Suuria odotuksia tulevalle vuodelle

Syysaika ja loppuvuosi on kulunut rattoisasti sairastellessa - kuten monessa muussakin perheessä. Osa kivoista jutuista, kuten kerhokuvista, jäi täysin taudin jalkoihin, mutta onneksi ne tärkeämmät, kuten kerhon joulutupa, joulujuhlat ja minun synttäreiden vietto perheen kesken, saatiin onnistumaan. Toisaalta Tähti-vauva nykäisi vielä 39-40 asteen kuumeen juuri jouluksi (kuume laski onneksi lääkkeellä), mutta toisaalta vanhempani olivat niin innolla tulossa meille, että sairastelu ei jäänyt päällimmäisenä mieleen.
Tuosta puheen ollen: oli muuten tosi tärkeä rohjeta kutsua vanhempani ja veljeni ensimmäistä kertaa meille joulun viettoon. Se todella vaati rohkeutta, mutta miten kivalta tuntuikaan viettää joulua meillä ja meidän ruoilla (toki mukana oli myös juustoja ja lohta sekä vanhempieni tuomaa kinkkua, joten jokaiselle oli jotain). Nautimme kaikki päivästä!

Hämmästelen yhtenään ajan nopeasti kulumista, ja haikeus lisääntyy aina, kun Tähti-vauvan kuukausipäivä on käsillä. Nyt hän on jo 10 kuukautta!! Enää alle 2 kuukautta vauvavuotta jäljellä, en kestä. 
Nyt tuohon haikeusjuttuun tuli vielä lisää kierroksia, kun sain eilen melkoisen puhelun. Näin toki jo soittajan nimen ennen vastaamista, mutta yllätys oli melkoinen, kun asia selvisi. Sieltä nimittäin soitteli osastonhoitaja juuri siltä osastolta, jonne kaipailisin töihin!! Hän kyseli, olisinko ollut kiinnostunut tietystä ajasta puolikkaalla työajalla. Vai että olisinko?! Toisaalta totta kai minun olisi juteltava mieheni ja lastenhoitoon osallistuvien vanhempieni kanssa...

Illalla kävin hiihtämässä hiihtoladuilla, jonne vuosien varrella olen purkanut niin paljon sydäntäni. Lapsettomuus- ja lapsettomuushoitomurheita, raskauspohdintoja, yrittänyt vauhdittaa synnytyksiä, mutta myös työpohdintoja, uskon asioita, ihmissuhdekuvioita... Nyt melkeinpä itketti, sillä yhtäkkiä kaikki tunteet vain tuntuivat vyöryvän ylleni.
Innostus. Ihanaa, vau, mahtavaa, jee!! Kuinka olinkaan hetki sitten ollut tosi ahdistunut muun muassa omasta työnteostani, ja ihan vain väsymyksen vaikutuksesta. Ja nyt minua pyydettiin haikailemalleni osastolle! VAU!!!
Malttamattomuus. Joko saa aloittaa?? Mihin tämä voisi johtaa? Kuinka pitkään työt tulisivat jatkumaan?
Pelko. Mitähän minä mokaan taas?
Jännitys. Miten arki lähtee sujumaan? Miten väsynyt olen?
HAIKEUS. Tässäkö tämä vauvakuplailu sitten olikin? Nytkö se loppuu? Nyt on jo ikävä lapsia. Yhyy!

Mieleen vyöryi myös lapsettomuusjutut, oikein toden teolla. Sitähän ei voi tietää, oliko tämä tässä. Jos nyt "annan pikkusormen" töille, niin pääsenkö koskaan enää tällaiseen pikkulapsiarkikuplaan?

Mutta sitten, kun oikein miettii, niin kyllähän minä olin joka tapauksessa aikonut aloittaa keikkailun tuossa Tähti-vauvan 1v-synttäreiden jälkeen. Symbioosi tulisi muutenkin väljentymään. Ja kunhan unikoulu saadaan pidettyä, niin nukkuminenkin varmasti helpottuu. Ikääkin tulee Tähti-vauvalle koko ajan lisää, ja teoriassa imetyskerrat myös vähenevät. Nyt sairastelujen myötä hän kyllä ottaa maitoa varsin usein päivän aikana, mutta luulisi senkin helpottuvan. Eivätkä ne lapset mihinkään häviä, kun palaan töihin. :)

Ja ne lapsettomuusmurheet. Hirveä vauvakuume, ihan koko ajan. 

Ja minusta on ihan hirmuisen jännittävää ja kutkuttavaa ajatella, mitä tuleva vuosi tulee tuomaan tullessaan. Ainakin nuo työkuviot, mutta omissa haaveissani pääsemme kokeilemaan vielä pakkasalkion siirtoja...

Sekalainen sepostus, koska ympärillä hyöritään ja pyöritään. Lupasin Huldalle kirjoittavani hetken, ennen kuin katsomme taas hänen kuviaan. Tarkoitukseni olisi tehdä jälleen valokuvakirja hänelle, mutta toki nyt myös Tähti-vauvalle.

Kuuntelusuositus: Kierron verran toivoa -podcast

Kävin tänään pitkällä kävelylenkillä. Pitkäksi olin sitä jo alunperinkin suunnitellut, koska oli ihanaa päästä pitkästä aikaa itsekseen metsään kävelylle. Mutta ensin poikkesin matkan varrella olleelle laavulle, koska nuotion tuoksu (siis sellainen "kestotuoksu") houkutteli. Meninpä siis fiilistelemään laavulle, tuoksua ja retkihaaveita. Matka jatkui. Kuuntelemani podcast-jakso tuli aikanaan päätökseen ja aloitin uuden. Eräs jakso oli sellainen, jossa oli haastateltavana Viimeistä murua myöten -blogista tuttu Saara Atula, joten aloitin sen. Mutta vaikka kuinka jakso ja jutut olisivat kiinnostaneet, niin juuri nyt koin tarvitsevani jotain muuta. No, laitoin Spotifyhin hakusanaksi "vauvakuume", aloittelin muutamia, kunnes vastaani tuli Simpukka-yhdistyksenkin ig-sivuilla mainostettu Kierron verran toivoa.
Toisaalta mietin, että huvittaisiko minua kuunnella sellaista perinteistä "mitään ei tapahtunut, mentiin tutkimuksiin, rankkaa oli ja lapsi tuli/ei tullut" -tyyppistä kertomusta, vaikka jokaisen kokemus onkin arvokas ja vähintäänkin yhden podcast-jakson arvoinen. Mutta aloitin silti jakson nimeltä "PCOS ja lapsitoive". Haastateltavana ollut Jennika Salmela sai aikaan sen, että jumituin kuuntelemaan jaksoa herkeämättä (ja toivomaan, että koti ei tulisi vielä vastaan jakson ollessa kesken).

Jaksossa käytiin ihanalla tavalla läpi Jennikan oma lapsettomuustaipale, sillä se oli myös syy, jonka vuoksi hän oli tällä hetkellä yrittäjänä PCOS:n tiimoilta, auttaen satoja naisia. Jennikan kertoma kokemus lapsettomuudesta kosketti ja osui monin tavoin yksiin meidänkin kokemusten kanssa. (Ja jos tarkkoja ollaan, niin mekin aloitimme yrittämisen vuonna 2012, saaden lääkäriltä tylyn tuomion v 2013, eikä minullekaan kerrottu, mikä tuo kirjainhirviö oikein on.) Oli herkistyttävää, upeaa ja kovin rohkaisevaa kuulla siitä polusta, tiestä, kivuista ja oivalluksista, joista Salmela kertoi. Koettuaan olevansa aivan loppu keskellä hoitoja alkoi hän tekemään arvaamattoman tärkeitä oivalluksia omasta itsestään, kehostaan, mielestään ja koko kokonaisuudesta. Hän vertasi PCOS:n aiheuttamaa munarakkulahelminauhaa "orkesteriksi", joka ei oikein osaa soittaa yhteen, ja meitä "kapellimestareiksi". Olisiko jotain, jolla itse voisi auttaa omaa kehoaan toimimaan oikein? Tästä alkoi Jennikan matka kohti oman olon kuuntelemista, sen tarpeisiin vastaamista ja aidosti sen mukaan toimimista, mitä keho ja mieli tarvisisivat, eikä vain siksi, että niin "pitäisi", vaan koska niin olisi hyvä juuri itselle.

Hyvin samantyyppisiä ajatuksia olen lapsettomuusvuosien varrella pohtinut itsekin, mutta voin myöntää, että aina en ole ehkä osannut suhtautua asioihin kovin lempeästi. Olen uskoakseni suorittanut hyvinvointiakin, jota se ei tietenkään saisi olla. Olen ensin vaatinut ihan liikoja omalta keholta, sitten ollut vaativa "terveellisemmällä" tavalla, kenties mennyt myös sille linjalle, jolloin olen kuvitellut voivani tasapainottaa omaa kehoa, kun hankin vitamiinit x, x ja x. Tai välttelen ruoka-ainetta x. Ja samaan aikaan keho oli muuten aika sekaisin. Mutta eihän se mene niin. Ei hyvinvointia voi suorittaa. Olisihan se jo aika paradoksaalista.

En tiedä, miksi juuri tänään tuo podijakso kosketti ja todella nappasi mukaansa. Sanoin miehellekin, kun suu vaahdossa sitten hölpötin ajatuksiani toisen lapsen keppostellessa (kipeänä ei vaan aina jaksaisi) ja toisen lapsen itkiessä (oli juuri kaadunnut. Lenkin aikainen aika oli oikeasti mennyt hyvin.), että välillä tuntuu, kuin toisinaan jollakin "prosessilla" on tosi monta ketjua, jotka täydentävät ja avaavat enemmän sitä viestiä, joka niiden kautta olisi kuultava. Nyt tekijöitä on ollut jo hengellisellä saralla, sosiaalisella, toisten tukemisella, nukkumisella, parisuhteen parissa, liikunnan kohdalla, oman mielen tasolla ja kenties nyt myös tuon podin viesti oman hormonitoiminnan tasoittamisen parissa myös. En sano, että nyt kaikki on sitten selvää ja selkeää, eikä tässä sitten muuta enää tarvitakaan, kuin huolehtia siteet ja kuukupit valmiiksi. :D Mutta viesti alkaa hiljalleen avautua tiestä, jolle olisi kenties hyvä astua.

Ajattelen, että minullakin on ollut oma pysäytykseni. Vuosi 2017 oli mielestäni merkittävä. Se oli tosi rankka kaikkine kilpirauhasen vajaatoiminnan diagnosoimisesta jatkuviin parisuhdeongelmiin. Mutta se oli ihan supertärkeä. Kävin tuolloin maassa, jossa olin ollut 11,5 vuotta aiemmin vaihto-oppilaana, sain jutella, kuunnella, selvittää ja eheytyä, voimaantua ja saada ihan järjettömän paljon jälleenrakennusta omaan itseeni ja menneisyyteni liittyen. Kesällä olimme ihan varmoja, että ei tästä tule yhtään mitään, sovimme aikatauluista, jonka jälkeen laittaisimme eropaperit vireille ja sitten ajoin kolarin. Se muutti taas kaiken, ja koko erohässäkkä unohtui. (Voin kertoa, että isoin kolaus kolari oli autolle ja itsetunnolleni.) Loppukesästä kävin vaeltamassa Lapissa hyvän ystäväni kanssa ja yhtenä päivänä itkin elämääni tuntureille. Itku tuli aivan yllättäen, suoraan sydämestä ja aivan raakana. Itkin, itkin ja itkin. Ja vaikka se harmittikin, niin enemmän se puhdisti, oli armollinen ja anteeksi antava Syksymmällä, kutakuinkin näihin aikoihin (hei itseasiassa se todella oli pyhäinpäivän viikonloppu!! Eli samoja aikoja, kun esikoisemme on syntynyt.) kävimme SimpukkaParit-leirillä, ja sekin oli pelkkää itkua. Lopputulemana söimme halloween-munkkeja alakerrassamme ja teimme päätöksen jatkaa tauolla olleita lapsettomuushoitoja. Loppuvuonna täytin 30 ja kävin vielä läpi omaa elämääni. Lopulta totesin, että vai niin. Sellaista se nyt sitten oli, jospa nyt jättäisi menneiden murehtimisen ja jatkaisi tästä sitten eteenpäin. Juhlin ystävieni kanssa retrohengessä, joka oli itsessään minulle todella symbolinen merkitys. Silloin, kun ongelmiani ei ollut vielä tullut, olin pelkkää retroa ja haikailin 60-70-luvuille. Joten vielä kerran: Beatles ja Rollarit soimaan, Springsteen rokkaamaan ja vaikka miten monet muut soimaan. Ja niin vuosi tuli päätökseen, tuli tammikuu 2018 ja aika lapsettomuuspolille. Muistan myös tarkalleen, että 5.2. oli ivf:n punktio ja torstai 8.2. kohtuuni siirrettiin Itu, josta sittemmin syntyi "Hulda".

Tämä nyt rönsyää, anteeksi, lukija. :D
Tiivistäen: elämä on sinänsä ollut enenevässä määrin enemmän oman olon kuuntelemiseen tähtäävää, joskin aika tiukille olen kehoni silti laittanut. Mutta tuo hormonaalisen tasapainon huomioiminen on ollut nyt silmiä avaava näkökulma. Olen ehkä jättänyt sen asian syrjään, koska imetän. Mutta mitä esteitä sille olisi, etten jo nyt pyrkisi selvittämään, millä voisin tukea omaa kehoani? Haaveilen siitä, että jos kolmatta lasta ei kuulu, niin ainakin oma kuukautiskiertoni voisi toimia.
Siispä jatkamaan selvitystyötä. Ottamaan selvää, mikä voisi olla juuri minulle hyvä, karsia elämästä sitä, mikä ei oman kehon hyvinvointia tue ja toisaalta jättämään myös väljyyttä elämään. Toki selvää on, että elämä on muutakin kuin oma napa, eikä pitkät, katkeamattomat unet oli todellisuutta kuin vasta ... hmm... joskus. Mutta ainakin voisin harjoitella, etsiä keinoja, joka tukisi kokonaisvaltaiseen jaksamiseen. Koko elämästähän tässä kuitenkin on kyse, ei vain hormonitoiminnasta.

No nyt kuulostaa jo aikamoiselta melskeeltä lasten ja mieheni meno. Parempi mennä auttamaan. :D

"Minusta kuulostaa siltä, että sinulla on vauvakuume."

"...vai olenko ymmärtänyt jotain väärin?"
Olin tänään lasten kanssa neuvolassa, Huldan 4-vuotistarkastuksessa. Odotin käyntiä kovasti, sillä nykyisen terveydenhoitajamme kanssa on niin hyvä keskustella. Olimme myös sopineet juttelevamme myös aiemmin esille tuomistani ajatuksista lapsettomuuden kipuun liittyen.

Terveystarkastus oli ihana. Hulda suoriutui annetuista tehtävistä mainiosti, parista asiasta keskusteltiin myös, joiden harjoitteluun voisi kiinnittää huomiota. Minusta tällaiset jutut ovat niin tärkeitä, koska arjen keskellä näitä ei aina edes muista ajatella tai tajuta. Juttelimme myös minun täyttämieni vastausten pohjalta eri teemoista, joita esikoistani koskevissa lomakkeissa oli. Keskustelu oli minusta antoisaa ja aika rönsyilevääkin, koska vastaaja mokoma vain rönsyili ja jutteli. Oli kiva saada tukea omiin pohdintoihin, näkemyksiin ja ajatuksiin ilman tuomitsemista. Iloitsen siitä, että terveydenhoitaja on niin samoilla linjoilla monen minulle tärkeän asian kanssa (esim tunnekasvatuksessa, ruokailuun liittyvissä pohdinnoissa (kylläisyys- ja eri ruoka-aineiden samanarvoisuus jne) kuten myös sanavalinnoissa, joilla lasta vaikka kysyy lähtemään mukaan eri juttuihin. Olen viime viikon aikana pohtinut paljon myös Huldan sosiaalisia taitoja, ryhmässä olemista ja eri kavereiden huomioimista. Osasta kerhonohjaajien tekemistä ratkaisuista ja "tuomioista" olen hiukan eri mieltä, ja omat mielipiteeni ovat vain vahvistuneet päivien kuluessa. Niistä juttelimme myös terveydenhoitajan kanssa, ja olen aikonut jutella myös ohjaajien kanssa. Viime päivien parin kohtaamisen kautta oli mieleeni myös jäänyt jäytämään, että aiheutammeko lapsellemme suurtakin vahinkoa, jos hän ei ole päiväkodissa. (Todennäköisesti henkilöt, joiden kanssa olin keskustellut, eivät ole tarkoittaneet näin, mutta tietyt nyanssit ja lauseet saivat omituisen olon, vaikka meidän hoitoratkaisumme on ollut hyväksi havaittu) Oli ihana siis kuulla myös terveydenhoitajan sanomana, että Hulda ei ole jäänyt mistään paitsi, eikä päiväkoti ole pelkkää onnea ja autuutta. Tällä kerhomäärällä (joka arkipäivä) ja kotona puuhastelulla hän saa ilman muuta paljon sosiaalisuutta ja virikkeitä. Kaiken kaikkiaan oli hyvä keskustelu.

Jonkinlainen surunverho varjostaa oloa päivittäin, häilyen yllä joskus enemmän, joskus vähemmän. Ei toki arkea haittaavasti, mutta kuitenkin niin, että olen huomannut sen olemassaolon. Olo on ajoittain haikea, surullinen, kipuileva, mutta sen olen huomannut aivan viime päivinä, että ihan täysin lapsettoman tunnemaailmaa en enää tavoita. Hämmentävää että helpottavaa.
En toki ehdi näitä juttuja miettimään koko ajan, mutta huomaan niiden käyvän mielessä päivittäin. Viimeistään iltaisin, kun selaan instagramia. Ihan todella; minusta on ihana katsoa videoita, joissa naiset kuvaavat raskaustestin tuloksen odottamista ja - oooooh!! - huomaavat sen olevan positiivinen. Saan näistä videoista jotain jännää iloa, heh.

Kerroin, kuinka päivittäin haaveilen, kuinka niin kovasti toivoisin, että meille vielä suotaisi lapsi. Jotenkin tuntuu, että se on vain ajan kysymys; meidän perheeseen on tarkoitus tullakin vielä kolmas lapsi. Syli on edelleen hiukan vajaa. Jemmailen häntä varten vaatteita ja tarvikkeita, vaikka samaan aikaan yritän vaimentaa tätä haikeiluani ja toivetta. Tovin minua kuuneltuaan terveydenhoitaja tokaisi ihanan spontaanisti ja riemukkaasti:
"Mutta minusta kuulostaa sitä, että sinulla on vauvakuume! Sehän on ihanaa! Ei siinä ole mitään väärää; kyllä vauvakuume saa olla!"
Yhtäkkiä se vain nytkähti eteenpäin: miten ihanasti hän osasikaan kääntää minun kipuni toiseen vinkkeliin, katsoa kertomaani eri näkökulmasta. Minulla on haave lapsesta, vauvakuume. 
Oma näkökulmani oli ollut jo valmiiksi kipuileva, turha toive lapsesta. 
"Teillä on vielä kolme alkiota pakkasessa, ja sinä mietit jo sitä neljättä vaihtoehtoa, jos nämä kolme alkiota eivät tuota tulosta. Miksi pelätä epäonnistumista jo valmiiksi?", hän kysyi lempeästi. Kerroin realiteetit ja koettelemuksemme eri alkioiden kanssa, mutta ajatuksessa oli itua. Miksi ei saisi helliä ajatusta siitä, että kolmas lapsi voisi olla jonain päivä totta?
Sitäkin pohdimme, että vaikka on jo lapsia, niin lapsettomuuden kipu voi yhtä lailla olla totta. Siksi puhutaankin minulle tutusta termistä, sekundaarisesta lapsettomuudesta, josta olen omalla instagram-tililläni myös puhunut (lieventääkseni samassa tilanteessa olevien syyllisyyden tunteita. Lapsettomuuden kipu on todellisuutta myös silloin, jos on jo lapsi tai useampi.).

Ja voi kuulkaa, miten kovasti haluaisin kuukautiset!! Haha, olen kuin minä 11-vuotiaana, kun tuota suurta tapahtumaa odotin niin innolla (joutuakseni sitten kokemaan aika ahdistavia, kivuliaita ja kurjia juttuja. Eivät ne olleetkaan mitkään ihanat, eikä minusta yhtäkkiä tullut jonkin muun näköistä tai jotain muuta "kypsempää".). Nyt tiedän, mitä odottaa, tai odotas... en sittenkään. En siis nytkään, kiitos pco:n. Ja todennäköisesti odotus vain jatkuu, eikä mitään tapahdu imetyksen loputtuakaan. Kiva, miten optimistinen olen. Toivon silti julkisalaa, että kiertoni palautuisi ihan itsekseen, ja jonain päivänä myös raskaus voisi onnistua ilman lääketieteen apua!
Ja olisin kyllä kuukautisistakin aika iloinen. Tietyllä tapaa olen kokenut vajetta naiseudestani niiden puuttuessa, vaikka kieltämättä onkin helpompaa, kun ei tarvitse sumplia sen kaiken säädön kanssa, jota kuukautisiin liittyy. Ei se silti ole parempi vaihtoehto, ettei niitä ole. 

Jälleen yksi todiste rönsyilystä (joskaan tuosta emme puhuneet neuvolassa kahta lausetta pidempään). 
Aika mennä nukkumaan.

Miten ihanaa, että tänä päivänä neuvolan terveydenhoitaja tuntuu parhaimmillaan olevan rinnalla kulkija, kuuntelija, rohkaisija, toki myös neuvoja. Uskon tällaisesta olevan enemmän hyötyä kuin vain  "ylhäältä jalustalta" kerrotuista suosituksista ja ohjeistuksista kenties jopa ilman aitoa ja välittävää kohtaamista. Huldan raskaus- ja vauvavuonna koin melko lailla tällaista kohtelua.
Mutta nyt. Nyt meillä on aivan ihana terveydenhoitaja ja hänestä olen niin kiitollinen.

Tähti-vauva 8 kuukautta!

Ajatella, Tähti-vauva täyttää huomenna jo 8 kuukautta! Aika rientää, välillä vähän liiankin nopeasti! Ja vauhtia kyllä on muutenkin: tyyppi nimittäin on keksinyt kuukauden sisään ryömimisen, konttaamisen, toiselle jalalle nousemisen ja ihan eilen tukea vasten molemmille jaloille nousemisen. Päättipä vielä illan riennoiksi kivuta pinnasängystä pois; olihan taso vielä puolivälissä. (Mies saikin sitten hommaksi laskea taso alimpaan, jotta minäkin saatan ehkä nukkua yön jännittämättä, milloin vauva putoaa.)

Tänään oli 8kk:n neuvola, ja sinänsä harmitti, että kyseessä oli lääkärineuvola, eikä aikaa jutella asioista. Jotenkin valitettavan liukuhihnamenoa nuo lääkärikäynnit, vaikka eipä niitä kai ole mitoitettu kuin välttämättömään, eli mittojen ottoon ja vauvan nopeaan tutkimiseen. Vaikka se tuntuikin vaivaannuttavalta, niin keräsin rohkeuteni ja kerroin pohdinnoistani lapsettomuuden jälkipyykistä; josko saisi aikaa psykologille. Tosin tässä kirjoittaessani muistin, että jonothan ovat kilometrin mittaisia, joten saapa vaan nähdä, mitä tässä tapahtuu (vai tapahtuuko mitään).

Esikoisen ollessa omassa kerhossa jatkoimme Tähti-vauvan kanssa vielä perheklubiin, johon osallistuimme ensimmäistä kertaa. Samoja tuttuja kävijöitä siellä on kuin muissakin käymissämme kerhoissa, mutta tämä oli konseptina meille uusi. Tosi kiva oli kyllä käydä, jutella muiden äitien kanssa ja syödä lounaskin rauhassa (yksi ohjaajista lupasi huolehtia vauvasta). Mutta koska lapsettomuusteema oli ollut pinnalla, niin herkistyin kuitenkin jonkin verran. Paikalla oli sekä pieni pikkuinen 3 viikkoinen vauva sekä äiti, jonka laskettu aika oli puolen viikon päästä. Niin ihania asioita, todellakin! Mutta mikä haikeus iski.

Oli ihana päästä klubin jälkeen käymään vaunulenkillä esikoisen jäädessä mieheni kanssa kotiin. Sai rentoutua raikkaassa, aurinkoisessa ulkoilmassa hyvää podcastia kuunnellen.

Mitä muuta mielessä?
Hirmuinen vaatejahti! Kovasti olen tehnyt etsintätöitä sekä talvivaatteiden osalta että esikoisen juhlamekon suhteen. Toisaalta kirppiksillä kiertely on aivan ihanaa - ja myös koukuttavaa, myönnetään.
Synttäreiden valmistelu. Hulda täyttää pian huimat 4 vuotta ja meillä on reilun viikon päästä kemut. Yllättävää kyllä en ole leiponut vielä kuin vasta yhden jutun pakastimeen. En osaa sanoa, otanko juhlat rennommin vai väsyneemmin. Kivaa joka tapauksessa tulee.
(Jonkin verran saan myös harmaita hiuksia lukiessani oman seurakuntani vaaliehdokkaista. Tosi vaikea löytää äänestettävää. Minua pyydettiin myös ehdokkaaksi, mutta en usko, että rahkeeni juuri tässä elämänvaiheessa riittävät. Vaalikoneen vastauksia lukiessani välillä tuntuu, että olisiko sittenkin... mutta ehkä ei. Yritän vaikuttaa sitten pienellä paikallani; vaikkapa sitten rohkeasti pyytämällä kasvis- (ehkäpä vielä yritän uudelleen vegaani-)ruokaa.)

Tunnemuisto lapsettomuussurun taustalla?

Kun kerran kirjoittamisen vauhtiin pääsee, niin jatketaan siis...

Mies lähti vauvan kanssa vaunuttelemaan, esikoinen katsoo Pikku Kakkosta ja minä sanoin aikovani kirjoittaa tämän synttärikutsukortteja... No, sen ehtii vaikka huomenna. 
Huomaan, että ajatuksia vain tulvii, ja haluaisin saada niitä työstettyä eteenpäin. Toki hetkeen en ole jutellut kenenkään kanssa (usein ystävien kanssa tulee prosessoitua juttuja ääniviestien kautta), joka sekin varmasti vaikuttaa "ajatusruuhkaan". Tai sitten alan saada kiinni jostain, pystyn ehkä hahmottamaan asioita, sanoittamaan ja samalla löytämään keinoa eteenpäin.

Lapsettomuuden surua olen pohtinut omalla instagram-tililläni melko avoimesti aika ajoin. Noin viikko sitten pohtiessani teemaa tajusin, että se, mikä vetää omaa oloa melankoliseksi, saattaa olla ihan vain myös tunnemuisto lapsettomuudesta. Kyllähän minä vielä kaipaisin kolmatta lasta, mutta luulen, että enemmän tuossa lapsettomuuden surussa, haikeudessa ja pohjattomassa ikävässä on vaikuttamassa myös muistot. On tiettyjä paikkoja, kappaleita, ajanjaksoja, muistoja ja esineitä, jotka muistuttavat kipeällä tavalla kuljetusta tiestä. Koko tunne ei siis ole pelkkää lapsitoivetta ja surua lapsettomuudesta.

Tulin eilen miettineeksi, että vaikka olenkin mielestäni aika tasapainossa, pystyn prosessoimaan asioita ja löytämään keinoja kuulostella omaa oloa ja enenevässä määrin myös keinoja toimia oman olon parhaaksi (tilanteissa, joissa niin voi tehdä), niin olisikohan sittenkin hyvä käydä myös keskustelemassa ammattilaisen kanssa. Ihan siis vain sellaisesta lapsettomuuden jälkipyykistä. Miten pääsisi jo irti? 

Toisaalta kaikista asioista ei voi vain "päästää irti" silloin, kun päättää. Osa vaatii näemmä aikansa, käsittelynsä ja kypsyttelynsä. Ja en tiedä... milloin edes on päästänyt irti? Kai senkin vain sitten jonain päivänä huomaa... Vai jättääkö lapsettomuuden kokemus vain niin suuren särön omaan oloon, että se jollain tavoin aina kirpaisullaan muistuttaa koetusta? Eihän toisaalta esimerkiksi minulla ole enää "hätää", vaan olen saanut peräti kaksi lasta.

En tiedä, onkohan tämä vain jotain erittäin herkistynyttä aikaa muutenkin. Olen ollut herkillä niin ihania kuin vaikeampia tunteita kohtaan. Voihan hormonitkin (ja univelka) varmasti vaikuttaa siihen, että kaikki tuntuu nyt isommin. Välillä se on aika ihanaa, mutta sitten taas välillä... voisiko joskus vaan elää ilman suuria tunteita? (Haha, vaikka uutta ruokaa olikin kiva tehdä, niin en esimerkiksi sitä lähtenyt sen kummemmin herkistelemään. Sipuli on riittävä itkettäjä.)

Maadoittavia ajatuksia

Jotain lähti aukeamaan viime kirjoitukseni jälkeen. Kuin jotain olisi päässyt virtaamaan vapaammin.
On näin sivumennen aika hauskaa huomata, kuinka erilaiset keinot helpottavat henkistä oloa. Milloin se on jonkin tekemättömän työn tekeminen (esim viikkosiivous, ikkunoiden pesu, kukkien laitto tms), milloin luonnossa liikkuminen tai retkeily, milloin kirjoittaminen, soittaminen, tanssiminen, liikunta tai ystävän kanssa keskusteleminen. 
Mutta elämä on monen asian summaa, ja luulen olevani vain jonkinlaisessa itsetutkiskelun prosessissa monin eri tavoin, joten kirjoittaminen ja tämän lapsettomuusteeman purkaminen on ollut yksi keino keventää oloa (tai saada jotain liikkeelle olossani).

Oli myös aika mielenkiintoista havaita vauvanpäivän iltapäivällä, että totta tosiaan; myös minulla oli perhekerhossa vauva mukana. Mieli on kyllä jännä. Vaikka en sitä aktiivisesti mietikään, niin jotenkin se "lapsettoman identiteetti" puskee ihan hassusti pintaan. Ja samalla olen kyllä niiiiiin lasteni kanssa puuhailemassa ja tekemässä. Ja toisaalta: elämä on vain niin kivan intensiivistä, että ihan hirveän syvällisesti ei kaikkea ehdi ja jaksakaan miettiä.

Se, mikä nyt ajoi minut kirjoittamaan, liittyi siihen ohikiitävyyden ajatukseen. Kuinka nopeasti tämäkin vauvavuosi on mennyt; paljon esikoisen vauvavuotta nopeammin! Miten nopeasti aika ylipäänsä nyt kulkee! Perhekerhossa moni kuului pohtivan sitä, kuinka ihanaa ja onnekasta on saada olla kotona lasten kanssa. Se jotenkin pysäytti, koska se on myös oma ajatukseni. Se oli myös muistutus, lempeä kuiskaus, että nyt ollaan niin tärkeän äärellä. Tämä on vain pieni hetki elämästä vain. Tosi paljon koen kyllä nauttivani ja "herkisteleväni" lasten kanssa vietettyjä hetkiä, mutta havahduin siihen ajatuskehään, joka on huomaamatta hääräillyt taustalla: milloin lähden keikkailemaan, miten pitkään olen hoitovapaalla? Kuinka kauan imetän Tähti-vauvaa (ainakin vuoden), milloin voisi ilmoittautua taas alkionsiirtoon?
Mikä ihmeen kiire ihan oikeasti on? (Siis poislukien taloudellisen tilanteen, jos se aikaistuttaa töihin paluutani.) 

Tavallaan tuo ajatus oli jälleen niin tärkeä, maadoittava havahduttaminen. Nyt minulla on nämä maailman tärkeimmät ja rakkaimmat aarteet. Nyt ei muulla ole merkitystä. En saa tätä aikaa enää takaisin, kävi tulevaisuudessa miten vain. Ei minun ihan oikeasti tarvitse vielä hätäillä töihin paluuta, edes keikkailun merkeissä, koska se puhkaisee eräänlaisen kuplan. Ja mitä kolmanteen lapseen tulee... Ei meillä ole kiire. Nyt aikani on Huldan ja Tähden. 

On ihan totta hassua sanoittaa päivänselviä (??) ajatuksia, huomata tällaisia, vaikka samaan aikaan koen tehneeni ja saaneeni kokea ihania juttuja. (Tämä tarkoittaa myös sadekelillä ikkunoiden pesua, väsymyspäiviä ja sen sellaisia. Mutta on toki päiviä, joista en tykkää yhtään, joskin yleisesti ottaen niitä on aika vähän.) Ehkä tämä oli hyvä muistutus hetkeen keskittymisestä. Aika ja energia saisi olla pääosin siinä, ei menneissä jutuissa, tulevien suunnittelussa ja sellaisissa.

Ja sanoista tekoihin: Hulda kovasti kaipailee minua nukuttamaan häntä, kuten niin monena muunakin iltana. Sinne siis.💓

Lapsellinen lapseton - lähteekö tämä olo koskaan pois?

Tähti-vauva täytti viime viikolla 7 kuukautta, on oppinut ryömimään, pohtii konttausasennossa, mitä siinä pitäisi tehdä, sormiruokailee osittain ja tuottaa jo jonkinlaisia tavuja äänteinä. Kaksi alahammasta ovat varsin suloiset, samoin päälaella fiftarityyliin kaartuvat vaaleat kiekurat. Aivan ihana tyyppi!

Isosisko Hulda odottaa jo kovasti marraskuisia 4-vuotissynttäreitään, jotka (ainakin tällä hetkellä) ovat prinsessajuhlat. Hän on innolla taiteillut kutsukortteja, jokaiselle omanlaisensa, tarkkaan mietityllä kuvalla. Piirustuksia meillä onkin sitten joka paikassa ja kaikille kivoiksi havaituille ihmisille myös annettuna. Hulda keskittyy myös musiikkiin omassa rauhassa (muskariryhmä on ilmeisesti liian iso, mutta kotona laulut innostavat) ja riemuitsee myös luonnossa olemisesta. Mielikuvitus on rajaton leikeissä. Niin rakas, rakas Hulda!

Elämä on ihanaa, intensiivistä, mutta myös herkistelyä, haikeutta, hämmentävää surua. Voisin  toki kertoilla kymmeniä eri tarinoita rakkaista aarteistani, mutta koska tulokulma blogissani on lapsettomuuden kokemus, niin hypätään suoraan siihen.

Vauvakuumehan oli päällä jo synnytyssairaalassa, mutta en tiedä, onko se muuta kuin yltynyt. Tai ehkä nykyinen olo on kummallinen haikeus, suru, kaipaus, toivo, malttamattomuus. Katson näillä tunteilla instagramista videoita, kuinka naiset kerta kerran jälkeen tekevät raskaustestin ja - tadaa! - eivät ole uskoa silmiään, kun se viimeinen onkin positiivinen. Ihan niin kuin videoiden katseleminen saisi saman tapahtumaan minulle.

Kuukausi sitten olin aivan varma, että minulla on ovulaatio. Sekä valkovuodon väristä että vasemman munasarjan kohdalla olevasta ärhäkästä tuikkimisesta päätellen olin melko varma, että nyt se olisi se. Vaikka ei minulla kierto vielä ole käynnistynyt (ja tuskin itsekseen käynnistyykään). Laskeskelin päiviä edellisestä seksikerrasta, ja toivoin kovasti. Ja - tadaa! - ei tapahtunut yhtikäs mitään.

Oloissa on ollut muutakin. On ollut itkuherkkyyttä, ajoittaista pahoinvointia ja nyt aivan jäätävä väsymys. Mutta nämä kaikki ovat niin selvästi joko tai ja molempia, eli imetyshormoneista ja väsymyksestä johtuvaa. Taas sitä siis mennään. Luuloa, toivoa, oman olon spekulointia, argh.

Omissa ajatuksissani jo aiemmin olen toivonut voivani imettää Tähti-vauvaa (hänelle niin käyden) ainakin 1v 4kk (Huldaa imetin 1v 7kk), sillä 4kk odottelun jälkeen olisi lapsettomuuspoli taas palannut kesälomilta ja voisimme mahdollisesti yrittää pakastealkioiden (3 kpl) siirtoa. Olisi tavallaan kiva päästä jo tuonne asti, mutta samalla järki toppuuttelee keskittymään paremmin näihin aikoihin. Näitä kun ei saa takaisin kävi siirroissa miten vain.

Odotan ja niin toivon, että saisin vielä kerran kokea raskauden ja synnytyksen. Jotenkin olen koko ajan kokenut, että syli on edelleen vajaa. Sanomattakin lienee selvää (toivoakseni. Jos ei ole, niin nyt se tulee:), että nämä kaksi lasta, jotka olemme saaneet, on meille maailman rakkaimmat, ja olemme heistä äärettömän kiitollisia. Kävi kolmannen lapsiyrityksen kanssa miten vain, niin meillä on nämä aarteet.❤️❤️❤️

Halusin pitkästä aikaa kirjoittaa, kun pohdin mihin  voisin suoltaa epämääräiset ajatukseni. Mies ei aivan kulje samoja ajatusratoja, eikä läheisimmät ystäväni ole kokeneet samaa. Olen siis melko yksin ajatusteni kanssa (mutta tiedän, etten ainoa). En oikein tiedä, mitä lapsettoman identiteetille käy; miten siitä voisi päästä eroon. Vai onko sekin vain ajan kysymys... Kenties kirjoittaminen voisi taas auttaa.

Ai niin. Hulda on alkanut myös puhua kolmannesta lapsesta. "Sitten, kun meille tulee se kolmas lapsi, niin..." -tyyliin aloitetut jutut ovat samaan aikaan hellyyttäviä, samaan aikaan haikeutta lisääviä.

❤️

Täyttä arkea, ihanaa ja raskasta

Haha, tämä on just tätä, kun yrittää tehdä samaan aikaan montaa asiaa, netti prakaa ja samalla vastailen viesteihin ja kuulostelen itkuhälyttimestä, joko vauva heräilee. Ja aloitin kirjoittamaan yrittämistä jo tunti sitten. (Ja itseasiassa jatkan tämän kirjoittamista tunteja myöhemmin.)

Hiljaiseloa blogin puolella, mutta varsin intensiivistä oikeassa elämässä. Tällaistahan se on, ja ajoittaisesta rankkuudesta huolimatta nautin. Sanomattakin lienee toki selvää, että lisää saisi olla unta, parisuhdeaikaa, hermoja ja lempeyttä kohdata erilaisia tilanteita, aikaa saada syödä rauhassa ja kenties kehonhuoltoakin.

Mutta täällä joka tapauksessa elellään hyvinkin päivä kerrallaan. Ristiäiset saatiin vietettyä Tähti-vauvan ollessa 2 kuukauden ikäinen, ja kaikki sujui ihanasti. Toki oma olo meni hyvinkin sumun keskellä lasten itkujen ja kaiken valmisteluhässäkän vuoksi, mutta kuvien kautta olen sitten fiilistellyt ihania juttuja ja koko tilannetta. Ja pari viikkoa ennen ristiäisiä alkoi yksi perheestämme saamaan flunssaoireita niin, että viimeisin sairastui ristiäisviikolla... Mutta kaikki lopulta hyvin - kylläpä se leipominen etukäteen auttoi kummasti!

Nyt vauva on lähes 3,5 kuukautta, ja suunnittelen jo hieman kiinteiden aloittamista ja soseiden valmistamista.  Aika hurjaa, että hän on jo tämän ikäinen. Kovin seuraileva, jutteleva, kurottelee käsillään ja osaa jopa kierähtää molempien kylkien kautta selältä vatsalleen ja joskus myös takaisin! Meno on siis selvästi mielessä, ja paino ei ihan tässä suhteessa ole pysynyt pituuden kanssa vauhdissa mukana. Mutta jospa se sitten tasaantuisi ja kiinteätkin auttaisi asiaan. En ihan hirveää stressiä ota asiasta, sillä vauva on kuitenkin pirteä, liikkuvainen, syö 8-10 kertaa päivässä (tarjoan myös useammin, mutta ei huoli), pissaa ja kakkaa. Käyrät ovat käyriä.

Kieltämättä olisi kyllä montakin asiaa, josta voisi kirjoittaa, mutta en ole tästäkään ottanut paineita. Ehkä jonkinlainen hauska summaus on sekin, että samaan aikaan nautin tästä tosi paljon, mutta samaan aikaan sitä jännästi odottaa jo tulevia vaiheita, ja että hän ei olisi niin kiinni minussa. Hassua. En vain ehkä kaipaa samanlaista tiivistä vauvakuplaa kuin Huldan kanssa aikoinaan. Toki tiiviit ja läheiset välit toivoisin saavuttavani Tähden kanssa, mutta on tämä myös erilaista. En ole varma, onko se rentoutta, mutta jonkinlaista samansukuisuutta ainakin. Ja onhan elämä paljon muutakin kuin vauvaa. Etenkin ristiäisten jälkeen esikoinen on reagoinut melko vahvasti ja rajusti vauvan olemassa oloon ja saanut myös sanoitettua sitä, että ei haluaisi vauvaa olevan, että hän voisi olla taas vauva. Samaan aikaan pikkuveli on kuitenkin niin rakas. Onhan se rankka paikka, kun vauva pääsee syliin, mutta ei hän samalla tavalla kuin ennen. Suuria tunteita on kohdattu, ja aika ajoin elämä tuntuu myrskyjen laannuttamiselta myrskyjen jälkeen. Ei tässä aina helpolla itsekään pääse, mutta tunteiden hakeminen auttaa ymmärtämään. Ja sitten meille tuli myös korona, joka on myös varmasti vaikuttanut tämän viikon reagointeihin.

Oma olo on ollut hyvä, fyysisesti ja henkisesti. Olen käynyt kahdesti äitiysfysioterapeutilla, ja oman liikkumisen monipuolistaminen ja juoksun intervallityyppisesti aloittaminen on ollut todella innostavaa ja inspiroivaa. On tuntunut hyvältä voida tehdä taas lähes omia juttuja. 

Huldan kohdalla eräänlainen haikeus varjosti vauvavuotta, sillä silloin suri, jäisikö tämä kokemus ainutkertaiseksi. Ehkä myös sitä, että kaikki oli itselle kuitenkin niin uutta ja epävarmaa, että toivoi jo senkin puoleen saavansa kokea vauvavuoden uudelleen. Siitä iloitsenkin, että nyt sain ottaa vauvavuoden uudelleen, joskin kovin eri tavoin. Siinäkin mielessä olo on helpottuneempi ja rennompi.

Sinänsä kaikki siis hyvin täällä.

Loputon vauvakuume

En tiedä, tuleeko enää kirjoiteltua synnytyskertomusta tänne (onko sille edes kysyntääkään). Olen sen jo kirjoittanut itselleni sekä tuoreeltaan koneelle että joku aika sitten käsin päiväkirjaan. Hyppään siis vain ajatusten höpöttelyyn.

Vauva on nyt 6 viikkoa ja 1 päivän ikäinen. Hän on ihana. Siitäkin huolimatta, että poistuimme tänään  paikalta tunnin päästä, kun olimme yrittäneet osallistua erääseen naisten iltaan. Vauva oli sen verran itkuinen väsymyksestä, että lopulta vain totesin, että lienee kaikille parhain, että menemme kotiin ja vauva saa rauhoittua yöunille. (Okei, myönnettäköön, että tuo ilta ei varsinaisesti tuntunut "omimmalta", joten en ihan hirveästi laittanut pahakseni aiempaa poistumistamme).

Ja googlaan jo, kuinka pco voi muuttua raskauden jälkeen ja millainen esimerkiksi 35-vuotiaana (täytän loppuvuodesta) hedelmällisyys olisi minulla. Jokainen raskaus- ja vauvauutinen saavat minussa aikaan vihlauksen, mutta onneksi pehmeämmän kuin Huldan synnyttyä. Ihan kuin muiden uutiset olisivat minulta pois... Mutta silti poden vauvakuumetta. Sylissä on vieläkin tilaa. Haaveilen uudesta raskaudesta, synnytyksestä ja vauvasta, isommasta perheestä. Ihan hullultahan tämä kaikki kuulostaa, ja usko tai älä, tunne on kuitenkin rennompi tällä kertaa kuin esikoisen jälkeen. Silloin kaikkia hetkiä varjosti suru siitä, jos ne jäisivätkin ainutkertaisiksi. Nyt sitä ei ole samalla tavoin, sillä onnekkaasti meillä on nyt kaksi lasta.❤❤❤

Arki on solahtanut tosi mukavasti käyntiin ja nautin vauhdikkaasta ja touhukkaasta arjestamme kerhoineen, ulkoiluineen, kyläilyineen ja arjen touhuineen. Sitten onkin ihan hassua tajuta, että vauva on tosiaan vasta noin pieni, eikä ristiäisiä ole vieläkään pidetty (niihin on vielä 2,5 viikkoa aikaa)!

On ollut ihanaa huomata, että Huldan kaltaisia vatsavaivoja ja itkuisuutta ei ole ollut Tähti-vauvalla. Toki itkuisuutta on aika ajoin, mutta se yleensä selittyy esimerkiksi väsymyksellä.

Hah, ei päässä liikukaan tämän enempää. Taidan lopettaa iltamyöhään kupastamisen ja mennä muiden lailla nukkumaan. Herkästi sitä tulee nykyään vain jäätyä valvoskelemaan, kun muu talo on hiljentynyt.

Onnellinen❤

Vauva on nyt 10 päivän ikäinen. Aika tuntuu menneen siivillä ja silti kaikki on jotenkin pysähtynyt. Minun tekisi hirveästi mieli kirjoittaa tänne synnytyskertomus, mutta tarvitsen siihen paremmin aikaa ja tilaa. Itselleni olen sen jo kirjoittanut, sillä prosessoin asioita kirjoittamalla ja puhumalla. Minua onkin naurattanut, että jokainen ovesta sisään astunut on tuskin saanut takkia pois päältään, kun olen jo täydessä vauhdissa kertaamassa vauvan syntymää.

Huomaan, että mieli on täynnä ajatuksia, jotka eivät ole oikein päässeet liikkeelle. Arki on ollut ihanaa ja intensiivistä, ja nyt kaksin vauvan kanssa oikein ihmettelen, että kuinka paljon tilaa nyt onkaan. Kun ne ajatukset osaisi vain pukea jotenkin sanoiksi. Nyt vauva nukkuu sylissäni ihanaa tuhina-untaan, eikä ajatukseni jotenkin ehdi viipyillä vain synnytyksessä.

Olen valtavan onnellinen. Tuntuu, kuin palikat alkaisivat olla kohdillaan, vaikka olemmekin vasta uuden elämän alussa. Paljon tulee olemaan vielä opeteltavaa ja varmasti on hetkiä, jolloin ei jaksaisi. Mutta kokonaistilanne on nyt aivan unelma.

Ja oikeastaan ikävöin jo raskautta, vauvamahaa, vauvan ja synnytyksen odottamista, synnytystä, ensipäiviä sairaalassa ja kaikkea tätä. Mutta nyt kaikki on erilaista kuin esikoisen kohdalla: nyt mieltä ei varjosta suru, että saisimme kokea asioita vain kerran. Tässä me nyt olemme: toistamiseen vauvavuoden alussa!❤🙏

Itseasiassa minulla on ollut vauvakuume jo saman tien vauvan synnyttyä.😁💕

Olo on ihmeellinen ja kiitollinen. Oi, kuinka olenkaan kiitollinen!🙏🙏 

Paljon toki auttaa se, että voimme kaikki hyvin. Synnytys meni tosi hienosti, imetys alkoi sujumaan varsin nopeasti, vauvan kanssa on mennyt hyvin ja uusi arki innokkaan ja rakastavan (mutta ymmärrettävästi myös aika ajoin reagoivan) isosiskon kanssa alkanut vauhdikkaasti. Iloitsen siitä, että mieheni on nyt heti pitkällä isyyslomalla ja lomalla, ja että saamme opetella tätä kaikkea yhdessä.❤ Vauva on kasvanut hienosti ja eilen pääsimme ensimmäistä kertaa ulkoilemaan!

Joten palaan.❤

Tähti-vauva

Niin sitten kävi, että pieni poikamme syntyi varsin nopeasti, noin 6 tunnin synnytyksellä aamuyöstä 21.2.❤

Palaan vielä asiaan, nyt nuuskuttelen söpöläisen tuoksua ja käymme kohta nukkumaan (not). Huomenna pääsemme todennäköisesti kotiin.

Meillä on kaikki juuri nyt oikein hyvin.❤

Kai se synnytyskin joskus koittaa

Olen ollut hereillä kello viidestä; koko muu talo nukkuu. Pidin ylösnousun rajana kuutta; en ehkä jaksaisi nousta aiemmin vain haahuilemaan. Jos aikoisin selata puhelinta, niin miksi en tekisi sitä käpertyneenä peiton alle. Kuuden tienoilla selässä ja vatsassa alkoi tuntua taas jännää tunnetta, joka on tässä parin tunnin aikana voimistunut ja muuttanut myös hieman muotoaan. Tajusin hetki sitten, että ai niin. Onhan tässä synnytyskin vielä, edelleen, edessä. 

Nyt raskausviikkoja on kasassa 40+6, ja kieltämättä olo on alkanut olemaan jo aika "lässähtänyt". On kuin pitkän treeni- ja valmistautumiskauden jälkeen joku antaisi lähtölaukauksen muutamaankin kertaan: "Paikoillanne, valmiit... tai ei sittenkään!"
Viikko sitten totesinkin vauvalle, että ilmoitteleppa sitten vaan reilusti, kun ajattelit tulla; minä käyn sitä odotellessa retkellä ja jatkan elämääni.

Puhuin jo tammikuun alussa, että tämä vauva ei taatusti malta odottaa laskettuun aikaan (13.2.), sillä sen verran matalalla hän tuntui jo poraavan. Minulle myös sanottiin jo noihin aikoihin, että onpa maha jo alhaalla. Toki mikäänhän ei ole varmaa, ennen kuin jotain tapahtuu, mutta intuitioni sanoi, että hyvä, jos helmikuun puolelle päästään... Ja tässä sitä edelleen ollaan, vauva mahassa muljuen.

Kolmisen viikkoa sitten alkoi tapahtua. Eräänä iltana vatsa- ja selkäsäryt alkoivat koventua tuntien aikana, joten päätin ennakoida yötä vasten ja järjestimme lapsemme yökylään isovanhemmille. Isäni oli kovin tohkeissaan ja innoissaan, toivotti onnea ja tsemppiä ja kaikkea hyvää.
Aamulla laitoin viestin:
"Huomenta, täällä ollaan aamupalalla - kotona."
Olo olikin rauhoittunut, eikä siitä enää hetkeen muuttunut. Tyttö palasi kotiin, oli iloinnut yökyläilystä, mutta omalla tavallaan myös reagoi ja purki mahdollista jännitystään.
Koitti ilta. Nyt ne tuntuivat vieläkin vahvemmilta, supistukset. Tilanne eteni lopulta niin, että heijattuani jumppapallolla lämpöpussia vatsalla pidellen, Panadolkin taustalla vaikuttaen soitin puolilta öin synnärille, että olisikohan syytä ennakoida... Kipeät supistukset tulivat tuolloin 5-3 minuutin välein, mutta koin edelleen pärjääväni. No, kristallipalloahan ei kätilölläkään ollut, joten kehotti vain kuulostelemaan oloa. Tästä hetkeä myöhemmin olo uskomatonta kyllä laantui, ja ilmoitin hölmistyneelle miehelle, että painun nukkumaan. Ja se siitä. Noin vain.

Joitakin öitä on myös tullut valvottua, 2-6 tuntia kerrallaan. Supisteluja kellottaen. Kunnes on taas koittanut aamu, eikä mitään ole tapahtunut.
Esikoinen vain syntyi. Ei silloin ollut tällaista, ja olin ollut siinä käsityksessä, että uudelleensynnyttäjällä tilanne etenee nopeammin. Mutta kaikki onkin mennyt aivan päinvastoin.

Sinänsä kaikki on ihan hyvin. Ehkä eniten ärsytystä vain aiheuttaa se, ettei elämää voi oikein suunnitella, ja että (etenkin alkuun) koin, että tilanteen etenemättömyys olisi muiden mielestä jollain tavoin oma vikani. Enkö nyt yhtä synnytystä saa etenemään? Vanhempieni oli aluksi vaikea ymmärtää, että supistukset vain loppuivat, eikä mitään sittenkään tapahtunut. Ymmärrän myös mieheni stressin töiden suhteen, ja siksi hänkin kyseli jatkuvasti olostani. Koen myös, että meillä on erilaiset tavat käsitellä asiaa. Siinä missä itse touhuan ja puuhaan, järjestän tekemistä ja menemistä, jämähtää mieheni ilmeettömänä paikoilleen. Joskin se tuntuu minusta siltä, kuin hän pyörisi ympäriinsä stressaantuneena saamatta mitään aikaan tai puhumatta mitään. Kun työnantaja sitten ehdotti hänen voivan pitää pari lomapäivää, totesin puoliksi tosissani, puoliksi vitsillä, että sitten saa myös tehdäkin jotain. Jos meno yhtään menee stressipyörimiseksi, niin passitan hänet takaisin töihin. Onneksi mies ymmärsi vitsin.

Tekemisestä ei ole ollut puutetta, sillä harva se päivä olen ollut kolan varressa ja kolannut lunta tuntikausia. Se ei liene yllätys tänä talvena. Onni onkin, että vointini on ollut sen verran hyvä, että olen kyennyt tekemään asioita. Kolaamaan lunta, hiihtämään, käymään salilla (kerran. Pitkästä aikaa!! Ja miten kivaa olikaan!), siivoamaan ja ylipäänsä touhuamaan. Siksi mieli ehkä tekeekin välillä tepposet, kun keskityn niin tekemiseen pelkän odottelun sijaan (ja usein käyttämäni fraasi onkin olostani kysellessä: "Jotain pientä on ollut, joo. Joitakin supisteluja pitkin päivää. Mutta en jaksa niistä innostua."), että saatan ihan totta unohtaakin sen, että synnytys on kuitenkin vielä edessä. Viimeistään ensi viikon perjantaina (rv 41+5), jolloin on yliaikaiskontrolli ja käynnistys.
Kyllä sittenkin toivon, että vauva tulisi jo aiemmin ihan itse.

Vauvan tuloon laskeutumista

Äitiyslomalla ennen vauvan syntymää on varmasti paikkansa. Ainakin oma meno on ollut sellaista, että herkästi päivänsä vain täyttää monenlaisella askareella ja vauva sitten vain roikkuu mukana ja maha asettaa omat haasteensa ulkopukeutumisen suhteen. Noin siis kärjistäen.
Vuosilomani lähennellessä loppuaan olin alkanut pohtia, että vauva ei ehkä malta odottaa laskettuun aikaan - ties vaikka syntyisi 2-3 sisällä (eli rv 37-38). Niinpä loman loputtua ja äitiysloman alettua ryhdyin käymään läpi listaamiani asioita, joita haluaisin saada tehdyksi ennen hänen tuloaan. Kävin vauvan vaatteiden kimppuun; lajittelin niitä vielä tarkemmin, tein jo valintaa hoitopistettä varten. Vähän jo itkeä tirautinkin, kun nostin varaston hyllyltä Huldaa varten saamamme äitiyspakkauksen. Osa sinne talletetuista vaatteista voisi tulla nytkin käyttöön. Ja kuinka olinkaan herkistellyt ja itkeskellyt pakatessani niitä pari vuotta aiemmin talteen. Jäikö niiden käyttö ainutkertaiseksi?

Iso projekti sai onneksi myös inspiraation alleen, ja niin sain kuin sainkin lopulta työstettyä Huldan valokuvakirjan loppuun. Sen, jonka olin niin toivonut saavani tehtyä ennen hänen marraskuisia 3-vuotissynttäreitään. Mutta jos ei ehdi, niin ei siitä stressiä kannata ottaa. Nyt kuitenkin sain tekemistä siivittämään avukseni inspiraation, ja puuha oli kyllä hauskaa. Tosin projektihan sitten rönsysi niin, että nyt tulossa on tähän mennessä monisivuisin valokuvakirja, mitä olen tehnyt hänelle.

Tämä viikko onkin sitten kulunut enemmän ja vähemmän vauvajutuissa. Neuvolalääkärin tapaaminen oli maanantaina. Vauva on jo asemissa (sen olen kyllä aavistellut, mutta kyllähän tuota jännitti etukäteen), kohdunkaula hiukan lyhentynyt, kohdunsuu pehmeä, mutta vielä kiinni. Kaikki on kuulemma niin hyvin, kuin pitääkin. Ostin hyvien uutisten ja äitiysloman alun kunniaksi tulppaaneja kotiin.

Oma prosessinsa oli eilen, kun ajelin ystäväni luo raskauskuvausta varten. Etukäteen tuo oli myös hiukan jännittänyt, ja myös se, kuinka saan laittauduttua; meikattua ja laitettua hiukset nätisti. Lopputulos miellytti ja tunsin olevani kaunis. Tuntui myös ihanalta, että olin aivan sattumalta ja viime tinkaan löytänyt nettikirppikseltä juuri visioimani neuletunikan. Ilman sitä olisin joutunut tyytymään kompromisseihin, ja senhän tietää, miltä tilanne sitten tuntuu, kun muutenkin on epävarma ja jännittynyt olo... Tuntui siis ihanalta lähteä kuvattavaksi, vaikka kieltämättä matkalla aloin jo herkistelemään pysähtyessäni ajatusten äärelle. Tätä moottoritietähän minä kuljin monet monet kerrat lapsettomuushoitojen ja pakastealkionsiirtojen vuoksi. Ja mikä tilanne onkaan nyt? Se pieni pupu, jonka olin saanut päähäni ostaa toukokuiselta reissuilta eräästä taukopaikan Pentikistä, matkasi nyt mukanani raskauskuvauksiin. Se "päivän päätähti" oli pian syntymässä meidän perheeseemme!
Tuntui hyvältä, että tämä päivä oli sovittu. Miten suuri symbolinen merkityskin sillä oli. Sai keskittyä tilanteeseen, sai kokea olevansa kaunis, sai korostaa vauvamahaa... Eivät nuo minulle ole olleet ongelmakohtia, mutta jotenkin sen mahan on vain "unohtanut". Ehkä "ulkopuolisen" seurassa raskausasioista tulee paljon todempia.

Niinpä me sitten kuljimme lähimetsissä etsimässä hyviä kuvauspaikkoja, ihailimme auringonvaloa ja varoimme liukastelemasta pääkalloteillä. Oli hauskaa ja jännää olla taas kuvattavana; edellinen kerta olikin ollut Huldan odotusaikana. Samaan aikaan ajatukseni poukkoilivat sinne tänne ja tuntui välillä, ettei osannut oikein keskittyä mihinkään. Ihana aika tuo kuitenkin oli, ja kiittelin ystävääni hetkestä.

Palasimme heille, ja hän siinä sitten tokaisemaan, että nyt lähdetäänkin sitten teille päin.
Jaahas... 
Niin me sitten ajelimme peräkkäin meille asti, ja kyllähän siinä jo matkalla arvasi, mistä oli kyse. Kotipiha oli kuitenkin tyhjä. Avasin oven, ja ensimmäinen näkemäni asia oli eräältä ystävältä lainaan saamani koppasänky, jossa myös Hulda oli aikoinaan nukkunut! Näky oli jotenkin todella suloinen, mutta samalla hihitytti. Aistin, että meillä oli joku. Ja meillä oli myös hämmentävän siistiä (lähdin siis pienen pommin jäljiltä. Tai okei, arjen keskeltä). Ja sitten yhtäkkiä: "yllätys!"
Yhteensä neljä ystävääni oli järjestänyt minulle vauvakutsut, ja ihan yllättäen omassa kodissani! Sen verran tosin kuulin, että suunnitelmissa oli tullut todella paljon muutoksia, niin osallistujien mutta ihan viime metreillä myös paikan ja jopa koko kutsujen järjestämisen suhteen. Mutta miten ihanaa, että ne pidettiin!!
Aika hujahti aivan siivillä, nautin ystävieni seurasta, puheen sorinasta, yhdessä olemisesta, tarjoilusta ja muutamasta ohjelmanumerosta. Päivä oli kokonaisuudessaan aivan ihana!

Rv 36+0.

Käyrillä käyntiä ja nimijumppaa

Minulta kysyttiin eilen, että onko ollut kivaa olla kotona ja miten olen voinut. Ottaen huomioon joulun ja uuden vuoden, niin tuntuu, ettei sellaista tavallista arkea ole ehditty oikein viettämään. Tämä on tuntunut vain pitkiltä vapailta. Mutta ihan hyvin olen kyllä voinut.

Joulu meni. Huomasin, että kyllä joulukuu kiireineen ja puuhineen veivät sillä tavoin voimia, että yksipäiväisen joulun viettomme oli eräänlaista suorittamista. (Iltavuoron jälkeinen päivä ristiin menneiden vuorojen jälkeen oli meidän perheen ainut yhteinen vapaa, jonka jälkeen mies palasi iltavuoroihin joulunpyhiksi.) Ei sillä, olihan joulun aika ihanaa ja Hulda nautti silminnähden saadessaan koristella kuusia moneen kertaan. Meillä niitä sattuu olemaan nyt kaksi, kun olivat isovanhempien kanssa hakeneet metsästä enemmänkin, kuin oli ollut tarve. Mutta varsin suloista tuo on ollut. Huvitti, kun koko päivän touhujen jälkeen minulla ja miehellä olisi ollut hetki kahdenkeskistä aikaa, niin olimme molemmat vain niin puhkipoikki, että ei siinä enää mitään jaksanut tehdä. Että hyvää joulua vaan. :D

Olivathan nuo joulunpyhät ihan mukavia kaikesta huolimatta. Näin jouluihmisenä pyrin kyllä etsimään ihania ja kauniita asioita joulusta. Joulun tuoksut, kauneus, musiikki ja äänet, ruoat ja maut... Jouluaaton vietimme päivällä ennen miehen iltavuoroa vanhemmillani. Jäimme sinne vielä Huldan kanssa ja kävimme tytön enon kanssa testaamassa tytön saamaa lumipatjaa kauniissa talviaurinkoisessa säässä. Sen jälkeen maistuikin välipala ja joulusauna. 

Joulupäivä alkoi jo muistuttaa tavallista vapaapäivää kotipuuhineen. Lunta oli sadellut jonkin verran, ja ajattelin, että mepäs reippaina tyttöinä teemme lumityöt. Se olikin varsin mukavaa puuhaa, ja Huldasta lumikolan kyydissä oleminen oli hauskaa. Ajattelin lisätä hauskuutta lisäämällä vauhtia... ja  - töks! 
Tökkäsin kolalla jäiseen kohtaan, ja kola taas tökkäsi minua vatsaan. Äh.
No, päätin jäädä seurailemaan tilannetta ja oloa. Jonkun tunnin jälkeen olo oli edelleen hyvä: ei kipuja, vuotoja tai mitään ihneellistä. Ajattelin, että on tästä kuitenkin soitettava äitiyspolille. Ja niinpä minut haluttiin näytille. Siispä järjestämään lastenhoitoa illalla klo19... Loppuviimein pääsin sairaalaan isäni kyyditsemänä, vaikka ihan itsekin olisin voinut ajaa. Tilanne ärsytti, mutta pakkohan tuo reissu oli tehtävä. Käyrillä sitten kuuntelin vauvan sydämen sykettä ja pyrin ottamaan ajan "omana aikana" lueskelemalla e-kirjaa ja viestittelemällä ystävieni kanssa. Vaikka olisihan sinne voinut nukahtaakin... 
Lopulta minut kutsuttiin lääkärin tarkistukseen. Kaikki oli hyvin sekä minulla että vauvalla ja sain luvan kotiutua. Tai käytännössä pyytää miestäni hakemaan minut.
Menin odotteluajaksi moikkaamaan työkavereita, jotka ihmettelivät toden teolla, että mitä ihmettä teen sairaalassa joulupäivän iltana klo 22! Sain lisäksi osastolla käymässä olleen päivystäjänkin terästäytymään kerrottuani olleeni käyrillä.
"Etkös sä ole jo jotain 32 viikolla?", säikähti eräs kollega.
"32+6, mutta mä en tullut synnyttämään," vastasin.

Vointi muuten on ollut melko hyvä. Tai edelleen voin allekirjoittaa ajatuksen, että toinen raskaus on rankempi ensimmäistä. Enemmästä puuhasteluista on usein seurauksena nivusten liitoskipuja. Miten nautinkaan eräänä päivänä saadessani imuroida! (Mieshän on hoitanut tuon homman jo viikkoja.) Ja käytiin me Huldan kanssa vaunuttelemassakin (liian pitkä matka hänelle kävellä koko matkaa, siksi vaunut). No auts vaan, oli illan meno.

Tavallaan tuntuu, että moni asia on loikannut hurjasti eteenpäin. Ajatus raskaudesta ja vauvan tulosta. Huldan taidot. Huldan into kampauksiin (vihdoin!!). Ystävien tapaaminen. Uusi vuosi ja sosiaalisuuden sen ympärillä. Ja se vauhti, millä kuuset ovat ripotelleet neulasiaan. 

Vauvan nimeä olemme pyöritelleet usein. Monesti minä olen ottanut asian puheeksi, eikä mies ole kuulemma miettinyt asiaa yhtään. Toki se juuri sinä hetkenä on hankala miettiä, mutta olemme ainakin yrittäneet. Muutaman kerran olemme heittäneet vaihtoehtomme Huldalle, ja nyt viime kertoina hän on kertonut suosikikseen saman, mitä mekin olemme miettineet. Eilen sai anoppikin kuulla vaihtoehdot ja hän oli oikein ihastuksissaan nimestä, jonka Hulda kertoi selvänä Tähti-vauvan nimenä. Luultavasti hänestä tulee sitten sen niminen.

Mutta nuo kummit! Ei sillä, ettei meillä olisi ystäviä, joita kysyä, mutta otamme asian aika isosti. Keiden kanssa olemme molemmat läheisiä? Keiden kanssa arvo- ja ajatusmaailmat kohtaavat edes suurin piirtein? Kuka on uskossa?  Keitä haluaisimme joka vuosi syntymäpäiväjuhliin? Keiden kanssa olisi luonteva pitää yhteyttä ensimmäiset vuodet, ennen kuin lapsi pystyy yhteydenpitoon edes hiukan itsekin? Huldalla kummeja on kolme, joten olisi kiva, että Tähti-vauvalla olisi siis enemmän kuin 1.
Vielä emme ole keneltäkään kysyneet asiaa, mutta pallottelua on ilmassa.

Arki alkaa jo hiljalleen laskeutumaan. Tämä viikko oli tarkoitus olla jo rauhallisempi, mutta niin vain olen suunnitellut yhtä ja toista. Jospa jossain kohtaa tekisin listan asioista, joita yritän saada tehtyä ennen vauvan tuloa. Kuten 50cm-kokoisten vaatteiden etsiminen kirppiksiltä ja Huldan valokuvakirjan valmiiksi tekeminen...

Mutta jos ihan ensin aloittaisi tuosta pihasta, jonne on taas yön aikana satanut melko lailla lunta...