa kovin kiinnostunut siitä jo kauan ennen Huldan olemassaoloa. Työ toki toi jatkuvasti vastaan tilanteita, jolloin tietotaitoa tarvittiin. Koska en lapsettomana tiennyt omakohtaisesti mitään, en myöskään halunnut jättää osaamistani vain työn kautta kuultuihin ja itseopiskeltujen varaan, joten pääsin onneksi imetysohjaajakoulutukseen. Olihan se jännää ja ihanaa, mutta henkilökohtaisesti taas vähän ulkopuolisuuden tunteitakin herättävää. Työssäni on ollut ihana seurata erilaisia imetystaipaleita, yrittää ohjata vanhempia, saada oppia kokeneemmilta kollegoilta, vaihtaa ajatuksia ja ylipäänsä nähdä, kuinka pieni vauva on jo syntymästään asti aivan valtavan taitava!

Meidän imetyksestä minulla oli toiveeni. Rohkeasti ajattelin haluavani imettää lapsentahtisesti, luoda sille hyvät puitteet, kuunnella lapsen tarpeita ja jatkaa pitkään. En halunnut ottaa pulloa tai varsinkaan korvikkeita käyttöön, vaikka työn puolesta olen niitä tarjonnut. Järjellä tiedän, että ne ovat aivan hyviä vaihtoehtoja, ja hellyyttä ja huolenpitoa voi osoittaa niin monin tavoin. Tunteella taas... noh... EI.
Pyrin laskemaan rimaani ja suhtautumaan imetykseen maltilla. Jos edes pari viikkoa sujuisi, että imetys lähtisi ainakin käyntiin. Puoli vuotta... vuosi... Ja sitten tulivatkin mukaan lapsettomuushoitojen jatkamisajatukset. Kevään aikana en oikeastaan edes kiirehtinyt mihinkään suuntaan, ja jopa imetyksen jatkaminen kaksivuotiaaksi asti oli mielessä.
Pulloa ei ole tarvittu, eikä korvikkeita. Lapsentahtisesti ollaan menty, paitsi siinä kohtaa, kun yöimetykset jätettiin pois 1 v 1kk kohdalla. Ja 1v 2kk lähdin äidintahtisesti vähentämään niin, että imetyskertoja vähennettiin ensin aamu- ja iltamaitoihin, sitten jäätiin pelkkään iltamaitoon. Yhtä sairasteluajan 8 kertaa päivässä -rupeamaa lukuunottamatta näin ollaan menty.

Olen äärettömän kiitollinen ja onnellinen imetystaipaleestamme. Imetyksessä on ollut jotain niin kaunista, yhdistävää ja voimaannuttavaa. Olen kokenut saavani olla osa naisten ketjua; ruokkimassa lastani niin, kuin se on luonnollisesti mahdollista. Olen vihdoin raskauden lisäksi kokenut olevani nainen. Tulen varmasti haikeilemaan lopetusta jossain vaiheessa taas enemmän, mutta nyt mieleni on vain täynnä kiitollisuutta kokemastamme.

Mikä sitten sai lopettamaan nyt?
Useampi asia. Tavallaan alkoi jo tuntumaan, että onhan tässä jo imetetty, eiköhän olisi jo aika lopetella. Se oli ehkä se suurin syy, joka taas sisälsi asioita, jotka olivat myös omia teemojaan. Minua on alkanut jo kiinnostamaan elämä ja oma olotila ilman lapsettomuushoitojen, raskaus- ja imetyshormoneja. Millainenkohan olen "omana itsenäni"? Ja taas toisaalta... voisinkohan saada ihan oikeat ja luonnolliset kuukautiset? Taustalla häilyy myös toive jatkaa hoitoja. 
Kesä nyt ei ole aivan buukattu mitään reissuja, mutta mahdollisia reissuja imetyksen lopettaminen myös helpottaa. Omalla kohdallani haaveissa on oma telttaretki joko patikoiden tai meloen, enkä silloin todellakaan aio käydä välissä imettämässä Huldaa. Tuleva tyttöjen mökkireissu odottaa myös, enkä tällä kertaa aio ottaa Huldaa sinne mukaan.
Monenlaista irtaantumista ja eräänlaista vapautumista siis paljon mielessä!

Kävin eilen läpi vaatekaappini Huldan vaatesetvimisen jälkeen. Totesin vain jälleen kerran, että on tämä naisen elämä aikamoista vaateruljanssia. Ensin täytyy metsästää äitiysvaatteita, sitten imetyspaitoja, ja lopulta uusia vaatteita, kun ne aikaisemmat eivät enää mahdu! Itselläni on lantio ainakin leventynyt raskauden myötä sen verran, etteivät useammat housut enää tunnu mukavilta päällä. Ei tämä muuta ahdistusta aiheuta kuin että jossain vaiheessa täytyisi vain keksiä jotain uutta. Kehomyönteisyydestä minulla riittäisi sanottavaa aivan uuden tekstin muodossa. Mutta imetyksen lopettaminenkin antaa syyn jättää (ihan mukavat) imetysliivitkin pois käytöstä. Sen sijaan huomaan katsovani vanhoja rintaliivejäni. Oi eiiii... niitäkin täytyisi hankkia.

Mutta onnea minä ja Hulda. Olihan tämä 1 vuosi ja 7 kuukautta nyt aika hieno saavutus!