torstai 21. lokakuuta 2021

Oma aika iltavuoron jälkeen klo 23:30

Työkaverini postailee usein instagramiin kuvia kolmannesta raskaudestaan eri yhteyksissä. Hän päivittää tilannetta ja vaiheita, kuvaa vatsaansa, tuskastelee pahoinvoinnin kanssa ja vaikeroi sokerirasituksen kurjuudesta. Ultrakuva vauvasta on mallattu ihanasti ja romanttisesti neilikan ja söpöjen vauvan vaatteiden kanssa.
Hän on niin onnellinen.
Ja minäkin hänen puolestaan. Sitten mietin, miksi en itse nosta raskautta enemmän esille omissa somekanavissani. Muistan jo Huldan raskauden kohdalla, että en jotenkin tohtinut. En kehdannut. Ja suurin osa niistä ihmisistä, joiden kanssa vietin eniten aikaa tai olin yhteyksissä eivät juuri mainostaneet omia raskauksiaan. Olivat vaatimattomia ja aivan ihania omana itsenään ja tavallaan ilmaista asioita.

Tulin tänään miettineeksi pukukopin ovea sulkiessani iltavuoron jälkeen pientä tuokiota työkaverin kanssa. Kysäisin hänen kuulumisiaan, jonka jälkeen hän kysyi minun, ehkä hieman jopa vilkaisten löysän työpaidan alta näkyvää raskausvatsaa. Mitä minä kerroin? En yhtään mitään vauvasta tai raskaudesta. Kerroin jotain pientä, ympäripyöreää ja heitin mukaan Huldan päivittelyn "apsaltista", jonka takia emme eilen päässeet isoon kuralätäkköön hyppimään. (Siis asfaltti) En maininnut sanallakaan raskaudesta. Toki olen myös varuillani tuossa työpaikassa. En tiedä, mitä minusta puhutaan, sillä taatusti minusta puhutaan. 
Mutta sivuraiteille tai ei, niin en jotenkin tohtinut tuoda esille raskautta. Vaikka kyllähän siitä tiedetään. (Ja juorutaan varmaan, että olen taatusti suunnitellut tämän näin, että saan jäädä samantien pois töistä äitiyslomalle...)

Tulin myös ajatelleeksi sitä, että ei tätä raskautta ole enää ihan kauheasti jäljellä. Jos jo ensimmäiset 23+ viikkoa on kulunut hujauksessa, niin miten mahtaa käydä lopuille viikoille, kun edessä on enemmän töitä, Huldan synttärit, omani sekä joulu? Kaikenlaista puuhaa ja järkkäämistä, mukavaa touhuamista.
Ja vastapainona sitten myös jaksamattomuutta, väsymystä, supistuksia ja huonoa oloa juurikin siitä nimenomaisesta puuhaamisesta.
Ehdinkö nauttimaan raskaudesta? Ehdinkö ihastelemaan raskausvatsaa, hehkumaan raskaudesta ja vauvan odotuksesta? Ehdinkö suomaan ajatusta vauvan tulolle, muutoin kuin käytännön asioiden puitteissa?
Ja mitä jos haluaisinkin mainostaa sitä enemmän; ehtisinkö??

En toisaalta tiedä, haluaisinko toisaalta leijua vain jossain raskauskuplassa, sillä Huldan raskauden aikanakin surin sitä, että aikani kului työhaasteissa, muutossa ja uniongelmissa. Silti en muista aikaa niin, vaan nyt muistoissani tuo aika on ollut jotenkin todella suloista, ihanaa ja onnellista vauvan odotusta. Mitä luultavammin tämänkin raskauden myöhemmät muistikuvat ovat varmaan aika samanlaisia.

Kiireisen ja intensiivinen onnellinen on tämä arki edelleen, ja olen kovin onnellinen siitä. Toki joskus olisi oikeasti aika kiva saada käydä vaikka lenkillä ihan itsekseen tai salilla. Käydä juoksulenkillä!! (Mutta en tosiaan mene raskauden aikana.) Tai vaikka heittää pitkäkseen lukeakseen kirjaa (minä kuuntelen nykyisin pääasiassa vain äänikirjoja työmatkoilla ja harvoilla lenkeillä). Saisi ottaa aikaa vain itsekseen. Ja toisaalta juuri nythän minä teen niin: otan aikaa itsekseni, iltavuoron ja iltapalan jälkeen klo 23:30 kirjoittaakseni vihdoin koneella edes joitain hataria ajatuksiani. Tiedän tämän kostautuvan huomisaamuna, kun monen huonon yön jälkeen myös ensi yö jäänee lyhyeksi ja joudun heräämään Huldan kanssa herätykseen ehtiäksemme äitiysneuvolaan. Ja siitä sitten äkkiä perhekerhoon, josta kotiin syömään ruokaa ennen Mumman tuloa ja sitten viiletän taas töihin. Mutta jos sitten viikonloppuna!

Jälleen palaan siihen taustalla leijuvaan ajatukseen, että kaipaan niin kovin aikaa prosessoida ajatuksia, käydä läpi niitä, tutkia ja pohtia, keskittyä raskauteen ja vauvan tuloon tunnetasolla. Ehkä se, että sitä toisi esiin somessa toisi raskautta itsellekin edelleen todemmaksi? 

---

"Miten olet jaksanut?", on usein kuulemani kysymys työpaikoillani. 
"Ihan hyvin," vastaan, vaikka eihän se täysin koko totuus ole. Saatan joissakin tapauksissa mainita kiusallisen huimauksen, vauhtia hidastavat harjoitussupistukset ja se, että puuhailun tuntee herkemmin jaloissa ja olossa. Näiden lisäksi olen huomannut, että myös vatsan ja selän seudulla on Huldan raskautta enemmän jonkinlaisia kipuja ja epämukavia oloja. Kaipa se keho tosiaan reagoi voimakkaammin uusissa raskauksissa. Yhä edelleen jaksan silti huvittua kansainvälisestä termistä, jonka kuulin viime viikolla. Aivan en ehdi olemaan geriatrinen synnyttäjä, vaikka olo välillä onkin melkoisen kömpelö, raihnainen ja väsynyt.

Huomenna on jälleen äitiysneuvola, ja ehkä siksikin ajatukseni ovat lipuneet tänään silloin tällöin raskausajan pohdintoihin. Olen odottanut käyntiä jo pari viikkoa, sillä olen niin kaivannut pysähtymistä. En tosin ole ihan varma, tuleeko käynti vastaamaan odotuksiini, sillä joudun ottamaan Huldan mukaani ja aiheena on Kelan tuet.
Siispä nukkumaan.

P.S. Ai että inspiroidun niin kovin Aamukahvilla-podcastin Henriikan päivityksistä Instagramista! Jälleen niin hyvää ja rehellistä pohdintaa esimerkiksi erkaumasta. Meillä on toki eri tilanteet, mutta huomaan saaneeni pientä lomaa omista harmitteluista liittyen Huldan raskauden myötä jääneeseen vatsalihasten erkaumaan. Tsemppaan siis jo pienesti itseäni uuteen kuntoutusprosessiin. 

maanantai 18. lokakuuta 2021

Onnellisen kiireinen arki

Kirjoittamiseen ryhtyminen on kyllä ollut erittäin haasteellista, ja ihan ajatusten selkiyttämisen vuoksikin olisi ihana, jos vaikka kerran viikoaa tai kahdessa ehtisi istumaan alas. Arki on kiireisen onnellista, olen ehdottomasti sitä mieltä. Luotan myös siihen, että aika kirjoittamiseen (ja milloin mihinkin harvinaisempaan) koittaa kyllä, hieman synteettistä ja pääosa kasviväriä.

Ja nyt olen kampaajalla!!! Jee! Tätä olen odottanut (ja kovasti puntaroinut ja kipuillut... raaskinko ja ehdinkö, onko tarpeellista ja muuta sellaista). Mutta täällä nyt istutaan, foliot päässä, vain omaa aikaa ja rentoutumista. Oma vahva ajatus oli ollut pelkkä kasvivärjäys, mutta kampaajallani oli visio, joka kuulosti ihanalta, joten toimeksi vain.

Nyt elellään jo niin pitkällä kuin rv 23+1, ja vauvalla on kova ryske ja melske. Kävimme toissa viikolla mieheni kanssa rakenneultrassa, jossa selvisi kaiken olevan hyvin vauvalla. Ja todistetusti hän oli erittäin liikkuvainen. Sinänsä juuri rakenneultraan keskittyminen jäi tuona päivänä hiukan vähemmälle, sillä sukupuolen tiesimme jo ja samana päivänä kävimme läpi koiramme elämää. Seuraavana päivänä nimittäin vein sen viimeisille unille. Se itseasiassa otti yllättävän koville, ja edelleen on haikea olo koiran poismenosta sekä melankolinen ja nostalginen tunnemaailma kaikista sen kanssa koetuista seikkailuista. Ja kuten tulimme moneen kertaan todenneeksi: koira ehti 8 vuoden aikana elää kanssamme kyllä ihan kaikki vaiheet rankoista ja raskaista vuosista raskauteen ja vauvan syntymään. Sellainen kasvukoira meillä.❤🐕

Mutta vauvalla on siis kaikki hyvin, se on nyt tärkeintä. Hän liikkuu ahkeraan ja iltaisin huvittaa tai joskus jopa turhauttaa, että siinäkö ryskeessä olisi sitten itse tarkoitus nukkua levollisesti. Oma olo muuten on ollut pääosin ihan hyvä, mutta selvästi huomaan tämän raskauden olevan edellistä raskaampi. Onhan tässä jo ikääkin tullut lisää, heh. Mutta ilmeisesti kun on jo yksi raskaus takana voivat seuraavat olla rankempia. Huimaus on tosiaan ollut jälleen kuvioissa (hirveän kivaa hoito- tai potilasohjaustilanteissa), ja harjoitussupistukset. Nämä ovat olleet raskaudesta muistuttamassa jo toisen kolmanneksen alussa. Lisänä on tullut myös monenlaiset kivut (useimmiten lievät) vatsan ja selän seudulla. Harjoitussupistukset ärsyttävät eniten, sillä niitä tulee päivittäin usein ja vauhtia on vain hidastettava. Tuleva vika työrupeama (joskin 80%) jännittää tiettyjen seikkojen vuoksi, mutta yritän jaksaa. Ehdin jo hieman miettiä, että kuinka ehdin ja jaksan tehdä kaikki toivomani joulujutut. Vuosi sitten pohdin samaa ja aloitin joulufiilstelyt ja -puuhat jo ensimmäisenä adventtina (en yleensä ole niin aikainen), mutta täälläpä lähdin testaamaan eilen (16.10.) seitankinkkua, jouluhummusta ja punajuurilaatikkoa juuri postista saamani Vegaanin joulukirjan innoittamana! 😍🎄 Oi, meillä taitaa tänä vuonna olla aika pitkä joulu!❤

Paljonpa olisi kyllä kerrottavaa ja pohdittavaa. Hankintoja olen tehnyt ja nimivaihtoehtoja olemme miettineet. Keikkatöitä on riittänyt ja arjen puuhia, Huldan kerhoja ja loppuaika päivistä vain täyttyy. Pian Hulda täyttää 3 vuotta, ja synttäreitä onkin odotettu jo kesästä asti. Hän haluaa ehdottomasti mansikkakakun. Siitä jonkin ajan päästä palaan omaan työhöni 7 viikoksi ja jään joululta loman kautta äitiyslomalle. Ihan hurjaa. Ja ihanaa. Ja hui.

keskiviikko 8. syyskuuta 2021

Ainakin tuleva sisko muistaa vauvan tulon

Nyt yritän tehdä terveydenhoitajan kehotuksen mukaan: mietin ja kirjoitan ennen nukkumaan menoa.

Havahduin nimittäin astellessani maanantaina neuvolaan, rv 17+1, että en ole juurikaan ehtinyt pysähtyä miettimään raskautta ja vauvaa. Siis sen jälkeen, kun selvisi kromosomien olevan normaalit. Ilman huolen sävyttämiä pohdintoja. Toki mieli on aika ajoin askaroinut arkisten asioiden parissa, kuten kuinka järjestän miehen iltavuoroiltoina kahden lapsen nukuttamisen, koiran ulkoiluttamisen ja mahdollisesti myös lumitöiden tekemisen. Ja toisaalta taas, että kuinka paljon meillä loppujen lopuksi on jo valmiina, ainakin isompia juttuja. Tänään kävin läpi Huldalta jääneitä vaatteita, joita en ollut ehtinyt viemään pois. Olin ajatellut, että kyllähän sieltä nyt jotain löytyy vauvalle. No toki, joitakin sukkia ja keltaisia housuja, kokoa 74. Eipä niitä "vauvan vaatteita" enää juuri ollut, ja nuo 74-92cm koot olivat jo niin selvästi tytön vaatteita kukkineen ja röyhelöineen, että ei niitä oikein pojalle tulisi laitettua. Joitakin violetteja juttuja siirsin talteen.

Mutta se neuvola. Ajatus siitä, että nyt olisi tunti aikaa keskittyä hyvin menevään raskauteen sekä tulevaan synnytykseen ja vauvaan liikutti. Helpotti. Rauhoitti. Tuntui ihanalta. Kaiken lisäksi meillä on nykyään aivan ihana terveydenhoitaja, jolle annoinkin nyt kiitosta. Hän on ollut suuri korjaava kokemus takavuosien neuvolapettymyksiini. Tuntui hyvältä antaa sanojen vain tulla, käydä läpi matkaa tähän hetkeen, omaa vointia, sivuta hiukan myös Huldan raskautta ja vauvavuotta, miettiä myös tulevaa. Tuntuu hullulta edes ajatella, että raskaus on jo lähes puolivälissä, enkä ole oikeastaan edes tajunnut sitä vielä! Jos Huldan kohdalla ajatus raskaudesta ja vauvasta tuntui absurdilta lapsettomuusvuosien jälkeen ja menettämisen pelon aiheuttaman suojakuoren vuoksi, niin nyt syynä sille, ettei aikaa ole ollut keskittyä tähän tilanteeseen. On ollut vain kiireinen arki sekä intensiivinen aika Huldan kanssa. Elämä on ollut ihanaa kaikkine töineen, arkisine puuhineen, lapsen kanssa touhuiluineen ja sellaisineen, mutta ihan totta: tätä vauvajuttua en ole ehtinyt miettimään käytännön järjestelyjä lukuunottamatta. 

Siis onhan tämä ihanaa. On on ja on. Neuvolassa käymisellä oli suuri vaikutus, ja olisin niin kovasti toivonut miehenikin voivan olla mukana. Tuskin hänelläkään on ollut aikaa miettiä ja keskittyä vauvaan. Mutta flunssa tuli taloon, ja vaikka Huldalla oli edelleen vauhti päällä, niin siinähän se räkä sitten roikkui mukana. Vaan eihän nyt nuhaista lasta voi ottaa mukaan neuvolaan. Onneksi kultainen terveydenhoitaja ehdotti, että nauhoittaisin Tähti-vauvan sykettä miehelleni. Se toikin paljon iloa!

Iltaisin on ollut kovin vaikea saada unta. Tuntuu, että juuri silloin on hetki omille ajatuksille, vaikka en oikein saa niistä kunnolla kiinni. Tai sitten olen vain täyttänyt kaiken mahdollisen hiljaisen hetken e- ja äänikirjoilla. Vedänpä läpi myös Syke-sarjaa, jota aloitin Huldan loppuraskaudessa. Välistä tuntuu, että jalkoja pakottaa kovasti, kenties jalkeilla olo saa turvotuksen lisääntymään. Ja muutenkin on vain vaikea nukahtaa. Mutta tämä ei ole mitään verrattuna Huldan raskausaikaan...

Ajatuksissani kello käy hurjaa kyytiä, ja pian on olevinaan joulu ja Tähti-vauvan syntymä. Sitä ennen olisi tehtävä tiettyjä vuosisiivouksia kotona (nämä ovat omia päätöksiäni ja suunnitelmiani), koottava Huldalle valokuvakirja kolmannesta ikävuodesta, järjestettävä hänen 3-vuotisjuhlat (epämääräiset pohdinnat alkoivat tänään saada konkretiaa, kun suunnittelimme yhdessä kakkua ja tarjottavaa), haalittava kasaan vauvan vaatteita, palattava töihin, järjestettävä joulu... näiden lisäksi vielä useita pienempiä vapaaehtoisjuttuja, joissa olen mielelläni mukana. Kaikenlaista kivaa siis, ja osan suunnitteleminen tai aloittaminen on tuonut oloon myös rauhaa: hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Tänään iloitsen syyskukkien laittamisesta ja kasvihuoneen siivoamisesta.

Muutoin kuin jalkojen turvotuksista, jonkinlaisesta vatsan kasvusta, vauvan hipsutteluista, nopeammin väsymisestä sekä ajatusten hyvinkin laajasta sekalaisuudesta huolimatta raskaus tuppaa unohtumaan. Tai se on tavallaan jokin irrallinen, erillisessä tilassa ja ajassa tapahtuva asia. Ja sitten me vain yritämme toisinaan tavailla erilaisia nimiä, todeten hetken kuluttua, että eipä niitä kivoja ole, jonka jälkeen mies alkaa heittää vitsiksi tarkoitettuja ehdotuksia, joista minä turhaannun ja totean kellon olevan jo paljon ja meneväni nukkumaan. Katson yhden tai kaksi Syke-jaksoa, enkä muuten muista raskautta, kuin tarkistamalla mielessäni, onko päivän hipsutteluja tuntunut jo. Hulda sen sijaan tuntuu puhuvan meistä kaikista eniten vauvasta. Hän saattaa miettiä, että riittääkö ruokaa myös Tähti-vauvalle, tai että onko tällä uimapukua päällä. Tänään hän kävi innoissaan läpi vanhoja vaatteitaan ja hihkui, että mahtuuko tämä ja tämä vauvalle. Hän kertoo myös innoissaan kuka vain sattuu paikalle, että äidin masussa on Tähti-vauva ja että hänestä tulee sisko.

Niin. Se on kyllä varsin pian.
Mutta onneksi saamme ensin suunnitella tulevan siskon syntymäpäiväjuhlia. 
Eipä me siinäkään olla ihan myöhässä; juhlat ovat vasta loka-marraskuussa.😂

tiistai 24. elokuuta 2021

Vauvan sukupuolesta heränneitä ajatuksia

Tulokset kromosomeista ja sukusoluista tuli noin 1,5 viikkoa sitten. Olin etukäteen ajatellut mielessäni tiettyä sukupuolta, mutta jännityksen tiivistyessä alkoivat ajatukset "toiveista" tuntua aivan älyttömiltä. Ihan sama, kumpi vauva olisi! Kunhan hän vain olisi terve (kehtaan sanoa näin).
Kun äitiyspolin kätilö sitten kertoi kromosomien olevan kunnossa helpotus oli sanoinkuvaamaton ja vain itketti, en ollut ihan varma, kuinka vielä tähän tunnemyräkkään osaisi ottaa vastaan tietoa vauvan sukupuolesta. Vaikka tottahan sen tiesin.
"Poika," sanoi kätilö puhelimessa.
"Poika!", ihmettelin, ihastelin, hämmästelin ja yritin ymmärtää hetkeä aiemmin kuulemiani asioita.
Vauva olisi tässä kohtaa kunnossa ja hän on poika.
Poika.

Oikeastaan on hyvä, että en ryhtynyt tämän tekstin kirjoittamiseen heti, sillä ajatus pojasta oli jonkin aikaa sellainen, jota piti sulatella. Missään tapauksessa en tarkoita, etten haluaisi poikaa tai että en pitäisi poikalapsista. Jostain syystä vain minulla (ja miehelläni, parilla ystävälläni ja vanhemmillani) oli ollut mielessään kuvitelma toisesta tytöstä.
Huldakin sanoin pojasta kuultuaan:
"Ei... Minä haluan siskon."
Minulla oli jo nimiäkin mietittynä, ja tavallaan olisin halunnut käydä läpi uudelleen tiettyjä tyttövauvoihin liittyviä juttuja... Olihan minulla myös valtava kasa tyttömäisiä vaatteitakin tallessa. Olin miettinyt kahden tytön sisarussuhdetta. Kahta siskoa. En tiedä, mistä se oli tullut, mutta jostain syystä olin ajatellut vauvan olevan tyttö. Toinen pieni kukkaistyttö.

Ja nyt meille oli tulossa poika.
Hiukan piti jo varmistella, että kyse ei tosiaan ollut kuin sellaisesta ajatusten kääntämisestä, ei todellakaan mistään maailman suurimmasta kriisistä. Puhuimme nyt täysin eri tason asioista, Down-riskistä ja sukupuolesta! Arvelen, että huoli riskistä ja valtaisasta tunnemyräkästä purkautui itselläni sitten sillä, että pyörittelin jännittävien tulosten jälkeisen viikon verran epätoivoissani mielessäni poikien nimiä, ja kuinka harmittelin valmiiksi jo poikien vaatteiden yleistä väri- ja kuvitusmaailmaa: mustaa, harmaata, tummansinistä ja -vihreää, dinosauruksia, autoja ja traktoreita. Minulle tosin oli selvää, että tulisin pukemaan hänelle muutakin väriä. Mutta se nimi. Ei ollut mitään, mikä miellytti, ja vielä meitä molempia.

Huolehdin jo valmiiksi siitäkin, että poika ei saisi joutua "kovempaan kohteluun" vain siksi, että oli poika. Halusin, että hän saisi olla herkkä, tunteellinen, pohdiskeleva tai taiteellinen ihan yhtä lailla kun hän saisi olla puuhakas, liikunnallinen, riehakas tai vähäpuheinen. Mutta muottiin en haluaisi hänen joutuvan. Kuten en Huldankaan, mutta jostain syystä tytöillä ja naisilla on tänä maailman aikana (ainakin länsimaissa) enemmän liikkumavaraa olla sellainen, kun haluaisi olla. 

Rinnakkain tällaisten pohdintojen kanssa mieleni täyttyi myös tulevaisuuden ajatuksista. Kuinka "minun poika" sitä ja tätä. Ja kuinka mietin jo valmiiksi, millainen henkilö mahdollisesti seurustelisi "minun pojan" kanssa. Totta kai mietin paljon myös sellaista, mitä tytön ja pojan sisarussuhde voisi olla, olihan minulla itselläkin tästä kokemusta pikkuveljen kanssa. Tavallaan tuntui myös kivalta, että kotimme ei olisi täynnä vain "tyttöjen juttuja". Ei tosin ollut nytkään, siitä olin halunnut pitää huolta. Meiltä löytyi niin traktoreita, legoja, rakennuspalikoita jakoavaimineen ja vasaroineen, mutta myös leikkikeittiötä ja nukkeja. Sinänsä pojalle oli siis valmiina jo monenlaista.

Ensimmäinen viikko uutisen jälkeen oli melkoinen. Valtaisa helpotus terveistä kromosomeista, mutta hämmennys vauvan sukupuolesta. Hiljalleen onnellisuus POJASTA on alkanut vahvistua. On ollut ihana kuulla onnitteluja nimenomaan siitä, että hän on poika, ja juuri siksi, että nyt saamme kokea molempien vanhemmuuden. Jotkut ovat jopa "harmitelleet" sitä, että kaikki tuntuvat saavan tytön ja pojan, mutta itselle on osunut joko tyttöja tai poikia, vaikka ihania ovatkin. 
On kuin Huldan raskausaikana. Silloinkin oikein imin itseeni raskausonnitteluja tehdäkseni asiasta itselleni todempaa. Nyt kuuntelen avoimella sydämellä ihmisten iloa, innostusta ja onnitteluja pojasta. Uskon, että ilo olisi ollut yhtälainen, jos vauva olisi ollut tyttö. Mutta hän on poika.
Juuri niin kuin pitikin.

Viime viikolla nimet alkoivat vihdoin soljua, hakea paikkaansa, muotoutua nimikokonaisuuksiksi. Mieskin lämpeni ehdotuksilleni.
"Jätetään se vielä hautumaan, eihän tässä mikään kiire ole," totesimme, sillä tottahan se oli.
Oli vain alkanut tuntumaan siltä, että sukupuolen selvittyä raskaus olisi jo reilusti yli puolen välin. Vauvahan syntyisi jo kohta!
Mutta ei.
Tänään olen ollut vasta ensimmäisessä sokerirasituksessa, raskauviikolla 15+2.

lauantai 14. elokuuta 2021

Kun soitto tuli

Viikko meni melko sumussa. Epäuskoisena. Itkuisena. Toiveikkaana. Sopeutuen siihen mahdollisuuteen, että meille tulisi Down-vauva. Käyden keskusteluja hieman eriävistä ajatusmaailmoista, silti kipuillen perimmäisten arvojen kanssa. Googlaillen yömyöhään mitä eriskummallisimpia sivuja, viimeksi keskusteluketjua, jossa vauvoille paljastui mitä harvinaisimpia sydän- ja rakennepoikkeavuuksia, ja miten keskusteluun osallistujat kuvasivat raskauden keskeytyksen rankkuutta. Viikko kului kuitenkin ennen kaikkea rukouksessa, tai pikemminkin vain siinä levätessä. En muuta jaksanut. Ylistysmusiikkia pitkälle yöhön kuunnellessa. Käyden keskusteluja läheisimpien ystävieni kanssa (päivisin).

Koitti perjantai, oli kulunut viikko niskapoimu-ultrasta. Tähän olin ajatuksissani satsannut jo hieman toivoa, sillä olin kuullut joidenkin saaneen tulokset jo viikossa. Keksin meille viikolla jo tutuksi käyneeseen tapaan hullun lailla hommia. Kävimme Huldan kanssa perhekerhossa, puhelimen äänet toki päällä. Poljimme kotiin, otimme ruokaa. Keksimme, että lähdemme uudestaan pyörällä liikkeelle, nyt välipalojen kanssa rannalle. Iski väsymys, ahdistus, sillä soittoa ei ollut tullut. Millä ihmeellä psyykkaisin itseni viikonlopun yli?!

Polkaisimme matkaan. Ensimmäisen kilometrin taitettuamme olin saada kohtauksen, sillä puhelin soi. Äitiyspoli.

"Soittelisin näistä NIPT-tutkimuksen tuloksista," aloitti kätilö. Yritin pysyä tyynenä.

"Ne ovat täysin normaalit. Ei mitään kromosomihäiriöitä!"

Itku tuli saman tien. Itketti ja itketti vaan.

"Haluatko vielä tietää sukupuolen?"

Loppumatka rannalle kului itkien, ja mietin välillä, että näinkö joku kohta pysähtyy kohdallemme kysymään, onko jokin hätänä. Asetuimme pyyhkeelle, kyyneleet vain virtasivat poskiani pitkin. Halasin Huldaa lujasti ja kerroin, että äidillä ei ole mitään hätää. Joskus vain itkettää siksi, että on niin onnellinen. Kerroin myös, että äiti sai juuri kuulla, että Tähti-vauvalla on kaikki hyvin. Hulda silitti kättäni, halasi ja sanoi: "(nimi) on äidin kanssa." 😭❤

Kieltämättä oma kahvin juomiseni ja uimaan menoni vähän unohtuivat, sillä viestiliikenteen hoitaminen vei aikaa. Onneksi Hulda pääsi nauttimaam täysin rinnoin lämpimän loppukesäpäivän vesileikeistä. Minun rakas pieni tyttöni. Tuleva isosisko.

Toki kerroin asiasta ihan ensimmäisenä miehelleni, jonka jälkeen ilmoitin läheisimmille. Illemmalla tein julkisen "tiedotteen", sillä sen verran olin jo ehkä purkanut ajatuksiani epämääräisesti, että koin olevan aika kertoa suoraan.

Illalla pää surrasi. Samaan aikaan tunnemyräkästä johtuva väsymys meinasi ottaa vallan. Tähti hipsutteli.

Sukupuolen kerron jossain kohdin; saimmehan senkin tietää. Herättihän se paljon ajatuksia. Mutta miten toisarvoiseksi asiaksi se jäikään kuullessani, että tutkittavien kromosomien osalta vauva on terve.❤

maanantai 9. elokuuta 2021

Kun saisi huokaista

Ajatus vauvasta on ollut suloinen. Olen alkanut hiljalleen rentoutua ja luottaa kaiken menevän hyvin, ja oikeastaan viime perjantain niskapoimu-ultraa odotin sillä ajatuksella, että onpas ihana päästä näkemään taas Tähti-vauva. 

Edellisenä iltana mieleen tulvi taas pieni epäilys. Sitähän varten tuonne mennään, että selvitetään, onko kaikki hyvin. Onkohan?

Kävin aamulla lenkillä, kuuntelin ääkikirjana Helmi Kekkosen Olipa kerran äiti, ja huokailin onnesta. Ihanaa, meille tulee vauva! Me saamme taas valmistautua hänen tuloonsa ja tutustua tähän uuteen ihmiseen. Hulda heräsi paluuni jälkeen, teimme aamutoimet ja vein hänet vanhemmilleni hoitoon. "Hyvin se menee," huikkasi isäni lähtiessäni. Tapasimme mieheni kanssa parkkipaikalla, josta nappasin hänet kyytiin. Ei olisi järkeä molempien maksaa parkkimaksua sairaalan parkkihallissa. Äitiyspolin odotustilassa katselimme Tokion olympialaisia, ja meitä huvitti pikakävelyn vemputtava tyyli mennä lähes yhtä kovaa, kuin pääsisi juosten. Mietin, kuinka kovilla kisaajien lonkat olivat.

Sitten meidät kutsuttiin sisään. Lempeän ja reippaan oloinen kätilö kysyi meiltä muutaman peruskysymyksen, kertoi, mitä tänään tutkittaisiin ja kehotti meitä sitten siirtymään ultralaitteen luo. Nauratti, että tällä kertaa olisin paremmin hereillä, sillä Huldan kohdalla tulin tutkimukseen yövuoron jälkeen ja pelkäsin nukahtavani tutkimuspöydälle.

Sitten hän oli ruudulla. Tähti. Ihana, pieni Tähti! Pituutta jo 7,6 cm! Hän ojenteli jalkojaan, kääntyili, vei sormia suuhunsa... sydän sykki ja hän oli siinä täydellisesti. Kätilö kehui vauvaa kovasti, mutta harmitteli, kuinka vaikea oli vauvan asennon vuoksi saada mitattua niskapoimua. Hän yritti vähän tökätä vauvaa vatsani päältä, ja tuloksena oli vain vauvan pyllistys. Lopulta vauva siirtyi niin, että kätilö oli suht tyytyväinen mittaustulokseen, joka tosin oli jompi kumpi. "2,5 tai 2,6 mm, mutta merkitsen tänne 2,6, niin seula on tiukempi," hän selosti. Turvotuksen tulisi olla alle 3.

Siirryimme takaisin koneelle, jonne kätilö naputteli arvoja, ikäni, painoni, HCG-b ja PAPP-A -näytteiden tulokset ja kääntyi sitten puolemme:

"Nyt näyttäisi siltä, että jäitte kiinni seulassa." 

Sydän jätti lyönnin väliin, ja hiljalleen tieto alkoi upota tajuntaan. Kätilö näytti arvoja paperilla, muisti, ettei ollut merkinnyt IVF:ää mukaan laskuriin, tulosti uuden paperin ja avasi numeroita meille. Alkoi itkettää. Yritin muistaa hengittää. Nenä alkoi vuotaa. Mokomakin maski! Kätilönkin silmät kostuivat. Hän yritti rohkaista, että nämä ovat vain lukuja, ja halutessamme voisimme lähteä jatkotutkimuksiin, ja jopa tästä suoraan voisin käydä labroilla. Kyseessä olisi NIPT-tutkimus, jolla selvitettäisi 99%:n varmuudella kolmen trisomian mahdollisuudet ja halutessamme saisimme samalla tietää myös sukusolut. 

Meidän tilanne ei suinkaan ollut pahin mahdollinen, mutta olin murtunut. Down-riskiarvomme oli 1:75 (raja-arvo oli 1:250, josta seula hälyttäisi), mutta kaiken kokemamme jälkeen minusta tuntui, kuin olisimme saaneet jo varman tiedon siitä, että lapsellamme ei olisi kaikki kunnossa.

Itketti koko päivän. Googletimme molemmat hullun lailla, vaikka samaan aikaan tiesimme, ettei se muuttaisi tilannettamme mitenkään. Toki se toi tyyneyttä ja lohtua lukea, että 5% raskauksista jäi seuloissa kiinni, ja näistä 90% osoittautui vääriksi hälytyksiksi.

Ahdisti. Oma ajatukseni oli ja on, että tämä ei vaikuttaisi lapsen pitämiseen, mutta silti samaan aikaan huusin mielessäni, että en haluaisi Down-lasta! En haluaisi erityislasta! En haluaisi olla erityisperhe! En haluaisi olla yhtään enempää erityinen! En haluaisi Huldan joutuvan koville ja koulukiusatuksi! En halua, että lapsi ei pärjää elämässä! En halua tätä! En halua olla raskaana! En näin!

Sain itkettyä ja juteltua vanhempieni kanssa. He halasivat mennen tullen ja vakuuttivat olevansa meidän tukenamme tässä. Ihan en ole varma, oliko heille yllätys sanoessani, etten pystyisi keskeyttämään raskautta, jos uutiset olisivat huonot. Sain myös korvaamatonta tukea lähimmiltä ystäviltäni. Mietin, kuinka ihmeessä iltavuoroon mennyt mieheni jaksaisi.

Yritin illalla pakata, sillä olimme seuraavana päivänä lähdössä Huldan ja vanhempieni kanssa Oulun reissulle sekä kummitytön syntymäpäiväjuhliin. Ensin ajattelin, että miten jaksaisin. Mutta tämä osioittautui lopulta oikein hyväksi; saisinhan muuta mietittävää ja aika kuluisi taas eteenpäin. NIPT-testin tuloksessa voisi mennä jopa 3 viikkoa.

En saanut yöllä unta. Koin voimakasta tarvetta vain olla, levätä Jumalan sylissä. Kuuntelin ylistystä pitkään ja itkin tyynyni märäksi. Tämä kuitenkin helpotti, ja koin, että minusta ja meistä pidetään huolta. Jumala on hyvä. Ehkä jokin luottamus siihen, että kaikki tulee vielä menemään hyvin, kasvoi. Sitten eräässä laulussa laulettiin: "---Hän tuntee jokaisen tähden taivaalla ---". ❤

Niinpä.

Seuraavana päivänä (rv 12+6) tunsin sen. Hipsuttelua. Ihan varmasti se oli sitä. Tähti se siellä taisi haluta viestittää, että hänellä on kaikki oikein hyvin.❤😭🙏

perjantai 30. heinäkuuta 2021

Ajatuksia ensimmäisen kolmanneksen varrelta

Kaikki (paitsi olo) hyvin.🙏
Etovaa oloa ilman oksentamista on lähes koko ajan enemmän tai vähemmän, mutta vaikka se oloa väsyttääkin, en vaan jaksa enää miettiä sitä.
Oikeastaan onkin vaan parempi, että on joitain oireita, heh.

Varhaisultran jälkeen alkoikin sitten odottelut neuvola- ja neuvolalääkärikäynneille. Ensimmäinen oli lähinnä kysymyksiin vastailuja, mutta jälkimmäistä odotin enemmän. Meidän neuvolassa on nykyään nimittäin ultralaite!
Minulle tuo käynti oli oikeastaan ylimääräinen polin tekemän ultran vuoksi, mutta todellakin  halusin mennä, koska oli kiva saada tilannepäivitystä rv 10+1.
Edeltävällä viikolla sairastin Huldan kanssa flunssaa, ja se ehti hiukan saada ajatuksia sille kantille, että onko nyt sitten liian hyvä olo etovan olon suhteen. Onko kaikki sittenkään hyvin? En kovin syvällisesti lähtenyt jännittämään, mutta oloa helpotti huomattavasti, kun sain nähdä Tähden vispaavan kovaa kyytiä kohdussani ja sydämen sykkivän tasaiseen, jumputtavaan tahtiin. Ihan parasta, ja itkuhan siinä sitten pääsi.

Viikon päästä on jo niskapoimu-ultran aika, ja kohta ensimmäinen kolmannes on takana. Ihan hurjaa ja samalla sisimmästäni nousee syvä, levollinen, kiitollinen ja onnellinen huokaus. Alan uskoa ja luottaa tähän raskauteen hiukan enemmän.
Vatsa on alkanut kasvaa, kenties turvotuksen myötä suurimmalta osin, mutta eilen oli jo puettava päälle äitiyshousut.🥰 Vatsa tuli niiden kanssa jotenkin vieläkin enemmän näkyviin!
(Tähän mennessä olen käyttänyt mekkoja ja hameita sekä joustavia housuja, joten tavallisten housujen tiukkuuutta ei sitten tajunnut, kunnes toissaillan kahvilareissulla. Olin koko illan vyö, nappi ja vetoketju auki.😂 onneksi pitkä paita peitti tilanteen.)

Olo on levollinen ja luottavainen, oikeastaan vielä aika epäuskoinenkin (voiko jotain näin ihanaa oikeasti olla tapahtumassa??). En osaa kaikkea edes määritellä; olo on herkistynyt ja niin onnellinen ja kiitollinen. Jännällä tavalla oloa tyyneyttää myös se, että tällä kertaa minun ei tarvitse ihan niin paljon kriiseillä vaatteista (viimeksi ahdisti jotenkin tuo vaatteiden hankinta itselle), sillä niitä on jo valmiina. Myös vauvan hankintojen kohdalla on moni asia jo valmiina, myös ihan jo tietotaidonkin kohdalla. Muistan Huldan kohdalla miettineeni, että voisinpa joskus saada ottaa vauvavuotta uusiksi, sillä oli asioita, joissa olin epävarma ja tein jänniä ratkaisuja. Tuntuu ihanalta tietää, että ihan kaikkea myllerrystä omissa ajatuksissa ja elämässä ei tarvitse enää käydä, vaikka koinkin Huldan vauvavuoden todella ihanaksi (rankkuuudesta huolimatta).

Totta kai mielessä välähtää välillä jännityksiä. Kuinka ihmeessä hoidan miehen iltavuoroiltoina vauvan ja Huldan nukkumaan? Kuinka hoidan vanhenevan koiran ulkoilutukset? Kuinka pääsen yhtään mihinkään kodin ja leikkipuiston lisäksi ilman autoa, kun julkista liikennettä ei juuri ole (keksin etsiä vaunuihin seisomatuen, olisi ainakin pieni apu)?
Kaiken taustalla on kuitenkin suuri luottamus.
Minä pärjään kyllä.

Okei, nythän on toki vasta rv 11+5, ja yllätin itseni hankkimasta kirppikseltä ihastuttavan kesämekon. Ihan kuin tässä oltaisi muka pidemmällä ja hän olisi tyttö...
Nimiä ja kummejakin olen miettinyt, sisarussuhdetta ja käytännön pieniä asioita.
Huldalle olen silloin tällöin jutellut, että äidin masussa on vauva.
Hän tuumii hetken.
"Eeeei ole," toteaa varman oloisena.
"On kyllä, mutta vauva on vielä ihan pikkuinen. Äidin masua kuitenkin painaa, eikä äiti voi nyt samalla tavalla kantaa sinua."
"Ei äidin masussa ole vauvaa. Minusta tulee sisko."

Omat kriisinihän kiskaisin siihen alkuvaiheeseen jo, mitä osasin odottaakin. Ajankohtaan liittyi myös monenlaisia peruuntumisia ja yksi murehduttava tilanne eräässä ystävyyssuhteessa, flunssa ja järjetön väsymys lapsettomuushoidoista. Retkeilimme Huldan kanssa monta päivää, joiden aikana koin saavani syvälatautua ja hengittää.
Sitten iski flunssa, työt loppuivat sen myötä aiemmin ja olimme pari viikkoa vain omissa oloissamme ja mökillä. Olo muuttui jo ennen tätä saatuani puhua ystävälleni asioista ääneen. Tuntui, että kun asiat sanoo ääneen, saivat onnellisuus, levollisuus, tyyneys, kiitollisuus ja innostus enemmän tilaa mielessäni.

Tähti, olet jo nyt niin rakastettu.❤

sunnuntai 4. heinäkuuta 2021

Ensimmäinen kuva Tähdestä

Viikko sitten, rv 7+0, iski pieni pelko. Mitä jos sykettä ei löydykään! Mitä, jos kyseessä on sittenkin vain tuulimunaraskaus!

Edessä oli lapsettomuuspolilla tehtävä varhaisultra. Tuo ultra, joka oli meille merkkipaaluna, ja jonka myötä voisi vaikka hiukan hengähtääkin.

Mennyt pariviikkoinen oli kyllä melkoinen. Vuotoa kesti suunnilleen kaksi viikkoa, ja oikeastaan vain parin tunnin ajan iltapäivästä. Järki sanoi, että ei tuollaisella vuodolla mitään keskenmenoa ole tapahtumassa (okei. Järki muistutti myös keskeytyneistä keskenmenoista). Ehdin juttelemaan jo polin hoitajankin kanssa, ja huolta ei ehkä niinkään enää ollut. Enää vain turhautti. Tällaiset kamalat helteet (kyllä valitan. Kuumuus on ahdistavaa), pahoinvointia, enkä tulehdusriskin takia saanut edes uida. Pahin ärsytys onneksi kaikkosi jo melko pian, sillä päätin suhtautua tilanteeseen loogisesti: mieluummin kuitenkin uimattomuus ja etova olo raskauden vuoksi, kuin uiminen vaikka 24/7, enkä taaskaan olisi raskaana.

Yövuorot triggeröivät oloa, ja aika inha oli kyllä valvoa. Yleensä olen myös aika hyvä pysymään hereillä, mutta voi jestas sentään. Nyt torkahtelin mennen tullen, ja kerran jopa siinä vaiheessa, kun aamuvuorolainen tuli jo paikalle! Yhdessä vuorossa sen sijaan jäin jo kiinni. Uudelta potilaalta oli otettava keuhkokuva, enkä suojavarusteista huolimatta voinut olla röntgenissä mukana avustamassa. Tämä on siis käytäntö, ja joku toinen menee silloin. Onneksi yökkökaverini olivat mukavaa sakkia, ja käytänössä vain liikuttuivat ja intoilivat. Olikin jännä kuulla myös toisen suunnitelmia lähteä jossain vaiheessa kumppaninsa kanssa yrittämään raskautta rIVF-hoidoilla.

Yövuoroista nukuttuani heräsin pakkaamaan ja suuntasimme perhereissulle Mikkeliin. Se se vast oli ihanaa, ja nautimme kaikki suunnattomasti. Minäkin, jolla pahoinvointi ei onneksi yltynyt missään kohti kovin pahaksi. No, siinä vaiheessa olo oli melko huono, kun oli syönyt liikaa pizzaa. Tuntui yhtä kaikki ihanalta, kun sai nauttia olostaan suht hyvävointisena. Ja miten vapauttava, arjen irtiottoinen tunne reissussa olikaan! Kuin "ennen vanhaan".

Koitti vihdoin maanantai. Mies totesi edellisenä päivänä, ettei sittenkään tulisi mukaan, koska polille tulo tuntui henkisesti pahalta. Minulle tämä oli ok, koska kaikki oli muutenkin aika erilaista kuin Huldan kohdalla. Niinpä ajelin itsekseni keskussairaalaan ja yritin pitää pelkoni kurissa kuuntelemalla matkalla äänikirjaa. Odotustilassa oli tv jälleen päälle, ja sieltä tuli jumalanpalvelus kuin tilauksesta.

Ja sitten minut kutsuttiin sisälle. Lääkärinä oli erikoistuva lääkäri, jonka puheista en saanut mitään selvää, ja joka käytti ultrauslaitetta hätäisesti ja niin, että se jopa vähän sattui. Kätilö ohjasi häntä ja suomensi asiat minulle. Ja mitäs sieltä löytyikään! Pieni, pikkuriikkinen Tähti, sydän vinhasti sykkien! Pituutta hänellä oli 10,8cm ja viikot olivat ihan oikein, 7+1.

"Se on tyttö, niin jämpti on!", sanoi kätilö silmät tuikkien ja antoi minulle sittemmin tukilääkkeiden purkuohjeet.

No niin, siis. Tähti on siis matkassa. Olen raskaana. Meille tulee vauva. Kaikki on hyvin.

Pienet kriisit vetäisin jo, mitä vähän odotinkin, mutta kaikki hyvin. Ihan en siltikään osaa vielä sanoa yhtään mitään.

Mutta miten viisas olikaan anoppini jutellessaan mieheni kanssa. "Et kuulosta kovin innostuneelta. Veikö kevät voimat?"

Aikalailla sellaiset on molempien fiilikset. Ihan mahtava tilanne toki, mutta vähän jos saisi levättyä.  Ja olokin voisi helpottua. En ole taaskaan okentanut kertaakaan, mutta en oikein keksi, mikä voisi helpottaa oloa. Helteen vuoksi en saa nukuttua kunnolla, ja olokin välillä herättelee. Mutta tekeepä Tähti jo tilaa! Kyljissä riipii ja repii, ja ihmettelen, missä kohtaa raskaus alkaa näkymään. 

Viikon päästä on neuvola. Niin jännää olla uudestaan näissä tilanteissa.

keskiviikko 16. kesäkuuta 2021

Hyviä uutisia

Eiköhän nyt voi jo taas vähäksi aikaa hengähtää.

Rv 5+1 mitattu hcg oli 6214, eli varsin hyvä ja loogisesti noussut (rv 4+3 se oli 940).

Oireita ainakin on, ja vaikuttavin niistä on etova olo. Onneksi olen voinut olla töissä kuitenkin ihan hyvin, tai ehkä se olo on vain joutunut roikkumaan mukana.😂

Iloitsen myös hyvistä yöunista, vihdoin!

sunnuntai 13. kesäkuuta 2021

Too much information?

Ei tämä kyllä helppoa ole. Kirjoitan tämän siksi, että joku voi ehkä jossain kohtaa saada vertaiskokemusta tai ehkä joku tulee sanomaan minulle, että been there.

Vuoto on jatkunut edelleen. Nyt se on jo punertavaa, myös veristä ja eilen oli pieni hyytymäkin. Määrä on silti vähäinen, ei tosiaan lähellekään kuukautisia. Kuukautiskipuja sen sijaan on, ei kovin pahoja. 

Ahdistaa ja samalla olen tyytyväinen, kun saan muuta mietittävää pitkien ja työntäyteistek työvuorojen aikana. Tekisi mieli rampata vessassa koko ajan tarkistamassa tilanne ja sitten ei todellakaan. 

Huomenna on maanantai. Aion ottaa taas poliin yhteyttä ja pyytää uutta verikoetta.

On tämä hajottavaa. Niin hajottavaa. Ihan kuin pahaa unta. En haluaisi miettiä vielä sitä, mitä kaikkea tämä tarkoittaa mieleen tulleille haaveille ja unelmille, tulevaisuuden pohdinnoille.

En jaksa.

perjantai 11. kesäkuuta 2021

"Onnea!"

Eilisaamuna sain kovin jännittämäni soiton polilta. Olin onneksi saanut käydä rauhoittavan keskustelun kätilön kanssa keskiviikkona (hän ei ollut ollut huolissaan rusehtavasta vuodosta), ja sain mielenrauhani vuoksi lähetteen labroille. Sinne ampaisin saman tien, vaikka tiesin, että täältä ympäristökunnasta lähetys keskussairaalaan tuskin lähtisi niin aikaisin, että tuloksen saisi samana päivänä. Mutta jo se, että nyt hcg oli mitattu, olin saanut jutella kätilön kanssa ja vuotokin oli loppunut rauhoitti toden teolla.

Kunnes koitti torstaiaamu, ja jännitys jatkui taas (huonon yön jälkeen, ylläri). Onneksi sain soiton jo aamusta, ja se alkoi näin: "Onnea! Olet raskaana!"

Hui sentään! Hcg oli noin 940, joka vastasi juuri oikeaa aikaa. Sovimme iltapäivällä vielä ajan varhaisultralle, ja jouduin vielä tarkistamaan, että mites, kun nyt tulee vaaleanpunaista vuotoa (vähän) ja selkää riipii... Osin nauroin hysteerisyydelleni, osin olin oikeasti huolissani, enkä uskaltanut luottaa... Kätilö ei ollut huolissaan, vaan mietti limakalvojen kuivuutta ja Lugesteronin vaikutusta. Taisi mainita myös kiinnittymisvuodon mahdollisuuttakin. Yhtä kaikki, monilla tulee kuulemma jotain.

Ja nyt sitten opetellaan tähän ajatukseen: olen raskaana. Meille tulee vauva (,jos kaikki menee hyvin). Miten ihanaa.❤

keskiviikko 9. kesäkuuta 2021

Liian aikainen lintu?

Parin päivän aikana olen päässyt harjoittelemaan uutisen kertomista.
Koko tilanne on ollut ihan absurdi, ja muotoilemani lauseet ovat olleetkin sen tyylisiä, että "hyvältä näyttää" ja että "ilmeisesti tilanne on se, että...".
Samaan aikaan on ollut todella vaikea luottaa, vaikka testit ja olot sanoisivat mitä. Ja myönnettäköön, että olen ollut aikainen.

Jo kolmantena päivänä siirrosta alkoi olo olla ihan erilainen, kuin kahden muun siirron jälkeen, ja tuntui siltä, että nyt tapahtuu jotain. Kuudentena päivänä en sitten enää malttanut odottaa, vaan tein raskaustestin. Testiviiva piirtyi heti, haalea haamu, jonka kyllä erotti selvästi. Ja päivä päivältä viiva vain tummeni. Pp 11 se ei vieläkään ollut kontrolliviivan vahvuinen, mutta positiivinen silti. Uskaltaisiko jo luottaa? Meninpä ihmettelemisissäni jo miettimään, että sekoitinkohan sittenkin jotain... mitä testiin pitikään tulla? Näyttikö kaksi viivaa kuitenkin negatiivista? Mutta kyllähän sen huomasi: raskaustestin mukaan olisin ainakin tuossa kohtaa raskaana, ainakin kiinnittymisyrityksen verran.

Mutta. Ajoissahan minä olin. 
Testipäivä on tulossa nyt perjantaina, eli pp 14. Silti olen toivonut, että jo pp 10 testitulos olisi jo aika varma, sillä siirretty alkio oli jo viiden päivän ikäinen blastokysti. Kuten aiemmissa kierroissa olen tuuminut, niin nytkin tässä: kyllä jo tuossa kohtaa pitäisi näkyä jotain, jos on näkyäkseen.

Päät on yritetty pitää kylminä, emmekä ole halunneet lähteä liikaa spekuloimaan ja miettimään. Sitten kuitenkin, esimerkiksi päästyämme seuraamaan jääkiekon MM-kisoja (historiallista!! En ole aikoihin voinut katsoa tv:tä iltaisin, kun yleensä nukahdan Huldan nukuttamisen myötä) kääntyi keskustelu tämän tästä erilaisiin asioihin, pieniin ja suuriin pohdintoihin koskien sitä, että meille tulee vauva. Ja milloin muulloinkin.

Se minua yllätti positiivisella ja suloisella tavalla, että siinä missä minä panttasin uutista hiukan pidempään, niin mies oli lähettänyt veljelleen kuvan testistäni jo pp 9! Huldan raskauden aikana hän kertoi raskaudesta vasta ensimmäisen kolmanneksen jälkeen.

Itse pääsin harjoittelemaan uutisen kertomista pp 10 ja 11. Kolme ystävääni sai kuulla asiasta, ja miten vaikea se olikaan kertoa! Totta kai olin onnellinen, mutta niin epäluuloinen, epävarma enkä uskaltanut luottaa. Uutisten kertominen olikin sitten sellaista kierrellen, kaarrellen vihjailua. Oli siinä ystävillänikin vaikeuksia reagoida, kun selvästi teki mieli itkeä, nauraa, hihkua, hehkuttaa ja onnitella, kun minä pelkäsin niin kamalasti, että ei tämä kuitenkaan onnistu.
Vasta toisena päivänä puristin itsestäni: "Jos kaikki menee hyvin... niin... ..................... Meille tulee vauva."
Ja silti koin olevani huijari, taas.

Tuli pp 11 ilta, ja olin menossa nukkumaan. Hulda oli tullut makuuhuoneesta kovin itkuisena ja kävi läpi päivän tilanteita. Osasin yhdistää häntä harmittavan asian itkuun, ja yritin lohduttaa valtoimenaan itkevää pientä lasta. Iskän syli ei kelvannut, ja niin otin Huldan mukaani vessaan. Pesin hampaat ja kävin vielä pissalla. Ja mitä näinkään. Rusehtavaa vuotoa.

Omat tunteet oli pakko laittaa syrjään, ja yritettävä saada Hulda rauhoittumaan takaisin unille. Hänen itkunsa rauhoittui ajan kanssa, samalla kun omat silmäni vuotivat solkenaan. Lopulta hengitys oli rauhallista ja levollista, pieni rakas muruni unessa. Laskin Ketun hänen viereensä ja hiippailin takaisin olohuoneeseen. Mutta jo miehen nähdessäni alkoi itkettää ihan kamalasti. Ei minun pitänyt kertoa, kun toinen oli tullut vasta iltavuorosta ja uni olisi tärkeä. Mutta en voinut olla kertomattakaan.
Se taisi olla tässä. Meidän tuurillamme se oli tässä. Ei meille tulekaan vauvaa. Ei tietenkään.
Juteltiin ja itkettiin (minä). Mies puhui rauhallisella äänellä, kyseli, millaista vuoto oli ollut ja googletteli. Minusta taas tuntui, että en haluaisi ripustautua toivon rippeisiin, niihin kertomuksiin, joita netistä voi lukea. Kuinka sille ja tälle ja tuolle oli käynyt niin, että runsaatkin kuukautiset olivat tulleet ja silti vauva oli syntynyt. Voihan niin käydä, mutta en jaksanut toivoa enää.
Siirryin jossain kohdin takaisin sänkyyn. Nappasin ensin Panadolia, sillä tässä olisi tiedossa jälleen migreeni. Mutta eipä se uni taaskaan tullut. Ihan kuin positiiviset raskaustestit eivät olisi valvottaneet jo riittävästi...

Nukahdin sitten kuitenkin jossain kohtaa ja aamu koitti. 
Tein ensitöikseni sekä liuskatestin (eri merkkiä kuin aiemmat) sekä viikkonäytöllisen testin. Liuskaan piirtyi selkeä viiva (haaleampi kuin toisessa testissä, mutta tuo ei kuulemma kerro mitään) ja viikkonäytölliseen "Raskaana 2-3 viikkoa".
Hengähdin. 
Okei.
Voisikohan se sittenkin olla vain kiinnittymisvuotoa? Se ei ollut enää jatkunut yön eikä aamun aikana.

Kokosin itselleni aamupalan ja hiippailin terassille auringonpaisteeseen ja linnunlaulun konserttiin. Sen jälkeen lähetin polille sähköpostia, jossa kuvailtuani tilanteen kysyin myös, voisinko saada lähetteen labroille, mittauttamaan  hcg-hormonin.
Todella, todella raastavaa. Poli menee tämän viikon jälkeen kiinni, kesätauolle, joten tässä on tavallaan ratkaisun hetket. 

Yöllä suunnittelin jo kaikenlaisia retkiä, juoksutreenejä ja salilla käymisiä. Kaikkea sitä, mitä voisin tehdä täysillä, jos en olekaan raskaana. 
Ja samaan aikaan sydän itki niin kamalasti.

perjantai 28. toukokuuta 2021

Sanooko kolmas kerta vihdoin toden?

Täällä taas ollaan, odotustilassa odottelemassa kolmannen pakastealkion siirtoa.
Eniten jännitti taas ajaminen, siis viimeiset 10 minuuttia. Kaikki meni hyvin. Muuten turhauttaa ja toki toivon vaan hyvää. On vessahätä.

Onneksi on kaikkea muuta, mihin keskittyä. Nyt odotan valtavasti tulevia retkiä, uuden opettelemista ja tekemistä. Pari viimeistä päivää olenkin kuivannut retkiruokia, uusin aluevaltaukseni. Mokasin jo heti kättelyssä, mutta sellaista se on. Opettelua.

Olen välillä pohtinut hiukan huvittuneena, että jos raskaus joskus alkaisikin (niin toivon!!!!!), niin kyllähän siitäkin saisin jonkinlaisen minikriisin aikaiseksi, haha. Niin helppoa on jo puuhata 2,5-vuotiaan kanssa, niin paljon ihania haaveita ja juttuja minulla on mielessä.

Ja siltikin, mahanpohjassa kutisee. Josko vihdoin? Josko tämä alkio olisi viimein Se Oikea?

lauantai 22. toukokuuta 2021

Valmistautuminen kolmanteen pakastealkion siirtoon

Oma sisäinen maailmani on niin täynnä kaikenlaisia tapahtumia, tekemistä, aisteja, tunteita, ajatuksia, kokemuksia ja vaiheita, että joskus tekisi ihan hyvää hengähtää hetki. Monin tavoin hyviä viikkoja nämä ovat olleet kuitenkin, mutta huomaan, että reagoin vahvoihin tunteisiin nukkumalla levottomasti tai jossain kohti ainakin väsähtäväni. Vaikka toisaalta ei olekaan mikään hätä. Mieli vain on aika täynnä.

Aikaan on mahtunut onnistumisen kokemuksia, hyviä ja koskettavia kohtaamisia sekä arvostavia hetkiä töissä, retkiä ja ulkoilua, hiekkalaatikon ja terassin laittoa, kasvatuksellisia pohdintoja, kerhon päätöstä (heh, ihan kuin koulun kevätkauden päätös -olo, vaikka mitään kevätjuhlia ei ollutkaan), perheaikaa sekä parisuhdeaikaa. Edellisen pettymyksen tiimoilta puhisin, että meidän on pakko saada joku hetki aikaa olla yhdessä. Tähän mennessä olemme pyytäneet lastenhoitoapua vain työvuoroja varten, mutta nyt tuntui jo aika pakottavalta saada muutakin aikaa, kuin Huldan höpötyksen keskellä puhutut arjen jutut. 

Ihan ensimmäinen ajatus oli mennä hotelliin yöksi, syödä ihana aamupala ja kierrellä kaupungilla. Mutta se vaihtui aika pian haaveeseen retkipäivästä. Mutta sääennusteet vaihtelivat päivittäin, ja vielä keskiviikko-iltana nurisimme, että voi eiiii... mitä oikein tekisimme. Hotellin hylkäsimme jo toistamiseen ja edessä oli sitten kompromissilta tuntuva päiväreissu Tampereelle. Ei sillä, minähän sinne kyllä olin kovasti halunnut, mutta retken peruuntuminen harmitti. Heräsin torstai-aamuna ja ensimmäinen ajatus oli tarkistaa sää. Pilvistä!! Maltoin hetken odottaa ennen miehen herättämistä. Edellisen päivän vatvomisen ärsyttäminen vielä mietitytti, mutta ei meidän silti tarvinnut kovin paljon miettiä, kun olimme jo kasaamassa kamppeita kasaan. Me todellakin lähtisimme retkelle! Emme haaveilemalle Repovedelle, mutta retkelle kuitenkin. Ja se vasta olikin ihana päivä. Vuoroin hihkuin ja huokailin, kuinka i-ha-naa oli. 

Torstai-iltana huomasin jo oloni kiristyvän, vaikka elämä toki pyörii koko ajan niin, ettei liikoja ehdi pysähdellä miettimään. Mutta vaikka perjantaina mitään ei vielä tapahtuisikaan, niin olisihan se taas yksi konkreettinen juttu eteenpäin. Eilen oli polikäynti kevään viimeistä pakastealkion siirtoa varten.

Käynti itsessään oli hulvaton. Nauroimme ties mille jutuille, ja minua huvitti sekin, kun lääkäri hihkui:
"Oi, miten kaunis kohdun limakalvo! Kato nyt!"
Juuuuu, kyllä kyllä.
Eli siirtoa varten kaikki on niinkuin pitääkin. Ehdin ilmoittamaan tuloksen sitten juuri ennen polin kesätaukoa. Kyselin jo valmiiksi syksyä ja sen aikatauluja, joskin tarkistan ohjeistukset kesälle vielä erikseen. Ajatuksissani olen jo syksyn siirroissa.

Lähdin polilta takaisin autolle ja huomasin yhtäkkiä harteillani olevan taas muutama kymmen kiloa painoa lisää. Väsymys ja ahdistus iskivät ihan yllättäen. Nyt se ruljanssi taas alkaisi. Tai se hiljainen, mielen tasolla käytävä toivon ja epätoivon tunteiden vyöry. Mietin jo valmiiksi, että tuleva kesätauko tulisi meille niin tarpeeseen ja tekisi valtavan hyvää. Mutta ahdisti se, millainen tunnemyräkkä sitä ennen oli käytävä. Jossain kohti iskisi taas se hölmö ja hyödytön spekulointi, jos pp4 tai pp11 tuntuisi jo jotain... ja sitten se viimeisin hyökyaalto, Suuri Pettymys. 

Myöhemmin päivällä sain soiton yliopistosairaalasta. Lugesteron alkaa maanantaina ja siirto on jälleen perjantaina 28.5. Samoissa viikonpäiväsykleissä siis mennään, kuten edellisinä kertoina, ja veikkaukseni osui oikeaan. Onneksi toisaalta perjantai, sillä torstaina lopetan yövuorot. Olisi ollut aika karua jatkaa siitä muutaman tunnin päästä ajamaan sairaalaan siirtoa varten. Nyt tosin tuntuu, että vielä vuori olisi kiivettävänä siirtoon juuri kahden yövuoron vuoksi, mutta meneepä aika aikalailla yövuorosumussa.

Osittain onkin erikoista, kuinka sitten samaan aikaan iloitsee, kuinka helppoa 2,5 vuotiaan kanssa on mennä ja touhuta. Osin jopa huokaisee, että miten onkin niin kivaa ja mukavaa! Ja sitten samaan aikaan kaipaa sydänjuuria myöten sitä, että voisi saada vielä toisen lapsen.

sunnuntai 16. toukokuuta 2021

Tarkoitus kai tälläkin

Jälleen kirjoitan kuulumisia parin viikon päästä tapahtumista.
Aika on mennyt ulkona puuhatessa ja kesän fiilistelyistä, töissä, Huldan kanssa touhutessa ja hyvien kohtaamisten parissa.
Simpukka-viikon aluksi (siihen siis mitenkään liittymättä) lähdimme käymään pienellä päiväreissulla. Testitulos tuntui jo aika selvältä ja meitä molempia ahdisti ihan kamalasti. Hulda siis takapenkille, auto liikkeelle ja siinä sitä sitten oltiin. Voitaisi ehkä jutella, kun arjen puuhat eivät keskeyttäisi. Sitä käytiinkin sitten melko syvissä vesissä, ja siinä itkun tiimellyksessä sain itselleni migreenin. Olo oli lohduton, sillä puheet liippasivat myös lopullisempiakin teemoja. Pääsimme aikanaan perille määränpäähämme ja keskustelun sävy oli saanut valoisampia ja toiveikkaampia suuntia. Me selviäisimme tästä yhdessä.

Tuli keskiviikko, pp 12, jolloin olin päättänyt tehdä testin, ilmoittaa tuloksen polille ja lopettaa luvan saatuani lääkkeet. En jaksaisi niitä enempää, vaan haluaisin päästä jo eteenpäin. Testi oli selvä negatiivinen. Ei haamun haamua, ei mitään. Viesti polille, Hulda kerhoon, ja minä lenkille. Aamupäivän aikana sain puhelun polilta.
"Itse toki tunnet oman kroppasi, mutta suosittelisin, että odottelisit vielä perjantaihin," hoitaja pohti.
Enkä edes tunne, mietin. PCO ja lääkkeet ja kaikki sekoittavat ihan kaiken. En jaksanut enää uskoa, mutta lupasin jatkaa lääkkeitä vielä perjantaihin ja tehdä vielä uuden testin.

Viikon aikana koin tärkeäksi nostaa taas somessa esiin lapsettomuuden teemaa, ja sen myötä sain aivan valtavan määrän reaktioita, kommentteja ja kohtaamisia. Olen silloin tällöin tuonut esille näitä asioita, ja siitä olenkin saanut paljon kiitosta. Minua on rohkaissut ja liikuttanut se, kuinka omat postaukseni ovat avanneet silmiä, rohkaisseet kertomaan omaa tarinaansa (minulle tai muille) tai tuoneet lohtua, rohkaisua ja vertaistukea heille, joita lapsettomuus on koskettanut tavalla tai toisella. Jo se, että kokemuksistamme puhuminen on tuonut yhdellekin tukea ja apua, on helpottanut omaa harmiani pieleen menneestä siirrosta. Olen käynyt useita keskusteluita töissä, olen jutellut ystävieni kanssa, ja vaikka emme olekaan kaiken aikaa puineet lapsettomuutta, niin keskustelutasomme on syventynyt.
Ehkä tämä oli se "tarkoitus" tälle kierrolle.


Perjantai. Pp 14.
Tämä määrittäisi sen, painottuisivatko ajatuksemme enemmän Lapsettomien lauantaihin vai Äitienpäivään. Jälkimmäistä en tosin edes saisi, sillä olin epähuomiossa suunnitellut itselleni pitkän työpäivän. Sekin vielä.
"Ei raskaana" luki testissä. Tiesin sen.
Polilta tuli iltapäivällä soitto, sovimme uudesta poliajasta kevään viimeistä pakastealkion siirtoa varten.

Omaa äitienpäivää vietimme lauantaina. Se olikin aivan ihana päivä. Töiden jälkeen pakkasimme eväät ja lähdimme retkelle kakkukahveille oman ihanan perheemme kanssa. Niin parasta.

Uusi poliaika on tulossa ensi viikon perjantaina. Sen perusteella yliopistosairaalasta soitettaisi aikaa viimeiseen pakastealkion siirtoon ennen kesätaukoa. Jos tämä ei tuota toivottua tulosta, on meillä toki pakkasessa vielä kolme alkiota syksylle. Jotenkin ajatukset ovat jo osin siellä. Suurimmalta osin kuitenkin ihan arjessa. Onni on oma piha, alkava kesä ja kaikenlaiset puuhat ulkona niin kodin parissa kuin Huldan kanssa. Nyt nautin. Menneet murheet ovat menneitä. Nyt on tämä hetki, ihana työ, ihanat kukat kuistilla, ihana perhe ja niin moni asia hyvin.



sunnuntai 2. toukokuuta 2021

Pp9, enkä sittenkään malttanut

Raivostuttavaa. Oli tarkoitus, että en edes mieti koko siirtoa testaamisesta puhumattakaan, mutta niin vain olen saanut päähäni tehdä tänään testin. Negatiivinenhan se.

Nyt en ole varma hajoaako pää malttamattomuuteeni vai siihen, että oliko tämä sittenkin tässä.

Okei, tiedän, että pp9 on todella aikainen testipäivä (,vaikka siirretty alkio olikin viiden päivän ikäinen), mutta silti... en voi olla miettimättä, jos se todella olikin tässä. Ärsyttävää.

Vai tietäisikö joku, että tästä voi vielä todella tulla positiivinen tulos?

Todennäköisesti haluaisin myöhemmin poistaa tämänkin pohdintani. Toisaalta tässä todentuu se, kuinka tuskallista piinaviikot todella ovat huolimatta siitä, että vannoo mitä vain.

Huoh. Huoh huoh huoh.

Laskin jo äsken, minne seuraava siirto suunnilleen menisi, ja huomasin senkin, että ennen kesätaukoa ei sittenkään ehdittäisi tekemään kuin yksi siirto kahden sijaan (tämä oli oma laskelmani).

lauantai 1. toukokuuta 2021

2. ivf:n 2. pas, eli kuinka Super-Pyry kyytiin pääsi




Usein tuntuu siltä, että voisin kuljeskella ympäriinsä kuin lääkäri sanelulaitteensa kanssa. Nauhoittamani puhe joko siirtyisi ääniviestin lailla kuulijalle (kiitos WhatsAppin ääniviestit!) tai sitten joku aukikirjoittaisi höpinäni luettavaan muotoon. Mutta koska se ei aivan toimi tämän bloggerin kautta on tyydyttävä siihen, että kirjoitan silloin, kun on edes hetken aikaa.
Ja nyt on. Tästä olenkin aivan ihmeissäni, enkä varmaan siksikään ole osannut oikein nukkua. Toisaalta, milloin osaisinkaan. Olen nimittäin ensimmäistä kertaa sitten Huldan syntymän yksin kotona koko aamun ennen iltavuoroon lähtöä! Siis kokonaista 7 tuntia! Toisaalta mielessä oli, että täytyy yrittää herätä ajoissa, jotta ehdin hyödyntää tämän ajan, vaikka eipä siinä paljoa yrittämistä tarvinnut. Heräilin taas pätkittäisen yön jälkeen joskus 5 maissa. Mies lähti aamuvuoroon ja Hulda pitää hauskaa muun muassa "saippuapuppien" kanssa vanhemmillani yökyläillen. Aika jännää.
Ajattelin siis kirjoittaa ja käydä pitkällä kävelylenkillä metsässä. Hetkeksi mieleen putkahti myös viikkosiivouksen teko, mutta siinä kohtaa päätin, että nyt en ajattele koko asiaa. Siivoan huomenna Huldan kanssa. Nyt teen sellaisia juttuja, joita en hänen kanssaan voisi tehdä.

Aikaa on taas hujahtanut, vaikka aina ei siltä ihan tunnu.
Olin tähän ehtinyt jo luonnostelemaankin jonkin sortin kertomusta reilun viikon takaisesta pyrypäivästä, mutta en koskaan ehtinyt viimeistelemään sitä. 
Kertauksena: 2. ivf:n 1. pakkasalkion siirto siis epäonnistui, ja pääsiäinen sävyttyikin sitten migreenin ja tuon suru-uutisen sävyin. Vaikka tieto siitä, että seuraavaa siirtoa päästäisi yrittämään heti seuraavaan kiertoon piristi, niin olo on koko ajan ollut melkoisen turhautunut, tympääntynyt ja "blaah". Olen jälleen suorittanut lääkkeiden oton (kahta lääkettä kolmesti päivässä), huolehtinut ne aina mukaan töihin, hakenut apteekista täydennystä, käynyt kahdesti polilla ja tahtomattanikin laskenut päiviä Siihen Käyntiin.
"Vaikka mitään ei kuitenkaan tapahtuisi".

Koitti siis jälleen päivä, jolloin hyppäsin auton kyytiin, valitsin kuunteluun (ihan älyttömän hyvän ja otteessaan pitävän Samuel Jyringin Taivas vai Helvetti) äänikirjan ja valitsin auton navigaattorin historiasta jo tutuksi tulleen osoitteen. Äitini oli jälleen tullut meille mieheni ollessa aamuvuorossa. Nyt hän ei uskaltanut edes halata, eikä päivän aikana laittanut minkäänlaisia "isosisko-viestejä" Huldasta, kuten viime kerralla. Matka taittui hyvin siihen asti, kunnes alkoi räntäsade. Mietin räntärättien lätsähtäessä tuulilasiin, että kumpi mahtaa olla helpompaa, ajaa aurinkolasien kanssa vai ilman. Tyydyin vain ajamaan, sillä vesiliirrot tekivät moottoritiellä ajamisen myös hieman haastavammaksi. Vaikka allani oli jo kesärenkaat, en kokenut tästä huolta. Oikea osoite löytyi jälleen jo tutuksi käyneen mutkan kautta, ja sitten se jännitys vasta alkoikin: parkkipaikka oli ihan täynnä! Jonkin minuutin kökötin autossa ihmettelemässä vaihtoehtoja, ja kuin ihmeen kaupalla yksi autoista lähtikin lopulta liikkeelle. Huh!

Ilmoittautumisen kautta rappuset ylös kolmanteen kerrokseen ja nyt jo tiesin oikean odotustilan. Ilmoitettu aika tuli ja meni ja jatkoin odottamista. Onneksi laitoin parkkiaikaa reilusti. Sitten minut kutsuttiin sisään, kävin näyttämässä luukulle henkilöllisyystodistukseni, onnistuin kertomaan takeltelematta hetuni ja sitten biologi kertoi tilanteen. Pakkasesta oli otettu yksi alkio sulamaan, ja hän oli selvinnyt. Mies katsoi papereitaan ja sanoi, että tämä olikin varsin hyväluokkainen alkio, 5 päivän ikäinen blastokysti. Jotain todella rohkaisevaa hänen katseessaan oli.
Sitten toimenpiteeseen. 

Kipaisin autolleni ja näin, että parkkipaikan liepeillä oli jonoa, kuten itsekin olin tullessani jonottanut. Tähän en jäisi syömään eväsleipiäni, vaan vapautin heti parkkipaikkani muiden käyttöön. Teki mieli huikata tulijalle: "Tiedän tunteesi!"
Poikkesin vielä ystävälläni matkan varrella viemässä hänelle myöhässä olleen synttärilahjan (tammikuulta) ja toivottamassa tsemppiä tulevaan muuttoon. Sainpa muuton jaloista jotain meillekin vietävää.
Kotimatka sujui melko hyvin. Anoppi laittoi viestiä, että alueella oli ollut 4 autokolaria huonon sään vuoksi. Kerroin, että olen itsekin samoilla huudeilla. "Mitä??"
Ongelmaa ei kuitenkaan ollut moottoritiellä, kunhan muisti ennakoida liikkeensä ja pitää turvavälit. Mutta vasta tämä meidän pikkukunnan tiet ne sitten heittivätkin ongelmaa vastaan. Jostain syystä keksin lähteä poikkeamaan kaupassa, mutta nähtyäni isot loskauurteet teillä, paikoillaan sutivat autot ja aivan lumen peitossa olevan kaaoksen sain vaivoin kierrettyä kaupan ja yritin saada autoa vain nytkähtelemään oikeaan suuntaan. Hitaasta vauhdista huolimatta pienikin alamäki koitui melkein kauhuksi, kun en saanut autoon minkäänlaista otetta ja olin lähellä törmätä edellä olevaan pysähdyksissä olevaan autoon. Onneksi tätä ei tapahtunut. Hitaasti kävi viimeiset kilometrit meidän lähelle, alamäkeä ja ylämäkeä, pelko siitä, että kohta ollaan joko ojassa, jumissa tai jonkun perässä. Lopulta saavuin aivan meidän nurkille ja edessä oli viimeinen alamäki. Siinä vaiheessa soitin jo kotona olevalle miehelle, että nyt loppui rohkeus, en tasan tule autolla alas. Ja haastava se oli ollut hänellekin. Hetkeä myöhemmin mies oli vaihtamassa autooni talvirenkaat, jotta pääsisin myöhemmin yövuoroon.

Nauratti myöhemmin. Tosiaan, kävin siis pakkasalkion siirrossa. 
Olisiko tämä nyt Super-Pyryn aika?

--

Pari päivää sitten tajusin, että testipäivä osuu juuri perjantaille ennen Lapsettomien lauantaita ja Äitienpäivää. Aika ahdistavaa. Päätimme miehen kanssa, että teen testin torstaina, pp13, koska perjantaina äiti tulee hakemaan Elean aikaisin aamulla ennen aamuvuoroihin lähtöämme. En ehkä halua kertoa hänelle siinä vaiheessa.
Tällä kertaa olemme myös pyrkineet olemaan miettimättä koko asiaa, ja minua on muutenkin tympinyt koko juttu. En ole tehnyt enkä aio tehdä testejä etukäteen. Mutta sitten taas puolivälin ohitettuamme toivo on taas nostanut päätään. Tunnenhan päivittäin erilaisia tuntemuksia, jotka voisivat liittyä vaikka mihin.
En siltikään uskalla luottaa enkä toivoa. En jaksa.
Pääasiassa tuntuu siltä, kuin tekisin näitä juttuja kuin esimerkiksi jonkun sairauden vaatimia lääkeinfuusioita. Käyn tietyillä kontrollikäynneillä, huolehdin lääkityksestä kotona ja sitten käyn hakemassa "The Infuusion". Sitten odotellaan vastetta lääkehoidon turvin. Ja taas sama juttu sykli syklin perään. 

Mutta katsotaan. Ja ilman muuta toivotaan.
Toivon niin kovasti, että tämän vuotinen äitienpäivä voisi olla aika erityinen. Olkoonkin, että olen ihan koko päivän töissä...

sunnuntai 18. huhtikuuta 2021

Koronatesti ja lapsettomuushoidot ne yhteen soppii(ko)

Mitäpä olisi lapsettomuushoitojen vaiheet ilman tikun käyttämistä nokassa? Tällä kertaa en tosin ole edes kovin huolissani, sillä minulle sanottiin aamulla, että tuloksen saamiseen menee 2-4 päivää. Sopii tähän aikatauluun. Ai niin, ja korona? No, en oikeastaan usko sitäkään potevani, vaan ihan hölmöstä päästä saa nyt kärsiä koko kroppa. Aika lievästi tosin, sillä muutaman päivän kestäneet oireeni ovat olleet vähäisiä, mutta kuitenkin sellaisia, että olo ei ole kiva. Lääkkeillä mennään. Kevät on petollista aikaa, ja eräänä päivänä kävin lenkillä liian kevyissä vaatteissa. Tänään oli siis pakko taipua, tähän lopputulokseen tulin aamuyöllä, kun inha ote piti hereillä. Soitin neuvontanumeroon Huldan ollessa aamupalalla, ja sain näytteenottoajan jo tunnin päähän! No niin, Hulda, puuro naamaan ja auton kyytiin! Hienot pinkit lenkkarit jalkaan ja reppuun kasa leluja! 

Jos eilen puuhasin ja puunasin vaikka mitä, niin tänään on meno ollutkin sitten ihan toisenlaista. Ja ei se mitään, saa ollakin. Toisaalta haluan ottaa nyt varman päälle, vaikka eipä se enää töihin pääsemiseen vaikuta. Joudun joka tapauksessa olemaan saikulla alkuviikon. Harmi, sillä olisi  mielelläni mennyt töihin. Mutta toisaalta... minulla on sen verran huippu seuralainen, että mitäpä tuosta (,kunhan ei mieti sitä, että nyt minun tilalle joudutaan etsimään sijainen jne). Väliin osuukin sitten vapaita ja perjantaihin mennessä ajattelisin olevani jo kunnossa, ja ennen kaikkea saanut testituloksen. Silloin aloitan yövuorot, mutta ennen sitä teen pienen reissun.

---

Menneenä perjantaina istuin siis yövuoron jälkeen polin odotustilassa odottamassa käyntiä. Olin käynyt polilla edeltävänä maanantaina, mutta yliopistosairaala oli halunnut tarkistuskäynnin edellisen olevan ilmeisesti liian aikaisin. Välissä ehti ilmetä jo epämääräistä veristä (mutta vähäistä) vuotoa, joten olin jo lyönyt hanskat tiskiin. Nyt tilanne näytti kuitenkin hyvältä, ja lääkäri sanoikin, että pieni vuoto ei tarkoita mitään. Iltapäivällä sain soiton yliopistosairaalasta, ohjeistukset Lugesteronin aloitukseen sekä ajan alkionsiirtoon tulevalle perjantaille.

On tämä hurjaa, että jo nyt voidaan yrittää uudelleen! Olin laittanut jo torstaina ennen pääsiäistä viestiä polille (pp13), että tämä oli nyt tässä, hoidetaanpa asia pois aikajärjestyksestä. Kysyinpä siinä sitten lakki kourassa, että sattuisiko mitenkään olla mahdollista yrittää uudelleen jo seuraavassa kierrossa. Olin koko ajan ollut siis välikiertoluulossa. Hoitaja vastasi, että kyllä, niin voidaan tehdä (ikään kuin itsestäänselvänä), ja kertoi Progynovan alkavan tällöin kp 3. Hahaa!! Kiitin tästä tiedosta, ja että kuinka hyvä oli tietää jo nyt! Hoitaja ei tuntunut tajuavan, mikä minulle oli ollut epäselvää, mutta tavallaan se ei yllätä; olen niin usein joutunut itse selvittämään asioita tai saanut vähän vahingossa tietää joitakin asioita. Mutta mitä tuosta, sillä tieto siitä, että uusi mahdollisuus alkaisi varsin pian, nosti mielialani jos ei pilviin, niin ainakin korkean kuusen latvaan. Sitä yritin sitten ajatella, kun seuraava kierto alkoi vain kaksi päivää negatiivisesta tuloksesta ja  Lugesteronin lopettamisen jälkeen. Huh, se olikin sitten melkoinen kierron aloitus se.😬 Toisaalta mieltä piristi valtavasti myös pienisuuri ajatusprosessi ja vahva päätös siitä, että sitku-elämä saa riittää. Jo tuo on tuonut voimaa, sekä se, että olen ottanut askelia kohti haaveitani. En ole tehnyt vielä mitään radikaaleja ratkaisuja, mutta jo siitä ääneen puhuminen "oikeille ihmisille" voi viedä asiaa jollain tavoin eteenpäin.

Mutta ajatus siitä, että olisin pian menossa hakemaan toista alkiota kyytiin, on aika outo. Olen kuvannut, että on ihan "blah"-olo. En jaksa uskoa, toivoa, luottaa, miettiä, jahkata, testata ja pohtia. Suoritan, suoritan ja suoritan kaikki nämä käänteet ja käynnit, lääkkeet ja systeemit, kuten olen tehnyt vuosia jo tähänkin asti, ja joita tulen tekemään vielä pitkään. Noin se vaan menee. Ja tämäkin käänne on käytävä.

Onneksi tällä hetkellä elämä on niin täynnä monenlaista iloa, puuhaa, tekemistä ja inspiraatiota, että suorastaan ahdistaa miettiä "mitä jos" -kysymyksiä. Haluaisin vain keskittyä perheeseen, kotiin, töihin, kevätpuuhiin, kasvulavojen ja kasvihuoneen laittoon ja mihin kaikkeen. On ihana vain olla ulkona.



perjantai 16. huhtikuuta 2021

Harrastuksensa kullakin

Tässä polilla taas odotellessani tuli mieleen, että olen tavallaan turtunut vain tekemäään näitä juttuja. Käymään polilla, hakemaan ja käyttämään lääkkeitä, laskemaan päiviä ja elämään oudossa vuoristoradassa osaamatta tai uskaltamattakaan miettiä, että tämä voisi joskus päättyä. Ilman, että se olisi lopulta mitään muutakaan. Pelkkiä polikäyntejä, lääkkeitä, ultria, oireita, lapsettomuuspohdintoja ja vertaistukijuttuja.Tätä on kestänyt jo niin kauan.

Haha. "Mitä harrastat?" 

"Lapsettomuushoitoja."

Muistan tosin Huldaa odottaessani havahtuneeni joskus siihen ajatukseen, että nyt se kova työ tuottaa tulosta, meille tulee vauva! Sekin kuvio liittyy lapsettomuushoitoihin, uskon sitä tai en. Tai sitten vain turrutan tunteet ja ajattelen kaikkia käänteitä vain suoritteina. Niin kuin auton tankkaaminen ja lattiakaivojen puhdistaminen. Ne vain täytyy tehdä, jotta jokin voisi mahdollistua.

Sallinet ihmeelliset pohdintani. Olen juuri tehnyt 12 tunnin yövuoron ja istunut polin odotustilassa melkein tunnin. Pieni hupi on paikallaan.

torstai 1. huhtikuuta 2021

Pp 12 nega - tämä taisi olla sitten tässä

Malttamattona olen mennyt tekemään raskaustestejä jo useaan otteeseen. Onhan mielikin heittänyt jo omia skenaarioitaan soppaan, sillä olo on ollut toisinaan erittäinkin raskaana oleva. Järki on kuitenkin toppuutellut: lääkkeistä kaikki johtuu.

Alkuviikosta koimme jo ensimmäisen romahduksen, kun ensin pp 9 tullut haamuplussa olikin hävinnut pp 10 -testissä. Tuo oli muutenkin sellaista turnausväsymysaikaa. Kaksi viikkoa on oikeasti aika pitkä aika odottaa vastausta johonkin näin suureen asiaan!
Sain ihania tsemppiviestejä ystäviltä ja kävimme hyviä keskusteluja mieheni kanssa. Sitten eräs ystävä kysyi oleellisen kysymyksen: oliko haamu tullut vasta testiajan jälkeen? Totta! Olihan se, joten silloin testi ei ole edes luotettava. Toivoa siis saattoi sittenkin olla.

Nyt olen ottanut lomaa testauksista. En ole halunnut tehdä niitä ennen töihin menoa, kun muutenkin on ollut rankkaa mennä töihin (muista syistä). Eilisiltana pp12 tosin päätin tehdä vielä viimeisen liuskatestin ennen virallista testipäivää, jolle olin säästänyt viikkonäytöllisen, jonka tuloksesta ei voisi erehtyä. 
Negatiivinen, kuinkas muutenkaan.

Laitoin nyt aamulla viestiä polille, että ei tästä tule nyt mitään. Toki teen vielä testin virallisena päivänä, mutta hoidan ilmoituksen jo pois alta. Muuten olisi pitänyt odottaa pääsiäisen yli. Eihän tämä mikään akuutti asia todellakaan ole, mutta sellainen, mistä haluaisin päästä vain eteenpäin. Jouduin tosin eilen käymään vielä apteekissa 13 tuntisen työpäivän päätteeksi hakemassa paketin Lugesteronia - kahden kapselin vuoksi. Sen verran edellisestä paketista jäi uupumaan, mikäli tulos on negatiivinen. Muutoin lopetan huomisaamuna molemmat lääkkeet saman tien.

Olen siinä käsityksessä, että siirron jälkeen täytyy taas odottaa välikierto, jonka jälkeen pääsemme taas uuteen yritykseen. Karkeasti laskin, että siihen menisi reilu 1,5 kuukautta. Näiden asioiden parissa tuo tuntuu taas niin kamalan pitkältä, kun tuostakin seuraisi vielä epävarmaa odottelua. 

"Sun olisi niin paljon parempi olla jonkun toisen kanssa," totesin taas miehelleni eilen. Itketti kaikki. Pieleen menneet hoidot, hormonit, lääkkeet, epävarmuus, pettymys ja pitkäaikainen työkipuilu. Jälkimmäistä en viitsi hirveästi avata täällä, mutta sanotaan näin, että kyllä tällaiset pettymykset vauhdittavat myös toisenlaisten suurten päätösten tekemistä. 
"Eikä olisi," sanoi mies. "Ei todellakaan."

Nyt siis yritän keskittää energiani seuraavaan kiertoon ja sitä ennen jaksamaan töissä. 
Tai jos ihan ensiksi viimeistelisi pääsiäismenuun, ehkä jossain vaiheessa löydän inspiraation. Mutta juoksemaan menen nyt viikonloppuna! Sitä olen vältellyt varmuuden vuoksi.

lauantai 20. maaliskuuta 2021

Pakastealkion siirto - oi, sittenkin!




Kävi siis niin, että eilinen koitti.
Viikko hujahti ripeästi, joskin tuleva pakkasalkion siirto oli jollain tasolla koko ajan mielessä.
Olin myös päättänyt, etten kävisi nyt missään (joka toki on myös suositus), sillä 4/6 käymistäni koronatesteistä on tuonut lisäjännitystä poli- ja toimenpidekäynteihin. Oman mielenrauhani vuoksi olimme Huldan kanssa siis aivan omissa oloissamme, kun työvuorojakaan ei sattunut tälle ajalle.
Se ei kuitenkaan estänyt meitä tylsistymästä! Puuhaa ja mieleistä tekemistä onkin riittänyt, puhumattakaan joistakin koskettavista tilanteista. En tiedä, mikä vaihe on meneillään, mutta jollain tavoin pieneltä vaikuttavat tilanteet saavat olon herkistymään ja ajatuksissani suuria pohdintoja. Mielessäni on risteilleet kovasti ajat 15 vuoden takaa (konkreettinen esimerkki oli vanhan Nokian 3310 löytyminen vanhempieni luota. Oi oi.). Hirveästi riittäisi siis puhuttavaa oikeastaan mistä vain, mikä on aika hyvä. 
Moni ystäväni on ollut vähän varovainen kertomaan omia kuulumisiaan kuluneella viikolla ajatellen, että haluaisin mieluummin keskittyä tulevaan. Voi tuota huomaavaisuutta, mutta paljon mieluummin keskityn ihan muuhun. Ei se siirto ajattelemalla lähene.

Mutta niin se vain lopulta läheni. Viikko sisälsi katkonaisia ja lyhyitä öitä (joukkoon mahtui kyllä yksi hyväkin, onneksi), ja torstain ja perjantain välinen yö ei ollut poikkeus. En ole yllättynyt, koska reagoin unella, kun meneillään on jotain stressaavaa. Toisaalta kello 4 herääminen ei ollut suoranaisesti siirrosta johtuvaa, sillä heräsin vain miettimään viikon aikana heränneitä ajatuksia, tapahtuneita kohtaamisia ja myös joihinkin asioihin liittyvää haikeutta. Aikanaan heräsi myös muu väki, Hulda ja myöhemmin töihin lähtevä mieheni. Aamupäivä kului puuhatessa - pyykkien laittoa, tiskien korjaamista, kevään somistamista sekä terassikukka-asetelmien suunnittelemista. Pakkasin eväät valmiiksi, laitoin pulloon vettä ja nappasin mukaan varuilta myös lääkkeet. Sitten leikittiin Huldan kanssa vielä kauppaleikkiä, jonka välissä kävin laittamassa auton lämmitysjohdon seinään. Kun koitti aika alkaa tekemään lähtöä, tajusin: kukaan ei ole soittanut! Eli siirto taidetaan tehdä!
Viime yrityskerta oli jättänyt pelon, että alkio ei nytkään selviäisi sulatuksesta, vaikka se onkin harvinaista. 
Siispä seuraavaan jännitysmomenttiin.

Korona-ajan sekä meidän aikataulujen vuoksi päätimme, että menen sairaalalle omalla autolla. Se on nyt turvallisinta ja helpointa. Vertailuna Huldaan johtanut tuoresiirto, jolloin käytin koko reissuun julkisilla 8 tuntia. Nyt vaihdoin aurinkolasit silmille, valitsin kuuntelemani ylistyssoittolistan Spotifysta, kirjoitin navigaattoriin osoitteen ja lähdin matkaan. 
Taisi nimittäin olla niin, että päivän jännin osuus liittyi nimenomaan siinä kaupungissa ajamiseen, jossa siirto tehtäisi. En ollut ikinä ajanut siellä, vaikka monenlaisissa paikoissa olenkin, mutta jotenkin vain jännitti. Luotin kuitenkin kaiken menevän hyvin, ja hyväksi onneksi niin kävi ja sain myös parkkipaikan näppärästi läheltä sairaalaa. Sitten vain ilmoittautumaan ja odottelemaan. 

Minut kutsuttiin sisään, näytin kuvallisen henkilötodistukseni ja sekoilin sanoissani oikein huolella, kun syntymäaika oli toistettava. Meitä kaikkia nauratti. Paikalla oli laboratoriohoitaja, lääkäri ja hoitaja.
Sitten vain tutkimuspöydälle. Minulle kerrottiin koko ajan, mitä tehdään, ja hoitaja oli minusta jotenkin tosi suloinen. Hän oli hiukan vanhemman oloinen, lempeä ja huolehtivainen. Silitteli olkapäästä ja oli todella rohkaiseva ja kannustava. Huvittikin, kun hän henkäisi:"Kiitos, kun tulit tänne asti!" Niin, eipä tässä ollut kovin paljon vaihtoehtoja, heh. Mitään hätää minulla ei todella ollut, yksi 5 päivän ikäinen blastokysti-alkio siirrettiin, eikä se tuntunut mitenkään. Kaikista ikävintä oli vain kova vessahätä. Siirtoa varten täytyy edeltävästi olla 2 tuntia käymättä pissalla. Hirveän kivaa tällaisena päivänä. :D
Hyvillä mielin kävin siirrossa ja palasin autolle syömään eväitä. 
Matkat mennen tullen kuuntelin ylistysmusiikkia ja olo oli todella hyvä ja rauhallinen. Ennen saapumista perille olin saanut mieleeni nimen, jolla kutsuisin alkiota tästä lähin.
Toki vielä on aika odotella, ennen kuin siirron onnistuminen selviää. Nyt hellin ajatusta tästä pienestä, joka on päästy siirtämään. On ihan eri asia, että solumme tai alkiot ovat meistä erillään, kuin se, että nyt yksi alkio on vihdoin siirretty. Enempää ei nyt voida tehdä.

Juuri ennen kotimatkalle lähtemistä laitoin viestin miehelleni (ja sittemmin myös ystävilleni, jotka ovat olleet tietoisia reissusta).
"Hän on Lahja, ja hän on nyt kyydissä."

maanantai 15. maaliskuuta 2021

Ylihuomisen ylihuomenna!



Lapsena laskin päiviä aina huomisina ja ylihuomisina, ylihuomisen huomisena ja niin edelleen. Sama taipumus taitaa olla minulla edelleen, sillä tänään lasken, että "tällä viikolla" ja etenkin "ylihuomisen ylihuomenna".

Viime kerrasta onkin mennyt taas aimo harppaus asioissa eteenpäin. Oikeastaan tammikuun lopusta tuntuu olevan aikaa ainakin puolikkaan valovuoden verran, sillä tunteet ja niiden käsitteleminen sai ajan hidastumaan. Kävi nimittäin niin, että vielä tuolla viimeksi mainitsemallani käynnillä kaikki näytti hyvältä, jopa niin, että tuoresiirtoa saatettaisi voida tehdä. Sitten tuli mutkia matkaan, sillä reagoin erääseen taloon saamalla flunssaoireita ja jouduin käymään jälleen koronatestissä juuri ennen ratkaisevaa polikäyntiä. Tulosta ei tietenkään ollut alle vuorokaudessa tullut, ja koska oireiluni oli lievää ja "selvää", sain käydä erikoisjärjestelyin polilla nopeasti.  Tuo perjantaipäivä menikin sitten odotellessa sekä koronatestin tulosta että tietoa yliopistosairaalasta jatkoista. Jälkimmäinen tuli ensin, ja sain kuulla sekä sen, että punktio olisi tulevana maanantaina, JOS saan negatiivisen testituloksen, että sen, että tuoresiirtoon ei voida nyt mennä. Ahdisti aivan todella paljon, sillä kaikki oli vaikuttanut niin hyvältä. Järjen tasolla toki ymmärsin ratkaisun, sillä hyperstimulaatioriskini on melkoinen, eikä asiaa helpottanut lainkaan se, että munarakkuloita oli kymmeniä. Suurin syy ahdistukseen oli se, että vasta tässä vaiheessa kuulin, ettei pakastealkion siirtoa tehdä suoraan seuraavaan kiertoon, vaan vasta sitä seuraavaan. Miksi kukaan ei voi kertoa mitään ilman, että siitä kysyy erikseen?!

Myöhemmin soitti polin hoitaja, ja sanoi selvittäneensä koronatestiäni. Ilmeisesti testin tekopaikka ei voinut luvata vastausta lauantai-iltaan mennessä, jolloin minun oli tarkoitus pistää jarrulääke. Ilman sitä punktiota ei tehtäisi. Joutuisin menemään vielä pika-koronatestiin, joten ajelin jälleen kerran lähikaupunkiin. Tikku nokkaan ja sitten takaisin. Suureksi onneksi tulos jommasta kummasta testistä tulikin jo lauantai-iltapäivällä, ja sain illalla tuikata mahaani kaksi erittäin kirvelevää piikkiä.

Punktiopäivä saapui aikanaan, ja onneksi olin saanut kokonaan muuta mietittävää sitä ennen, sillä majoituimme anopillani. Hän ja Huldan setä katsoisivat tytön perään koko päivän. Heistä en ollut huolissani, vaan ihan vain siitä, kuinka Hulda pärjäisi. Ihan kovin usein emme ole nähneet "sattuneesta" syystä. Sunnuntai-iltana jo selvisi, että huolta ei tosiaan ollut; tyttö nimittäin oli sedästään ja isoäidistään aivan haltioissaan! Näin ollen sairaalaan lähteminen oli astetta helpompaa. Muutoin olin aivan "rikki", sillä kaikki - viime syksy kaikkine käänteineen, jokaisen päivän laskeminen... jotenkin vain ihan kaikki - kaatuivat päälle, ja koko reissu tuntui todella turhalta. Sitähän se ei todellakaan ollut, sillä olihan punktio jo eteenpäin lapsettomuushoidoissa. Pelotti vain niin kamalasti tulevat odottelut, epävarmuudet, epäonnistumiset ja jopa se, että jos tämäkään ei onnistu! Googlasin aamuyön tunteina jopa yksityisen hintatasoja, sillä jos kolmaskaan ivf ei tuottaisi tulosta...
Eli ajatukset lähtivät todella laukalle. 

Sairaalassa oleminen sujui noissa puitteissa ihan hyvin. Mies joutui lähtemään oman osuutensa hoidettuaan, joten jäin yksinäni odottelemaan päivän viimeisenä ollutta aikaani kuullen kaikkien muiden tilanteet, punktioiden tulokset sekä siirtoajat. Välillämme oli vain ohuet verhot.
Itketti, vaikka mitään hätää ei ollut. Olin hurjan kiitollinen kyllä ystävilleni, joilta sain korvaamatonta etätukea whatsapp-viestien merkeissä. 
Lopulta koitti punktio. Kysyin vielä siellä, oliko mitään mahdollisuuksia tehdä tuoresiirto, mutta todella mukavan oloinen lääkäri lohdutti ja pahoitteli, että siihen ei olisi nyt mahdollisuutta eikä toisaalta terveyden kannalta kovin järkeäkään. Itse toimenpide sattui viime kertaa paljon vähemmän paikallispuudutteen vuoksi, mistä olin iloinen. Henkinen kipu vain tuntui juuri tuossa hetkessä aika pahalta, mitä toisaalta lähdin häpeämäänkin. Pelotti ja ahdisti vain se, että saadaanko yhtään munasolua, hedelmöittyvätkö ne ja selviävätkö ne aikanaan sulatuksesta...
Iltapäivällä kuulin, että munarakkuloita oli tyhjennetty 23 ja munasoluja saatu 18. Aika hurja määrä, ja toivoni nousi. Ehkä tuosta porukasta edes joku hedelmöittyisi.

Seuraava pari viikkoa meni sitten kännykkään liimaantuneena, sillä erinäisten tiedustelujen ja tiedon odottelujen jälkeen selvisi vihdoin pakkaseen päätyneiden alkioiden määrä sekä jatkohoito. 
Pakkasessa oli 6 alkiota. Uskomatonta!

Nyt elämää on kulunut jo niinkin pitkälle, että keltarauhashormonikuurin jälkeen on saatu alkuun uusi kierto, jossa aloitin Progynova-lääkityksen. Perjantaina kävin polilla, jossa kaikki näytti hyvältä. Iltapäivällä sain soiton yliopistosairaalasta ja ohjeistuksen lääkitykseen sekä... pakastealkion siirtopäivän!
Tänään alkoi jännä viikko, sillä pääsin aloittamaan (inhottavat) Lugesteron-kapselit, ja pääsin laskemaan kunnolla päiviä. Tällä viikolla... ylihuomisen ylihuomenna... nimittäin perjantaina koittaa jälleen yritys siirtää pakkasalkio! 

Okei, nyt alan todella innostua. Tähän mennessä olen pyrkinyt olemaan miettimättä koko asiaa, sillä en uskalla luottaa. Vaikka myönnetään: ajatukset ovat jälleen lähteneet kierroksille niin nimien, kummien, laskettujen aikojen ja kaiken "ajankohtaisen" suhteen... Nyt olisikin vain saatava aika kulumaan jollain konstilla. Jollain muulla, kuin ihmisten näkemisellä (joskin onhan nyt poikkeusaika), sillä 4/6 käymästäni koronatestistä on saanut aikaan jännitysmomentteja siitä, voinko mennä polille. Nyt ei kiitos mitään koronatestilisiä tähän juttuun.

Juttua siis tulisi, huomaan. Jo aamusta tuntui, että tänään olisi aika kirjoittaa, pitkästä aikaa.
Nyt on kuitenkin lopetettava, sillä minulla ja Huldalla alkaa juuri etämuskari. Oikea muskari on tytön lempijuttuja, mutta tämä etäjuttu ei ole oikein vakuuttanut häntä. Hieman siis perässä vedettävyys -meininkiä tiedossa...
Mutta se toisaalta tietää jälleen ajankulumista, heh.




maanantai 25. tammikuuta 2021

Kun hoidot etenevät

Heh, kirjoitan nähtävästi aina juuri ennen tilannetta, jolloin asiat etenisivät. Nytkin kulutan aikaa siihen, että lähden kohta ajelemaan sairaalalle ja lapsettomuuspolille, saamaan uusia suuntaviivoja ja suunnitelmia. Kävi nimittäin niin, että viikko sitten pääsin viimein aloittamaan pistokset (Gonal-F)! Kertaalleen olen käynyt jo polilla tarkistuttamassa tilanteen, ja tuolloin, viime perjantaina, sanottiin, että punktio olisi jo tulevana perjantaina tai maanantaina. Aika hurjaa. Mutta tänäinen kertoo taas enemmän. 

Viime kerrasta aika on todella kullannut muistot. Muistan tavallaan, että olo oli hatara ja huimaava jossain vaiheessa, mutta en todellakaan muistanut, että se alkaisi jo niinkin pian kuin toisen pistoksen jälkeen! Keskiviikkona nimittäin ajattelin, että voisinpa käydä vielä hiihtämässä. Aikataulullisten syiden takia oli mentävä silmät sikkurassa yövuoron jälkeisten unien jälkeen, mutta halu hiihtämään oli kova. Sen olin päättänyt, että tällä viikolla en enää menisi. Mutta voi, mikä olo  olikaan tuon hiihtoreissun aikana ja sen jälkeen! Huh, niin tukala ja ikävä. Lenkit jäivät sitten siihen. Rekrytoin miehenkin tekemään viikkosiivouksen viikonloppuna, mutta eihän siitä mitään tullut. Nimenomaan siitä, että olisin malttanut vain olla; siellä minä sitten huitelin imurinvarressa varovasti kumarrellen. Ja sen kyllä sitten huomasi seuraavana aamuna, kun huimasi ja teki pahaa. Uskomatonta, että tuollaisestakin.

Olen päättänyt, että hyperstimulaatiota ei tule ja että menemme tuoresiirtoon.
Sehän ei todellisuudessa ole lainkaan omista päätöksistäni kiinni, mutta noin olen päättänyt.
Jos yhtään minusta on kiinni, niin tuoresiirto tehdään. Tällä kertaa otan oikeasti todella varovasti kaiken liikkumisen suhteen, Sen vuoksi onkin ihan hyvä, että työt loppuivat torstaina, ja palasin nyt keikkailulinjalle. Huomaan, että huilaaminen saa olon paljon paremmaksi, sillä liike selvästi provosoi tukalaa oloa. Ja onhan se tukalaa, kun munarakkuloita kasvatellaan tavallista suurempaa määrää...

Viime yön olen jälleen nukkunut katkonaisesti ja valvoskellut. Sinänsä on ihan hyvä, että on ollut muutakin mietittävää, kuin nuo hoidot, mutta ei tämä silti tee asioita helpommaksi. Pari viikkoa sitten tein kaupat kännykästä ja liittymästä, ja olen nyt usean reklamaation ja käynnin myötä selvitellyt asiaa, ja menen tänäänkin käymään liikkeessä. Niinpä oikeastaan tuntuu, että viime yönä stressasin nimenomaan tuota puhelinasiaa polikäynnin sijaan... 

Mutta ei kai se auta, kuin lähteä autoa kaivamaan esiin lumen alta ja lähteä kuulemaan suunnitelmia.
Toivotaan parasta.

sunnuntai 17. tammikuuta 2021

Kun mitään ei tapahdukaan

"Miten menee? Miten jakselet?", kysyi eräs ystäväni eilen. Hän tarkoitti hoitoja ja niiden keskellä elämistä.
"Ei mitenkään. Mitään ei ole tapahtunut."

En osannut arvata, tai ainakaan uskonut, että jo ensimmäinen mutka olisi se mutka, johon koko homma tuntuisi  nyt tyssäävän. Polikäynnillä sain ohjeistuksen lääkityksen aloittamiseen ja luvan hakea lääkkeet apteekista. 
"Ilmoita, kun kuukautiset alkavat," sanottiin.
Toin jo tuolloin esiin huoleni, että kuinka tarkkaa punktion on olla juuri viikolla 4. Mitä, jos tässä tuleekin viivästystä?
"Älä siitä huolehdi," lääkäri sanoi. Aha. No, sehän on helppo juttu.

Aiempien kokemusten mukaan kierto on käynnistynyt pari päivää keltarauhashormonilääkityksen päättymisestä, ja niin tätäkin hoitoa oltiin suunniteltu. Murehdin viikolla, että kuinka kauan tässä todella on varaa odotella? Kuinka täynnä sairaala, jossa punktio tehtäisiin, on? Onko viikko 5 liian täynnä? Tällaistahan lääkäri joulukuussa vihjaili. Että tammikuussa olisi pari väljempää viikkoa. 
Kirjoitin huolestani polille torstaina. Kauanko tässä on varaa odotella?
"Kohdun limakalvo oli niin paksu, että kuukautiset alkavat ennemmin tai myöhemmin. Nyt täytyy vain rauhassa odotella. Jos niitä ei kuulu viikonloppuna, niin tee maanantaina raskaustesti."
Mitä?!

Oikeastaan ei olisi yhtään huvittanut lähteä tuohon ajatuskuvioon. Ei sitten millään. 
Koska tuo on sellaista, jota käy vain muille. "Eka tuli monen vuoden yrittämisen ja hoitojen jälkeen, ja juuri, kun toista lähdettiin yrittämään hoidoilla, niin hups vaan!" Kivat muille, mutta ei se meitä auta.
Ja nopeammin, kuin tajusinkaan, oli mieli jo lähtenyt kierroksille. Olisinko sittenkin jo raskaana? Voisiko se olla totta?

Ei. Se ei ole totta. En ole raskaana, enkä usko siihen pätkän vertaa.
En halua uskoa, koska petyn kuitenkin.
Jollain tavoin tuo viesti valoi kuitenkin toivoa, ainakin sen suhteen, että hoitoja voidaan vielä ajatella, vaikka kuukautisista ei ole tietoa. 

Arki on onneksi pitänyt ajatukset muualla. Olen iloinnut niin monesta asiasta, touhunnut ja tehnyt asioita, ollut täynnä virtaa. Mielen perukoillahan kaikki nämä kiusaavat oloa, mutta olen visusti päättänyt niiden saavan jäävän omaan arvoonsa. Päätin, että nyt on aika iloita talvesta ja puuhailusta, keskittyä luonnon kauneuteen, Huldan kanssa touhuamiseen, iloon siitä, että saa aikaan asioita ja töihin. Ja kun nyt vain tulisi selkeys hoitoihin, sillä sitten voin ilmoittaa töihinkin, miten voin toimia tarjotun jatkon suhteen.

maanantai 11. tammikuuta 2021

Kohti uutta koitosta

Joulu- ja tammikuu ovat menneet pitkälti töiden merkeissä - jomman kumman. Nautin ja iloitsin aivan valtavasti jouluisista asioista, ja kun vuosi ja kuukausi vaihtuivat tammikuuksi 2021 olin hiukan vastahakoinen. Ei vielä! Joulua on vielä jäljellä vaikka kuinka! En ole valmis! Ja sitten kuitenkin samaan aikaan olin intoa täynnä: jes, voin vihdoin aloittaa keltarauhashormonin. Olin kuullut tämän jouluaatonaattona, ja kieltämättä kaikki aikataulut saivat oloni malttamattomaksi. Keltarauhaskuuri olisi  ensimmäinen etappi kohti tammikuun IVF-hoitoa. Jostain syystä tuollaisen kymmenen päivän kuurin aloittaminen oli iso juttu, vaikka ei todellakaan tarkoittanut tai luvannut vielä yhtään mitään.

Samanmoisia tunteita minulla on huomista koskien. Huomenna nimittäin olisi polikäynti, jossa ultrattaisiin tilanne ja kuulisin konkreettisia aikatauluja. Aloitanko pistokset jo ylihuomenna? Ja mitä tapahtuu kahden viikon päästä? Ollaanko silloin jo punktioreissulla? Ja edelleen: voidaanko tuoresiirtoa tehdä?

Ajatukseni ovat jälleen aika skeptisiä, vaikka ilman muuta myös toiveikkaita. Pelkään silti, että jotain menee pieleen nytkin. Niin moni kohta on vielä epävarmaa. Jopa se, että onko sairaalassa, jossa punktio tehdään, tilaa juuri silloin, kun minun pitäisi mennä sinne? Ja mitä, jos koronakin heittää lisää kapuloita rattaisiin?

Yllättävän rauhallinen silti olen. Yleensä olen tähän mennessä menettämään unet jo parilta edelliseltä yöltä. Toisaalta tykkään tällaisesta työntäyteisestä arjesta. Vaikka työvuorot käyvät koko ajan vähiin, niin kotonakin hommaa on joka päivä. Minusta on aivan ihanaa, että lunta on tullut taivaan täydeltä. Ihan mahtavaa. Tykkäämme molemmat lumitöistä niin paljon, että äsken jopa kävimme pienen lempeän väittelyn siitä, kumpi saa mennä kolaamaan lumia. Talvi. AH. Lumitöiden ohessa lumileikit lapsen kanssa ja hiihtoretket lähellämme olevilla laduilla ovat ihan huippuja. Tässä eräänä iltana itketti lähes onnesta hiihtäessäni hangen kimmeltäessä, pakkasen purressa poskia, hiusten huurustuessa. Puutkin niin kauniina, verhoutuneena lumeen. Olen aina ollut talven lapsi, ja kun kunnon sellaista ei ole ollut, niin varsinkin nyt olen äärettömän kiitollinen.

Lapsettomuuden kivun pahin terä on onneksi jo mennyt ainiaaksi, kiitos Huldan syntymän. Kiitän myös siitä, kuinka erilainen ote minulla on nykyään ollut kovin moneen asiaan. Tässä kohtaa en jotenkin rohkene vielä pukea ajatuksiani sanoiksi, vaikka itse tiedän niistä jo varsin hyvin. Vapaudesta on kuitenkin kyse. Rakastan sitä tunnetta, kuinka työ- ja arkikiireistä huolimatta olen vapaa. Vapaa tekemään ja toimimaan juuri sen, mikä kulloinkin on tärkeintä. Keskittymään täysillä ja tekemään parhaani.

Huomista ja siihen liittyviä tunteita voisin pallotella vaikka kuinka, mutta en oikeastaan edes jaksa. Ei huvita, eikä kiinnosta. Se, millä todella on väliä, on aika parin viikon päästä. Parin viikon! Ei voi kuin toivoa parasta.

Kerrotaanpa vielä parisuhdekuulumisia. Mies on minua enemmän kriiseillyt puuttuvasta parisuhdeajasta. Itse olen ajatellut, että tämä on vain väliaikainen vaihe, tiedossa on, että työsuhteessa ollessani arki on meillä nyt niin täyttä, ettei kahdenkeskisiin hetkiin ole juuri mahdollisuutta. Ellei oteta lukuun Pipsa Possun mahdollistamia saunahetkiä tai iltamyöhään The Crownin tai X-Filesin katsomista Huldan lopulta nukahdettua. Minäpä sitten keksin: siinä onkin hilpeä treffipäivä tulossa, kun reissaamme kaksin punktioreissuun. Minä rauhoittavissani kotimatkalla! Viimeksikin poikkesimme Raxissa syömässä kotimatkalla, miten olisi nytkin.