Imetyksen loppuminen saattaa olla lähellä

Sain Tähden hetki sitten nukkumaan. Tuntuu haikealta, sillä aavistelen imetyksen olevan lähestymässä päättymistään. Eilen hän ei syönyt lainkaan maitoa, sillä ollessani lähdössä yövuoroon muistin kysyä, ottaisiko Tähti vielä maitoa, mutta hänellä oli tähtäimessä vain pöydälle laitettu sämpylä. Nyt illalla luimme kirjaa, sitten hän alkoi elehtiä kuin maitoa vaatien. Söi toiselta puolelta, mutta aivan, kuin määräkin alkaisi jo vähenemään, sillä Tähti vaikutti myös jotenkin hämmentyneeltä. Toinen puoli jäi välistä, kun tuntuu, ettei sieltäkään enää oikein tule maitoa. Opettelimme uusia iltarutiineja, ja tuntui, kuin ne olisivat osuneet nyt oikeaan aikaan: iltalaulut ja käsikapalo, pupu syliin, vesihörppy. Ja niin hän oli unessa. Minun iso pieni poikani.

Ja tuntuu siltä, että näitä iltaimetyshetkiä ei ole enää kovin monia jäljellä. Eilen ehdin miettimään, että olisipa kiva ottaa vielä kuva muistoksi imetyshetkestä. Nyt en sen takia alkanut tyrkyttämään enää maitoa. Katsotaan, miten huomenna käy.
Mutta on haikea mieli, vaikka olenkin tehnyt luopumistyötä jo jonkin aikaa.

Ajatukset toki suuntautuvat myös lapsettomuushoitojen jatkoihin. Laskuri päässä raksuttaa, mihin asti olisi odotettava, että polille voisi laittaa viestiä. Vai voisiko jo aiemmin, jos prosessi olisi aloitettava ensin keltarauhashormonikuurilla käynnistämään kiertoani. Vaikka voi miten innostuinkaan aamulla! Yövuoro oli juuri lopuillaan ja kun se alkoi hiljaa hiipien tuntumaan. Ensin ajattelin, että vatsa nyt on omituinen ihan vaan valvomisesta, mutta pakko se oli myöntää: minulla oli aika kovia kuukautiskipuja!! Jihuu, hurrasin varovasti mielessäni, joskin skeptikko mielessäni yritti palauttaa maan pinnalle: se ei tarkoita yhtään mitään. Ei, vaikka tällaista ei ole ollutkaan Tähden syntymän jälkeen.
No, aika näyttää. Vaikka olisihan se aika ihana, jos kierto alkaisi ihan luonnostaan ja jopa ovulaatiokin ja ja .....
Mutta tuskin sellaista tapahtuu minulle. Koska PCOS.

Jostain syystä kuukautisteema on ollut mielessäni koko kesän. Olen jälleen kuin se varhaisteini, joka odottaa malttamattona, että ne alkaisivat. Joskin nyt huomaan, että minullahan alkaa jo ikääkin kohta olemaan, joten ehdinköhän ikinä saamaan kuukautisia luonnollisesti, ennen kuin alkaa seuraava vaihe: vaihdevuodet. Okei, voi olla liioittelua, mutta eihän sitä tiedä. Kymmenen vuotta tästä eteenpäin ja olen jo 45-vuotias. Hui. Ei mennä vielä sinne.
(Toim. huom. En oikeasti ajattele, että joku ikä on "liikaa". Välillä vain havahdun siihen tosiasiaan, että en ole 25 vaan 35. Tietyllä tavalla koen elämästäni menneen kymmenisen vuotta jos ei kokonaan, niin ainakin osittain hukkaan (sh-ongelmat), jonka vuoksi en aina muista omaa ikääni ja koen, että elämää on jäänyt elämättä.)

Mutta hyvää kuuluu! Tiivistä, intensiivistä, vauhdikasta ja hauskaa. Töissä on ollut kivaa ja tietenkin viimeksi kertomani pohdinnat ensi vuodesta pyörivät paljon mielessä. Sain tänään käytyä aivan yllättäen kivan keskustelun esimieheni kanssa, joka rohkaisi. Mutta katsotaan nyt, kun syksy ja kerhoarki taas alkaa, miten asiat lähtevät sujumaan ja mikä alkaa tuntumaan hyvältä.

Perheen kanssa on ollut ihanaa, ja pääsimme me miehenkin kanssa viettämään aikaa ihan kaksin! Lapset olivat ensimmäistä kertaa yökylässä vanhemmillani, joten me saimme vuorokauden yhteistä aikaa. Oli ihana vaan olla ja puuhailla, katsoa leffaa ja käydä retkeilemässä.

Niin no, se, mikä ei ole ollut hyvää, on ollut riittämättömyyden ja "yksinäisyyden" tunne. Tuntuu liian usein, että olen vääränlainen tai että ei kukaan oikeasti halua olla kanssani. Okei, satun olemaan mukana eräässä wa-ryhmässä, josta tämä tunne ehkä myös välittyy, vaikka kyse saattaa olla vain jostain väärinymmärryksestäkin. Tai ehkä me olemme vain erilaisia, eikä tilanteeseen liity mitään draamaa. Mutta jokin aika sitten tunteet varsinkin olivat aika apea tuon asian tiimoilta. Ehkä ne ovat jonkin verran helpottuneet, ja on ollut vastaavasti ihana saada rohkaisevia hetkiä ja tilanteita, kommenttia ja ajatuksia nostamaan mielialaani sekä uskoa siihen, että kyllä minusta pidetään ja kanssani halutaan olla.

Yksi pieni knoppijuttu kivoista asioista:
uiminen yövuoron päätteeksi! Olen ottanut nyt kesällä tavaksi pulahtaa yövuoron jälkeen läheisessä lammessa, ennen kotimatkan aloittamista. Se piristää kivasti ja (ainakin teoriassa) jaksan ajaa paremmin kotiin. Se on piristänyt myös mieltä. On ihana tehdä hauskoja, piristäviä ja ilahduttavia asioita arjen keskellä.

Kuulumisia kera kimpussani roikkuvan kuopuksen

 Ajatusryöppy. 
Toive on ollut päästä kirjoittamaan, ja nytkin teen sen niin, että samaan aikaan Tähti kiipeilee sylissäni ja herättelen Huldaa.

Tänne kuuluu hyvää. Siis sinänsä, vaikka päässä pyöriikin paljon suuret pohdinnat ja kuviot. Jonkin verran surettaa tuleva kolmen viikon lista, jossa meillä on miehen kanssa tasan yksi yhteinen vapaa. Yksi. (Ja se, että oltaisi oltu aivan kaksistaan, on edelleen tuossa viimeksi kertomassani toukokuun imurinostoreissussa. Kai me joskus lokakuussa päästään jonnekin aivan kahdestaan.)
Näissä hetkissä sitä välillä havahtuu miettimään, että normaalisti tai yleensä perheillä on joka viikonloppu vapaa, eli kaksi päivää viikossa. Meillä yksi päivä kolmessa viikossa. Jokin aika sitten tajusin, että kouluarjen alettua yhteisiä perheaikoja,siis vapaapäiviä, tulee olemaan tosi harvassa. Huh. No, nämä on sitten näitä valintoja...

Suuria pohdintoja olemme myös käyneet töihin liittyen. Alkuperäinen pestini päätös, elokuun puoliväli, alkaa lähestyä, mutta - tadaa! - jatkankin loppuvuoteen asti samalla tyylillä, eli 50%-työajalla. Tammikuussa häämöttää sitten ne isot päätökset (tai siis sitä ennen). Jatkanko hoitovapaata vai palaanko "oikeasti". Tämä tarkoittaisi sitten myös kerhojen päätöstä ja päiväkotiarjen aloittamista.

Imetys jatkuu edelleen, ja se on Tähdelle selvästi tosi tärkeä juttu. Jos olen kotona, niin hän syö aamuin illoin, mutta työvuorojen puitteissa toinen jää välillä väliin. Onhan nuo lapsettomuushoidot silti kiikarissa, ainakin minulla. Mies on nykyään aika puhkipoikki, kun näiden kahden kanssa on puuhannut illan tai koko päivänkin. Tunteet ovat suuria, kommelluksia sattuu, sisko on ajoittain todella käsiksi käyvä, pikkuveli taas kiipeilee joka paikkaan. Välillä heidän kanssaan on pelkkää vääntöä tai ohjaamista, lapset huutavat ja kirkuvat, mätkivät toisiaan ja suunnilleen hyppäävät pää edellä korkealta. Yritä siinä nyt sitten laittaa ruokaa tai siivota. Eilenkin mies sanoi, että kyllähän se kolmas vähän hirvittäisi tässä kohtaa.

Vaikka yhteisiä vapaita on tulossa vähän, niin olemme me silti ehtineet miehen lomalla tekemään jotain. Siis jotain muutakin kuin sairastelemaan ja että minä olin töissä (nämä veivät kyllä ison osan). Kävimme parin yön reissussa Turussa, josta käsin kävimme Muumimaailmassa. Kyläilimme myös eräässä ystäväperheessä, kuten myös tämän viikon vapailla. 

Ehkä jatkan joskus. Tämä oli ehkä vain ensiapua kirjoittamistarpeelleni, mutta Tähti on vaihtanut puuhailunsa hiuksissani ja paidassani roikkumiseen (kävi jo pöydälläkin), joten lienee parempi keskittyä paremmin edes jompaan kumpaan. Mutta tässä nyt hiukan kuulumisia.

Yövuoron jälkeisiä mietteitä elämästä

Tässä sitä nyt ollaan, lähes puolivälissä sovittua työpestiäni. Viimeksi kipuilin rankasti töihin paluutani, vauvavuoden päättymistä ja lapsettomuuskipuja. Samojen teemojen äärellä olen ollut, mutta muutosta on onneksi tapahtunut. Olon voisi sanoa olleen kuin Suomen kevät tänä vuonna (hehe. En varmaan ole ainut, joka jollain tavoin jossain kanavassaan päivittelee tuota eilistä räntäsadetta tai kylmiä ilmoja).

Ensimmäinen kuukausi töissä oli superrankka. Siihen mahtui oma kriiseilyni töihin paluusta (50% työajalla minähän suorastaan hylkäsin lapseni), kotoa pois oleminen, lasten ikävöinti ja minun ikävä lasten luo, töihin orientoituminen ja oman riittämättömyyden tunteiden käsitteleminen, väsymys, tosi kiireiset ja ylitöiset työpäivät, väsynyt työporukka, meidän jatkuvat sairastelut, öiden huononeminen (milloin heräsin 6 kertaa yössä, milloin nukuin vain 1,5h tuntia ennen aamuvuoroa), Tähti-vauvan 1-vuotissynttärit, sekä juhlat, parisuhteen haasteet, eikä aikaa käsitellä asioita, Huldan päiväkirurgia-reissu, kutsu työhaastatteluun, työhaastattelu ja sitten päätös, etten saanutkaan paikkaa. Näin, kun asioita luettelee, tulee kyllä aika läkähtynyt olo. Huh huh, millaisen prässin läpi sitä tulikaan mentyä helmi-maaliskuussa. Parisuhteelle on ollut tosi vähän aikaa, ja töiden alettua vieläkin vähemmän. Pidän toki tärkeänä yhteyttä ja yhteistä aikaa, mutta siedän ja ymmärrän, että nyt ei mitään superpitkiä treffejä vain ole mahdollista saada. Yhteyden vaaliminen arjen keskellä on tässä mielestäni se juttu, vaikka ei tietenkään voi olla se ainut.

Olin aika läkähtynyt maaliskuun alussa. Tuntui, että olin tehnyt maailman suurimman virheen, ja jotain olisi lopullisesti särkynyt. Havahduin jossain vaiheessa huomaamaan, että ripustauduin ajatukseen, että "kahdeksasosa takana". Mutta enhän voisi elää näin, että yrittäisin vain selvitä ja odottaisin vain elokuuta! Ja sitten - kuin veitsellä leikaten - ensimmäinen kuukausi oli takana ja tunsin sen: flown tunne! Seuraavina vuoroina se vain vahvistui. Se tuttu, kiva tunne siitä, että töissä on kivaa, osaan ja tiedän osaavani ja tunsin muutakin, kuin velvollisuuden tunnetta töihin menemisestä. Aloin nauttimaan, keskittymään enemmän asioiden hyviin puoliin.
Tilanne on siis muuttunut valtavasti, vaikka on ajoittain kuin jokin kylmä muutos kevätsäässä. Milloin Hulda edelleenkin kriiseilee ja ikävöi minua aika rankastikin, milloin itselle tulee raskaita tunteita siitä, että en pärjää ja että olen kuin hanhen selkä, enkä muista mitään. Mutta muutos joka tapauksessa on ollut parempaa kohti. Se, minkä kanssa kovasti painiskelen on toimitilanteeni sekä mitä tekisin hoitovapaan suhteen. Vetoa olisi moneen suuntaan. Ja silti haluaisin muistaa, että lapset ovat pieniä vain kerran. Ja niin nautin heidän kanssaan olemisesta, kotiäitiydestä.

Tähti on kasvanut aivan hurjaa kyytiä. Nyt ikää alkaa olla kohta 1v 3kk ja menokin sen mukaista. Hän kävelee, kiipeilee, nauraa, höpsöttelee, halailee, leikkii, touhuaa, seikkailee, tutkii, ilakoi ja koheltaa. Aivan huipputyyppi. Imetyksen suhteen on ollut aaltoliikettä, mutta edelleen jatkamme ja se on tuntunut molemmista tärkeältä. Kertoja päivässä on 2-5 riippuen paljon siitä, olenko kotona vai töissä. Pidin toisen unikoulun tehdessäni ensimmäisen yövuoron parisen viikkoa sitten. Nyt yritän tehdä taas uniohjausta liittyen päiväuniin, jotta ei tarvitsisi ihan 5-4 maissa heräillä...

Hulda, 4,5 vuotta, on ihana, tunteellinen, herkkä, iloinen, touhukas, luova ja puhelias tapaus. Viime päivien teemat ovat liittyneet sosiaalisten taitojen ja tunnetaitojen vahvistamiseen, jota on myös tapahtunutkin kerhojen myötä.

Lapsettomuussuru on ollut aaltoilevaa. Toisinaan kipu on ollut terävämpää ja on tullut pohdittua konkreettisesti myös imetyksen lopettamistakin. Siihen tosin havahduin jo aiemmin alkuvuodesta, että jos syksyllä olisi aikonut jatkaa hoitoja, niin imetys olisi pitänyt lopettaa huhti-toukokuussa! Eiiii, liian pian! Jonkin sortin maltillisuutta on myös tullut asioihin, ehkäpä myös sellaista lepoakin, hengähdystä. Antaa asioiden mennä omalla painollaan. Ei ole mikään kiire. Olen toisaalta myös pyrkinyt tietoisesti vaalimaan tätä uudenlaista vaihetta, jossa lapset ovat isompia, Tähtikin oppii koko ajan uutta, ja minäkin saan taas ihan eri tavoin omaa aikaa ja mahdollisuuksia mennä ja tulla. En ole niin kiinni vauvassa. Hauskaa tämäkin.

Aiemmin tällä viikolla pääsimme ensimmäistä kertaa sitten Tähden syntymän viettämään treffipäivää. Siis ihan kaksin koko päivän! Kyllähän se aika outoa oli, mutta meni ihan kivasti. Aika meni pääasiassa kuitenkin asioiden hoitamiseen, vaikka täytyy niitäkin jossain vaiheessa tehdä. Jospa vastaava onnistuisi pian uudestaan, ettemme aivan unohda ja vieraannu toisistamme.

Jospa sitä lähtisi kohta tuonne aurinkoon juoksulenkille. Ajatuksen juoksu tuntuu olevan aika poukkoilevaa. Olin viime yönä yövuorossa, ja tämä viikko on ollut sikäli aika hurja. Valvoin ensin vappuna, sitten muutama päivä huonoja öitä (eli heräämisiä 6-5:30-5-4:30-4) ja taas yövuoro... Mutta jospa se tästä.

Mieli laukkaisi ties minne, mutta jospa ottaisi asian kerrallaan.
Väsyneenä huomaan, että ajatuksia voi herkemmin varjostaa jokin ikävä puoli. Täytyy yrittää topakasti pitää pirteämpien ajatusten puolta, sillä ei tässä mitään hätää ole.

Väsymystä, sairastelua, lapsettomuuskipua, iloakin

Olo on melko väsynyt ja murheellinenkin, jossain määrin. Painiskelen sen ajatuksen kanssa, että olenko tekemässä suurta virhettä palatessani... ei kun aloittaessani puolikkaalla työajalla määräaikaisesti. Yritän kääntää ajatusta mielessäni, että keikkailen ennalta tiedossa olevia vuoroja. En palaa töihin.
Vauva on minussa todella kiinni, ja sen sain kokea melko sydäntä särkevästi eilen. Olin ensimmäistä kertaa iltamenolla lähes vuoteen ollen pois kotoa kello 18-21. Olin eräässä äitien saunaillassa, ja kylläpä vain teki hyvää!
Lopulta pääsin kotiin, tunti myöhässä (puolustuksekseni voin sanoa, että saunapaikan kello oli puoli tuntia väärässä ajassa.), ja jo kotiovelle kuulin sydäntä särkevän itkun. Vauva ei todellakaan ollut nukkumassa. Minä olen siis hoitanut kaikki iltanukutukset, eikä vauva ole rauhoittunut mieheni rauhoitteluihin, yrityksistä huolimatta. Ja kun vauva näki minut... voi että. Hyvä, ettei itku tullut itsellekin. Hän käpertyi minuun tiukasti kiinni, lopulta nukahti rinnalle väsyneenä. Voi pieni kultarakas... ja viikon päästä pitäisi olla jo iltavuorossa...
Tänäisessä perhekerhossakaan tilanne ei ollut yhtään hyvä, kun vauva oli aivan itkuinen ohjaajien parissa, kun olin hetken aikaa muualla. 
No, sikäli turha tätä on murehtia ja vatvoa, kun ei se muuksi muutu. Olen sopinut meneväni töihin, ja pidän kiinni sopimuksesta. Ja työ on tämän hetken (ja monen vuoden ajan jo ollut) unelmatyöni.
Toisaalta ihan hyvä, että ajatuksen peloista, ahdistuksesta, erossa olon riipivyydestä, surusta, omien arvojen vastaan toimimisesta (onko se sitä?) voi myöntää itselle, niin niiden vastustelemiseen menee kenties vähemmän energiaa. Aina ei tarvitse olla yltiöpositiivinen, vaan saa myös todeta, että tuntuu pahalta. Ihan sama, vaikka olisi itse ollut se ensimmäinen innostuja, kun töitä alun perin tarjottiin.

Väsymys toki sävyttää asioita omalla tavallaan. Yöt on olleet vaihtelevia, mutta väsyttäviä. Milloin ollaan herätty 3:lta, milloin 5:ltä (siis uuteen päivään), mutta opettelua tämä silti edelleen on. Nyt otin projektiksi syöttää vauvan eri huoneessa kuin makuuhuoneessa ja nukuttaa hänet vasta makuuhuoneessa. Tänään se tosin ei ehkä mennyt, kuten olin ajatellut, sillä vauvalla on taas kuumetta ja flunssa. Jos edellinenkään oli mennyt ohi. Vai hampaastako se johtui. No, kipeä hän on joka tapauksessa, oli syy mikä vain.

Huomaan olon myös sikäli väsyneemmäksi, kun mieli on täynnä suuria tunteita.
Nyt haluan painottaa kaikille tätä lukeville ystävilleni, että olen oikeasti tosi onnellinen raskaus- ja vauvauutisista. Oikeasti. Ja olen oikeasti kiinnostunut kaikesta, missä mennään ja miten voitte ja mitä vauvoille kuuluu. 💕
Mutta kuin hiipien mielen ylle on taas tullut jonkinlainen varjo, jonka viimeisin kiinnike taisi olla tänään kuullut vauvauutiset (nämäkin aavistin. Olen tosi monesta saanut "etiäisiä" juuri ennen uutisten kertomista). On se vaan kummallista, että vaikka oma vauvani on vasta (vielä hetken aikaa) vauva, niin kyllä tuo kaihertaa, siis omalle kohdalle. En kenenkään vauvauutisia haluaisi pois, enkä haluaisi, että minulle jätettäisi kertomatta tai ylipäänsä välteltäisi aiheita. Minua oikeasti kiinnostaa ja välitän. Iloitsen ja olen onnellinen ihan aidosti.
No, ehkä tässä on vain niin monta prosessia päällekkäin. Töiden aloittaminen, vauvavuoden päätös, kaikki raskausuutiset (etenkin ne "puolivahingot", vaikka iloisia ovatkin olleet), unikoulu, väsymys ja jatkuvat sairastelut. No, tämä on se lapsettomuuden kipu, joka aina välillä jomottelee enemmän. Ihan hirveä haikeus, kaiho ja suru. Ja vauvakuume.

Hehkutin aiemmin Jennika Salmelan BalanceCoaching -instagramtiliä (tai kenties hehkutin Kierron verran toivoa -podcastia, josta tästä kuulin). Olen parhaillaan käymässä hänen pitämäänsä Avautuminen naiseudellesi -verkkovalmennusta, ja muun muassa siinäkin tuodaan usein esille ajatusta, että miten olet itse itsellesi. Tähänkin teemaan tuo ajatus sopii. Olenkin yrittänyt surun ja murheen sijaan vaalia ajatusta: "ihanaa, että minunkin kehoni voisi jonain päivänä toimia luonnostaan. Ihanaa, että minäkin voisin tulla joskus raskaaksi ilman lapsettomuushoitoja!"
Haluaisin uskoa ja luottaa, että sekin on mahdollista.

Nyt pätkii ajatus.

Parempi lopetella.

Isojen muutosten kynnyksellä

Täällä on meneillään isoja asioita.
Viikko sitten nousi sisältäni sellainen uho ja sisu, että nyt noille öille on tehtävä jotain. Olimme miehen kanssa jutelleet, että "jossain vaiheessa" ennen töihin paluutani hän pitäisi vauvalle unikoulun. Mutta muutaman kerran asiaa kyseltyäni ei asiaan tuntunut löytyvän järkevää ajankohtaa, enkä toki tietenkään vaatisi häntä valvomaan kesken työputken. Ja olihan tässä näitä sairasteluja riittänyt. Sitten viime kirjoittelunkin ollaan jo kaikki oltu kipeinä useamman tovin...
Niinpä päätin, että minä pidän unikoulun vaikka päälläni seisten. Ja oikeastaan olen tuskin huomannutkaan koko "unikoulua". Toki ekat illat ja yöt oli mietittävä, että ei vain nappaa poikaa tissille, vaan toimin toisin. Otin ehkä kerralla liian monta uutta juttua, mutta toisaalta en ole huomannut, että se olisi ollut huonokaan. Ehkä aika oli vain kypsä meille molemmille. Aiempi tilanne oli, että vauva havahtui illan aikana kuusikin kertaa ja rauhoittui vasta rinnalla. Yön aikana herätyksiä ja syömisiä (tai "syömisiä") oli 3-6, joten kieltämättä olo alkoi olla jo tässä vaiheessa melko väsynyt. No, jo ekasta illasta ja yöstä tilanne alkoi helpottumaan! En suinkaan jättänyt vauvaa itsekseen itkeskelemään, vaan rauhoittelin eri keinoin ja hän rauhoittui! Nyt tilanne on se, että yösyötöt ovat loppuneet ja ehkä yhdellä heräämisellä hän nukkuu 22/23-6. Ihan kiva. :)

Vauva ei kohta enää ole vauva! Hän täyttää aivan pian 1 vuotta, joka on nyt jo enemmän sellainen luonnollinen siirtymä vauvasta taaperoksi, vaikka toki sisältääkin myös haikeuden säikeitä. Toisaalta huomaan, että toimin ehkä nyt jo hiukan "suorittaen", sillä lähestyvät työt ovat tempaisseet minut jonkinlaiseen stressitilaan. Olen siis vauvaan liittyvät tunteet onnistunut joko työstämään tai laittamaan sivummalle. Veikkaan silti ensimmäistä. Kuten viimeksi kirjoitin, kaikki uuden oppiminen ja vauvan persoonan esiintulo, etenkin kommunikointi, ovat ihania juttuja ja siksi on kivaa kaikki tuleva.:)
Synttärit ja juhlat ovat pian täällä ja olen leiponut pakastimeen jo lähes kaiken valmiiksi. Sisko päätti teemankin ja aikaa sitten.

Työrintamalla sitten onkin jännittävää ja kutkuttavaa! Se vasta tempaisikin minut stressitilaan, ja on ollut vaikea olla miettimättä asiaa. Työpaikalle nimittäin tuli toimi hakuun, ja tiesinkin jo asiasta etukäteen. Niinpä siinä vaiheessa, kun paikka oikeasti tuli hakuun, olin tehnyt muistiinpanoja jo valmiiksi. Hakemusta tuli sitten pyöriteltyä, viilattua, korjattua, lisättyä ja ylipäänsä muokattua useampi päivä, kuten totesin, että nyt riittää, ANTAA MENNÄ. En voisi vatvoa sen kanssa kahta viikkoa, vaan pakko vaan laittaa menemään ja luottaa asioiden menevän parhain päin. Sikäli minulla ei ole mitään hätää, ja olen miettinyt jo erilaisia skenaarioita asioiden kulusta.

Olo on ollut ihan hyvä, lukuun ottamatta jälleen alkanutta flunssaa (en edes liioittele, kun sanon, että olemme koko ajan kipeinä. Ennätys on 2 viikkoa, ettei kenelläkään perheestämme ole mitään sairastelua). Ajatukset pyörivät siis monissa eri asioissa, ja eilenkin olo oli kyllä melkoisen sekava, kun pohdin tosi erilaisia kuvioita tulevien parin-kolmen kuukauden ajalta. Ja sitten muka yritän olla sellainen "hetkeen keskittyjä". Haha. No, oikeasti nautin kyllä hetkestä ja lapsistani. Ai että, he ovat ihania.

Vauva kävelee nykyään tosi hienosti ja varmemmin, monta monta metriä. Vauvan puhetta tulee myös jatkuvalla syötöllä, ja periaatteessa hän taitaa sanoa myös "äiti", joskin eri variaatioilla.

Omaan oloon yritän keskittyä enemmän, antaa aikaa itselleni, ajatuksilleni, voinnilleni. Rauhoittuakin välillä, ilman suorittamista. Katsotaan, miten hyvä alku jatkuu töiden alettua. Eilen pääsin aloittamaan "3 viikon lukkarin", kun saimme myös mieheni työvuorot. Jo nyt on aika jännittynyt olo, mutta toisaalta pelkkiä töitä ajatellen olo on innostunut. Käydessäni viikko sitten töissä moikkaamassa työkavereita ja juttelemassa työasioista, tuli tosi tervetullut olo. Ihana kuulla, että olen odotettu.

Monta juttua siis meneillään. Isoja muutoksia.

Raikkaampia tuulia

Töihinpaluuahdistus on hellittänyt onneksi. Sain prosessoitua asiaa monen ystävän kanssa ja aikakin teki tehtävänsä. Prosessi oli oikeastaan vain sellainen, joka minun oli käytävä, koska olin joka tapauksessa ottanut työn (josta niin tykkään ja jonne haluaisin tulevaisuudessa päästä) vastaan. Sitä ei voisi perua, joten olisi löydettävä rauha asiasta. Kipu ja haikeus alkoivat ajallaan helpottaa, itkuisuus vähentyä. Aloin löytää asiasta entistä enemmän hyviä puolia ja myös järkisyitä. Olimmehan me kyllä suunnitelleet, että olisin ollut kotona 2-2,5 vuotta ja keikkailut olisin aloitellut juurikin vuoden jälkeen. Mutta huvittavaa onkin, että miten puolikas työaika, eli 2-3 vuoroa viikossa, eroaa keikkailusta? Koska keikkavuoroja voisi hyvinkin tulla välillä aika runsaastikin, joten tuohan on melkein sama. Vielä olisi edessä unikoulu ja jonkinlainen järjestely iltahommiin, mutta jälleen tullut nuhakuume on hidastanut tällaisia projekteja.

Ja voihan tämäkin olla nyt jonkinlainen vaihe, sillä Tähti-vauva on oppinut kävelemään! Hän otti ensiaskeleensa noin 10 kuukauden ikäisenä ja aika ajoin treenailee tätä opittua taitoa - ja varmaankin öisin sitten tankkaa läheisyyttä senkin edestä. Taas viimeisimpänä juttuna on äänteiden löytäminen. Ei vielä mitään tunnistettavia sanoja, mutta äännähdysten laajeneminen ja oman vauvakielen puhuminen on ilahduttanut myös vauvaa itseään.

Olin päässyt kutakuinkin rauhaan tuon työasian kanssa, kun sain maanantaina puhelun samaiselta työpaikalta. Asia ei nyt täysin yllätyksenä tullut, mutta yllätti silti. Minua kysyttiin nimittäin kesäksi töihin, edelleen sillä houkuttelevalla puolikkaalla työajalla. Kuulin myös muitakin hyviä uutisia tulevasta, jonka johdosta jäin painiskelemaan kesätyöasian kanssa... Lukuisten keskustelujen ja lastenhoitokuvioiden selvittämisen jälkeen päädyimme, että jatkan töissä kesänkin yli. Olenhan itkuni jo itkenyt. Syksyllä (jos muuta ei ilmene) jatkan sitten pelkästään hoitovapaalla ja puhtaasti keikkaillen, sillä olemme sopineet vanhempieni kanssa, että sitten tällaista hoitomäärää emme enää pyytäisi (emmekä mielellämme nytkään. Pyrimme saamaan työvuoromme limittäin, vaikka se verottaakin aika rankasti yhteisestä ajasta). Toki, jos muuta tapahtuu, niin sitten meidän perheessä puhaltavat entistäkin uudemmat tuulet ja edessä on päiväkoti-arki. Mutta turha mennä vielä liian pitkälle asioissa. Jos nyt ensin aloittaisi töissä helmikuussa. :D

Uusia tuulia on puhaltanut myös omassa mielessäni, johon havahduin tällä viikolla. Tähän mennessä olen kaiken iloitsemisen ja elämästä ja lapsista nauttimisesta huolimatta haikeillut aika rankastikin. Olen toden teolla ikävöinyt ja haikeillut raskaus-, synnytys- ja vauva-aikaa. Uskon sen liittyneen vahvasti lapsettomuuskipujen nyansseihin, sillä lapsettomuussuru ja kaipaus ovat edelleen kulkeneet mukana. Olen kokenut sylin olleen vielä osin tyhjä; kuin joku vielä puuttuisi meidän perheestä. Tietyllä tavalla olen tehnytkin jo joitain alustavia suunnitelmia jatkojen suhteen pakastealkioiden siirtojen suhteen (mies mukana suunnittelussa, toki), samalla pyrkien myös nauttimaan tästä ajasta. 

Mutta tällä viikolla, sairastupailusta huolimatta, havahduin siihen, että ajatuksissani on tapahtunut jonkinlainen käänne! Voihan se olla osa töihinpaluuprosessia, vauvavuoden päättymistä samalla, kun olen tehnyt lapsille valokuvakirjoja, mutta jonkinlaista ihanaa uutta vaihetta on koittamassa. Kaikki Tähti-vauvan uudet vaiheet, oppimiset ja kehittymiset ovat olleet tosi ihania juttuja, mutta nyt aloin havahtumaan tähän uusin silmin. Hänestä on kuoriutumassa melkoinen persoona! Sellainen koheltaja-vauva, että oksat pois! Ja mitä juttuja, ilmeitä, reaktioita, puuhailuja ja taitoja! Kyllä hän on ollut hän kaiken aikaa, mutta olisikohan tämä sitten sellainen aika muutenkin, että hänestä alkaa tulla se oma itsensä vielä enemmän esiin? Hän on melkoinen menijä, tekijä, puuhailija ja seikkailija. Kaapit pengotaan, niihin kömmitään, vessanpönttöön kädet tungetaan, lattiakaivojen ritilät irti kiskotaan, joka paikkaan möngitään. Ja ne valloittavat jutut, kerta kaikkiaan. Tuntui ihanalta huomata vähän toisenalaista näkökulmaa: menneiden haikeilujen sijaan tulevaisuuteen katsomista. Näin kirjoitettuna se kuulostaa pöhköltä, koska kaikkea tätä olen vauvavuoden aikana muutenkin miettinyt, mutta kait nämä ovat taas niitä ajatusten selvittelyjä.

Yhtä kaikki on helpottavaa huomata ja alleviivata itselle, että elämässä on paljon muutakin. (Miten tähänkin liittyy tosi monia juttuja.) Ja Tähti-vauva on paljon muutakin kuin pikkuinen vauva. Hän on jo iso poika! Kohta 11kuukautta, ja meno tästä vain kovenee. 

Tekee mieli taas painottaa sitä, että en ole märissyt koko vuotta ja itkenyt vain sitä, että tuota ja tätä ja sitä. Koen, että lapsettomuusprosessini on nytkähtänyt taas onneksi jollain tavoilla eteenpäin ja se tuntuu hyvältä.

Yksi konkreettinen juttu on myös kantoliinani laittaminen myyntiin. Hankin sen ennen Huldan syntymää, keskellä ihania ajatuksia ja haaveita. Liina oli ja on tosi kaunis väreiltään ja nautin vauvojeni kantamisesta siinä. Voin silti myöntää, että meille toimivin on ollut kantoreppu, joten liina on jäänyt kuitenkin suhteellisen vähälle käytölle. Sellainen järkiratkaisu siis myös; turha siinä kiinni olevaa rahaa pantata kaapissakaan. Mutta silti: liina on ensimmäinen myyntiin laittamani isompi hankinta, jonka olen aikoinaan lähtenyt hankkimaan Huldalle. Kaikki muu on tallessa ja jääkin vielä. Mutta onhan tämä kyllä jotain jännää. Ehkä ymmärrät?

Suuria odotuksia tulevalle vuodelle

Syysaika ja loppuvuosi on kulunut rattoisasti sairastellessa - kuten monessa muussakin perheessä. Osa kivoista jutuista, kuten kerhokuvista, jäi täysin taudin jalkoihin, mutta onneksi ne tärkeämmät, kuten kerhon joulutupa, joulujuhlat ja minun synttäreiden vietto perheen kesken, saatiin onnistumaan. Toisaalta Tähti-vauva nykäisi vielä 39-40 asteen kuumeen juuri jouluksi (kuume laski onneksi lääkkeellä), mutta toisaalta vanhempani olivat niin innolla tulossa meille, että sairastelu ei jäänyt päällimmäisenä mieleen.
Tuosta puheen ollen: oli muuten tosi tärkeä rohjeta kutsua vanhempani ja veljeni ensimmäistä kertaa meille joulun viettoon. Se todella vaati rohkeutta, mutta miten kivalta tuntuikaan viettää joulua meillä ja meidän ruoilla (toki mukana oli myös juustoja ja lohta sekä vanhempieni tuomaa kinkkua, joten jokaiselle oli jotain). Nautimme kaikki päivästä!

Hämmästelen yhtenään ajan nopeasti kulumista, ja haikeus lisääntyy aina, kun Tähti-vauvan kuukausipäivä on käsillä. Nyt hän on jo 10 kuukautta!! Enää alle 2 kuukautta vauvavuotta jäljellä, en kestä. 
Nyt tuohon haikeusjuttuun tuli vielä lisää kierroksia, kun sain eilen melkoisen puhelun. Näin toki jo soittajan nimen ennen vastaamista, mutta yllätys oli melkoinen, kun asia selvisi. Sieltä nimittäin soitteli osastonhoitaja juuri siltä osastolta, jonne kaipailisin töihin!! Hän kyseli, olisinko ollut kiinnostunut tietystä ajasta puolikkaalla työajalla. Vai että olisinko?! Toisaalta totta kai minun olisi juteltava mieheni ja lastenhoitoon osallistuvien vanhempieni kanssa...

Illalla kävin hiihtämässä hiihtoladuilla, jonne vuosien varrella olen purkanut niin paljon sydäntäni. Lapsettomuus- ja lapsettomuushoitomurheita, raskauspohdintoja, yrittänyt vauhdittaa synnytyksiä, mutta myös työpohdintoja, uskon asioita, ihmissuhdekuvioita... Nyt melkeinpä itketti, sillä yhtäkkiä kaikki tunteet vain tuntuivat vyöryvän ylleni.
Innostus. Ihanaa, vau, mahtavaa, jee!! Kuinka olinkaan hetki sitten ollut tosi ahdistunut muun muassa omasta työnteostani, ja ihan vain väsymyksen vaikutuksesta. Ja nyt minua pyydettiin haikailemalleni osastolle! VAU!!!
Malttamattomuus. Joko saa aloittaa?? Mihin tämä voisi johtaa? Kuinka pitkään työt tulisivat jatkumaan?
Pelko. Mitähän minä mokaan taas?
Jännitys. Miten arki lähtee sujumaan? Miten väsynyt olen?
HAIKEUS. Tässäkö tämä vauvakuplailu sitten olikin? Nytkö se loppuu? Nyt on jo ikävä lapsia. Yhyy!

Mieleen vyöryi myös lapsettomuusjutut, oikein toden teolla. Sitähän ei voi tietää, oliko tämä tässä. Jos nyt "annan pikkusormen" töille, niin pääsenkö koskaan enää tällaiseen pikkulapsiarkikuplaan?

Mutta sitten, kun oikein miettii, niin kyllähän minä olin joka tapauksessa aikonut aloittaa keikkailun tuossa Tähti-vauvan 1v-synttäreiden jälkeen. Symbioosi tulisi muutenkin väljentymään. Ja kunhan unikoulu saadaan pidettyä, niin nukkuminenkin varmasti helpottuu. Ikääkin tulee Tähti-vauvalle koko ajan lisää, ja teoriassa imetyskerrat myös vähenevät. Nyt sairastelujen myötä hän kyllä ottaa maitoa varsin usein päivän aikana, mutta luulisi senkin helpottuvan. Eivätkä ne lapset mihinkään häviä, kun palaan töihin. :)

Ja ne lapsettomuusmurheet. Hirveä vauvakuume, ihan koko ajan. 

Ja minusta on ihan hirmuisen jännittävää ja kutkuttavaa ajatella, mitä tuleva vuosi tulee tuomaan tullessaan. Ainakin nuo työkuviot, mutta omissa haaveissani pääsemme kokeilemaan vielä pakkasalkion siirtoja...

Sekalainen sepostus, koska ympärillä hyöritään ja pyöritään. Lupasin Huldalle kirjoittavani hetken, ennen kuin katsomme taas hänen kuviaan. Tarkoitukseni olisi tehdä jälleen valokuvakirja hänelle, mutta toki nyt myös Tähti-vauvalle.

Haaveiden pohdintaa

Kiitos rakkaan mieheni, pääsin tänään käymään iltalenkillä talvisessa metsässä. Kuuntelin Aamukahvilla -podcast- jaksoa, jossa keskusteltiin haaveista ja haaveilemisesta. Ensin ajattelin, että joojoo, mutta kuunnellaan nyt kuitenkin. Mutta sitten huomasin pientä kutinaa mielessäni. Miten samaistuttavaa oli Henriikan kertoma, että elämäntilanne saattaa kuormittavuudessaan vaikuttaa siihen, että isompia haaveita ei edes jaksa miettiä. Keskustelun myötä niitä kuitenkin ilmaantui, ja samaa huomasin myös itsessäni. Tavallaan en ole jaksanut miettiä sen suurempia haaveita ajatellen, että nyt haaveilen vain joistain ihan pikkuisista jutuista, kuten vegaanisista kokkailuista ja leipomisista, sillä suurempaan ei ole mahdollista. Mutta sitten ajatuksenidut pääsevät valloilleen ja pian olenkin jo mieli kuplien suorastaan haaveilemassa vaikka mistä. Lenkkiä edeltänyt ahdistus ja harmimieli alkoivat olla onneksi tipotiessään astellessani niin kauniissa satumetsässä pakkasen nipistellessä kivasti poskia ja nenänpäätä. Hengitys huurusi. Ja vauva liikkui vinhasti. Sitten taas pysähdyttiin ihastelemaan lumesta kimaltelevia männyn- ja kuusen oksia, kuvaamaan pienimpiä yksityiskohtia.
Ja minä haaveilin.

Haaveilin kirjoittamisesta, soittamisessa ja retkeilyssä kehittymisestä, työkuvioista, ystävistä, treffeistä mieheni kanssa, lapsista, vegaanisista kokkailuista ja leipomisista ja hyvistä yöunista. Haaveilin siitä, että puheemme Lapissa reissaamisesta todella toteutuisi. Haaveilin, että jonain päivänä saisin mahdollisuuden paistaa lettuja trangiallani ja keittää kahvit päälle. Että voisin pystyttää teltan ihanaan paikkaan ja yöpyä siellä lasten tai vaikka koko perheen kanssa.

Haaveilin siitä, kuinka toivoisin ystäviä elämääni. Haaveilin seurakuntayhteyden palautumisesta. Haaveilin niistä asioista, joita olen saanut elää, mutta jotka ovat jotenkin etääntyneet ajan kuluessa. Ehkä osittain "kiitos" koronan. Haaveilin työjutuista, niistä, joissa tänäänkin sain viuhtoa menemään. Toki olisi mukava ehtiä syömään lounaskin työajalla, mutta juuri tänään se ei menoa (supistuksia lukuun ottamatta) haitannut. En tarkoita, että syömättömyys on jokin ihailtava tavoite, mutta tänään työn imu ja flow olivat sellaisia, että jos vain olisi kysytty, niin taatusti olisin jäänyt tuplavuoroon. Ja tämä tapahtui juuri sillä osastolla, jonne koen kuuluvani.

Haaveilin, että voisin taas käydä pitkillä juoksulenkeillä. Kehittyä juoksijana. Mutta totta kai myös toipua rauhassa raskaudesta ja synnytyksestä. Haaveilin jumppatunneista, spinningeistä, siitä, että osaisin rauhoittua myös kehonhuoltoon ja vaikka kokeilemaan taas joogaa. Oi, hieronnasta, uimisesta, kiipeilemisestä ja vaikka mistä harrastamisesta! Olisi myös ihanaa päästä teatteriin, musikaaleihin, näyttelyihin ja kivoihin vegaaniravintoloihin.

On kuitenkin maltettava odottaa joidenkin haaveiden mahdollista toteutumista tai kenties muuttumista.
Ilman muuta ajankohtaisimmin haaveilen nyt joulun ajasta, jota toivoakseni saamme ristiin menevistä työvuoroista huolimatta viettää rennoin mielin. Ihan vielä en ole saanut suunniteltua kaikkea aikomaani valmiiksi puhumattakaan aikatauluista, mutta uskon ehtiväni sen, mikä on tärkeää.

Haaveilen myös onnistuneesta syntymäpäivästä. Ihan totta. Kyllä minulle merkitsee syntymäpäivät, niin muiden kuin omanikin. Ja ennen kuin pieni vauvamme saapuu maailmaan, on vielä edessä oma syntymäpäiväni. En ole ihan varma, mitä silloin olisi kiva tehdä. Koska haaveeni perheen kanssa vietettävästä ajasta kosahti mieheni iltavuoroon, haaveilin ystävistä. Mutta koska se tarkoittaisi myös joukon triplaantumista kaikkien ihanien lasten vuoksi, en jaksanut ryhtyä siihenkään. En tällä kertaa. Olisin kaivannut vain ystäviä ympärille. Ja ehkä minä saankin erään ystävän. Ainakin Huldan, jos en muita.

Mutta erään syntymän sujumisesta kaikin tavoin hyvin haaveilen myös. Hän, joka rymistelee joka päivä niin, että välillä ihan ihmetyttääkin, että tässäkö pitäisi sitten nukkua. Tiheät harjoitussupistukset ovat onneksi vähentyneet huomattavasti, ja pääsin palaamaan töihin kolmen viikon sairasloman jälkeen. Teki hyvää olla vielä pois töistä, joista ei tietenkään voi tietää etukäteen, onko edessä rauhallinen päivä vai sellainen, jossa jalkeilla olisi oltava jatkuvasti. Teki myös hyvää palata töihin, joskin eipä tässä ole kuin 80% työaikaa 4 viikkoa jäljellä. Ja joululistalla hieman vielä vähemmän. Oma flow iski parina päivänä tietyissä tilanteissa, ja mietinkin, että onko minun oikeasti pakko jäädä lomalle joulun jälkeen ennen äitiysloman alkua. 

Synnytykseen olen hiukan suunnannut jo ajatuksia. Onhan jo rv 30+4. Olen kuunnellut äänikirjaa ja joitakin podcast-jaksoja, seurannut instassa äitiysfysioterapeuttien postauksia. Olen myös hämmästellyt ajan kulumista, ja kuinka vatsani on oikeasti jo niin kasvanut, että sen koon syystä ei voi erehtyä. Kyllä minä ja vauvamahani vielä mahdumme oman talvitakin alle, mutta emme taatusti kauan. Talvipukeutuminen on kyllä oma haasteensa, mutta siitä selvitään kyllä.

Huomaan, että haaveilu on kyllä aikamoista urakkaa välillä. Nyt olen jo niin innoissani kaikista ajatuskuvioista ja pohdinnoista, että virtaa ei meinaa riittää enää loppuraskauden, synnytyksen ja vauvan syntymän jälkeisen ajan haaveiluun. Kyllähän sinnekin riittäisi vaikka mitä ajatuksia. Eräänä päivänä kärräsin yhden vauvan äitinsä luo synnyttäneiden osastolle ja viivähdin hetken haaveissani. Pian minäkin olen siellä vauvan kanssa! Mielessäni on kyllä niin hassuja pohdintoja, kuten että tällä kertaa mahdollisesti huutaessani täytyisi huutaa matalalla äänellä korkean sijaan ja kohdistaa energiaa vauvan ulossaamiseen. Tai miten ihanalta maistuukaan kaikki ruoka synnytysrupeaman jälkeen. Täytyypä muistaa huolehtia, että tällä kertaa saan kasvis- tai vegaanista ruokaa viimeksi saadun perusruoan sijaan. Pikkuasioita sen äärellä, millaisen aarteen tulemme taas saamaan. Miten ihmeellisiä ovatkaan nuo ensipäivät sekä sairaalassa että sitten kotona!

Liekö johtunut kuluneen viikon herkillä olemisesta, niin tästäkin olen jo kohta nyyhkimässä. Olen reagoinut itsekseni aika tunteikkaasti joihinkin asioihin, ja asiaan kuuluvasti herkistelen jo näitäkin.

Onpa ihanaa saada hetki aikaa kirjoittaa, vihdoinkin. Iloitsen edes pienestä hetkestä, pienestä tajunnanvirrasta. Kyllä tämäkin jotain taas selkiyttää.

Toivottavasti siellä ruudun toisella puolella on haaveita. Olisi mukava kuulla niistä.
Ihanaa, haaveiden täyttämää ja todeksi tulevaa joulukuuta!

Oma aika iltavuoron jälkeen klo 23:30

Työkaverini postailee usein instagramiin kuvia kolmannesta raskaudestaan eri yhteyksissä. Hän päivittää tilannetta ja vaiheita, kuvaa vatsaansa, tuskastelee pahoinvoinnin kanssa ja vaikeroi sokerirasituksen kurjuudesta. Ultrakuva vauvasta on mallattu ihanasti ja romanttisesti neilikan ja söpöjen vauvan vaatteiden kanssa.
Hän on niin onnellinen.
Ja minäkin hänen puolestaan. Sitten mietin, miksi en itse nosta raskautta enemmän esille omissa somekanavissani. Muistan jo Huldan raskauden kohdalla, että en jotenkin tohtinut. En kehdannut. Ja suurin osa niistä ihmisistä, joiden kanssa vietin eniten aikaa tai olin yhteyksissä eivät juuri mainostaneet omia raskauksiaan. Olivat vaatimattomia ja aivan ihania omana itsenään ja tavallaan ilmaista asioita.

Tulin tänään miettineeksi pukukopin ovea sulkiessani iltavuoron jälkeen pientä tuokiota työkaverin kanssa. Kysäisin hänen kuulumisiaan, jonka jälkeen hän kysyi minun, ehkä hieman jopa vilkaisten löysän työpaidan alta näkyvää raskausvatsaa. Mitä minä kerroin? En yhtään mitään vauvasta tai raskaudesta. Kerroin jotain pientä, ympäripyöreää ja heitin mukaan Huldan päivittelyn "apsaltista", jonka takia emme eilen päässeet isoon kuralätäkköön hyppimään. (Siis asfaltti) En maininnut sanallakaan raskaudesta. Toki olen myös varuillani tuossa työpaikassa. En tiedä, mitä minusta puhutaan, sillä taatusti minusta puhutaan. 
Mutta sivuraiteille tai ei, niin en jotenkin tohtinut tuoda esille raskautta. Vaikka kyllähän siitä tiedetään. (Ja juorutaan varmaan, että olen taatusti suunnitellut tämän näin, että saan jäädä samantien pois töistä äitiyslomalle...)

Tulin myös ajatelleeksi sitä, että ei tätä raskautta ole enää ihan kauheasti jäljellä. Jos jo ensimmäiset 23+ viikkoa on kulunut hujauksessa, niin miten mahtaa käydä lopuille viikoille, kun edessä on enemmän töitä, Huldan synttärit, omani sekä joulu? Kaikenlaista puuhaa ja järkkäämistä, mukavaa touhuamista.
Ja vastapainona sitten myös jaksamattomuutta, väsymystä, supistuksia ja huonoa oloa juurikin siitä nimenomaisesta puuhaamisesta.
Ehdinkö nauttimaan raskaudesta? Ehdinkö ihastelemaan raskausvatsaa, hehkumaan raskaudesta ja vauvan odotuksesta? Ehdinkö suomaan ajatusta vauvan tulolle, muutoin kuin käytännön asioiden puitteissa?
Ja mitä jos haluaisinkin mainostaa sitä enemmän; ehtisinkö??

En toisaalta tiedä, haluaisinko toisaalta leijua vain jossain raskauskuplassa, sillä Huldan raskauden aikanakin surin sitä, että aikani kului työhaasteissa, muutossa ja uniongelmissa. Silti en muista aikaa niin, vaan nyt muistoissani tuo aika on ollut jotenkin todella suloista, ihanaa ja onnellista vauvan odotusta. Mitä luultavammin tämänkin raskauden myöhemmät muistikuvat ovat varmaan aika samanlaisia.

Kiireisen ja intensiivinen onnellinen on tämä arki edelleen, ja olen kovin onnellinen siitä. Toki joskus olisi oikeasti aika kiva saada käydä vaikka lenkillä ihan itsekseen tai salilla. Käydä juoksulenkillä!! (Mutta en tosiaan mene raskauden aikana.) Tai vaikka heittää pitkäkseen lukeakseen kirjaa (minä kuuntelen nykyisin pääasiassa vain äänikirjoja työmatkoilla ja harvoilla lenkeillä). Saisi ottaa aikaa vain itsekseen. Ja toisaalta juuri nythän minä teen niin: otan aikaa itsekseni, iltavuoron ja iltapalan jälkeen klo 23:30 kirjoittaakseni vihdoin koneella edes joitain hataria ajatuksiani. Tiedän tämän kostautuvan huomisaamuna, kun monen huonon yön jälkeen myös ensi yö jäänee lyhyeksi ja joudun heräämään Huldan kanssa herätykseen ehtiäksemme äitiysneuvolaan. Ja siitä sitten äkkiä perhekerhoon, josta kotiin syömään ruokaa ennen Mumman tuloa ja sitten viiletän taas töihin. Mutta jos sitten viikonloppuna!

Jälleen palaan siihen taustalla leijuvaan ajatukseen, että kaipaan niin kovin aikaa prosessoida ajatuksia, käydä läpi niitä, tutkia ja pohtia, keskittyä raskauteen ja vauvan tuloon tunnetasolla. Ehkä se, että sitä toisi esiin somessa toisi raskautta itsellekin edelleen todemmaksi? 

---

"Miten olet jaksanut?", on usein kuulemani kysymys työpaikoillani. 
"Ihan hyvin," vastaan, vaikka eihän se täysin koko totuus ole. Saatan joissakin tapauksissa mainita kiusallisen huimauksen, vauhtia hidastavat harjoitussupistukset ja se, että puuhailun tuntee herkemmin jaloissa ja olossa. Näiden lisäksi olen huomannut, että myös vatsan ja selän seudulla on Huldan raskautta enemmän jonkinlaisia kipuja ja epämukavia oloja. Kaipa se keho tosiaan reagoi voimakkaammin uusissa raskauksissa. Yhä edelleen jaksan silti huvittua kansainvälisestä termistä, jonka kuulin viime viikolla. Aivan en ehdi olemaan geriatrinen synnyttäjä, vaikka olo välillä onkin melkoisen kömpelö, raihnainen ja väsynyt.

Huomenna on jälleen äitiysneuvola, ja ehkä siksikin ajatukseni ovat lipuneet tänään silloin tällöin raskausajan pohdintoihin. Olen odottanut käyntiä jo pari viikkoa, sillä olen niin kaivannut pysähtymistä. En tosin ole ihan varma, tuleeko käynti vastaamaan odotuksiini, sillä joudun ottamaan Huldan mukaani ja aiheena on Kelan tuet.
Siispä nukkumaan.

P.S. Ai että inspiroidun niin kovin Aamukahvilla-podcastin Henriikan päivityksistä Instagramista! Jälleen niin hyvää ja rehellistä pohdintaa esimerkiksi erkaumasta. Meillä on toki eri tilanteet, mutta huomaan saaneeni pientä lomaa omista harmitteluista liittyen Huldan raskauden myötä jääneeseen vatsalihasten erkaumaan. Tsemppaan siis jo pienesti itseäni uuteen kuntoutusprosessiin. 

Valmistautuminen kolmanteen pakastealkion siirtoon

Oma sisäinen maailmani on niin täynnä kaikenlaisia tapahtumia, tekemistä, aisteja, tunteita, ajatuksia, kokemuksia ja vaiheita, että joskus tekisi ihan hyvää hengähtää hetki. Monin tavoin hyviä viikkoja nämä ovat olleet kuitenkin, mutta huomaan, että reagoin vahvoihin tunteisiin nukkumalla levottomasti tai jossain kohti ainakin väsähtäväni. Vaikka toisaalta ei olekaan mikään hätä. Mieli vain on aika täynnä.

Aikaan on mahtunut onnistumisen kokemuksia, hyviä ja koskettavia kohtaamisia sekä arvostavia hetkiä töissä, retkiä ja ulkoilua, hiekkalaatikon ja terassin laittoa, kasvatuksellisia pohdintoja, kerhon päätöstä (heh, ihan kuin koulun kevätkauden päätös -olo, vaikka mitään kevätjuhlia ei ollutkaan), perheaikaa sekä parisuhdeaikaa. Edellisen pettymyksen tiimoilta puhisin, että meidän on pakko saada joku hetki aikaa olla yhdessä. Tähän mennessä olemme pyytäneet lastenhoitoapua vain työvuoroja varten, mutta nyt tuntui jo aika pakottavalta saada muutakin aikaa, kuin Huldan höpötyksen keskellä puhutut arjen jutut. 

Ihan ensimmäinen ajatus oli mennä hotelliin yöksi, syödä ihana aamupala ja kierrellä kaupungilla. Mutta se vaihtui aika pian haaveeseen retkipäivästä. Mutta sääennusteet vaihtelivat päivittäin, ja vielä keskiviikko-iltana nurisimme, että voi eiiii... mitä oikein tekisimme. Hotellin hylkäsimme jo toistamiseen ja edessä oli sitten kompromissilta tuntuva päiväreissu Tampereelle. Ei sillä, minähän sinne kyllä olin kovasti halunnut, mutta retken peruuntuminen harmitti. Heräsin torstai-aamuna ja ensimmäinen ajatus oli tarkistaa sää. Pilvistä!! Maltoin hetken odottaa ennen miehen herättämistä. Edellisen päivän vatvomisen ärsyttäminen vielä mietitytti, mutta ei meidän silti tarvinnut kovin paljon miettiä, kun olimme jo kasaamassa kamppeita kasaan. Me todellakin lähtisimme retkelle! Emme haaveilemalle Repovedelle, mutta retkelle kuitenkin. Ja se vasta olikin ihana päivä. Vuoroin hihkuin ja huokailin, kuinka i-ha-naa oli. 

Torstai-iltana huomasin jo oloni kiristyvän, vaikka elämä toki pyörii koko ajan niin, ettei liikoja ehdi pysähdellä miettimään. Mutta vaikka perjantaina mitään ei vielä tapahtuisikaan, niin olisihan se taas yksi konkreettinen juttu eteenpäin. Eilen oli polikäynti kevään viimeistä pakastealkion siirtoa varten.

Käynti itsessään oli hulvaton. Nauroimme ties mille jutuille, ja minua huvitti sekin, kun lääkäri hihkui:
"Oi, miten kaunis kohdun limakalvo! Kato nyt!"
Juuuuu, kyllä kyllä.
Eli siirtoa varten kaikki on niinkuin pitääkin. Ehdin ilmoittamaan tuloksen sitten juuri ennen polin kesätaukoa. Kyselin jo valmiiksi syksyä ja sen aikatauluja, joskin tarkistan ohjeistukset kesälle vielä erikseen. Ajatuksissani olen jo syksyn siirroissa.

Lähdin polilta takaisin autolle ja huomasin yhtäkkiä harteillani olevan taas muutama kymmen kiloa painoa lisää. Väsymys ja ahdistus iskivät ihan yllättäen. Nyt se ruljanssi taas alkaisi. Tai se hiljainen, mielen tasolla käytävä toivon ja epätoivon tunteiden vyöry. Mietin jo valmiiksi, että tuleva kesätauko tulisi meille niin tarpeeseen ja tekisi valtavan hyvää. Mutta ahdisti se, millainen tunnemyräkkä sitä ennen oli käytävä. Jossain kohti iskisi taas se hölmö ja hyödytön spekulointi, jos pp4 tai pp11 tuntuisi jo jotain... ja sitten se viimeisin hyökyaalto, Suuri Pettymys. 

Myöhemmin päivällä sain soiton yliopistosairaalasta. Lugesteron alkaa maanantaina ja siirto on jälleen perjantaina 28.5. Samoissa viikonpäiväsykleissä siis mennään, kuten edellisinä kertoina, ja veikkaukseni osui oikeaan. Onneksi toisaalta perjantai, sillä torstaina lopetan yövuorot. Olisi ollut aika karua jatkaa siitä muutaman tunnin päästä ajamaan sairaalaan siirtoa varten. Nyt tosin tuntuu, että vielä vuori olisi kiivettävänä siirtoon juuri kahden yövuoron vuoksi, mutta meneepä aika aikalailla yövuorosumussa.

Osittain onkin erikoista, kuinka sitten samaan aikaan iloitsee, kuinka helppoa 2,5 vuotiaan kanssa on mennä ja touhuta. Osin jopa huokaisee, että miten onkin niin kivaa ja mukavaa! Ja sitten samaan aikaan kaipaa sydänjuuria myöten sitä, että voisi saada vielä toisen lapsen.

Kohti uutta koitosta

Joulu- ja tammikuu ovat menneet pitkälti töiden merkeissä - jomman kumman. Nautin ja iloitsin aivan valtavasti jouluisista asioista, ja kun vuosi ja kuukausi vaihtuivat tammikuuksi 2021 olin hiukan vastahakoinen. Ei vielä! Joulua on vielä jäljellä vaikka kuinka! En ole valmis! Ja sitten kuitenkin samaan aikaan olin intoa täynnä: jes, voin vihdoin aloittaa keltarauhashormonin. Olin kuullut tämän jouluaatonaattona, ja kieltämättä kaikki aikataulut saivat oloni malttamattomaksi. Keltarauhaskuuri olisi  ensimmäinen etappi kohti tammikuun IVF-hoitoa. Jostain syystä tuollaisen kymmenen päivän kuurin aloittaminen oli iso juttu, vaikka ei todellakaan tarkoittanut tai luvannut vielä yhtään mitään.

Samanmoisia tunteita minulla on huomista koskien. Huomenna nimittäin olisi polikäynti, jossa ultrattaisiin tilanne ja kuulisin konkreettisia aikatauluja. Aloitanko pistokset jo ylihuomenna? Ja mitä tapahtuu kahden viikon päästä? Ollaanko silloin jo punktioreissulla? Ja edelleen: voidaanko tuoresiirtoa tehdä?

Ajatukseni ovat jälleen aika skeptisiä, vaikka ilman muuta myös toiveikkaita. Pelkään silti, että jotain menee pieleen nytkin. Niin moni kohta on vielä epävarmaa. Jopa se, että onko sairaalassa, jossa punktio tehdään, tilaa juuri silloin, kun minun pitäisi mennä sinne? Ja mitä, jos koronakin heittää lisää kapuloita rattaisiin?

Yllättävän rauhallinen silti olen. Yleensä olen tähän mennessä menettämään unet jo parilta edelliseltä yöltä. Toisaalta tykkään tällaisesta työntäyteisestä arjesta. Vaikka työvuorot käyvät koko ajan vähiin, niin kotonakin hommaa on joka päivä. Minusta on aivan ihanaa, että lunta on tullut taivaan täydeltä. Ihan mahtavaa. Tykkäämme molemmat lumitöistä niin paljon, että äsken jopa kävimme pienen lempeän väittelyn siitä, kumpi saa mennä kolaamaan lumia. Talvi. AH. Lumitöiden ohessa lumileikit lapsen kanssa ja hiihtoretket lähellämme olevilla laduilla ovat ihan huippuja. Tässä eräänä iltana itketti lähes onnesta hiihtäessäni hangen kimmeltäessä, pakkasen purressa poskia, hiusten huurustuessa. Puutkin niin kauniina, verhoutuneena lumeen. Olen aina ollut talven lapsi, ja kun kunnon sellaista ei ole ollut, niin varsinkin nyt olen äärettömän kiitollinen.

Lapsettomuuden kivun pahin terä on onneksi jo mennyt ainiaaksi, kiitos Huldan syntymän. Kiitän myös siitä, kuinka erilainen ote minulla on nykyään ollut kovin moneen asiaan. Tässä kohtaa en jotenkin rohkene vielä pukea ajatuksiani sanoiksi, vaikka itse tiedän niistä jo varsin hyvin. Vapaudesta on kuitenkin kyse. Rakastan sitä tunnetta, kuinka työ- ja arkikiireistä huolimatta olen vapaa. Vapaa tekemään ja toimimaan juuri sen, mikä kulloinkin on tärkeintä. Keskittymään täysillä ja tekemään parhaani.

Huomista ja siihen liittyviä tunteita voisin pallotella vaikka kuinka, mutta en oikeastaan edes jaksa. Ei huvita, eikä kiinnosta. Se, millä todella on väliä, on aika parin viikon päästä. Parin viikon! Ei voi kuin toivoa parasta.

Kerrotaanpa vielä parisuhdekuulumisia. Mies on minua enemmän kriiseillyt puuttuvasta parisuhdeajasta. Itse olen ajatellut, että tämä on vain väliaikainen vaihe, tiedossa on, että työsuhteessa ollessani arki on meillä nyt niin täyttä, ettei kahdenkeskisiin hetkiin ole juuri mahdollisuutta. Ellei oteta lukuun Pipsa Possun mahdollistamia saunahetkiä tai iltamyöhään The Crownin tai X-Filesin katsomista Huldan lopulta nukahdettua. Minäpä sitten keksin: siinä onkin hilpeä treffipäivä tulossa, kun reissaamme kaksin punktioreissuun. Minä rauhoittavissani kotimatkalla! Viimeksikin poikkesimme Raxissa syömässä kotimatkalla, miten olisi nytkin. 

Joulu täynnä rauhaa ja onnellisuutta, mutta ripaus myös jännitystä ja odotusta

Kuten olin itsekseni uumoillut, tulee tämä joulun aika olemaan aika rankkaa aikaa. Olen toisaalta ihan äärettömän onnellinen, ja suukottelen Huldaa tämän tästä. On ollut niin pakahduttavan ihanaa nähdä pienen iloa ja intoa joulujutuista. Tai luultavasti vain "jutuista", koska joulu ei ehkä niinkään ole hänelle vielä valjennut. Joulukoristeiden asetteleminen, pipareiden leipominen, joulukorttien askarteleminen ja joululaulut... Ihan parasta. Ja vielä parempaa, kun saan nähdä Huldan innostuvan näistä puuhista. 
Sitten seurasi joulukuusen koristeleminen, lahjojen jakaminen ja avaaminen... jopa jouluruoat maistuivat!
Mun tyttö!

Olen huokaillut monta kertaa tämän kuukauden aikana, kuinka ihanaa kaikki on ollut. Olen itse jouluihminen (lapsena liitin jopa joulukuussa olevat synttärinikin osaksi joulun aikaa), ja on aika hykerryttävän suloista, kun oma pieni tyttöni pyytää musiikkia, väkertelee pipareiden kanssa tuntikausia ja koristelee kuusta kolmatta kertaa uudelleen. Tätä olen niin odottanut. Joulua lapsen kanssa.

Se, mikä tässä ajassa väsyttää, on työt, vaikka ihanaa onkin. Teen joululistan täyttä työaikaa, joka tarkoittaa siis kolmivuorotyötä joulun ympärillä. Aika ihanaa, mutta samalla melko väsyttävääkin. Huomaan nytkin, neljän päivän vapaillani, miettiväni työasioita. Osittain arvelen syyn olevan tammikuu, mutta osittain ihan vain jonkinlainen pikkujännitys. Haluaisin hoitaa hommani jo kotiin. Toisaalta vaikka joululista päättyykin ensi viikon jälkeen, niin edessä on sitten tammikuu ja toinen työvuorolista 50% työajalla. Olen kiitollinen näistä töistä, vaikka joulun ajan menemmekin sitten oikeastaan ihan ristiin työvuoroissa mieheni kanssa. Mutta tämä on nyt tätä aikaa, eikä kuitenkaan ikuista.

Kiitän itseäni siitä, että uumoilin väsymystä. Sen vuoksi tein oikeastaan ihan kaiken valmiiksi ennen töiden alkua. Keitin jopa rosollipunajuuret ja -porkkanat pakkaseen. Oli ihana tunne saada väkerrettyä valmiiksi herkkulaatikot ystävilleni saatuani keiteltyä fudget ja käärittyä toffeet. Olin kieltämättä aika mielissäni lahjaideoistani, ja vaikka osa todella oli opettelun eri vaiheiden tuotoksia, niin ainakin olin kaiken tehnyt rakkaudella. Kiersimme ennen töiden alkua Huldan kanssa viemässä ystävillemme joulumuistamisia. Tulihan siinä melkoisesti jouluntuntua. Vain haudoilla käynti jäi, sillä väsymys alkoi jo painaa pientä. Huvitti jo, että minustahan on alkanut kuoriutumaan ihan äitini. Hänen kanssaan teimme aina joulun alla joulukierroksen, jonka yhteydessä veimme kynttilöitä myös haudoille. 

Tänäänkin olen ollut aika väsynyt, ja olen ollut siitä jopa hiukan ärtynyt. Sitten tajusin, että työtpä tosiaan saattavat väsyttää. On ihan eri asia tehdä täyttä työaikaa aivan yhtäkkiä parin vuoden tauon jälkeen kuin keikkailla silloin tällöin. Mutta eiköhän se ole ihan ok. Mikäs kiire meillä muka on mihinkään.

Toisaalta huomaan jännittäväni ja miettiväni jo tammikuuta. Viime kirjoituksessa pohdin sitä, että mitä lääkkeetön kierto mahtaa tuoda tullessaan. No voin kertoa, että ei yhtikäs mitään! Tai oikeastaan vain jotain epämääräisiä välivuotoja, joista ehdin jo tekemään omat päätelmäni. Ja entä vyöhyketerapia? No pöh. Ehkä rentouduin, ehkä kuukautiskivut olivat vähäisemmät, mutta siinä kaikki. Kierto nimittäin venähti 42 päivään asti. Onneksi sain juuri ohjeistuksen Terolut-kuuriin.

IVF:n suunnittelukäynti oli kuun alussa. Siellä tarkistettiin ultralla tilanne ja sain vihdoin kuulla aikatauluista. Olin itse varautunut helmi-maaliskuun aikoihin, joten yllätyin aika tavalla, kun lääkäri sanoi, että jo tammikuussa voitaisi aloittaa pistokset. Kuulemma sairaalassa, jossa toimenpiteet tehdään, on tuolloin väljempää. Aika ällistynyt olin tästä uutisesta, ja kai myös toiveikas; onhan aikataulujen kuuleminen taas tieto eteenpäin. Tuolloin ei kuukautisten alkamisesta ollut vielä tietoa, ja kysyinkin, että kuinkas kauan niitä voidaan sitten odotella, jos kerran sitten seuraavasta kierrosta aloittaisin hoidot. Kuulemma jouluun, jonka jälkeen voisin ottaa Terolut-kuurin, jos mitään ei ole tapahtunut. 
Onneksi ne sitten lopulta alkoivatkin, ja oli mukava saada kuulla pari päivää sitten, että seuraavaa kiertoa ei tarvitse odottaa 1,5 kuukautta. Onkin jännittävää, että nyt on poliaika varattuna ja suurin piirtein tiedossa, milloin punktio tehtäisi. Ihan varmaa ei ole, voidaanko alkio siirtää tuoreeltaan, vai tarvitseeko odottaa pakkasalkion siirtoon. Tämä siis hyperstimulaatioriskini vuoksi. Aika kultaa muistot, ja tässä kohtaa olisin itse vain reteesti kannustamassa, että tuoreeltaa vaan! (Kävin tosin jokin aika sitten lukemassa viime siirron aikojen tekstejä, ja täytyy sanoa, että ei ne hyperstimulaation oireet toki mitään mukavia olleet.)

Raportiksihan tämä meni. 
Tunteet kaikki sikin sokin. Onnellisuutta, joulun lämpöä, iloa, rentoutta. Jännitystä, väsymystä, kihelmöintiä, epävarmuutta. Toiveikkuutta, malttamattomuutta, uskoa, luottamusta.

Toivon Sinulle lämpöistä ja rakkauden täyteistä joulun aikaa sekä ihanaa uutta vuotta! Vieköön se Sinua lähemmäs toiveesi täyttymystä!

Tämän piti olla aivan toisenlainen kirjoitus

Tämä kirjoitus oli tarkoitus tehdä junassa kotimatkalla. Siten, että pikkuinen Säde olisi minulla jo matkassa. Mutta kävikin taas niin toisin.

Totuttuun tapaan edellinen yö ennen polikäyntiä oli huono. Ahdisti mennä taas ultrattavaksi, toivoa ihan älyttömän paljon, ja samalla tietää, että siitä huonosta uutisesta olisi maksettava. Sen jälkeen olisi jälleen aika koota itsensä, valmistautua toivomaan taas seuraavassa kierrossa. Ultrattiin ensin kohtu.
"Tosi hyvältä näyttää!", hoitaja ja lääkäri hymyilivät. Kuristi. Odottakaahan vain! Huonot uutiset ovat vasta munasarjoissa...
Pian kuitenkin selvisi, että munasarjat näyttivät niinikään hyviltä - siis aivan lamaantuneilta lääkityksen vaikutuksesta.
"Ensi viikolla on varmasti siirto!", hoitaja suomensi minulle.
Alkoi tärisyttää ja olo muuttui vakavaksi. Tuli itku.
Kerroin olleeni niin varma siitä, että tälläkään kertaa ei tulisi hyviä uutisia.
"Olen ajatellut, että jos tästä kierrosta ei ala raskaus, niin pääsenpä sitten ensi kesänä uimaan, kun laskettu aika ei ole heinäkuussa," kerroin omia tsemppauksiani.
Lääkäri ja hoitaja olivat ihania.
"Onko jotain, mitä voisimme tehdä?", he kysyivät. 
Eipä tuossa oikeastaan muuta. Ihana tuokin.
Siitäpä sitten lähdin herkistyneenä eteenpäin, juttelemaan osastonhoitajan kanssa työasioista.  Hieman piti itseä koota asian suhteen, vaikka esimies onkin tietoinen kuvioistamme.

Iltapäivällä sain tiedon, että siirto tehtäisi lähes viikon päästä. Sain ohjeet tukilääkityksen aloittamiseen sekä ohjeet paikan päälle tulemisesta. Alkoi piinaava odotus. Kehittelin kaikenlaista puuhaa päiville, jotta ne vain kuluisivat ripeämmin. Oli jännää lopulta sanoa, että tällä viikolla ja sitten huomenna on siirto. Pian haen pakkasukkomme kotiin. Olin mielessäni alkanut kutsua häntä Säteeksi. Ja myönnettäköön, että mieli oli lähtenyt suunnittelemaan jo vaikka mitä, alkaen vaunujen hankkimisesta vauvan vaatteisiin, työkuvioista sisarussuhteisiin.

Koitti keskiviikko-aamu. Kävin hermolenkillä koiran kanssa, annoin Huldalle aamupalaa, keräsin itselleni eväät mukaan, huikkasin ovelta "Moikka!", ja hyppäsin auton kyytiin. En pystynyt kuuntelemaan matkalla mitään, halusin vain olla. Ajoin puolisen tuntia rautatieaseman parkkiin, josta olisin noussut toiseen kaupunkiin menevään junaan. Parkissa huomasin, että olin saanut kaksi puhelua yksityisestä numerosta.
Tiesin.

Pian tuli kolmas puhelu.
"Olen pahoillani, mutta siirtoa ei voida tehdä. Alkio ei selvinnyt sulatuksesta."

Istuin vielä pitkään autossa. Itketti. Ilmoitin miehelleni. Laitoin viestiä myös ystäville, jotka tiesivät suuresta päivästä. Katsoin, kuinka juna aikanaan lähti liikkelle. Minun olisi pitänyt olla sen kyydissä.
Tuntui niin pahalta ja itketti, Lopulta oli lähdettävä takaisin kotiin. Olin tosin ollut jo vähällä ilmoittaa töihin voivani sittenkin tulla iltavuoroon, jonka olin perunut siirron vuoksi.
Mutta eihän siitä mitään olisi tullut. Itku tuli pitkin päivää, ihan satunnaisissa tilanteissa. Oli ihan kamala olo. Väsytti. Yhtäkkiä oli todella vaikea löytää mitään suuntaa mihinkään. "Mitä nyt? Mitä me nyt odotamme?!" Totta kai oli paljonkin juttuja, joita oli edessä, ihan jo alkaen Huldan 2-vuotisjuhlista. Mutta olin vain niin kamalan väsynyt. Pettynyt. Surullinen. Ahdistunut.

Tiesin, että seuraavaan IVF-hoitoon olisi 4 kuukauden jono, ja ilmoitin heti polille, mitä oli tapahtunut ja että jatkaisimme vielä. Sen päätin, että en ala maanisesti haalimaan tekemistä ja suorittamista, jotta helmi-maaliskuu olisi jo. Sitä paitsi omissa skenaarioissani tuolloin ei kuitenkaan ehditä tekemään vielä mitään muuta kuin elättelemään suuria toiveita päivä toisensa jälkeen, vajoamaan pettymyksiin, rakentamaan uutta toivoa ja taas pettymään karvaasti. Siis varsin raskasta tunnevuoristorataa. Puhumattakaan fyysisestä puolesta, jolloin joutuisin taas pistämään hormoneita itseeni, menemään punktioon ja... voi ei.

Pala palalta olo alkoi helpottamaan.
Jo samana päivänä vietimme kullanarvoista päivää perheen kesken ja saimme juteltua miehen kanssa. Päivä oli oikein kaunis ja kävimme ihailemassa luontoa. Jälleen kerran oli niin hassua huomata, kuinka iso, taitava, oppivainen, rohkea ja utelias kokeilemaan on tuo meidän (tuolloin lähes) 2-vuotiaamme!
Seuraavana päivänä ystäväni tuli käymään ja toi yllättäen kukkia. Juteltiin, oltiin vaan. Teki hyvää. 
Kolmantena päivänä kaikki tuntui vielä merkityksettömältä, "ihan samalta". Ajoin iltavuoroon, itketti. Apulaisosastonhoitaja tuli käytävällä vastaan toivottaen tervetulleeksi.
"Miltä tuntuu tulla töihin?", hän kysyi iloiseen tapaansa. Itku pyrki taas silmiin.
Kerroin, että töihin on oikeasti tosi kiva tulla, mutta nyt on tällaista.
Sitten olo oikeastaan helpotti. Oli hyvä olla töissä, keskittyä johonkin muuhun.
Kotona löysin jääkaapin täydeltä tätini yllättäen tuomia suppilovahveroita!! 
Ja niin alkoi synttäreiden valmisteleminen ja lopulta rakkaan tyttäremme juhlat.

Nyt on uusi viikko ja huomaan olevani ihan kamalan väsynyt. Tavallaan löydän intoa ja iloa eri asioihin, mutta sitten samaan aikaan ahdistaa koko viikko. Toki olen aivan itse sopinut joka päivälle sosiaalisia juttuja, perjantaille pitkän työvuoron, josta suoraan menen viikonlopun leirille perheen kanssa. Sielläkin olen vastuuhommissa. Vähän sellainen hassu olo: tavallaan tosi hyvä, kun on kaikkea, mutta samalla "huh". Oikeastaan tosin kaipaan vain ihmisiä ympärilleni, ja tiedän, että kaikki, jokainen päivä, menee hyvin. 

Oloa helpotti myös se, että siirtoa varten aloitetut kaksi lääkettä on nyt purettu ja lopetettu sunnuntaina. Helpottaa, ettei tarvitse ottaa enää lääkkeitä. (Kerrottakoon tosin eräs tilanne apteekista. Menin hakemaan lisää toista lääkettä, jolloin miesfarmaseutti alkoi tutkia kulmat kurtussa pakettia. "Tää annoshan on valtava!" Hän halusi sittemmin varmistaa, tarvitsenko lisää. Sen verran tuo kommentti jäi tosin vaivaamaan, että kävin kauppareissun jälkeen kertomassa olostani. Kerroin, että tiedän vaihdevuosilääkkeen annoksen olevan normaalisti kolmannes tuosta, mutta käytän sitä nyt sattumoisin lapsettomuushoitoihin ja menossa kohta pakastealkion siirtoon. Että tulen sitten hakemaan lisää lääkettä, jos raskaus alkaa. Hieman tahdikkuutta, kiitos. Toki asettelin sanani hiukan rauhallisemmin, ja keskustelu oli molemminpuolin hyvä. )

Mutta nyt uusi päivä. Odotan kovasti, että uusi kierto alkaisi lääkkeiden lopettamisen jälkeen. Ja pakkohan se on myöntää, että toivo luomuraskaudesta itää. Voi tätä toivon ja epätoivon vaihtelua.

Aika ei työkengissä matele

Käytyämme polilla ja aloitettuani lääkkeen uumoilin ajan matelevan ja että tiedostaisin kuluvan päivän jatkuvasti. Ajattelinpa, että odottelisin malttamattomana ja kyllästyisin ajan kulumisen hitauteen. No voin sanoa, että näin taisi tapahtua parina ensimmäisenä päivänä. Se taisi olla sunnuntai. Ja nyt ollaan jo lauantaissa. Huomaan, että toden totta: enää yksi Terolut, ja sitten odotellaan vain kuukautisten alkamista ja ilmoittamista polille. Mutta jotenkin se ei ole enää edes päällimmäisenä mielessä. 

Nyt olen vain väsyneen onnellinen. Tunnen vartalossani, että takana ei ole mikään tavanomainen viikko. Tunnen, että ajatukseni ovat saaneet uutta virtaa, päässäni on raksuttanut erilaiset pohdinnat melkoisella vauhdilla, olen kulkenut kiireellä paikasta toiseen, kun samaan aikaan pitäisi olla ainakin viidessä eri tilanteessa, olen hikoillut suojavarusteissa, olen ajatuksissani hymyillyt ihan mahdottoman paljon. Toisinaan syömään on ehtinyt vaikka sitten vasta illalla, kun taas eilen lähdin ajelemaan kotiin yöllä, napattuani vauhdissa vain pari suolakeksiä ja muutaman Parrots-namun. Ja mitä ajattelen tästä kaikesta? Ihan mahtavaa!!

Tällä viikolla olen ollut ”takaisin remmissä”, kuten eräs työkaverini ihanasti sanoi. Tämä on ollut vain yksi kommentti, josta sydämeni on läikähtänyt. Olen tehnyt useita keikkavuoroja aivan ihanalla osastolla, ja vaikka vuorot ovat olleet superkiireisiä, niin olen niin onnellinen. Tietenkään tuollaista sairasta kiirettä ei kovin pitkää jaksa, mutta kuten eilenkin totesimme yhdessä työkavereideni kanssa, niin oli meillä sentään mukava ilta! Meillä oli hyvä tunnelma, jokainen auttoi toista, teimme töitä hyvillä mielin, ja jopa lääkärikin antoi palautetta, että meistä ei välity mikään stressaava kiire ja älytön hoppu.

Olen paljon kipuillut oman ammatillisen itsetuntoni kanssa viime aikoina. Toki olen tehnyt ajatuksissani aina erilaisia välitilinpäätöksiä, pohtinut, missä mennään ja mitä minun tulisi tehdä. Koen olevani paljon huonompi, kuin monet muut, monet opiskelijatkin. Koen olleeni osaston heikoin lenkki. Muistan vain ne kokemukset, joissa olen mokannut. Muistan ne, joissa en ole osannut. Koen, että vaikka olen ollut niin monta vuotta jo tietyillä osastoilla, minun ”kuuluisi” osata jo vaikka mitä. Fakta kuitenkin on, että vuoteni ovat olleet melko rikkonaisia, kun työkuvioni muuttuivat ja laajenivat, eikä tarkempi syventäminen yhden osaston laajaan potilasmateriaaliin ollut mahdollista. Sitten sijoitukseni on vaihtunut, olen ollut sairaslomilla raskauden aikana ja jäänyt lopulta äitiyslomalle ja hoitovapaalle. Vaikka työvuosia kuitenkin on jo melkoisesti, on outoa, jos minusta puhutaan ”konkarina”.

En oikein tiedä, kuinka tätä tulisi käsitellä. Olen ajatellut käydä juttelemassa osastonhoitajan kanssa mietteistäni, sillä samaan aikaan koen oloni niin vasta-alkajaksi, ja samaan aikaan yritän ymmärtää sitä faktaa, että esimerkiksi eilenkin minuun luotettiin niin paljon, että sain hoitaakseni osaston sairaimman potilaan. Ja hänen vointinsa myös helpottui illan aikana. Mikä siinä onkin, että omaa osaamiseensa ei pysty luottamaan? Totta kai hoidan ja teen, tiedän ja osaan paljon. Silti en pidä itseäni hyvänä hoitajana.

Pari päivää sitten mietin, että kuinka hienoa olisi opiskella uudelleen sairaanhoitajaksi. Nyt aikuisempana uskoisin siitä jäävän paremmin asioita mieleen. Voin sanoa, että kaksi ensimmäistä opiskeluvuotta, jolloin käytännössä opiskelimme paljon ja tärkeitä asioita, menivät minulla ruoan ja liikunnan kanssa kikkailuun. Muistan paljon enemmän ne palelemiset, hereillä pysymisen yrittämiset, ruoka-ahdistukset, turva-ruoat, liikunnat ja kaikki muut kamalat tunteet kuin ne opit, joita minun olisi pitänyt imeä koulun penkillä, kirjoista ja arvokkaista harjoitteluista. Vuosien varrella tapaamani opiskelijat ovat lähes poikkeuksetta tehneet minuun vaikutuksen. Niin osaavia, taitavia, fiksuja, tekeviä ja hoksaavia! Sydämeeni iskee silti joka kerta pieni piikki: en usko koskaan olleeni samanlainen. Minä olin huolissani vain omasta navastani. Nyt nuo luettelemani asiat ovat onneksi jo kaukaista historiaa, mutta silti tuntuu, että jonkinlaisia haamuja ja tapoja toimia on säilynyt pitkään. Ajattelen jo tässäkin ajassa, mitä olen ollut nykyisellä työnantajallani, on toimintatapoihini tullut muutoksia. Suurin vaikutus itselleni on ollut lapsen saaminen, ehdottomasti. Olen toki hoitanut työni parhaani mukaan, mutta huomaan silti saaneeni tekemisiini järjestystä, tehokkuutta ja reippautta, sellaista, mitä ei ennen Huldaa ollut.

Monisyinenhän tämä koko paletti on. Mieleeni nousee sana lempeys.
Lempeys on saanut nostaa enemmän päätään elämässäni. Se tuo päiviin rentoutta, iloa, letkeyttä ja spontaaniutta, jotka taas tavallaan ovat vaikuttamassa myös tehokkaampaan ja järjestelmällisempään tekemiseen (silloin, kun sellaisen aika on). Päivien ei todellakaan tarvitse olla tiettyihin (omiin) rutiineihin sidottua, vaan mennään tilanteen mukaan. Kun mielikään ei pane vastaan ja suhtaudun tilanteisiin lempeästi, myös energiaa jää hyvin niille asioille, joita on hoidettava.

Voisinpa siis soveltaa tuota samaa tapaa, lempeyttä, myös omaan ammatillisuuteeni.
Samalla haluaisin niin päästä ajassa eteenpäin, päästä järjestelemään työkuvioitani, tai ainakin tietämään, miten ne tulevat myöhemmin menemään. Oma toimeni on siellä, missä on, mutta sydän haikailee toisaalle…

Menneitä ei voi muuttaa. En voi elää opiskeluvuosiani eri tavoin, en voi uusia alkuvuosiani töissä, en voi tehdä mitään uudelleen. En myöskään voi hypätä tulevaisuuteen, kiirehtiä asioissa. On vain pyrittävä hyväksymään se, kaikki selviää ajallaan. On myös luotettava siihen, että osaan ja pärjään. Ja toisaalta: koskaan ei voi sanoa, että osaa kaiken. Työ on jatkuvaa uuden oppimista.

Tällä hetkellä en tiedä uusista keikkavuoroista, ja tunne vauhdikkaan viikon jälkeen on omituinen. On kuin jäisi vapaille tietäen palaavansa kohta taas töihin. Minäkin palaan, mutta en tiedä, milloin.
Mutta jos yksi sana kuvaisi oloani töistä, niin se olisi: olen aivan liekeissä.

Äiti oli töissä! Ja elämän muita iloja.

Nyt ymmärrän, mitä aiemmin keikkavuoroissa olleet työkaverini ovat tarkoittaneet.
Omaa aikaa kiireisessä työvuorossako?
Olen tehnyt nyt kaksi yövuoroa keikkalaisena. Jo ensimmäisen jälkeen leijuin pari päivää. Osin toki ihan siitäkin hyvästä, että unet jäivät sekä ennen että jälkeen todella vähiin. Hihittelin eräälle whatsapp-tarrallekin varmaan puoli tuntia.
Mutta kuinka hyvää tuo onkaan tehnyt. En olisi voinut koskaan kuvitellakaan, miten kivalta tuntuisi olla töissä. Tai että ylipäänsä muistaisin yhtään mitään. Minä todellakin muistin!
Tuntui niin hyvältä olla tekemässä töitä, toisenlaista hyödyllistä, haastaa itseä ja osallistua perheemme talouteen. Tuntui niin hyvältä istua autossa töistä kotiin ajaen, hoilata lauluja (pysyäkseni hereillä), hehkuttaa aamupalalle nousseille miehelle ja Huldalle yövuoron käänteistä ja väkipakolla kömpiä sänkyyn nukkumaan. Jälleen kerran olin viittä vaille jäämässä hereille suoriltaan yövuoron jälkeen, mutta jo kesken tämän ajattelemisen olin nukahtanut.

Pari tuntia myöhemmin hortoilin makuuhuoneesta kahvinkeittoon. Latasin veden keittimeen ja ihmettelin, kun tuloksena oli hailun teen väristä litkua. Kahviporot olivat unohtuneet.
Mutta olin onnellinen. Ai että, olin onnellinen.
Hulda, oi Hulda! Äiti oli töissä! Töissä!!
"Ätä!", tyttö hihkaisi ja tuli halaamaan minua vaaleat hiukset kiharassa sotkussa. Sitten etsittiin kasvoiltani korva, toinen korva, silmät, nenä ja suu. Kaikki tallessa.
Vedin paremmin keittämäni kahvit kitusiin, vaihdoin vaatteet ja lähdin vaunulenkille tyttöä nukuttamaan. Hymyilin kaikille ja kaikelle niin, että joku olisi saattanut jo hiukan ihmetellä.

Pääni oli (ja on) täynnä suuri ajatuksia ja pohdintoja.
Samaan aikaan, kun huomaan arjen pikkujuttujen Huldan kanssa olevan kovin suloisia ja ihania, mietin jo, milloin pääsen töihin uudelleen. Mietin oikeastaan asioita jo suuremmassakin mittakaavassa, kuten päiväkotia ja töihin paluuta. Vaikka virallisesti olenkin kotona vielä pitkään. Silti niin lyhyen aikaa.
Jos sydämeni olisi jonkinlainen astia, niin kuinkakohan iso tarvittaisi, jotta kaikki tunteeni mahtuisivat sinne? Työmietteet ovat vieneet jo melko suuren tilan, mutta niin ovat myös aivan arkiset ja arjen muut muutokset. Sillä kyllähän nyt tällaisen 1,5-vuotiaan tytön intoiluja uudesta ison tytön sängystä on vain niin liikuttavaa seurattavaa! Tai miten kivaa puuhaa oli istuttaa taimia ja siemeniä kasvihuoneeseen hankkimiini kasvusäkkeihin! Pidän tuon innon mielessäni, sillä nyt en uskalla edes käydä katsomassa tilannetta. Yöllä oli ollut pakkasta. Ja entä sitten 300 eri projektiani! Oi, miten haaveilenkin joskus katkeamattomasta ajasta, jolloin saisi aikaan muutakin, kuin vain pienen osan. Tämän ääneen puhuttuani sai mieheni tartunnan inspiraatiosta, ja oi, mitä täällä onkaan tapahtunut! Kodistamme tehdään pikkuhiljaa meidän näköisemme!

No joo, töihin olisi ihana päästä.
Mutta miten iloitsenkaan myös meidän elämästä!

Tästä se lähtee - keikkailu!

Minun kuuluisi nyt nukkua. Uni ei vain tule, eikä tullut oikein viime yönäkään. Sain nimittäin eilen puhelinsoiton, jonka myötä pomppasin kattoon, en meinannut pysyä nahoissani. Vihdoin ja viimein sain ekan keikkavuoron! Olin niin innoissani, että olisin aivan mieluusti käyttänyt tuon innon ja valvomisen töihin, sillä viime yönä en oikein nukkunut. Enkä nytkään,vaikka olen muka yrittänyt ennen töihin lähtöä. Sen sijaan ensi yönä ei sitten saisi nukkua. Silloin olen töissä.

Aika jännää aikaa kaiken kaikkiaan. Olen odottanut innolla ja jännityksellä mahdollisia keikkavuoroja, milloin ollen ihan tyytyväinen kotona oloon, milloin taas hieman alakuloisesti pohtien, että näinköhän minusta on enää aikaisempiin töihini. Ovat varmasti huomanneet, kuinka hyvin kaikki luistaa ja rullaa, kun en ole sekottamassa pakkaa ja muka-tekemässä.

Ja sitten tuli se soitto.
"Joo! Sopii! Tai kysyn vielä mieheltä...", oli vilpitön reaktioni.
Tänäinen on sujunut hitaasti. Olen koonnut mukaan otettavat tavarat mukaan eväskassista, johon olin tyhjentänyt lokeroni sisältöä 1,5 vuotta sitten. Löysin käsidesiä, kynsilakanpoistoainetta, muistikirjan, kynäkotelon, henkilötunnistuskortin ja pienen KitKat-patukan. Oli kuin olisi katsonut menneeseen, vaikka silti kaikki tuntui tuoreelta. Iloisesti höpöttelevä taapero sekä KitKatin parasta ennen päiväys 4/19 kertoivat, että aika oli ihan eri.

Minulla on jostain syystä tunne, kuin menisin takaisin vuoteen 2017. Vaikka jäinkin töistä pois syyskuussa 2018, niin silti tuo vuosi 2017 on toiminut hyvin monella saralla käänteentekevänä vuotena. Eilen lisäksi tulin pukeneeksi ylleni lempi-vaatekokonaisuuden ensimmäistä kertaa pariin vuoteen. Sen, jota tulin käyttäneeksi paljon vuonna 2017.

Moni asia on kuitenkin niin toisin. Omassa elämässäni varsinkin, ja voin vain uskoa, miten paljon työelämässäkin on. Huomaan, että se ensituntien into ja tarmo ovat saaneet huolestuneita ja jännittyneitä lisäsävyjä, ja monet ikävät ja kantapääkokemukset uhkaavat tuoda jännitystä päälle. Jännittäähän tämä kyllä, mutta yritän pitää sen hyvänä jännityksenä.
Onhan tämä keikalle kysyminen ollut niin iso juttu ja tärkeään aikaan tullut asia. Minua pyydettiin töihin! Minua!
Uskon, että vaikka nyt moni asia tuntuu unohtuneen jonnekin taaperojuttujen taakse, niin kyllä moni asia varmasti nousee nopeasti taas pintaan selkärangasta.
Oma erikoisuutensa on myös siinä, että nyt mies jää lapsen kanssa kaksin kotiin ensi kertaa. Kyllä hän pärjää. Mutta ongan tämä itsellenikin taas uutta.

Apua.
Nyt soi herätys. Aika nousta ylös, syödä, koota eväät, antaa iltamaito lapselle ja huikata heipat. Äiti lähtee nyt töihin.

Ai mitä mielessä? Ruoka. Ja vähän muutakin.

Tänä yönä en ole oikeastaan nukkunut lainkaan.
Ensin en voinut mennä nukkumaan (syy selviää myöhemmin), sitten en malttanut ja hiukan torkahdettuani Hulda heräsi itkemään. Sylittelimme pitkään, ja vaikka tyttö olikin tuhissut unisena jo hyvän tovin, en vain raaskinut laskea häntä takaisin sänkyyn. Oli vain niin hyvä olla siinä häntä lähellä. Sen koommin en oikeastaan enää nukkunutkaan, tuosta taas en tiedä, miksi. Muutaman kerran tyttö taisi taas parahtaa lyhyesti, mutta jo kello 4 tuumasin, että antaa olla. Jossain kohdin sitten vain nousin kahvin keittoon ja fiilistelemään sitä, että kerrankos sitä saa syödä aamupalan rauhassa. Aamupalahetket kun tuppaavat yleensä olemaan melko vauhdikkaita.

Tämä ei siis ole aamupalani!! :D

Tänään on edessä seuraavanlainen pulma: en vain osaa päättää, mitä kivaa tänään tekisi! Joko pidämme Huldan kanssa siivouspäivän (jep, "kivan" ja "siivouspäivän" voi oikeasti yhdistää!) ja lähdemme tavanomaiselle vaunulenkille tai sitten huristelemme kaupunkiin kirpputorikierrokselle. Tekisipä mieli kokeilla yhtä sun toista ohjetta, joita olen taas tallennellut kännykkäni suosikkeihin tai laittanut ylös lainatuista kirjoista! Vaan kun eipä sitä syödäkään voi määräänsä enempää. :D

Huldan ja minun ruoat joskus keväällä.
Ajan ilmoittaminen siksi, että nykyään ensin mainittu ei tyytyisi tuohon määrään.

On siis jälleen tammikuu, eli Vegaanihaasteen pääpainotuskuukausi. (Haaste pyörii ympäri vuoden, mutta kaikki medianäkyvyys ynnä muu ovat suurempaa tässä kuussa) Osallistun haasteeseen jo kolmatta vuotta peräkkäin, ja jo joulukuussa olo alkoi olla jo siihen valmistautuva. Miten kivaa, että se tulee taas! Ensimmäisenä vuonna vedin sen melko tiukkapipoisesti täydelliseen "suoritukseen" pyrkien, mutta se sellainen itsensä moittiminen esimerkiksi kylässä otetusta tarjottavasta ei tuntunut hyvältä. Jatkoin haasteen jälkeen lakto-ovo-linjalla, joka taas päättyi siihen, että kaikki pavut ja kasvimaitotuotteet alkoivat etomaan. Legendaarista olikin, että aloin myös himoitsemaan pihviä ja lohkoperunoita. Raskaushan se noissa oli "syypäänä", ja elimistö kaipaili selvästi rautaa.
Mutta vauvan synnyttyä jatkoin taas melko pian kasvisruokailijana, ja oikeastaan myös kotivegaanina. Näin ollen nuo Vegaanihaasteen uutiskirjeet ja infot eivät välttämättä tuo suurta uutta, mitä nyt virkistää muistia eri aihepiireistä ja toisaalta myös innostaa testailemaan ja kokeilemaan eri reseptejä. On mukava myös lukea Facebookin keskusteluryhmästä muiden ajatuksia haasteesta. Omat painopisteet vegaaniuteen pyrkimisessä ovat ajan saatossa, siis 15-vuotiaasta lähtien, muuttuneet jonkin verran, ja on myös hyvä haastaa itseä pohtimaan asioita monelta kantilta. Niin mielenkiintoinen (ja ehdottomasti myös ahdistavakin, esimerkiksi tehoeläintuotantoa ja ilmastoasioita koskien) koko aihepiiri kaikkineen!

Vou, näitä falafelkekkereitä lisää!

Sehän on selvä, että reseptejä on tullut selailtua jälleen viime aikoina, ja vaikka välillä en malttaisi laskea puhelinta iltaisin kädestäni intoillessani eri ohjeita, niin tosiasiassa minua on pitänyt myöhään hereillä muuan tentti. Kävin ennen joulua ilmiantamassa itseni töissä, mutta samalla huomasin lääkelupieni vanhentuneen. Aikomukseni on käydä tenttimässä alue huomenna, ja olenkin lukenut alueen eri osia joka päivän kuluneena vuonna. Ja luettavaa kyllä on! Pääasiassa asiat ovat hyvinkin tuttuja käytännön töistä, joten uskon kokemuksen auttavan paljonkin. Tosin huomaan myös sykkeen nousevan lukiessani aluetta. Niin paljon muistoja ja kokemuksia on noussut mieleen eri aihepiireistä! Jostain syystä mieli täyttyy vain niistä kantapääkeisseistä, ja melkeinpä pelko nostaa päätään: miten tulen ikinä pärjäämään töissä!? Tiedän silti varsin hyvin, että olen osannut tehdä paljon oikeinkin! Yhtäältä ajatuskiemuroissa kulkee myös aivan suunnaton into ja mielenkiinto: voi että, tätä lisää! Haluan päästä näyttämään (itselleni), että minä osaan ja pystyn tähän!
Kyllä, minua pelottaa töihin paluu, vaikka keikkaillenkin.
Minua pelottaa, että mokaan, epäonnistun, en osaa ja sählään. Pelkään, että väsyn, uuvun, murehdin ja suren.
Kohtaan näitä tunteita päivittäin tenttialuetta lukiessani. Mutta mitä pidemmälle pääsen alueessa, sitä vahvempana kuulen mielessäni: sinä tulet pärjäämään hienosti ja loistavasti. Kyse on kuitenkin työstä, jossa olen iloinnut ja nauttinut, saanut haastaa itseäni ja tehdä työtä ihmisten parissa upeiden työkavereiden kanssa!
Siispä toive tälle vuodelle: keikkavuorojen alettua pidän itsestäni erittäin hyvää huolta. Hellin, suon lepoa, syön hyvää ruokaa, riittävästi, olen armollinen itselleni. Hengitän syvään ja sanon itselleni: sinusta on tähän, hyvin menee.

Mitä seuraavaksi kokkaisi tai leipoisi?

Napa on nyt tärkein

Vuosi vaihtui hiukan yllättäen. Arki itsessään on minusta niin kiehtovaa ja innostavaa, että saatan välillä unohtaa tyystin, mitä ympärillä vietetään. Tai en nyt ihan tyystin, mutta noin niin kuin suunnilleen. Toisaalta vuodenvaihde ei juuri koskaan ole ollut minulle sen suurempi juttu, ja saatan ennemminkin odotella, että voisikohan nuo pakolliset pyhäpäivät tästä jo häipyä pois alta. Toisaalta mielessäni on ollut jo niin paljon esimerkiksi kirppisreissut ja jotkut ostossuunnitelmat, että tuollaiset uudenvuodenpäivät eivät ole oikein sopineet malttamattomalle mielelleni.

Somessa näkyi joitakin päivityksiä kuluneen vuosikymmenen tapahtumista. Muutaman selattuani ajattelin ensin, että eipä itsellä sen kummempaa ole tapahtunut viimeisen 10 vuoden aikana. Mutta tätä ajatusta seuranneen vaunulenkin aikana ehdin miettiä enemmän. Tuli aika melankolinen, haikea olo. Kyllähän tapahtumaa oli, yhtä ja toista. Osaa puin vieläkin, suren, etten antanut elämälle enempää mahdollisuutta. Suren, että rajoitin niin paljon, kuuntelin valheita. Suren tehtyjä valintoja. Mutta toisaalta jälkikäteen sureminen ei auta, ja olen juttelut ammattilaisen kanssa tehnyt. Aina voi toki löytää jotain uutta kaihertavaa, mutta jo monta vuotta olen päättänyt vain ottaa opiksi ja ammentaa uutta näkökulmaa tämän päivän asioihin omien kokemusteni kautta.

Aika suuressa pähkinänkuoressa vuosikymmen:.

Vuosikymmen vaihtui välivuoden aikana, jolloin olin saanut värit elämääni ja opettelin elämää, ja noh... syömään. Soitin pianoa ja suoritin D-tutkinnon, josta olen vieläkin kovin mielissäni. Tapasimme mieheni kanssa ja siinä se kesä sitten meni asuinpaikkakuntiemme välissä suhaten, kunnes lähdin syksyllä työharjoitteluun Nepaliin. Paluun jälkeinen uusi vuosi olikin sitten unohtumaton, ja siitä todisteena on sormus nimettömässäni, joka käytiin hankkimassa pari kuukautta myöhemmin. Voi siis sanoa, että onhan uudella vuodella sittenkin jotain merkitystä. ;)
Opiskelut jatkuivat molemmilla tahoillaan, ja nyt olin jo palannut takaisin opiskelukaupunkiini. Siellä vedin kaksi viimeistä vuotta "täysillä", pyrkien elämään kahden ensimmäisen vuoden edestä. Viimeinen opiskeluvuosi olikin yksi parhaimmista. Sitten tapahtui vauhdilla, kaikki kuukauden sisään: valmistuin kahteen ammattiin, muutin pois opiskelukaupungistani, valmistelimme häitä, menimme naimisiin, muutin mieheni luo toiseen kaupunkiin ja aloitimme molemmat uusissa töissä, jonka jälkeen vuorotyöläisinä emme sitten juurikaan enää nähneet toisiamme. Syksyllä kypsyi päätös muuttaa kotipaikkakunnalleni, josta ostimme rivitaloasunnon. Sinne muutimme tammikuussa 2013, ja kuukausi tuosta aloitimme taas uusissa töissä. Tuo työpaikka rankkuudesta huolimatta on ollut elämäni parhaimpia, ja vieläkin vihlaisee se, että olen lähtenyt sieltä pois. Luotto uuteen paikkaan on tosin kova. Tammikuu 2013 osoittautui mullistavaksi myös sen suhteen, että sain tuolloin kuulla lapsettomuudesta, ja se taas suisti minut melko tummiin sfääreihin. Vuodet 2013-2015 olivat meille yhdessä ja erikseen vaikeita, vaikka samalla teimmekin kivoja asioita. 2015 aloitimme lapsettomuushoidot eri tavoin minkään tuottamatta tulosta. 2016 alkoi tapahtua muulla tavoin: löysimme vihdoinkin oman seurakunnan ja saimme rutkasti ystäviä. Vihdoinkin tunne johonkin kuulumisesta! Sain rohkeutta ja luottamusta myös leipomiseen ja ruoanlaittoon vapaaehtoishommien myötä. 2017 oli myös suuri vuosi. Kävin 11,5 vuoden jälkeen tapaamassa vaihtariperhettäni Kanadassa, ja se rankkuudestaan huolimatta oli aivan mieletön kokemus oman henkisen kasvuni kannalta, ja toki muutenkin. Samanlaista elämän läpikäymistä oli tavallaan myös Lapin vaellus syksyllä. Joulukuussa 30-ikävuoden kunniaksi vietetyt Retrojuhlat kulminoivat koko vuoden. Kaikkien näiden oli tapahduttava, jotta sain jotenkin alitajuisesti ja henkisesti tilaa, puhdistautua, järjesteltyä elämääni.

2018 otimme suuren askeleen ja aloitimme IVF-hoidot. Komplikaatioiden ja "kokeillaan nyt sitten, vaikka tuskinpa siitä mitään tulee" -ajatusten siivittämänä sain eräänä iltana kuulla olevani erittäinkin raskaana. Kesällä möimme asuntomme ja muutimme vuokralle. Loppuvuodesta tuo suuri ihme, Vauvanitu, syntyi, sekoitti kaiken ja laittoi kaiken kohdilleen.
2019 löysimme unelmiemme kodin ja muutimme. Pian vietimme myös 1-vuotissynttäreitä.

Vietin joulun ja uuden vuoden välin sometaukoa hiukan yllättäen, mutta siitä hanakasti kiinni pitäen. Ei se tuntunut lainkaan vaikealta, mutta vaikeahkoa oli ehkä sitten "paluu". Tuntui jokseenkin turhalta lähteä selaamaan Instagramin storeja ja feediä, rullailla alas Facebookin seinällä, nähdä erilaisia keskustelun aloituksia tai tuttujen ja tuntemattomien päivityksiä. Ei sillä, että mitenkään vähättelisin ystäviäni tai en olisi kiinnostunut heistä, mutta koin tuollaisen selaamisen jotenkin... turhana. Ja toisaalta miksi päivittäisin omasta arjestani kenties odottaen tykkäyksiä, kun kuitenkin tärkeimmät tykkääjäni ovat omassa arjessani, minun oma perheeni? Luultavasti tulen jossain kohdin pitämään taukoja uudelleen, vaikka en täysin poistuisikaan somekanavista. En koe olevani riippuvainen somesta, mutta huomaan sen silti keskeyttävän arkeani. Ja halusin tai en, niin alitajuisesti se myös vaikuttaa siihen, mitä ajattelen omasta elämästäni ja asioistani. Kurjimmillaan oma tekeminen ja saavutukset tuntuvat niin huonoilta, kun feedi täyttyy mitä upeimmista jutuista, ajatuksista, kuvista ja julkaisuista. Vaikka kyllähän nyt kaikki tietävät, että kenenkään elämä ei ole mitään kiiltokuvaa.

Rakastan puuhailla asioita. Intoilen jo nyt tulevista arkiruoista, joita suunnittelin eilen. Kaikki uusia kokeiluja. Vahinko, ettei mitään juhlia tai kutsuja ole tulossa lähiaikoina, mutta eiköhän nyt jotain saada taas aikaan. Rakastan arjen pieniä iloja ja tekemisiä. Sitä, että saan hassutella ja ilmeillä peilikuvilla pukiessani Huldaa ulos. Hän kujeilee yhtä lailla, kihertää sylissäni. Sitten koppaan tytön vaunuihin, lykkään vaunut jonkin matkaa eteenpäin, kunnes tyttö alkaa jo tietyt puut, mutkat ja mäet nähtyään hihkumaan. Leikkipuisto!
Rakastan sitä iloa ja onnellisuutta, joka paistaa tyttöni kasvoilta työntäessäni hänelle vauhtia keinussa. Sitten kiipeillään hetken aikaa liukumäelle, lasketaan yhdessä huiiiiii, ja kiivetään taas uudelleen. Sen jälkeen onkin mukava peitellä Hulda toppapussin sisälle ja jatkamme vaunulenkkiä, jonka aikana uni vie voiton.
Rakastan meidän kotiamme, joka ja josta käsin mahdollistuu niin paljon. Rakastan miestäni, jonka kanssa olemme löytäneet yhteyden, jollaisesta on vain voinut unelmoida. Rakastan myös sitä tietoisuutta, että elämäni on ihan oikeasti nyt juuri sitä, mistä olen haaveillut. Eikä sitä, mitä sosiaalinen media välittää.
Joskus, ennen "virallista" taukoani, saatoin ihan todella unohtaa kännykän ja koko somen, ja kuinka nautinkaan.
Elämäni, olet ihana ja kaunis. Tämä hetki, juuri tässä ja nyt.
"Missä napa?", kysyn. Hulda vie etusormensa masulleen, löytää navan ja kihertää.
Napa on paljon tärkeämpi kuin sosiaalinen media.

Muksahteluja, hyviä unia ja syksyn tuulia

Huomenta!

Täällä me ollaan, aamukahvilla Huldan kanssa. Nyt olemme nukkuneet peräkkäin 11 (siis YKSITOISTA!!!) hyvää yötä, ja oma sumu alkaa toivon mukaan jo hiukan hälvetä. Parina aamuna, kuten tänään, Hulda on havahtunut nousuuni kello 7, ja olenkin kopannut hänet kantoreppuun jatkamaan uniaan (hän ei ole siis halunnut jäädä yksin) samalla, kun voin itse puuhailla jo aamutoimia. Aika ihanaa. Kantoreppu muutenkin on ollut viime aikoina tosi iso juttu. Voisikohan olla niin, että kaiken menon ja melskeen, kopsahtelun ja muksahtelun vastapainoksi Hulda kaipaa läheisyyttä. Nykyisin ollaan taas nukuttu unia repussa ja jonkin verran ollaan kuljettu niin ostoskeskuksessa ja metsän poluilla tuohon tyyliin. Mutta ihanahan tuo vain on; hetken aikaa ehdin jo miettimään, että olenkohan hankkinut oman repun lainareppujen jälkeen aivan turhaan, kun suurin tarve oli ollut refluksikuukausien aikana... Mutta huoli pois; syli kelpaa ja tämä äiti kyllä oikein mielellään kantaa!

Vaikka yöt ovatkin olleet selvästi paljon parempia on kroppa ehkä jäänyt jumittamaan tajutessaan, että tässä huushollissa saakin taas unta. Se kaipaisi sitä lisää ja lisää. Tietynlainen pöhnä on ollut siis päällä, mutta ei voi mitään. Menoa ja tekemistä on piisannut; olemme olleet keräämässä niin karviaisia kuin laittamassa kirpputoripöytää.

Tietynlainen haikeus ja kenties lapsettomuussurun sukulainen on hieman vallannut mieltä. Pääasiassahan elämä on hyvin pitkälti tässä ja nyt, mutta taustalla on hääräillyt kummallinen tunne. Se lienee saanut alkunsa joistakin kuulemistani vauvauutisista (ihanaa!), viikon takaisesta valokuvien menettämis -episodista sekä siitä, kun hinnoittelin niitä Huldan pikkuriikkisiä vaatteita kirpputoripöydälle. On kuin syystuuli alkaisi puhaltamaan, ruskan värjäämät lehdet tipahdella puista ja kesä auttamattomasti jäädä taakse. On vain muistot ja kaunis ruska. Ikävöin Huldan pikkuvauvavaihetta, ja samalla lähes nyyhkin päivittäin sitä, miten onnellinen olen tyttärestämme. Iloitsen hänen kanssaan vietetyistä hetkistä ja päivistä. En tarkalleen ottaen tiedä, haluaisinko varsinaisesti palata takaisin, sillä koko ajan tapahtuu jotain uutta ja mielenkiintoista ja mielessäni siintävät jo asiat, joita voi tehdä Huldan kanssa sitten hiukan vanhempana. Ehkä se on se ainutlaatuisuus, jota en saa enää koskaan kokea sellaisenaan, jota kaipaan. Ja toisaalta pelko siitä, saako raskautta, synnytystä, pikkuvauva-aikaa ja kaikkea siihen liittyvää kokea enää uudelleen. Pelko, joka on jossain hyvin taka-alalla, mutta on kuitenkin. Onneksi arki ja muut elämässä olevat asiat vievät niin paljon aikaa ja mielenkiintoa, ettei siihen ole tarvetta liiemmin keskittyä.
Mutta tiedostan sen olemassaolon.

Piipahdimme eräänä päivänä moikkaamassa työkavereitani. Ajaessani kohti työpaikkaani mielessä kihelmöi; jännitti, innosti, oli haikea ja nostalginen olo. Oli kiva huomata, kuinka iloisen vastaanoton saimme. Hulda katseli kiinnostuneena ihmisiä ja me saimme jutustella kuulumisia. Kuinka merkillinen käynti. Tavallaan tekisi hirveästi mieli päästä keikkailemaan (lienee "oman itsen" ja "omien juttujen" sekä ammattitaidon ylläpidon tarvetta), mutta en siltikään ole vielä valmis. En halua rikkoa vauvavuotta vielä yksittäiselläkään työvuorolla. Oli myös ihanaa kuulla ihmisten positiivisesta ja erittäin rohkaisevasta suhtautumisesta hoitovapaani pituuteen.

Syksy saapuu väistämättä, ja on ollut yritettävä suuntautua jotenkin sellaiseen moodiin. Olen toki vietellyt koko tämän vuoden aika aikataulutonta elämää, mutta kenties kesä saa vieläkin rennomman olon. Syksyn tullen sitä kuitenkin usein kaipaa jonkinlaista ryhtiliikettä, edes jonkin säännöllisen menon. Olen jo katsellut hiukan yhteistä harrastusta minulle ja Huldalle sekä kartoittanut omia juttuja (okei. Myönnän. Tästä aloitin, mutta voin sanoa, että olin jo ollut tietoinen yhteisistä jutuista, joten paljon selvitettävää ei ollut). Nyt voisin lähteä käymään jonkinlaisessa perhekerhossa tytön kanssa, ja ilmeisesti myös muskaria ollaan laittamassa käyntiin samalla taholla. Toista muskaria katsoin jo, mutta ajankohta on melko hankala meille. Ei meillä mitään minuuttiaikataulua ole arjessa, mutta sen vain tietää, että kello 11 Hulda joko nukkuu tai syö. En jotenkin näe, että olisimme juuri silloin muskarissa. Oli aika jännä huomata, että vanhempi-vauva-jumpparyhmiä olisi, mutta -hyvänen aika!- Hulda ei kohta ole enää vauva. Mitä yksivuotiaan kanssa voi harrastaa täällä päin?
Itse olen ajatellut ilmoittautua useaan jumpparyhmään ja katsoa sitten mieheni työvuorojen ja perhe-elämämme puitteissa, mihin milloinkin pääsen. Palaan takaisin tuttuihin kuvioihin, mutta jotain uuttakin olen huomannut orastavan. Olen vuosia muistellut haikeudella, kuinka hauskaa oli kouluaikoina pelata niin jääkiekkoa, ringetteä, pesäpalloa, jalkapalloa, sählyä, lentopalloa ja koripalloa. Niin hauskaa! Nyt vasta olen alkanut tajuamaan, että voisihan niitä varmaan nykyäänkin pelata. Jostain syystä totuin aina miettimään, että olisin tosi huono, en joukkuelajien harrastaja, enkä varsinkaan urheilullinen. Kuka nyt minua haluaisi joukkueeseensa! Mutta nyt olen halunnut rikkoa tuota varmasti virheellistä käsitystä itsestäni, tai ainakin ajatella: mitä sitten!? Jos kyse on vain pelaamisesta ja hauskanpidosta urheilemalla, niin mitä sillä on väliä, mikä oma taso on? Ja itseasiassa: saakoon mennä koko itsensä mollaamiskäsitys! Vuosien varrella olen onneksi löytänyt itseni haastajan, useita liikuntamuuotoja harrastukseksi ja voin jopa sanoa olevani niissä hyvä. Joten enköhän nyt yhteen lentopalloon osu. Katsotaan, mihin palloon pääsen lopulta käsiksi.

Mutta tällaista meille. Kovasti mennään ja muksahdellaan. Sitten taas sylitellään, luetaan kirjoja ja viipotetaan taas menemään.

Mitä Sinulle kuuluu?