perjantai 11. syyskuuta 2020

Ristiriitaisuuksien ultraääni

No niin. Jos edellisen kerran kirjoitin, kuinka aika suorastaan juoksee ja on niin kivaa, niin voi sentään! Kuinka erilainen olikaan seuraava viikko! Ensin Hulda oli sairastunut jo edellisellä viikolla, joten olihan vain odotettavissa, että minäkin saisin flunssan. Koronatestiinhän sitä oli mentävä. Sen verran ruuhkautunutta oli, että kyttäsin testituloksia 5 päivää. Lopulta helpottava tulos luki Kanta.fi-sivulla (ei Omaolossa, kuten minulle oli kerrottu): negatiivinen! Suuntasin Huldan kanssa metsään juhlaretkelle.

Samalla viikolla siirryttiinkin jo seuraavaan vaiheeseen.
Terolut-kuuri loppui, ja jo saman tien alkoivat kuukautiset. Polin kanssa sovimme ajan ultraääntä varten.
Tällä viikolla olikin jännää, kun saattoi ajatella: "Tällä viikolla selviää, minä päivänä pakkasalkio siirretään!"
Oli jännää. Oli sentään jännää. Vaikka silti olo oli tavallaan rauhallinen. Onneksi päivät olivat täynnä puuhia ja ohjelmaa, iloista tekemistä ja leikkikeittiöllä kokkaamista.

Koitti vihdoin ultrapäivän aamu. Ajelin sairaalalle jännityksen ja rauhallisuuden sekamelskassa, joskin keskittyen siihen huomioon, että parkkikorttini oli hukassa, ja minun oli myös etsittävä uusi sisäänkäynti. 
Lisäksi käytin maskia, jonka olin saanut ohjeistuksena loppujen flunssaoireiden vuoksi.
Minut kutsuttiin vastaanottohuoneeseen, juteltiin niitä näitä ja sitten ultrattiin. Lääkäri kehui kovasti tilannetta, kunnes sitten hämmästyi. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän totesi ihmeissään:
"Sä olet ovuloinut!"

Sielläpä se köllötteli, yksi suuri kehittynyt munarakkula. Tuollaisen, kun olisi päässyt joskus aikaisemmin näkemään (ja kokemaan), mutta ei todellakaan nyt. Ja kun sitten ruvettiin miettimään, niin kyllähän niitä oireita oli ollut. Olin ajatellut, että jos ovulaatiotuntemukset tuntuvat tältä, niin nyt varmaan olisi ovulaatio, jos sellainen olisi minulla. Mutta eihän se ole, ei minulla. Vaan kuinkas sitten kävikään. Lääkäri oli mietteissään, pohti tilannetta, halusi konsultoida. Arveli, että hoito täytyy todennäköisesti keskeyttää nyt. 
Pakkasalkiota ei voida siirtää.

Kyllähän se harmitti. Niin harmitti ja ärsytti. Tätähän se odottelu tosiaan taas olikin. Ensin tehdään ja odotellaan, käytetään lääkkeitä ja toivotaan. Sitten ei mitään.
Sain kokea tänään ihania kohtaamisia, välittämistä ja yhdessä oloa ystäviltäni, tuttavilta, omalta perheeltä ja ihanan iloisen toivotuksen kotiovella Huldalta: "MMOI!"
Hän juuri on se syy, miksi kivun terä ei ole enää niin terävä. Kipu on nyt pehmeämpi.

Iltapäivällä sain vielä soiton polilta ja vahvistuksen sille, että hoito keskeytetään.
Kyselin, että mitä tämä oikein tarkoitti, miksi näin kävi. Kukaan ei siis olettanut, että ovuloisin. Miksi ovuloisinkaan, kun niin ei ole juuri koskaan käynyt, eikä minulla ole omaa kiertoa. Hoitaja sanoi rohkaisevasti, että tämä tarkoitti vain sitä, että kroppani on alkanut toimimaan!
Eli tietyllä tavalla tosi hieno juttu.
Ainut vain, että sitä ei päästy hyödyntämään. Mutta jo polilla oli lääkäri iloinnut, että seuraavaksi voitaisi tämän vuoksi kokeilla siirtoa luonnolliseen kiertoon. Olen tosin skeptinen. Vaikka olisinkin ovuloinut nyt, niin mahtaisiko se tapahtua enää uudelleen, jo noin pian?
Se jää nähtäväksi.

Toki harmittaa. Tavallaan olen kuitenkin utelias. Ensiksikin on kovin jännää saada kokea ovulaatio (,joka siis meni jo), ja millaisia oireita siihen voi liittyä. Ja toiseksi olen myös iloinen, jos omaan hormonitoimintaani olisikin tullut muutoksia!
Ei siis auta, kuin jäädä tekemään sitä, mitä tässä ollaankin jo tehty: odottaa.