perjantai 25. joulukuuta 2020

Joulu täynnä rauhaa ja onnellisuutta, mutta ripaus myös jännitystä ja odotusta


Kuten olin itsekseni uumoillut, tulee tämä joulun aika olemaan aika rankkaa aikaa. Olen toisaalta ihan äärettömän onnellinen, ja suukottelen Huldaa tämän tästä. On ollut niin pakahduttavan ihanaa nähdä pienen iloa ja intoa joulujutuista. Tai luultavasti vain "jutuista", koska joulu ei ehkä niinkään ole hänelle vielä valjennut. Joulukoristeiden asetteleminen, pipareiden leipominen, joulukorttien askarteleminen ja joululaulut... Ihan parasta. Ja vielä parempaa, kun saan nähdä Huldan innostuvan näistä puuhista. 
Sitten seurasi joulukuusen koristeleminen, lahjojen jakaminen ja avaaminen... jopa jouluruoat maistuivat!
Mun tyttö!

Olen huokaillut monta kertaa tämän kuukauden aikana, kuinka ihanaa kaikki on ollut. Olen itse jouluihminen (lapsena liitin jopa joulukuussa olevat synttärinikin osaksi joulun aikaa), ja on aika hykerryttävän suloista, kun oma pieni tyttöni pyytää musiikkia, väkertelee pipareiden kanssa tuntikausia ja koristelee kuusta kolmatta kertaa uudelleen. Tätä olen niin odottanut. Joulua lapsen kanssa.



Se, mikä tässä ajassa väsyttää, on työt, vaikka ihanaa onkin. Teen joululistan täyttä työaikaa, joka tarkoittaa siis kolmivuorotyötä joulun ympärillä. Aika ihanaa, mutta samalla melko väsyttävääkin. Huomaan nytkin, neljän päivän vapaillani, miettiväni työasioita. Osittain arvelen syyn olevan tammikuu, mutta osittain ihan vain jonkinlainen pikkujännitys. Haluaisin hoitaa hommani jo kotiin. Toisaalta vaikka joululista päättyykin ensi viikon jälkeen, niin edessä on sitten tammikuu ja toinen työvuorolista 50% työajalla. Olen kiitollinen näistä töistä, vaikka joulun ajan menemmekin sitten oikeastaan ihan ristiin työvuoroissa mieheni kanssa. Mutta tämä on nyt tätä aikaa, eikä kuitenkaan ikuista.

Kiitän itseäni siitä, että uumoilin väsymystä. Sen vuoksi tein oikeastaan ihan kaiken valmiiksi ennen töiden alkua. Keitin jopa rosollipunajuuret ja -porkkanat pakkaseen. Oli ihana tunne saada väkerrettyä valmiiksi herkkulaatikot ystävilleni saatuani keiteltyä fudget ja käärittyä toffeet. Olin kieltämättä aika mielissäni lahjaideoistani, ja vaikka osa todella oli opettelun eri vaiheiden tuotoksia, niin ainakin olin kaiken tehnyt rakkaudella. Kiersimme ennen töiden alkua Huldan kanssa viemässä ystävillemme joulumuistamisia. Tulihan siinä melkoisesti jouluntuntua. Vain haudoilla käynti jäi, sillä väsymys alkoi jo painaa pientä. Huvitti jo, että minustahan on alkanut kuoriutumaan ihan äitini. Hänen kanssaan teimme aina joulun alla joulukierroksen, jonka yhteydessä veimme kynttilöitä myös haudoille. 

Tänäänkin olen ollut aika väsynyt, ja olen ollut siitä jopa hiukan ärtynyt. Sitten tajusin, että työtpä tosiaan saattavat väsyttää. On ihan eri asia tehdä täyttä työaikaa aivan yhtäkkiä parin vuoden tauon jälkeen kuin keikkailla silloin tällöin. Mutta eiköhän se ole ihan ok. Mikäs kiire meillä muka on mihinkään.

Toisaalta huomaan jännittäväni ja miettiväni jo tammikuuta. Viime kirjoituksessa pohdin sitä, että mitä lääkkeetön kierto mahtaa tuoda tullessaan. No voin kertoa, että ei yhtikäs mitään! Tai oikeastaan vain jotain epämääräisiä välivuotoja, joista ehdin jo tekemään omat päätelmäni. Ja entä vyöhyketerapia? No pöh. Ehkä rentouduin, ehkä kuukautiskivut olivat vähäisemmät, mutta siinä kaikki. Kierto nimittäin venähti 42 päivään asti. Onneksi sain juuri ohjeistuksen Terolut-kuuriin.

IVF:n suunnittelukäynti oli kuun alussa. Siellä tarkistettiin ultralla tilanne ja sain vihdoin kuulla aikatauluista. Olin itse varautunut helmi-maaliskuun aikoihin, joten yllätyin aika tavalla, kun lääkäri sanoi, että jo tammikuussa voitaisi aloittaa pistokset. Kuulemma sairaalassa, jossa toimenpiteet tehdään, on tuolloin väljempää. Aika ällistynyt olin tästä uutisesta, ja kai myös toiveikas; onhan aikataulujen kuuleminen taas tieto eteenpäin. Tuolloin ei kuukautisten alkamisesta ollut vielä tietoa, ja kysyinkin, että kuinkas kauan niitä voidaan sitten odotella, jos kerran sitten seuraavasta kierrosta aloittaisin hoidot. Kuulemma jouluun, jonka jälkeen voisin ottaa Terolut-kuurin, jos mitään ei ole tapahtunut. 
Onneksi ne sitten lopulta alkoivatkin, ja oli mukava saada kuulla pari päivää sitten, että seuraavaa kiertoa ei tarvitse odottaa 1,5 kuukautta. Onkin jännittävää, että nyt on poliaika varattuna ja suurin piirtein tiedossa, milloin punktio tehtäisi. Ihan varmaa ei ole, voidaanko alkio siirtää tuoreeltaan, vai tarvitseeko odottaa pakkasalkion siirtoon. Tämä siis hyperstimulaatioriskini vuoksi. Aika kultaa muistot, ja tässä kohtaa olisin itse vain reteesti kannustamassa, että tuoreeltaa vaan! (Kävin tosin jokin aika sitten lukemassa viime siirron aikojen tekstejä, ja täytyy sanoa, että ei ne hyperstimulaation oireet toki mitään mukavia olleet.)

Raportiksihan tämä meni. 
Tunteet kaikki sikin sokin. Onnellisuutta, joulun lämpöä, iloa, rentoutta. Jännitystä, väsymystä, kihelmöintiä, epävarmuutta. Toiveikkuutta, malttamattomuutta, uskoa, luottamusta.

Toivon Sinulle lämpöistä ja rakkauden täyteistä joulun aikaa sekä ihanaa uutta vuotta! Vieköön se Sinua lähemmäs toiveesi täyttymystä!



perjantai 20. marraskuuta 2020

Aika hengähtää hoitotauolla

Palaset on kerätty taas kasaan ja elämä jatkuu. Kunnes sitten itkin jälleen tätä tilannetta Huldan 2-vuotisneuvolassa. Okei, herkistyin ja kyyneleet tulivat silmiin; en ihan itkenyt valtoimenaan. Mutta silti se kertoo kuitenkin asian herkkyydestä. Pääosin elämä rullaa aika lailla tasaisesti, olo on suht rauhallinen ja oikeastaan aika väsynytkin. Tällä hetkellä arki on ollut intensiivistä menojen, keikkatyövuorojen ja ihan vain arjen juttujen vuoksi. Hetken istuinkin äsken aamupalan jälkeen ihmettelemässä, että mitäs nyt... Hulda on tällä viikolla hämmentänyt heräämällä kanssani 5-7 välillä, joten päivät ovat olleet täynnä yhteistä tekemistä heräämisestä lähtien. Ei rauhallista omaa aikaa aamuisin, ei lukemista tai viesteihin vastaamista, vaan toisenlaista mukavaa. Ja vastaavasti hän on sitten nukkunut päiväunet, joita hän ei usein nuku. Mutta siellä hän edelleen vetelee sikeitä, kello 8:45. Kai tässä jo vähän ehtisi jotain kirjoittelemaan.

No olihan alustus. 

Pahin "suoritusaika" on onneksi jo takana. 1,5 ensimmäistä viikkoa pakastealkion siirron pieleen menemisestä vain suoritin asioita pysyäkseni tolpillani, jotta ei tarvitsisi miettiä. Samaan aikaan kuitenkin luin paljon kirjoja lapsettomuudesta, varasin ajan vyöheketerapialle, pohdin keinoja selvittää omaa kehoa tarkkailemalla kierron kulkua, mietin vitamiineja ja kerta kaikkiaan vaan kyllästyin siihen ainaiseen päivien laskemiseen, odottamiseen ja jännittämiseen. Tein muutamat ovulaatiotestit, mutta sekin puuha loppui testien myötä. Varmaan ihan liian aikaisinkin loppui, koska omien tuntemusten perusteella ovulaatio tuli vasta myöhemmin. Sovittiin, että nyt yritetään tuolloin ja tuolloin. Ja olihan se hauskaa.

Tavallaan kyllästyttää niin paljon. Miten haluaisinkaan, että oma kroppani toimisi luonnollisesti! Että minäkin voisin lukea sitä, että ahaa, nyt alkaa ovulaatio lähestyä ja nyt taas on meneillään luteaalivaihe. Miten minäkin voisin luottaa, että näin se menee. Mutta nyt en edes tiedä, tuleeko seuraavaa kiertoa.

Samaan aikaan tämä aika on mielenkiintoista. Kierto ilman lääkkeitä. Mitä se tarkoittaa kropassani? Kuinka se toimii? Millaisia viestejä se lähettää (siis olot ja sellaiset). Mitä voin tehdä edesauttaakseni sen toimimista normaalisti? Tilanne on kuin lähtötilanteessa vuonna 2013, joskin paljon pehmeämpi ja rennompi. Tästä kirjoituksesta huolimatta koen olevani aika suurpiirteinen näissä jutuissa. En todella hyppää joka mutkassa googlettamaan milloin mistäkin asiasta (, koska en vain ehdi), vaan enemmänkin odotan uteliaana mitä tuleman pitää. Muutama päivä sitten, kp 15, huomasin, että uusi kierto taitaa tehdä tuloaan. En järkyttynyt, harmistunut, surrut, ahdistunut tai pettynyt. En ajatellut oikeastaan mitään. Tai ehkä hiukan vain ärsytti käydä läpi kuukautiset parin viikon välein. Uutta toivoa kohti sitten hiljalleen, alkaa raskaus tai ei. Ja lopulta en siltikään usko tuon parin päiväisen olleen vielä varsinaisia kuukautisia, vaan jotain outoa.


Luulen, että poliajan tulo joulukuussa ja kevään IVF rauhoittavat nyt jollain tavalla mieltä. Nyt on taas aikaa hengähtää ja sitten joku muu ottaa taas kopin meidän tilanteesta.

Ja toisaalta taas olo on monesta muusta asiasta niin väsynyt, että en oikein jaksaisi nyt ahdistua lapsettomuusasioista enempää, kuin on tarve. Nyt energia on suunnattava aivan muihin asioihin. Ei mitään maata mullistavaa, kuin ihan arki, työt ja joulu.
Aika kiva.

tiistai 3. marraskuuta 2020

Tämän piti olla aivan toisenlainen kirjoitus

Tämä kirjoitus oli tarkoitus tehdä junassa kotimatkalla. Siten, että pikkuinen Säde olisi minulla jo matkassa. Mutta kävikin taas niin toisin.

Totuttuun tapaan edellinen yö ennen polikäyntiä oli huono. Ahdisti mennä taas ultrattavaksi, toivoa ihan älyttömän paljon, ja samalla tietää, että siitä huonosta uutisesta olisi maksettava. Sen jälkeen olisi jälleen aika koota itsensä, valmistautua toivomaan taas seuraavassa kierrossa. Ultrattiin ensin kohtu.
"Tosi hyvältä näyttää!", hoitaja ja lääkäri hymyilivät. Kuristi. Odottakaahan vain! Huonot uutiset ovat vasta munasarjoissa...
Pian kuitenkin selvisi, että munasarjat näyttivät niinikään hyviltä - siis aivan lamaantuneilta lääkityksen vaikutuksesta.
"Ensi viikolla on varmasti siirto!", hoitaja suomensi minulle.
Alkoi tärisyttää ja olo muuttui vakavaksi. Tuli itku.
Kerroin olleeni niin varma siitä, että tälläkään kertaa ei tulisi hyviä uutisia.
"Olen ajatellut, että jos tästä kierrosta ei ala raskaus, niin pääsenpä sitten ensi kesänä uimaan, kun laskettu aika ei ole heinäkuussa," kerroin omia tsemppauksiani.
Lääkäri ja hoitaja olivat ihania.
"Onko jotain, mitä voisimme tehdä?", he kysyivät. 
Eipä tuossa oikeastaan muuta. Ihana tuokin.
Siitäpä sitten lähdin herkistyneenä eteenpäin, juttelemaan osastonhoitajan kanssa työasioista.  Hieman piti itseä koota asian suhteen, vaikka esimies onkin tietoinen kuvioistamme.

Iltapäivällä sain tiedon, että siirto tehtäisi lähes viikon päästä. Sain ohjeet tukilääkityksen aloittamiseen sekä ohjeet paikan päälle tulemisesta. Alkoi piinaava odotus. Kehittelin kaikenlaista puuhaa päiville, jotta ne vain kuluisivat ripeämmin. Oli jännää lopulta sanoa, että tällä viikolla ja sitten huomenna on siirto. Pian haen pakkasukkomme kotiin. Olin mielessäni alkanut kutsua häntä Säteeksi. Ja myönnettäköön, että mieli oli lähtenyt suunnittelemaan jo vaikka mitä, alkaen vaunujen hankkimisesta vauvan vaatteisiin, työkuvioista sisarussuhteisiin.

Koitti keskiviikko-aamu. Kävin hermolenkillä koiran kanssa, annoin Huldalle aamupalaa, keräsin itselleni eväät mukaan, huikkasin ovelta "Moikka!", ja hyppäsin auton kyytiin. En pystynyt kuuntelemaan matkalla mitään, halusin vain olla. Ajoin puolisen tuntia rautatieaseman parkkiin, josta olisin noussut toiseen kaupunkiin menevään junaan. Parkissa huomasin, että olin saanut kaksi puhelua yksityisestä numerosta.
Tiesin.

Pian tuli kolmas puhelu.
"Olen pahoillani, mutta siirtoa ei voida tehdä. Alkio ei selvinnyt sulatuksesta."

Istuin vielä pitkään autossa. Itketti. Ilmoitin miehelleni. Laitoin viestiä myös ystäville, jotka tiesivät suuresta päivästä. Katsoin, kuinka juna aikanaan lähti liikkelle. Minun olisi pitänyt olla sen kyydissä.
Tuntui niin pahalta ja itketti, Lopulta oli lähdettävä takaisin kotiin. Olin tosin ollut jo vähällä ilmoittaa töihin voivani sittenkin tulla iltavuoroon, jonka olin perunut siirron vuoksi.
Mutta eihän siitä mitään olisi tullut. Itku tuli pitkin päivää, ihan satunnaisissa tilanteissa. Oli ihan kamala olo. Väsytti. Yhtäkkiä oli todella vaikea löytää mitään suuntaa mihinkään. "Mitä nyt? Mitä me nyt odotamme?!" Totta kai oli paljonkin juttuja, joita oli edessä, ihan jo alkaen Huldan 2-vuotisjuhlista. Mutta olin vain niin kamalan väsynyt. Pettynyt. Surullinen. Ahdistunut.

Tiesin, että seuraavaan IVF-hoitoon olisi 4 kuukauden jono, ja ilmoitin heti polille, mitä oli tapahtunut ja että jatkaisimme vielä. Sen päätin, että en ala maanisesti haalimaan tekemistä ja suorittamista, jotta helmi-maaliskuu olisi jo. Sitä paitsi omissa skenaarioissani tuolloin ei kuitenkaan ehditä tekemään vielä mitään muuta kuin elättelemään suuria toiveita päivä toisensa jälkeen, vajoamaan pettymyksiin, rakentamaan uutta toivoa ja taas pettymään karvaasti. Siis varsin raskasta tunnevuoristorataa. Puhumattakaan fyysisestä puolesta, jolloin joutuisin taas pistämään hormoneita itseeni, menemään punktioon ja... voi ei.

Pala palalta olo alkoi helpottamaan.
Jo samana päivänä vietimme kullanarvoista päivää perheen kesken ja saimme juteltua miehen kanssa. Päivä oli oikein kaunis ja kävimme ihailemassa luontoa. Jälleen kerran oli niin hassua huomata, kuinka iso, taitava, oppivainen, rohkea ja utelias kokeilemaan on tuo meidän (tuolloin lähes) 2-vuotiaamme!
Seuraavana päivänä ystäväni tuli käymään ja toi yllättäen kukkia. Juteltiin, oltiin vaan. Teki hyvää. 
Kolmantena päivänä kaikki tuntui vielä merkityksettömältä, "ihan samalta". Ajoin iltavuoroon, itketti. Apulaisosastonhoitaja tuli käytävällä vastaan toivottaen tervetulleeksi.
"Miltä tuntuu tulla töihin?", hän kysyi iloiseen tapaansa. Itku pyrki taas silmiin.
Kerroin, että töihin on oikeasti tosi kiva tulla, mutta nyt on tällaista.
Sitten olo oikeastaan helpotti. Oli hyvä olla töissä, keskittyä johonkin muuhun.
Kotona löysin jääkaapin täydeltä tätini yllättäen tuomia suppilovahveroita!! 
Ja niin alkoi synttäreiden valmisteleminen ja lopulta rakkaan tyttäremme juhlat.

Nyt on uusi viikko ja huomaan olevani ihan kamalan väsynyt. Tavallaan löydän intoa ja iloa eri asioihin, mutta sitten samaan aikaan ahdistaa koko viikko. Toki olen aivan itse sopinut joka päivälle sosiaalisia juttuja, perjantaille pitkän työvuoron, josta suoraan menen viikonlopun leirille perheen kanssa. Sielläkin olen vastuuhommissa. Vähän sellainen hassu olo: tavallaan tosi hyvä, kun on kaikkea, mutta samalla "huh". Oikeastaan tosin kaipaan vain ihmisiä ympärilleni, ja tiedän, että kaikki, jokainen päivä, menee hyvin. 

Oloa helpotti myös se, että siirtoa varten aloitetut kaksi lääkettä on nyt purettu ja lopetettu sunnuntaina. Helpottaa, ettei tarvitse ottaa enää lääkkeitä. (Kerrottakoon tosin eräs tilanne apteekista. Menin hakemaan lisää toista lääkettä, jolloin miesfarmaseutti alkoi tutkia kulmat kurtussa pakettia. "Tää annoshan on valtava!" Hän halusi sittemmin varmistaa, tarvitsenko lisää. Sen verran tuo kommentti jäi tosin vaivaamaan, että kävin kauppareissun jälkeen kertomassa olostani. Kerroin, että tiedän vaihdevuosilääkkeen annoksen olevan normaalisti kolmannes tuosta, mutta käytän sitä nyt sattumoisin lapsettomuushoitoihin ja menossa kohta pakastealkion siirtoon. Että tulen sitten hakemaan lisää lääkettä, jos raskaus alkaa. Hieman tahdikkuutta, kiitos. Toki asettelin sanani hiukan rauhallisemmin, ja keskustelu oli molemminpuolin hyvä. )

Mutta nyt uusi päivä. Odotan kovasti, että uusi kierto alkaisi lääkkeiden lopettamisen jälkeen. Ja pakkohan se on myöntää, että toivo luomuraskaudesta itää. Voi tätä toivon ja epätoivon vaihtelua.

torstai 22. lokakuuta 2020

Ärsytystä ja valmistautumista huonoihin uutisiin

Turhauttaa ja oikeastaan jopa kiukuttaa. Ärsyttää ainakin.
Tänään on poliaika (reilun 1,5 tunnin päästä), mutta tuntuu vain niin typerältä mennä taas sinne kuulemaan, että mitään ei voida taaskaan tehdä. Näin minusta tuntuu. Mitään ei kuitenkaan tapahdu. Ja silti toivon niin paljon, että tapahtuisi.

Vatsanpohjassa on kutissut jo monta päivää. Uni on ollut huonoa (osin tosin Huldan vuoksi). Olen yrittänyt ajatella jännityksen johtuvan eilisestä työvuorosta tai muusta, mitä näinä päivinä on tapahtumassa, yrittänyt suunnata ajatukset niihin. Mutta eihän siitä vain pääse mihinkään: sydän hakkaa tuhatta ja sataa, vatsaa kipristää, olo on levoton, koska tänään on taas poliaika. Se, joka määrittää taas hetken tulevaisuutta. Vaihtoehtoja on vain kaksi: joko siirto voidaan tehdä, tai sitten ei. Yritän miettiä jo valmiiksi jälkimmäisestä tuloksesta selviämistä, sillä joka tapauksessa tulen taas pettymään. Parempi ehkä kuitenkin miettiä heti polin jälkeen olevaa keskustelua osastonhoitajan kanssa. Huh. Näinköhän minulle jää lainkaan voimia jatkaa kiertämään kirppiksiä Huldan talvivaatteiden ja synttärilahjan toivossa. 😅

Olen joskus miettinyt myös sitä, mitä se tarkoittaisi, jos tulisin raskaaksi ja saisimme toisen lapsen. Mitä se tarkoittaisi meille ihmisinä, vanhempina, lapsettomuuden kokeneina? Olen ollut aika varma siitä, että yhden lapsen saaminen ei ole riittänyt korjaamaan sitä rikkonaisuutta, pettymystä, surua, itsesyyttelyä ja ahdistusta, joka on tullut lapsettomuuden myötä, ainakaan lopullisesti. Toki olen onneksi saanut vahvistusta naiseudesta ja saanut sillä tavoin eheytyä. Olen vihdoin myös tuntenut kuuluvani johonkin, siis vanhempien porukkaan. Olen saanut paljonkin korjaavia kokemuksia, saanut tuntea, että myös minun vartaloni pystyy kantamaan ja kasvattamaan sisällään ihmistaimen, synnyttämään ja ruokkimaan hänet. Elämän ihmeellisyyksiä.

Toisaalta tietty kaipuu useammasta lapsesta on ollut aina. Luultavasti lapsettomuusvuosien jälkeen jo hetkellinenkin epäonnistumisen kokemus, epävarmuus ja epämääräinen odottelu, oman vartalon toimimattomuus (eli kuukautisten puuttuminen) ja ympäriltä kuuluvien vauvauutisten (haluan korostaa, että ihania uutisia ovat olleet!) yhtälö on kuitenkin saanut vanhat kivut palaamaan. "Kaikki muut!!" -ajatus liittyy tavallaan myös sellaiseen "onnistumisen" ja "epäonnistumisen" kategoriaan. Olenkin lähtenyt hiukan haastamaan itseäni kysymällä, että kokisinko olevani huono ja epäonnistunut ihminen, jos meille ei tulisikaan toista lasta. No, kokisin. Koen jo nyt. 

Tiedän selviäväni, kun asiat ovat lopullisia. Tiedän löytäväni keinoja jo nyt, keinoja, joihin suunnata huomionsa ja energiansa. Kuten vaikka tämän päivän uutisiin. Yritän tsempata itseäni jo valmiiksi: jos lasta ei vielä tule, niin voin tehdä enemmän töitä ja uida koko kesän (=jos tästä alkaa raskaus, olisi laskettu aika heinäkuussa, eikä uiminen olisi enää järkevää juuri ennen synnytystä tai sen jälkeenkään 😉).

Joten. Vaihdan vaatteet ja hyppään autoon. Onpahan nyt alla talvirenkaat. Eilen lähdin lumiukon rakennuspuuhien jälkeen iltavuoroon ja illalla ajelin sateessa kotiin. Näistä kun ei koskaan tiedä.


sunnuntai 18. lokakuuta 2020

Ehkä väsymys kolkuttelee olossa

Huomaan taas, että ultra ja mahdollinen pettymys ja epävarmuuden siirtyminen ovat alkaneet jännittää. Toiveet ovat kaikesta pyrkimyksistä huolimatta pitää jalat maassa korkealla. Mieli on ollut aika apea. Olen pohtinut rankalla kädellä omaa äitiyttäni ja oikeastaan erilaisten onnellisten elämäntilanteiden näkeminen ympärillä on saanut mieltä surulliseksi, vaikka samalla olenkin iloinnut valtavasti muiden puolesta. Yritän ymmärtää ja antaa aikaa tunteilleni. 

Olen aika ajoin palannut raskauden aikaisiin blogiteksteihini, ja eipä nekään hirveästi helpota oloa. Se on sellaista katkeransuloista, kai. Mielessä pyörivät hetket ristiäisapuna, kummitytön hoitoreissulla, hetki uuden pariskunnan ja heidän toiveidensa äärellä, Pieni merenneito -musikaalin rakkaustarina ja nyt käsillä oleva hetki, kun vien ilolla tekemäni kakun ystäväni vauvan nimiäisiin. Ja onkohan serkkuni vauva jo syntynyt? Mitenköhän eräs ystäväni voi alkuraskaudessaan? Ja olipa kiva nähdä toista serkkuani ja hänen pientä poikaansa. Että niin! Näitä riittää! 

Samallahan tässä peilaa voimakkaasti omaa tilannettaan, toiveitaan ja haaveitaan. Se olisi vain vartin mittainen hetki, kun pieni pakkasalkio siirrettäisi! Mutta sitä hetkeä on joutunut odottelemaan epävarmuuden keskellä jo monta kuukautta.

Toisinaan tuntuu, kuin voisi ottaa elämänsä uusiksi. Menisivätkö asiat toisin? Olisimmeko eri tilanteessa? Olisinko toisenlainen? Osaisinko olla parempi äiti, puoliso ja ystävä? Tehtyjä juttuja ei saa tekemättömäksi, ja elämäni on kulkenut niin, kuin on. Miksi juuri nyt mieleni on apea, miksi melankolia on se, mihin taivun? Ehkä olo tästä jo pian hellittää, kun tahti hiukan hidastuu. Ehkä väsymys alkaa tuntumaan ja mieli käy kierroksilla.

Joten vatkaamaan kermaa ja pakkaamaan autoa viedäkseni nimiäiskakun. Sentään sen tiedän osaavani. Päälle pensasmustikoita, murskattuja Domino-keksejä, mintun lehtiä ja hopeakuulia, niin uskoisin kakun sopivan pieniin ja kuulemma rentoihin juhliin.

torstai 15. lokakuuta 2020

Epävarma olo

Ilo siitä, että uusi kierto alkoi aivan itsestään on jo ehtinyt hälvetä. Tilalle on alkanut hiipiä jännitys, kun sain kuulla poliajan ensi viikolle. Kolmas kerta toden sanoo? Pääsisinkö vihdoin pakastealkion siirtoon?

Kaiken vauvakuumeilun lisäksi poden myös huonommuutta. Ehkä vauvavuoden riittämättömyyden ja epävarmuuden tunne ottavat vain toista. Murehdin sitä, miten olen hoitanut Huldaa. Olenko sittenkään osannut? Mitä kaikkea tekisin toisin, jos nyt voisin! Tavallaan pieni osa siitä vauvakuumeesta on myös sitä, että haluaisin osoittaa (eniten itselleni), että osaan ja riitän minä. 

Ja jälleen minusta tuntuu, kuin olisin ainut ajatusteni kanssa. Kaikki muut tietävät tismalleen, mitä tehdä eivätkä vahingossakaan ole epävarmoja.

Voi että, minua ärsyttää tämä piirre itsessäni! Haluaisin olla taitavampi, osaavampi, tietävämpi, kätevämpi ja kokonaisvaltaisesti parempi. Siis itseäni parempi.

Mutta ei kai siinä. Elämä on oppimista. Ainakin Hulda on rakastettu, siinä en ole epäonnistunut.


perjantai 2. lokakuuta 2020

Etenemättömyyttä ja väsymystä


Jos olin siinä luulossa, että pääsisin kirjoittamaan jotain sellaista, joka liittyisi asioiden eteenpäin menoon, niin huhheijaa, ei todellakaan ole niin!
Viime kerralla kirjoitin siitä, että ultrassa olikin nähty ovulaation jo olleen ja silloinen hoitokierto keskeytettiin. Ja minkälainen toivon ja epätoivon ruljanssi siitä sitten lähtikään!
Pieni toivo liittyi siihen, että jos ovulaatio olisikin tullut hyödynnettyä. Olisiko raskaus luonnollisesti kuitenkin mahdollista? Ja mikä tuo olo oli? Kiinnittymistä? Entä tuo vuoto?
Kunnes epäilyksille ei enää jäänyt tilaa: kierronpäivä 16 muuttui ensimmäiseksi ja uusi kierto oli alkanut.

Tällä kertaa ajatuksena oli yrittää siirtoa luonnolliseen kiertoon, joka jo valmiiksi stressasi. Tuleeko ovulaatiota enää uudelleen ja mitä, jos se tuleekin viikonloppuna?
Kierron alku sattui vielä melko stressaavaan vaiheeseen, joten jo pelkästään ovulaatiotestien tekeminen tuntui todella turhalta. Mitä jos alitajuisesti vain stressaan ovulaatio  tiehensä!
Päätimme kuitenkin yrittää jo kotona, jotta ei kävisi niin, että ovulaatio olisikin mennyt jo ohi siirtoa ajatellen. En tosin tiedä, saako niin tehdä...
Testeihin ei kuitenkaan piirtynyt kuin korkeintaan hiukan haaleaa tummempi testiviiva, jonka tulkitsin kuitenkin negatiiviseksi. Ja sekin haalistui seuraavana päivänä. Ovulaatio-oireista ei ollut tietoakaan. Edellisen yön ennen polikäyntiä kp 11 valvoin taas tuttuun tapaan. 
Ja vaikka olo ei ollut kovin positiivinen, oli pettymys silti aika kova. Olinhan kuitenkin laskenut mielessäni, milloin mitäkin suunnilleen tapahtuisi. Totta kai sitä aina toivoo, vaikka ihan epämääräisestikin. Lääkäri oli hämmentynyt kierrostani ja mitä ultrassa näkyi. Samalla puolella kuin viimeksikin oli jotain. Oliko se munarakkula vai kysta, se oli epäselvää. Käskettiin tulemaan viikonlopun jälkeen uudelleen. 
Ja niin: kystahan se. 
Seuraavaksi kokeiltaisi jälleen lääkkeellistä kiertoa.

Olo alkaa olemaan melko väsynyt. Melkein tekisi mieli pyyhkiä tuo lause pois, sillä en silti osaa sanoa suoraan olevani väsynyt. Tekisi mieli sanoa, että pikkulapsiarkihan se on vain tällaista. Mutta miksi? Miksi yrittäisin sanoa väsymykseni johtuvan sellaisesta, joka on muka paljon ilmiselvempää, vaikka tosiasiassa väsymyksen syynä on jotain sellaista, jota ei konkreettisesti ole? Terä kaikesta tekemisestä on poissa. Nukun huonosti (etenkin ennen polikäyntejä), olen "kierroksilla" ja aika ajoin ärtynyt. Omaa oloa tulee syynättyä ärsyttävän tarkasti. Googlesta tulee haettua milloin mitäkin tietoa ja "tietoa". Viimeiseksi keksin, että minulla on varmaankin ennenaikaiset vaihdevuodet. 

Kyllä tämä taas tuntuu meidän perheessä. 
Odottaminen. Epävarmuus. 
Mitä voi millekin ajalle suunnitella (jos koronan tuomia rajoituksia ja mahdollisia uusia rajoituksia) ei lasketa vielä? Entä jos uusi kierto alkaakin ja tulee poliaika? Olemme molemmat väsyneitä ja kuormittuneita. Silti hoitojen keskeyttäminen tuntuisi turhalta. Vastahan me taas jatkoimme niitä. Mutta tämän tavallaan piti olla ihan helppo, lyhyt juttu. Vaikka samalla tiesin, että eihän se niin mene. Ikinä. Jo pelkästään yhteen hoitokertaan pääseminen voi viedä monta kuukautta. Pitkä aika ilman mitään tavoitepäivämäärää. Viikosta toiseen, kuukaudesta toiseen odottamista, toiveikkuutta, epävarmuutta, tsemppaamista, itsensä kokoamista ja seuraaviin juttuihin keskittymistä. 

Jostain syystä olo on kuormittuneempi ulkopuolelta tuleviin asioihin liittyen, joskin moni asia on myös sellainen, joka antaa päiville muuta mietittävää. On iloisia ja onnellisia, surullisia ja harmillisia uutisia. On omituisia tölväisyjä lähipiiristä, joista ei oikein saa kunnolla otetta eikä voi ottaa puheeksi. On ihania puolukkamättäitä, joiden keskelle pääsin monen vuoden tauon jälkeen. On kikatusta ja käkätystä, pienten käsien tiukkaa halausotetta. On Syke-sarjaan keskittymistä (jee, katson pitkästä aikaa jotain), on musiikin kuuntelemista ja pianon soittamiseen uppoutumista. On pitkiä keskusteluja. On auttamaan menemisiä. On epäselvyyttä, selvittelyä. On isyysloman odottamista ja koko perheen kanssa yhdessä olemista. On se tunne, että me selviämme.

perjantai 11. syyskuuta 2020

Ristiriitaisuuksien ultraääni

No niin. Jos edellisen kerran kirjoitin, kuinka aika suorastaan juoksee ja on niin kivaa, niin voi sentään! Kuinka erilainen olikaan seuraava viikko! Ensin Hulda oli sairastunut jo edellisellä viikolla, joten olihan vain odotettavissa, että minäkin saisin flunssan. Koronatestiinhän sitä oli mentävä. Sen verran ruuhkautunutta oli, että kyttäsin testituloksia 5 päivää. Lopulta helpottava tulos luki Kanta.fi-sivulla (ei Omaolossa, kuten minulle oli kerrottu): negatiivinen! Suuntasin Huldan kanssa metsään juhlaretkelle.

Samalla viikolla siirryttiinkin jo seuraavaan vaiheeseen.
Terolut-kuuri loppui, ja jo saman tien alkoivat kuukautiset. Polin kanssa sovimme ajan ultraääntä varten.
Tällä viikolla olikin jännää, kun saattoi ajatella: "Tällä viikolla selviää, minä päivänä pakkasalkio siirretään!"
Oli jännää. Oli sentään jännää. Vaikka silti olo oli tavallaan rauhallinen. Onneksi päivät olivat täynnä puuhia ja ohjelmaa, iloista tekemistä ja leikkikeittiöllä kokkaamista.

Koitti vihdoin ultrapäivän aamu. Ajelin sairaalalle jännityksen ja rauhallisuuden sekamelskassa, joskin keskittyen siihen huomioon, että parkkikorttini oli hukassa, ja minun oli myös etsittävä uusi sisäänkäynti. 
Lisäksi käytin maskia, jonka olin saanut ohjeistuksena loppujen flunssaoireiden vuoksi.
Minut kutsuttiin vastaanottohuoneeseen, juteltiin niitä näitä ja sitten ultrattiin. Lääkäri kehui kovasti tilannetta, kunnes sitten hämmästyi. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän totesi ihmeissään:
"Sä olet ovuloinut!"

Sielläpä se köllötteli, yksi suuri kehittynyt munarakkula. Tuollaisen, kun olisi päässyt joskus aikaisemmin näkemään (ja kokemaan), mutta ei todellakaan nyt. Ja kun sitten ruvettiin miettimään, niin kyllähän niitä oireita oli ollut. Olin ajatellut, että jos ovulaatiotuntemukset tuntuvat tältä, niin nyt varmaan olisi ovulaatio, jos sellainen olisi minulla. Mutta eihän se ole, ei minulla. Vaan kuinkas sitten kävikään. Lääkäri oli mietteissään, pohti tilannetta, halusi konsultoida. Arveli, että hoito täytyy todennäköisesti keskeyttää nyt. 
Pakkasalkiota ei voida siirtää.

Kyllähän se harmitti. Niin harmitti ja ärsytti. Tätähän se odottelu tosiaan taas olikin. Ensin tehdään ja odotellaan, käytetään lääkkeitä ja toivotaan. Sitten ei mitään.
Sain kokea tänään ihania kohtaamisia, välittämistä ja yhdessä oloa ystäviltäni, tuttavilta, omalta perheeltä ja ihanan iloisen toivotuksen kotiovella Huldalta: "MMOI!"
Hän juuri on se syy, miksi kivun terä ei ole enää niin terävä. Kipu on nyt pehmeämpi.

Iltapäivällä sain vielä soiton polilta ja vahvistuksen sille, että hoito keskeytetään.
Kyselin, että mitä tämä oikein tarkoitti, miksi näin kävi. Kukaan ei siis olettanut, että ovuloisin. Miksi ovuloisinkaan, kun niin ei ole juuri koskaan käynyt, eikä minulla ole omaa kiertoa. Hoitaja sanoi rohkaisevasti, että tämä tarkoitti vain sitä, että kroppani on alkanut toimimaan!
Eli tietyllä tavalla tosi hieno juttu.
Ainut vain, että sitä ei päästy hyödyntämään. Mutta jo polilla oli lääkäri iloinnut, että seuraavaksi voitaisi tämän vuoksi kokeilla siirtoa luonnolliseen kiertoon. Olen tosin skeptinen. Vaikka olisinkin ovuloinut nyt, niin mahtaisiko se tapahtua enää uudelleen, jo noin pian?
Se jää nähtäväksi.

Toki harmittaa. Tavallaan olen kuitenkin utelias. Ensiksikin on kovin jännää saada kokea ovulaatio (,joka siis meni jo), ja millaisia oireita siihen voi liittyä. Ja toiseksi olen myös iloinen, jos omaan hormonitoimintaani olisikin tullut muutoksia!
Ei siis auta, kuin jäädä tekemään sitä, mitä tässä ollaankin jo tehty: odottaa.

lauantai 29. elokuuta 2020

Aika ei työkengissä matele

Käytyämme polilla ja aloitettuani lääkkeen uumoilin ajan matelevan ja että tiedostaisin kuluvan päivän jatkuvasti. Ajattelinpa, että odottelisin malttamattomana ja kyllästyisin ajan kulumisen hitauteen. No voin sanoa, että näin taisi tapahtua parina ensimmäisenä päivänä. Se taisi olla sunnuntai. Ja nyt ollaan jo lauantaissa. Huomaan, että toden totta: enää yksi Terolut, ja sitten odotellaan vain kuukautisten alkamista ja ilmoittamista polille. Mutta jotenkin se ei ole enää edes päällimmäisenä mielessä. 

Nyt olen vain väsyneen onnellinen. Tunnen vartalossani, että takana ei ole mikään tavanomainen viikko. Tunnen, että ajatukseni ovat saaneet uutta virtaa, päässäni on raksuttanut erilaiset pohdinnat melkoisella vauhdilla, olen kulkenut kiireellä paikasta toiseen, kun samaan aikaan pitäisi olla ainakin viidessä eri tilanteessa, olen hikoillut suojavarusteissa, olen ajatuksissani hymyillyt ihan mahdottoman paljon. Toisinaan syömään on ehtinyt vaikka sitten vasta illalla, kun taas eilen lähdin ajelemaan kotiin yöllä, napattuani vauhdissa vain pari suolakeksiä ja muutaman Parrots-namun. Ja mitä ajattelen tästä kaikesta? Ihan mahtavaa!!

Tällä viikolla olen ollut ”takaisin remmissä”, kuten eräs työkaverini ihanasti sanoi. Tämä on ollut vain yksi kommentti, josta sydämeni on läikähtänyt. Olen tehnyt useita keikkavuoroja aivan ihanalla osastolla, ja vaikka vuorot ovat olleet superkiireisiä, niin olen niin onnellinen. Tietenkään tuollaista sairasta kiirettä ei kovin pitkää jaksa, mutta kuten eilenkin totesimme yhdessä työkavereideni kanssa, niin oli meillä sentään mukava ilta! Meillä oli hyvä tunnelma, jokainen auttoi toista, teimme töitä hyvillä mielin, ja jopa lääkärikin antoi palautetta, että meistä ei välity mikään stressaava kiire ja älytön hoppu.

Olen paljon kipuillut oman ammatillisen itsetuntoni kanssa viime aikoina. Toki olen tehnyt ajatuksissani aina erilaisia välitilinpäätöksiä, pohtinut, missä mennään ja mitä minun tulisi tehdä. Koen olevani paljon huonompi, kuin monet muut, monet opiskelijatkin. Koen olleeni osaston heikoin lenkki. Muistan vain ne kokemukset, joissa olen mokannut. Muistan ne, joissa en ole osannut. Koen, että vaikka olen ollut niin monta vuotta jo tietyillä osastoilla, minun ”kuuluisi” osata jo vaikka mitä. Fakta kuitenkin on, että vuoteni ovat olleet melko rikkonaisia, kun työkuvioni muuttuivat ja laajenivat, eikä tarkempi syventäminen yhden osaston laajaan potilasmateriaaliin ollut mahdollista. Sitten sijoitukseni on vaihtunut, olen ollut sairaslomilla raskauden aikana ja jäänyt lopulta äitiyslomalle ja hoitovapaalle. Vaikka työvuosia kuitenkin on jo melkoisesti, on outoa, jos minusta puhutaan ”konkarina”.

En oikein tiedä, kuinka tätä tulisi käsitellä. Olen ajatellut käydä juttelemassa osastonhoitajan kanssa mietteistäni, sillä samaan aikaan koen oloni niin vasta-alkajaksi, ja samaan aikaan yritän ymmärtää sitä faktaa, että esimerkiksi eilenkin minuun luotettiin niin paljon, että sain hoitaakseni osaston sairaimman potilaan. Ja hänen vointinsa myös helpottui illan aikana. Mikä siinä onkin, että omaa osaamiseensa ei pysty luottamaan? Totta kai hoidan ja teen, tiedän ja osaan paljon. Silti en pidä itseäni hyvänä hoitajana.

Pari päivää sitten mietin, että kuinka hienoa olisi opiskella uudelleen sairaanhoitajaksi. Nyt aikuisempana uskoisin siitä jäävän paremmin asioita mieleen. Voin sanoa, että kaksi ensimmäistä opiskeluvuotta, jolloin käytännössä opiskelimme paljon ja tärkeitä asioita, menivät minulla ruoan ja liikunnan kanssa kikkailuun. Muistan paljon enemmän ne palelemiset, hereillä pysymisen yrittämiset, ruoka-ahdistukset, turva-ruoat, liikunnat ja kaikki muut kamalat tunteet kuin ne opit, joita minun olisi pitänyt imeä koulun penkillä, kirjoista ja arvokkaista harjoitteluista. Vuosien varrella tapaamani opiskelijat ovat lähes poikkeuksetta tehneet minuun vaikutuksen. Niin osaavia, taitavia, fiksuja, tekeviä ja hoksaavia! Sydämeeni iskee silti joka kerta pieni piikki: en usko koskaan olleeni samanlainen. Minä olin huolissani vain omasta navastani. Nyt nuo luettelemani asiat ovat onneksi jo kaukaista historiaa, mutta silti tuntuu, että jonkinlaisia haamuja ja tapoja toimia on säilynyt pitkään. Ajattelen jo tässäkin ajassa, mitä olen ollut nykyisellä työnantajallani, on toimintatapoihini tullut muutoksia. Suurin vaikutus itselleni on ollut lapsen saaminen, ehdottomasti. Olen toki hoitanut työni parhaani mukaan, mutta huomaan silti saaneeni tekemisiini järjestystä, tehokkuutta ja reippautta, sellaista, mitä ei ennen Huldaa ollut.

Monisyinenhän tämä koko paletti on. Mieleeni nousee sana lempeys.
Lempeys on saanut nostaa enemmän päätään elämässäni. Se tuo päiviin rentoutta, iloa, letkeyttä ja spontaaniutta, jotka taas tavallaan ovat vaikuttamassa myös tehokkaampaan ja järjestelmällisempään tekemiseen (silloin, kun sellaisen aika on). Päivien ei todellakaan tarvitse olla tiettyihin (omiin) rutiineihin sidottua, vaan mennään tilanteen mukaan. Kun mielikään ei pane vastaan ja suhtaudun tilanteisiin lempeästi, myös energiaa jää hyvin niille asioille, joita on hoidettava.

Voisinpa siis soveltaa tuota samaa tapaa, lempeyttä, myös omaan ammatillisuuteeni.
Samalla haluaisin niin päästä ajassa eteenpäin, päästä järjestelemään työkuvioitani, tai ainakin tietämään, miten ne tulevat myöhemmin menemään. Oma toimeni on siellä, missä on, mutta sydän haikailee toisaalle…

Menneitä ei voi muuttaa. En voi elää opiskeluvuosiani eri tavoin, en voi uusia alkuvuosiani töissä, en voi tehdä mitään uudelleen. En myöskään voi hypätä tulevaisuuteen, kiirehtiä asioissa. On vain pyrittävä hyväksymään se, kaikki selviää ajallaan. On myös luotettava siihen, että osaan ja pärjään. Ja toisaalta: koskaan ei voi sanoa, että osaa kaiken. Työ on jatkuvaa uuden oppimista.

Tällä hetkellä en tiedä uusista keikkavuoroista, ja tunne vauhdikkaan viikon jälkeen on omituinen. On kuin jäisi vapaille tietäen palaavansa kohta taas töihin. Minäkin palaan, mutta en tiedä, milloin.
Mutta jos yksi sana kuvaisi oloani töistä, niin se olisi: olen aivan liekeissä.

perjantai 21. elokuuta 2020

Alkutaival kohti pakastealkion siirtoa

Koitti vihdoin päivä, jota
olin odottanut ja jännittänyt 2,5 viikkoa. Lopulta minulle iski tällä viikolla jo ihan turnausväsymys, enkä enää jaksanut jännittää. Olihan tässä muutakin tapahtumaa, ja aika ajoin myös huonosti nukuttuja öitä, migreeniä ja muuta sälää, joten ei sitä enää oikein jaksanut jännittää. Tulee, mitä tulee.

Äitini tuli meille, ja Hulda oli aivan innoissaan, naurava suu ja sädehtivät silmät. Hän heilutti meille iloisesti, kun lähdimme miehen kanssa kotoa.

Jotain niin tuttua, mutta samalla niin erilaista tunnetta oli siinä, kun istuimme taas sillä kurjalla käytävällä, tuijotimme saamen kielisiä uutisia ja jotain päiväsarjaa (itseasiassa voisin hyvin kuvitella koukuttuvani siihen. Tuo tosin kertoo siitä, että voisin katsoa lähes mitä vain, jos saisin edes seurata jotain sarjaa.). Aika kului. Mies huokaili ja murahteli töihin ehtimisestä. Minä rauhoittelin, ja sanoin, että näin käy aina. Ne on aina myöhässä. Juteltiin siinä hetki oloista ja ajatuksista. "Ärsyttää," mies puuskahti. Itse kävin mielessäni jonkin sortin aikamatkaa. Tänne oli tultu niin monta kertaa, omissa vaatteissa, työvaatteissa, tuijotettu Avaraa luontoa, vertaistukiryhmien ilmoituksia ilmoitustaululta, selattu epämääräisesti kännykkää tai potilaslistaa ja seuraavia hommia. Täällä oli itketty, naurettukin, saatu lohtua, tsempattu ja tutkittu katossa olevaa hämmentävän kaunista maalausta. Tänään unohduin hetkeksi miettimään sitä, kuinka paljon vastaanottohuoneen kappaverho muistutti niin paljon minun munasarjojani kaikkine helminauhoineen ja rakkuloineen. Täällä me siis taas olimme. Odottamassa vastaanottoaikaa lapsettomuuspolille.

Lopulta tuttu hoitaja kutsui meidät iloisen juhlavasti sisään kutsumalla yhteisesti sukunimemme. Ja niin sitä taaa astuttiin sisään huoneeseen, jossa viime kerralla tarkistettiin, että Itu oli kiinnittynyt oikeaan paikkaan. Raskausviikolla 4+jotain. Siitä tuntui olevan ikuisuus. 

Lääkäri meni saman tien asiaan, kyseli hiukan kuukautisistani (, joita ei ole ollut), halusi ultrata ja ryhtyi kertomaan suunnitelmia. Hoitaja pyöritti meillä papereita allekirjoitettavana ja oli kohta lukemassa meille kirjallisia ohjeita. Että siitä sitten vaan, kun siltä tuntuu. Teimme sopimukset pakkasalkion siirtoa varten, mutta varmuuden vuoksi myös mahdollista toista ivf-hoitoa ajatellen. Sain ohjeistuksen, milloin käyttää mitäkin lääkettä, milloin ottaa poliin yhteyttä, miten jatkaa ja milloin pakkasalkion siirto voisi mahdollisesti olla. Astelimme takaisin autolle, heitin miehen töihin ja ajoin Yliopistollisen apteekin luo. Olo oli yhtäkkiä aivan väsynyt. Huomasin, että aamulla klo 4:30 herääminen ja kaikki henkiset jutut saivat minut aivan horrokseen. Tuntui lähes liian ylivoimaiselta nousta autosta, jonottaa reseptilääketiskille etsiä vielä käsiini raudan ja foolihapon yhdistelmäpilleri. Sulloin kaikki 5 lääkepakettia käsilaukkuuni, kipaisin takaisin autolle ja nakkasin kurkkuuni jo ensimmäisen lääkkeen. Jostain syystä olen vain ihan turta. Tavallaan lasken päiviä ja olen koko ajan tietoinen siitä, mitä milloinkin tapahtuu ja voi tapahtua. Toiveet ovat korkealla, mutta niin myös epäusko. Sitten arki Huldan kanssa nappaa mukaansa, ja iloitsen ihan jo siitä. Hämmentää. Olemme ryhtyneet taas suuriin asioihin, mutta silti Hulda jollain tavoin pehmentää ja keventää asiaa. Olen helpottunut ja äärettömän onnellinen. Miten suuri turva on siinä, että meillä on rakas tyttömme! Ilman häntä lapsettomuushoitojen jatkaminen tuntuisi äärettömän raskaalta ja toivottomalta. Mutta nyt on eri näkökulma. Ei se toki varmasti helppoa olisi, jos raskaus ei alakaan. Mutta jos vain malttaisin vielä mieleni.

Silti olen vain hurja liikuttunut ystäväni ajatuksesta. Pakkasukon siirto osuu juuri tulevan kummilapsemme ristiäisten alla olevalle viikolle. Ystäväni oli henkäissyt, että samalla, kun ristiäisvieraat siunaavat kastevauvaa sekä perheen kotia, niin samalla voimme ajatuksissamme siunata myös tätä juuri siirrettyä alkiota.❤

Vielä loppuun kupletin juoni: nyt käytän 10 päivää Terolut-hormonia kuukautisten aikaansaamiseksi. Kun ne alkavat (ou jea 😬), ilmoitan polille ja käyn ultrattavana 10.-12. kierronpäivän kohdalla ja sen mukaan ilmeisesti katsotaan alkionsiirto. Kuukautisten alettua käytän toista lääkettä ja ennen siirtoa vaihdan tukilääkkeeseen, joka saattaa jäädä kuvioihin useammaksi kuukaudeksi, jos alkio vain tarraa kiinni. Kaksi jälkimmäistä on kolme kertaa päivässä otettavia tai laitettavia. No, piankos se jo onkin syyskuun puoliväli!



sunnuntai 9. elokuuta 2020

Illan vika pohdinta

 Nou nou nou!!!

Tajusin tässä äsken, että edessä ei ehkä sittenkään ole niin pikaista toimintaa, kuin olin kuvitellut. Tai mitään varmaahan en tiedä, mutta tajusin miettiä jotain lääkkeelliseen kiertoon tehdystä pakastealkion siirrosta... Onko kuitenkin niin, että ensin käytän jotain lääkettä, jotta saadaan edes kierto? Ettei PAS-cocktailia voikaan aloittaa heti? Jos niin, niin äh!! Kuukausi lisää odotettavaa! Ja jos koronakin saa aikaan jotain, niin äh! 

Huomaan samanlaisia kärsimättömyysoloja ilmenneen, mitä oli aiempina lapsettomuushoito-aikoina...🙈😅

perjantai 7. elokuuta 2020

Laskurit käyntiin

 No niin.

Se en varmaan olisi minä, jos laskurit eivät olisi napsahtaneet käyntiin sillä samaisella minuutilla, kun sain kuulla tulevasta poli-ajasta. Tai selvä on: sekunnilla.

Kuvittelin varmaan, että pikkulapsi-arjen keskellä hädin tuskin ehdin suomaan ajatuksen puolikastakaan pian alkaville hoidoille. Mutta mihinpä sitä luonteeltaan pääsee: tuleva on mielessä lähes koko ajan. Joten jos ja kun vastaan on tullut töitä tai kyläilyjuttuja: sopii, todellakin sopii! Kunhan on mukavaa tekemistä ja samalla aika kuluu nopeammin. 

Mikäänhän ei toki ole varmaa. Ensinnäkin jo labroissani tai ultrassa voi ilmetä jotain, jonka vuoksi pakastealkion siirtoon ei voida vielä alkaa valmistelemaan. Ehkä käy niin, että lääke ei saakaan riittävästi vastetta, ja siirtoa ei voida tehdä. Tai alkio ei selviä sulatuksesta. Kiinnittyminenkin on epävarmaa. Tai jo ihan tilanne koronan suhteen. Kaksi viikkoa, puhumattakaan kuukaudesta (,jolloin omien maallikkolaskelmieni mukaan (ja jos olen ymmärtänyt oikein) siirto olisi) on pitkä aika. Sinä aikana voi tapahtua mitä vain koronarintamalla, ja jo se voi keskeyttää hoitoaikeet.

Ja sitten taas laskuri pyörittää sitä matkaa, joka hoitopolulla kuljettaisi. Milloin menisimme polille yhdessä, milloin riittäisi vain minun käydä yksin. Milloin hakisin pikku pakkasukon kotiin... Miten raskaus alkaisi, sujuisi... Miten nyt toimisin eri asioiden suhteen... Miten kertoisimme uutisen, milloin olisi laskettu aika ja millaista olisi taas synnyttää. Miten pieni ihana sieltä syntyisi, toinen ihmeemme!

Tänään on tasan kaksi viikkoa pelkästään sille suunnittelukäynnille. Yritän ottaa asian kerrallaan.😅 Huldan huoneesta kuuluu peiton kahinaa. "Hiia-hiia-hee!". Asia kerrallaan.

keskiviikko 5. elokuuta 2020

Eteenpäin

Paljohkosti on tapahtunut sitten viime näkemän. Ainakin ajatusrintamalla.
Lapsen kanssa on puuhailtu sitä sun tätä, enimmäkseen kaikkea kivaa. Olen käynyt reissuilla ja retkillä yhdessä ja erikseen. Olen ollut myös töissä.
Elämä on ja on ollut hyvää. Päivät hujahtavat hetkessä iltaan, illasta ei ehkä niin hetkessä aamuun (uni on se, joka minulla on puuttunut). Siitä huolimatta aihetta kiitokseen on ollut runsain mitoin.
Nytkin kirjoitan tätä vähän hätäisesti, elokuun aurinkoisena iltana, Hulda touhuilee vieressä. Tuuli puhaltaa jo loppukesän haikeudella. 
Kasteltiin äsken kukat ja kasvit, ne, joita vielä oli järkevä kastella. Osa oli jo menettänyt voimansa, antaen meidän ensin nauttia sadostaan.

Viime kerralla kirjoitin surusta. Se hellitti melko tiukasta otteestaan jo muutaman päivän jälkeen, eikä ole samalla tavalla enää palannut. Tietyllä tavalla olo on toiveikas; syksy on mahdollisuuksia täynnä. On ollut jännittävää laittaa viestiä lapsettomuuspolille ja vihdoin keskustella hoitajan kanssa. Olin tänään aika ällikällä lyöty, sillä varasimme suunnitteluajan jo kahden viikon päähän! Olin jotenkin kuvitellut tässä menevän vielä muutama kuukausi, koska useimmiten nuo asiat tapahtuvat aika verkkaisesti.

Mutta paljon ehtii vielä tapahtumaan ennen aikaa. Onneksi ajatukset ovat muissa jutuissa.

perjantai 10. heinäkuuta 2020

Suru, joka iski


Tänään olen kaivannut hoivaa.
Voin onnekseni todeta olevani upeiden ystävien ja puolison ympäröimä. Minulla ei ole mitään hätää.
Suru on puskenut päälle kovalla otteella, joskin pahin piikki on jo onneksi hieman tylpistynyt.
Se sama suru ja kipu, kaipaus ja haikeus. On itkettänyt ja ollut paha olla. Samalla olen kokenut suurta onnellisuutta ja rakkautta, huojennusta ja helpotusta. 
Uutiset, joita olen saanut kuulla, ovat olleet upeita ja ihania. 
Ystävät, joiden kanssa olen saanut keskustella, itkeä ja nauraa, ovat niin valtavan tärkeitä.

Sain eräältä ystävältäni kukkia lahjana uuteen kotiin. Kiitin ihastellen kukkia, joista en todellakaan tiennyt, mitä niille pitäisi tehdä. Ystäväni nauroi hämmästyneenä olleensa koko ajan siinä luulossa vuosien ystävyytemme ajan, että olin lähes tulkoon guru, mitä tulee puutarhaan. No, en nyt aivan. Kokeilen ja katson, mitä tapahtuu. Enemmän keskityn kuitenkin hyötykasveihin. Hän kertoi kukkien nimet, ja toivoin, että en olisi heti seuraavassa hetkessä unohtanut, mitä ne olivat ja mihin ne kannattaisi laittaa. 
"Ei sitten mitään paineita näiden kanssa!", hän varmisteli. 
No, paineet olin joka tapauksessa ottanut, koska tokihan nyt kukat olisi saatava istutettua ja kasvamaan.
Tänään, vietettyämme ensin hyvän päivän kylässä, pyysin miestäni katsomaan hetken aikaa Huldaa, jotta voisin istuttaa kukat. Olo oli surumielinen, kyynel oli jättänyt haalean vanan poskelle. Melkein jopa ahdisti iskeä kukat maahan; mitä jos en osaisi sitäkään.
Mutta ei mennyt kauaakaan, kun jo tunsin sen ensin käsissäni, sitten käsivarsissani, päässäni, silmissäni, joka aistilla ja sydämessä saakka. Mitä hellemmin yritin käsitellä kasveja, sen hellemmin tunsin saavani jonkinlaista merkillistä hoivaa itsekin. Tuntui siltä, että samalla, kun olin (tavallaan) luomassa uutta, minä itse sain myös virkistyä, saada olla Jumalan käsissä hoivattavana, antaa Hänen tehdä työtään.

"Katso, minä luon uutta. Nyt se puhkeaa esiin - ettekö huomaa? Minä teen tien autiomaahan ja joet kuivuuden keskelle." Jes. 43:19

Mieli on eriskummallinen kapistus. Yhtäältä koen suurta onnellisuutta vauvauutisista, joskin nyt järjestyksessään kahdeksas tälle vuodelle on ottanut kipeimmin.  Olo kyllä helpottuu tästä, tiedän sen. Kuuntelen mielelläni ja elän mukana raskaus- ja vauva-arjessa.  Minua ihan todella myös kiinnostaa kaikki ympärilläni tapahtuva. Haluan olla lähellä ja auttaa. Mutta silti. Nyt vain iski.
Minäkin haluan tulla raskaaksi ja saada vauvan.

Järjellä ajateltuna meidänkin syksy on mahdollisuuksia täynnä. Mikä vain voi olla tilanne esimerkiksi kolmenkin kuukauden päästä. Jo parin viikon kuluttua voin ilmoittaa lapsettomuuspolille, että täältä ollaan kohta tulossa. 
Mutta kipu ei kysy aikaa. Se tuntee vain sen, että nyt on surullinen olo.
Onneksi suru kuitenkin lieventyy ja tekee tilaa myös onnellisuudelle ja kanssailoitsemiselle. 

Sitten elämä taas nappaa mukaansa. Hulda pyrkii syliin, halaa ja rutistaa, koskettaa poskia (tallella ovat), sanoo "äitä!" ja "kakka!", kieltäytyy menemästä vessaan "eiäkäh" ja kiljaisee naurusta ja riemusta heitettyään Pipsa Possu -pallon summamutikassa, jonka myötä koira intoutuu säntäämään leikkiin mukaan. Pyyhkäisen kyyneleen silmäkulmasta ja seuraan Huldan leikkejä. 
Tällaista meillä jo onneksi on. Miten onnellinen olen.
Huokaisen ja kaappaan tytön syliin. Äidin rakas. Niin rakas. Onneksi olet.



Nukkumaan käydessä ajattelen:
Huomenna minä lämmitän saunan,
pidän itseäni hyvänä,
kävelytän, uitan, pesen,
kutsun itseni iltateelle,
puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen, kehun:
Sinä pieni urhea nainen,
minä luotan sinuun.

- Eeva Kilpi -

maanantai 22. kesäkuuta 2020

Imetyksen lopettamisen sävyttämiä ajatuksia

Tänään on mieheni kolmannen ja viimeisen lomaviikon aloitus. Meillä ei ole ollut mitään suurempia suunnitelmia, vaikka silti tuntuu, kuin olisimme olleet aika suurissa jutuissa mukana. Olemme tehneet ihania päiväreissuja lähiseuduille, retkeilleet vähintäänkin rannoille ja yleisesti ottaen ulkoilleet ja tehneet kivoja juttuja. Pieni on suurta -sanonta tulee niin tutuksi, kun pysähtyy Huldan kanssa ihmettelemään leppäkerttua tai sitä, kuinka järven aallot liplattavat rantahiekkaa vasten. 

Lisää kuvateksti























Loma on ollut antoisaa aikaa, mutta jokin haikeus on kaihertanut myös tänä aamuna. Onnekseni olen ollut ennen imetyksen lopettamista tietoinen siitä, että jonkinlaisia oloja voi tulla itselleni. Silti se, kun juhannusaattona ahdisti aika lailla kaikki ja sitten itketti vielä (mielestäni) pieleen mennyt Brita-kakku tuli aika yllätyksenä. Oikeastaan jopa nauratti, kun jossain vaiheessa tajusin, että pientä perspektiiviä voi tuo hormonien muutos tuoda. Inhoan vedota tunteissa ja reaktioissa hormoneihin, mutta toisaalta miksi myöskään kieltää niiden vaikutukset. (Toisaalta vetoaminen ja oikeuttaminen ovat kaksi eri asiaa.)


Pääasiassa koen kaksi viikkoa sitten tapahtuneen imetyksen lopettamisen sujuneen aika kivuttomasti. Hulda ei tosiaan ole tuntunut juuri muistavan koko asiaa. Pari ensimmäistä iltaa hän yritti kerran vetäistä paidan kaula-aukkoa alas, mutta siinä se. Itselläni melko usein olleet päänsäryt tihentyivät alkuvaiheessa, mutta nyt siitä on ollut jopa puolen viikon tauko. Rintoja on alkanut nyt aika ajoin vihloa, mutta mitään suurempaa en ole niissä huomannut (haha. "Suurempaa." "Suuri" ja "minun rinnat" ovat kuin kaksi eri maailmaa.). Oma mieli on vajaan viikon sisään alkanut kokemaan pienehköä turnausväsymystä, tai ainakin jonkinlaista katsantoa alamaihin.


Varsinaista asiantynkää minulla ei oikeastaan ollut. Istun terassillamme syötyäni aamupalan ja luettuani e-kirjaa. Muut nukkuvat edelleen ja minulla on tässä omaa aikaa. Linnut sirkuttavat uuden päivän kunniaksi, aurinko säteilee pihlajan lehtien lomasta, hentoinen tuulenvire huojuttaa musta-aroniapensaiden oksia ja lehtiä. Huomaan palelevani pitkästä aikaa. 


Olo on tänään ollut jotenkin yksinäinen. Heräilin jo joskus viiden pintaan ja ajatuksenjuoksuni säntäili jostain syystä sellaisille vesille, että hiukan alkoi surettaa. Olemme kipuilleet jo onneksi taakse jäänyttä juhannusta. Taas se tunne, että kaikilla muilla on tosi kivaa ja hauskaa tosi kivassa ja hauskassa seurassa. Ihania mökkejä, ihania ruokia, ihania pöhköjä pihapelejä. Paljon ystäviä, sukulaisia ja ystäviä. Lämpöä ja rakkautta. Naurua, iloa, hyviä keskusteluja ja valvomista läpi yöttömän yön. 
Meillä? No ei ihan, vaikka sinänsä siinä ei ollut mitään vikaa. Paljon kivoja asioita rakkaiden ihmisten kanssa. Mutta silti se tunne siitä, että jää taas paitsi jostain jostain.
Suuret ajatukset vyöryvät. Juhannus edustaa sitä, mitä ajatukset ovat viime aikoina taas olleet. (Nyt seuraa valitusta.) Kokemus siitä, että ei ole riittävän tyylikäs, rento, hauska, kaunis, ahkera, sisustustaitoinen, käsityötaitoinen, puutarhataitoinen, ammattitaitoinen, ahkera, kärsivällinen, sivistynyt, sinnikäs, järkevä tai osaava on taas ollut mielen päällä. Tänä aamuna tähän soppaan tipahti vielä sellainen maustepippuri, että kuvittelin yhtäkkiä, että minusta ei pidetä. Että kaikki ne ystävät, joita olen kuvitellut olevan ystäviäni, eivät enää pidä minusta. Koska minusta tullut raskauden ja äitiyden myötä tällainen. Tai että olen vain tällainen. Ehkei raskauden ja äitiyden vuoksi. Ehkä vain siksi, että en sittenkään osannut. En tiedä. Että sittenkin olen vain tällainen. Ehkä minusta ei koskaan olisi voinutkaan tulla muuta. 


Onnekseni satuin saamaan heti aamutuimaan pari lyhyttä viestiä ystävältäni, ja hetken päästä tajusin, että en oikeasti usko ajatusteni pitävän paikkansa. Järjellä ajateltuna uskon monen syyn vaikuttavan siihen, miksi esimerkiksi omassa poterossani on ollut välillä aika ahdasta.  Pari sinnikästä ajatusta on myös pitäneet pintansa. Päätän käydä lämmittelemässä kasvihuoneessa ja hengittämässä sitä tietoisuutta, että minun kädenjälkiäni ovat persilja, kesäkurpitsa, kurpitsa, salaatti ja lehtikaali, vaikka joillekin niistä on aika ahtaat oltavat. Se toisaalta kuvastaa myös minua. Innostun aika tavalla ja aika monesta asiasta, ryhdyn ja aloitan, sitten tuleekin hiukan ahdasta kaikkien puuhieni kanssa. Jossain kohtaa tajuan ehkä hiukan harventaa jotain, jotta tilaa ja ravinnetta riittäisi kaikista tärkeimmille asioille. 

Kyllä se tämäkin päivä vielä iloksi muuttuu, ja ihan varmasti myös ajatukseni. 

torstai 11. kesäkuuta 2020

Imetystaipaleen päätös


Ajatus oli pyörinyt mielessäni jo useamman kuukauden. Olinhan myös eräällä tavalla tehnyt luopumistyötä jo koko kevään, ja nyt vain tuntui oikealta ajankohdalta.
Maitobaari sulkeutui.

Aiemmin ajatellessani imetyksen lopettamista on mieli ollut haikea. Vain katsellessani sylissä olevaa iltamaitoa nautiskelevaa Huldaa on ajatukset siirtyneet. Jos olenkin yrittänyt keskeyttää syömisen, on hän työntänyt käteni sivuun ja sinnikkäästi jatkanut puuhiaan. Sitä en ole enää noin viikkoon osannut sanoa, onko hän saanut enää maitoa. 
Ajatus alkoi kuitenkin tuntua paremmalta, kun vaihtoehtoiset keinot rauhoitella ja helliä Huldaa näyttivät vihdoin ajavan tytölle saman asian. 
Niinpä koitti ilta, jolloin iltarutiineihin ei enää kuulunutkaan iltamaito. 
En ole ihan varma, huomasiko Hulda edes koko asiaa. Pidin Huldaa pitkään sylissä, hän joi pillimukista vettä. Sitten luimme kirjoja, tarkistettiin, että äidin nenä, korvat ja posket ovat vielä tallessa (kasvojen osat käydään joka ilta läpi. Voihan vaikka käydä niin, että leuka onkin jäänyt jonnekin päivän tiimellyksessä.). Sitten taas syliteltiin, laulettiin iltalaulu ja luettiin iltarukous. Ajan myötä Huldan saattoi laittaa rauhassa sänkyyn, peitellä, silittää päätä ja toivottaa kauniita unia. On niin suuri ilo jättää levollisen näköinen tyttö unta odottelemaan, kun hän vielä heiluttaa takaisin.

Imetys on ollut itselleni rakas asia. Olin itseasiassa kovin kiinnostunut siitä jo kauan ennen Huldan olemassaoloa. Työ toki toi jatkuvasti vastaan tilanteita, jolloin tietotaitoa tarvittiin. Koska en lapsettomana tiennyt omakohtaisesti mitään, en myöskään halunnut jättää osaamistani vain työn kautta kuultuihin ja itseopiskeltujen varaan, joten pääsin onneksi imetysohjaajakoulutukseen. Olihan se jännää ja ihanaa, mutta henkilökohtaisesti taas vähän ulkopuolisuuden tunteitakin herättävää. Työssäni on ollut ihana seurata erilaisia imetystaipaleita, yrittää ohjata vanhempia, saada oppia kokeneemmilta kollegoilta, vaihtaa ajatuksia ja ylipäänsä nähdä, kuinka pieni vauva on jo syntymästään asti aivan valtavan taitava!

Meidän imetyksestä minulla oli toiveeni. Rohkeasti ajattelin haluavani imettää lapsentahtisesti, luoda sille hyvät puitteet, kuunnella lapsen tarpeita ja jatkaa pitkään. En halunnut ottaa pulloa tai varsinkaan korvikkeita käyttöön, vaikka työn puolesta olen niitä tarjonnut. Järjellä tiedän, että ne ovat aivan hyviä vaihtoehtoja, ja hellyyttä ja huolenpitoa voi osoittaa niin monin tavoin. Tunteella taas... noh... EI.
Pyrin laskemaan rimaani ja suhtautumaan imetykseen maltilla. Jos edes pari viikkoa sujuisi, että imetys lähtisi ainakin käyntiin. Puoli vuotta... vuosi... Ja sitten tulivatkin mukaan lapsettomuushoitojen jatkamisajatukset. Kevään aikana en oikeastaan edes kiirehtinyt mihinkään suuntaan, ja jopa imetyksen jatkaminen kaksivuotiaaksi asti oli mielessä.
Pulloa ei ole tarvittu, eikä korvikkeita. Lapsentahtisesti ollaan menty, paitsi siinä kohtaa, kun yöimetykset jätettiin pois 1 v 1kk kohdalla. Ja 1v 2kk lähdin äidintahtisesti vähentämään niin, että imetyskertoja vähennettiin ensin aamu- ja iltamaitoihin, sitten jäätiin pelkkään iltamaitoon. Yhtä sairasteluajan 8 kertaa päivässä -rupeamaa lukuunottamatta näin ollaan menty.

Olen äärettömän kiitollinen ja onnellinen imetystaipaleestamme. Imetyksessä on ollut jotain niin kaunista, yhdistävää ja voimaannuttavaa. Olen kokenut saavani olla osa naisten ketjua; ruokkimassa lastani niin, kuin se on luonnollisesti mahdollista. Olen vihdoin raskauden lisäksi kokenut olevani nainen. Tulen varmasti haikeilemaan lopetusta jossain vaiheessa taas enemmän, mutta nyt mieleni on vain täynnä kiitollisuutta kokemastamme.

Mikä sitten sai lopettamaan nyt?
Useampi asia. Tavallaan alkoi jo tuntumaan, että onhan tässä jo imetetty, eiköhän olisi jo aika lopetella. Se oli ehkä se suurin syy, joka taas sisälsi asioita, jotka olivat myös omia teemojaan. Minua on alkanut jo kiinnostamaan elämä ja oma olotila ilman lapsettomuushoitojen, raskaus- ja imetyshormoneja. Millainenkohan olen "omana itsenäni"? Ja taas toisaalta... voisinkohan saada ihan oikeat ja luonnolliset kuukautiset? Taustalla häilyy myös toive jatkaa hoitoja. 
Kesä nyt ei ole aivan buukattu mitään reissuja, mutta mahdollisia reissuja imetyksen lopettaminen myös helpottaa. Omalla kohdallani haaveissa on oma telttaretki joko patikoiden tai meloen, enkä silloin todellakaan aio käydä välissä imettämässä Huldaa. Tuleva tyttöjen mökkireissu odottaa myös, enkä tällä kertaa aio ottaa Huldaa sinne mukaan.
Monenlaista irtaantumista ja eräänlaista vapautumista siis paljon mielessä!

Kävin eilen läpi vaatekaappini Huldan vaatesetvimisen jälkeen. Totesin vain jälleen kerran, että on tämä naisen elämä aikamoista vaateruljanssia. Ensin täytyy metsästää äitiysvaatteita, sitten imetyspaitoja, ja lopulta uusia vaatteita, kun ne aikaisemmat eivät enää mahdu! Itselläni on lantio ainakin leventynyt raskauden myötä sen verran, etteivät useammat housut enää tunnu mukavilta päällä. Ei tämä muuta ahdistusta aiheuta kuin että jossain vaiheessa täytyisi vain keksiä jotain uutta. Kehomyönteisyydestä minulla riittäisi sanottavaa aivan uuden tekstin muodossa. Mutta imetyksen lopettaminenkin antaa syyn jättää (ihan mukavat) imetysliivitkin pois käytöstä. Sen sijaan huomaan katsovani vanhoja rintaliivejäni. Oi eiiii... niitäkin täytyisi hankkia.

Mutta onnea minä ja Hulda. Olihan tämä 1 vuosi ja 7 kuukautta nyt aika hieno saavutus!

lauantai 23. toukokuuta 2020

Minäkin haluaisin kuukautiset


Olen kuin se 11-vuotias tyttö, joka aikoinaan luki innolla murrosiästä ja sen tuomista muutoksista. Etenkin niistä kuukautisista. Se tyttö, joka tutkaili ystävänsä kanssa postissa (äidin nimellä) tulleita eri värisiä siteitä, hyvä, jos uskalsi kysyäkään niistä. Oi, miten jännittävää se kaikki tuleva olikaan. Oli kuin murrosikä ja juurikin kuukautisten alkaminen olisi jotain ylemmälle tasolle pääsyn kaltaista. Kesä meni, koulu alkoi, siteet jäivät. Vuotta nuorempi ystävä mainitsi kerran ohimennen kylässä ollessaan joutuvansa menemään vaihtamaan siteen. Tunsin samaan aikaan sekä kiinnostusta, innostusta mutta hivenen myös kateutta. Jos hänelläkin oli alkanut ne, niin varmaan kaikilla muillakin. Koska olin pienirintainen ja kokemukseni mukaan hitaammin kehittyvä (tämä oli mielestäni noloa), uumoilin tässäkin olevani hieman myöhempi. Kunnes sitten eräänä syksyisenä sunnuntai-iltapäivänä, ollessani juuri tekemässä lähtöä viikonlopun nuortenleiriltä hämmennyin. Mitä pikkuhousuissani oikein oli? Olin 13-vuotias.

Muistini mukaan kuukautisiin liittyvä into ja kiinnostus olivat murroiässä vain silloin, kun ne olivat vasta alkamassa. Kun ei vielä tiennyt, mistä on kyse. Luulin naiivisti, että side vai vaihdettaisi silloin tällöin, se olisi pysynyt paikoillaan, ja pieni vuoto olisi osunut aivan kohdilleen. Elämä jatkuisi normaalisti kierrosta huolimatta. Oi, kuinka väärässä olinkaan. Sen todisti se ensimmäinen (ja viimeinen, koska olin niin häpeissäni) kerta ystäväni luona yökylässä ollessani. Juu ei, se ei ollut mikään pieni vuoto, johon olisi riittänyt mikään pieni, huomaamaton side...


17-vuotiaaksi asti kuukautiset tulivat suht koht säännöllisesti, muistaakseni. Jos olen edes seurannut. Tai sitten ne sattuivat tulemaan aina silloin, kun olin joko a) Lapissa vaeltamassa b) mökillä, jossa ei ole juoksevaa vettä c) riparilla isosena tai d) viikon reissulla sukulaisilla tai kummillani lapsia hoitamassa. Elämä toki jatkui, mutta ei kovin sujuvasti eikä todellakaan kivuttomasti. Toki vuodet opettivat ja sain tutustuttua myös siteiden lisäksi tamponeihin ja kuukuppiin. Kupista varsinkin olin todella innoissani, sillä se sopi mainiosti orastavaan ekointoiluuni.

17-vuotiaana lähdin vaihto-oppilaaksi, ja aluksi luulin suuren elämänmuutoksen vaikuttaneen siihen, että kuukautiset loppuivat. Mutta toki elämässäni tapahtui muutakin ja sairastuin syömishäiriöön. Vaikka vuosi oli todella antoisa, niin sen vaikutuksista toipuminen otti aikansa. Kului vuosia ja lopulta pääsin avun piiriin. Alkoi toipuminen, joka otti vähintäänkin sen verran, jonka verran sairaus oli elämästäni niellyt. Oli silti hyvin hämmentävää, innostavaa ja rohkaisevaa (kyllä, tuossa vaiheessa toipumistani se oli rohkaisevaa. Ei epäonnistumisen tunnetta.), kun kuukautiseni alkoivat spontaanisti painoni normalisoiduttua. Eikä se jäänyt vain kertaluonteiseksi. Silti säännöllisyydestä oli vielä mahdoton puhua.


Elämässäni on ollut noin 15 vuotta, jonka aikana minulla ei ole ollut kuukautisia, tai ne ovat tulleet lääkkeillä tai ilman silloin tällöin. (Kirjoitin ensin 10 vuotta, kunnes tajusin aikaa kuluneen paljon enemmän! Siis enemmän kuin ne ovat tulleet yhtäjaksoisesti...) Olen tänä aikana ollut enemmän tai vähemmän kuin se alussa mainitsemani tyttö, odottanut menkkojen alkua kuin kuuta nousevaa, toivonut, että vartaloni toimisi luonnollisesti. Että kaikki olisi hyvin.
Alkoivathan ne joskus, sitten jäivät toisinaan pariksikin vuodeksi pois. Tuli PCO-diagnoosi, joka osaltaan selitti asioita. Tuli eri hormoneja, jotka saivat kierron käynnistymään. Mutta eihän se ollut täysin sama.

Jostain syystä kuukautisteema on pyörinyt todella paljon mielessäni viime aikoina. Kuuntelin eräänä päivänä suosikikseni nousseen podcastin (Keskeneräiset äidit, suosittelen!) jakson, jossa Petra ja Säde keskustelivat kuukautisista. Voi, miten olisin halunnut olla osa tätä laajaa naisten porukkaa, naurahdella eri ilmiöitä tunnistaen, tietää omasta kokemuksesta vaikka ovulaatio-oireista, kierron eri vaiheista, kuukautisten vaikutuksista ja ihan vaikka joutua pesemään vuodesuojan, koska side on falskannut. Tietyllä tavalla kuukautiset ovat naisten kerho, johon en kuulu. Onneksi sentään on koettu raskaus ja imetys, onneksi! Ne ovat tukeneet naiseuttani ja kokemustani naiseudestani aivan valtavasti.


Mieltäni rauhoittaa hiukan se, että imetän edelleen. Iltamaito on Huldalle vielä tärkeä, joskin olen pohtinut enemmän ja vähemmän, josko siitäkin kohta lopeteltaisi. Imetys on ainakin omalla osallani pitänyt kuukautiset kaukana, joka ei tosin yllätä pätkääkään. Luulen, että kaikki muutokset (stressi, elämäntilanteet, terveys ym) vaikuttavat hormonitoimintaani todella herkästi. Sen vuoksi olisikin kiinnostavaa tietää, mitä tapahtuu, kun imetys loppuu. Olen toiveikas.

Samaan aikaan, kun olen kuullut äideistä, jotka ovat tuskastelleet kuukautistensa alkamista jo pari-kolme kuukautta synnytyksen jälkeen, olisin itse voinut ottaa ne. Miten toivoisinkaan, että minullakin alkaisi jo kuukautiset! Sen verran kuitenkin arvelen, että jotain täällä kuitenkin tapahtuu. Parin viikon välein toistuva migreenityyppinen päänsärky voisi jopa kieliä jostain hormonaalisesta. Mutta koska PCO, niin ei voi tietää.

Toiminnan ihmisenä olen yrittänyt selvitellä keinoja, joka voisi edesauttaa hormonitoiminnan käyntiin pyörähtämistä. Olisiko ravitsemuksella tekemistä asian kanssa? Vitamiineilla? Kilpirauhasarvot ovat kunnossa onneksi. Mutta aika näyttää.

Millaisia kokemuksia Sinulla on kuukautisista? Miten suhtaudut niihin?

lauantai 9. toukokuuta 2020

Lapsettomuuden kokemukset eivät häviä mihinkään

Totesin tässä eräänä päivänä, että nyt elämä hipoo aika lailla täydellisyyttä.
On komposti, mattoteline, puutarha ja itse laitettu tapetti seinässä. Ja minun perhe, mies ja lapsi.
Edeltävä viikko on ollut aivan mahtava, vaikka olenkin kuittaillut, että kohta mies todella toivoo pääsevänsä lomalta takaisin töihin. Työleirihän täällä kotona on!
Mutta onneksi hän on monen monta kertaa todennut ja kertonut, että ei haluaisi mennä takaisin. Kotona on ollut niin ihanaa.
Olemme tehneet "aivan tavallisia" asioita perheenä, kuten laittaneet vuorotellen ruokaa, käyneet leikkipuistossa, lenkeillä ja ennen kaikkea laittaneet kotiamme.
Tuntuu niin upealta saada tehtyä asioita omin käsin, nähdä sitten aikaansaannoksiaan ja huomata, että hei: me osaamme ja saamme aikaan!



Pihamme on ollut melkolailla koristepuita ja -kasveja täynnä, mutta nyt sille sai tulla muutos. Olin tosin vakuuttanut miehelleni, että eheeiii, en tee tänä vuonna vielä mitään. Tyydyn harjoittelemaan kasvihuoneella... ehkä pari marjapensasta... Mutta en laita vielä muuta. Ja kuinka ollakaan... No, yksi asia johti toiseen ja sitten... Nyt minulla on kunnon puutarha, josta toivoakseni pääsen korjaamaan satoa jonkin vuoden päästä. Kasvulavoista ja kasvihuoneesta toki aiemmin. Miten mainio tunne olikaan käydä kastelemassa kasvihuoneeseen siirtämiäni taimia Huldan kanssa. Hän tosin tuli pihalelujensa kanssa myös möyhentämään multaa.
Ja entä se yö, kun intouduimme tapetoimaan! Vierashuoneessamme on ollut mustanpuhuva maisemakuva Empire State Buildingista, joka ei nyt suoranaisesti ole käynyt sydämeeni. Ei siis ihme, että huone on vähän jämähtänyt romuvarastoksi. Jo taloa katsomassa käydessämme olin mutissut tapetin saavan lähteä. Pohdimme jo jonkin aikaa sitten, että se ei ehkä ole prioriteettilistan kärjessä, mutta niinhän siinä aina käy... "Mä vaan vähän kokeilen, miten tää irtoaa," huikkasi mies ja hilpaisi huoneeseen. Illan päätteeksi maisema oli entinen.
"Eihän me edes tiedetä vielä, mitä tähän laitetaan," hän vielä epäili. Oi kylläpä tiedetään! Samassa näytin hänelle kännykkäni sivulehdiltä tapettikandidaattini vierashuoneeseen, eteiseen, Huldan huoneeseen sekä makuuhuoneeseen.
Lopulta tilasin tapetin vierashuoneeseen ja kävin hankkimassa tarvikkeet tapetointiin.
Eräänä iltana, kun olin ilmoittanut suojaavani lattian, koska "se olisi yksi asia eteenpäin", me sitten päätimme tempaista. Muutama tunti myöhemmin huokaisimme onnesta (minä) ja helpotuksesta (mies). Vau! Me ensikertalaiset saimme näin hienoa jälkeä aikaan!


On minulla käynnissä myös useampi käsityöprojekti. Hulda rakastaa erilaisia majoja, ja tuumin, että jospa tekaisisi hänelle tiipiin. Noh, "minä" ja "tekaista" ei välttämättä ole kaikista yhteensopivin sanapari, mitä tulee ompelemiseen. Kyllä, osaan käyttää ompelukonetta ja olen vuosien varrella saanut aikaan ihan käyttökelpoista pikkutavaraa. Mutta on se myös työn takana. En vain "tekaise", mutta haluan silti yrittää. Onneksi olen onnistunut kasaamaan itselleni samanaikaisesti useamman projektin, joten ihan fiiliksen, ajan, mahdollisuuksien ja kaikenlaisten muiden vaikuttavien tekijöiden puitteissa voin valita, mihin tartun seuraavaksi. Mies tosin välillä jo tuumi, että eikö sitä yhtä projektia (esim tiipii) voisi saattaa ensin loppuun ja aloittaa vasta sitten toista. No, ei. Ei tässä elämäntilanteessa. Ja ei oikeastaan muulloinkaan. Yksi oppi, minkä olen omalta äidiltäni saanut, on se, että kaikki sujuu paremmin, kun on flow. Ja tätä samaa sovellan aina, kun on mahdollista. Ainahan ei tietenkään voi valita, mutta jos voi, niin antaa mennä. Mutta projektit etenevät, ja saadessani tänään lainata saumuria, aion surauttaa eteenpäin tiipiitä, tyynynpäällisiä ja pipoja.


Tässäpä oli lueteltuna monen moista asiaa ja askaretta. Pelkkä tehtyjen asioiden lista se ei ole, sillä päivien keskellä on ollut myös hetkiä, jolloin mieli on ollut musta, olo huono, kelpaamaton, riittämätön, kömpelö, turha, ylimääräinen, ja kaikkea muuta mieltä ylentävää. Noihin tunteisiin johtaneeseen tilanteeseen en palaa tässä, mutta sitä suuremmalla syyllä on ihana huomata, että kyllä minä saan oikeasti aikaan ja paljon.


Mutta taustalla on myös suurempi syy.
Se, että vitsailen elämän hipovan täydellisyyttä, koska meillä on nyt komposti ja mattoteline ja saamme käyskennellä omalla pihalla ja hoitaa itse istutettuja kasveja vahvistaa sitä tilannetta, jossa saamme nyt elää. Tämä on nyt sitä elämää, josta olen haaveillut. Lähes yhtä kauan, kuin haaveilimme lapsesta, etsimme itsellemme omakotitaloa. Mutta niin kauan, kun lasta ei kuulunut, koko talohankekin tuntui vähän turhalta. Ja nyt meillä on kaikki tämä.
Sydämessäni läikähtää oikeastaan aina, kun puuhastellessani joitain kotihommia kuulen taustalta omastakin lapsuudestani tuttuja Ti-ti-nallea ja Frööbelin palikoita ja näen lapseni katsovan innoissaan näitä ohjelmia (tästä on tullut viime aikoina hitti). Olkoonkin, että jonkin ajan päästä "Ti-ti-ti-ti-Nalle, missä tallustaa!" ja "Päinvastoin! Päinvastoin päinvastoin..." tulevat olemaan pinttyneitä korvamatoja, mutta miten onnellinen olen siitäkin. Se toisaalta kuvastaa juuri sitä, mistä Simpukan teemaviikon aihe #näkymätönsuru tulee. Myös tästä olen haaveillut. Ihan arkisista asioista. Olen surrut niitä pitämättömiä juhlia, aamupuuroja, ulkoleikkejä, sylittelyjä ja ihan kaikkea, mitä lapsiarkeen liittyy. Minulla on ollut suru, jota en ole pystynyt edes selittämään. Se on ollut surua kaikesta siitä, mistä olen jäänyt paitsi.


Jostain syystä koen hiukan vääränä, että lapsettomuus koskettaa minua edelleen. Tietyllä tavalla osaan kuitenkin selittää sen.
Eiväthän ne kokemukset mihinkään häviä, ja etenkin näin äitienpäivän alla olo on todella ristiriitainen. Tänään, lapsettomien lauantaina, vuosien aikana käydyt kokemukset ja tunteet nousevat pintaan.
Itkettää mennyt. Ja samalla tiedostan, että tilanne ei ole vielä ohi. Minulla on edelleen niin suuri toive lapsesta, pelko kaiken uusiutumisesta. Vaikka ei se onneksi enää olisi samanlaista.

Lapsettomuuden kokemukset eivät häviä koskaan. Joka päivä olen kiitollinen tyttärestämme, jonka olemme saaneet. Joka päivä kerron hänelle, että rakastan häntä tosi paljon.
Lapsettomuuden suru on muuttanut muotoaan. Lapsettomuus ei jäänyt meille lopulliseksi, mutta ne tunteet jättivät jälkensä.
Olemme kuluneella viikolla käväisseet keskusteluissamme menneitä vuosiamme. Jotenkin molemmista on tuntunut, että vasta nyt elämme täysillä ja sitä elämää, josta olemme haaveilleet. En tarkoita väheksyä aiempia vuosia ja niille mahtuneita ihania hetkiä, koska paljon hyvää on myös ollut. Mutta yhdessä ja erikseen koetut vaikeat vuodet saivat aikaan sen, että emme saaneet otetta oikein mistään. On aika hämmentävää miettiä, että mitä ihmettä oikein teimme ennen Huldan mukaan tarttumista!? Siis niin monta vuotta!
Sanotaan, ettei lapsi voi pelastaa parisuhdetta, mutta meillä se todellakin oli niin. Lapsettomuuden suru oli musertaa minut, hänet ja meidät. Lapsettomuus vaikutti ihan kaikkeen. Uneen, olemiseen, tapaan elää, tapaan ajatella itsestä, omasta naiseudesta, suorittaa, huolehtia omasta hyvinvoinnista, työntekemiseen, oman elämän rakentamiseen ja... ihan kaikkeen.
Ei positiivinen raskaustesti muuttanut kaikkea sillä samalla hetkellä. Ei edes sitten, kun Hulda oli sylissämme. Mutta matka kohti tätä elämää ja sitä, että voin sydän onnesta ja rakkaudesta pakahtuen sanoa olevani onnellinen, oli alkanut. Ei kyse ehkä ole siitä, että lapsi olisi ollut "väline" korjata elämäämme. Kyse on mielestäni ennemminkin siitä, että tuo #näkymätönsuru oli vain niin pakahduttavan ja tukahduttavan suuri, että se uhkasi niellä ihan kaiken.



Haluaisin jotenkin yrittää osoittaa tukeni Sinulle, jota lapsettomuus koskettaa tavalla tai toisella.
Haluaisin niin vakuuttaa, että et ole yksin. Olen käynyt ja käyn edelleen läpi samaa tunnemaailmaa. Ymmärrän.
Haluaisin myös toivottaa voimia tähän viikonloppuun.
Minä en ihan vieläkään osaa viettää huomista äitienpäivää itse äitinä ollen.

maanantai 27. huhtikuuta 2020

Äiti oli töissä! Ja elämän muita iloja.

Nyt ymmärrän, mitä aiemmin keikkavuoroissa olleet työkaverini ovat tarkoittaneet.
Omaa aikaa kiireisessä työvuorossako?
Olen tehnyt nyt kaksi yövuoroa keikkalaisena. Jo ensimmäisen jälkeen leijuin pari päivää. Osin toki ihan siitäkin hyvästä, että unet jäivät sekä ennen että jälkeen todella vähiin. Hihittelin eräälle whatsapp-tarrallekin varmaan puoli tuntia.
Mutta kuinka hyvää tuo onkaan tehnyt. En olisi voinut koskaan kuvitellakaan, miten kivalta tuntuisi olla töissä. Tai että ylipäänsä muistaisin yhtään mitään. Minä todellakin muistin!
Tuntui niin hyvältä olla tekemässä töitä, toisenlaista hyödyllistä, haastaa itseä ja osallistua perheemme talouteen. Tuntui niin hyvältä istua autossa töistä kotiin ajaen, hoilata lauluja (pysyäkseni hereillä), hehkuttaa aamupalalle nousseille miehelle ja Huldalle yövuoron käänteistä ja väkipakolla kömpiä sänkyyn nukkumaan. Jälleen kerran olin viittä vaille jäämässä hereille suoriltaan yövuoron jälkeen, mutta jo kesken tämän ajattelemisen olin nukahtanut.

Pari tuntia myöhemmin hortoilin makuuhuoneesta kahvinkeittoon. Latasin veden keittimeen ja ihmettelin, kun tuloksena oli hailun teen väristä litkua. Kahviporot olivat unohtuneet.
Mutta olin onnellinen. Ai että, olin onnellinen.
Hulda, oi Hulda! Äiti oli töissä! Töissä!!
"Ätä!", tyttö hihkaisi ja tuli halaamaan minua vaaleat hiukset kiharassa sotkussa. Sitten etsittiin kasvoiltani korva, toinen korva, silmät, nenä ja suu. Kaikki tallessa.
Vedin paremmin keittämäni kahvit kitusiin, vaihdoin vaatteet ja lähdin vaunulenkille tyttöä nukuttamaan. Hymyilin kaikille ja kaikelle niin, että joku olisi saattanut jo hiukan ihmetellä.

Pääni oli (ja on) täynnä suuri ajatuksia ja pohdintoja.
Samaan aikaan, kun huomaan arjen pikkujuttujen Huldan kanssa olevan kovin suloisia ja ihania, mietin jo, milloin pääsen töihin uudelleen. Mietin oikeastaan asioita jo suuremmassakin mittakaavassa, kuten päiväkotia ja töihin paluuta. Vaikka virallisesti olenkin kotona vielä pitkään. Silti niin lyhyen aikaa.
Jos sydämeni olisi jonkinlainen astia, niin kuinkakohan iso tarvittaisi, jotta kaikki tunteeni mahtuisivat sinne? Työmietteet ovat vieneet jo melko suuren tilan, mutta niin ovat myös aivan arkiset ja arjen muut muutokset. Sillä kyllähän nyt tällaisen 1,5-vuotiaan tytön intoiluja uudesta ison tytön sängystä on vain niin liikuttavaa seurattavaa! Tai miten kivaa puuhaa oli istuttaa taimia ja siemeniä kasvihuoneeseen hankkimiini kasvusäkkeihin! Pidän tuon innon mielessäni, sillä nyt en uskalla edes käydä katsomassa tilannetta. Yöllä oli ollut pakkasta. Ja entä sitten 300 eri projektiani! Oi, miten haaveilenkin joskus katkeamattomasta ajasta, jolloin saisi aikaan muutakin, kuin vain pienen osan. Tämän ääneen puhuttuani sai mieheni tartunnan inspiraatiosta, ja oi, mitä täällä onkaan tapahtunut! Kodistamme tehdään pikkuhiljaa meidän näköisemme!

No joo, töihin olisi ihana päästä.
Mutta miten iloitsenkaan myös meidän elämästä!

maanantai 20. huhtikuuta 2020

Tästä se lähtee - keikkailu!

Minun kuuluisi nyt nukkua. Uni ei vain tule, eikä tullut oikein viime yönäkään. Sain nimittäin eilen puhelinsoiton, jonka myötä pomppasin kattoon, en meinannut pysyä nahoissani. Vihdoin ja viimein sain ekan keikkavuoron! Olin niin innoissani, että olisin aivan mieluusti käyttänyt tuon innon ja valvomisen töihin, sillä viime yönä en oikein nukkunut. Enkä nytkään,vaikka olen muka yrittänyt ennen töihin lähtöä. Sen sijaan ensi yönä ei sitten saisi nukkua. Silloin olen töissä.

Aika jännää aikaa kaiken kaikkiaan. Olen odottanut innolla ja jännityksellä mahdollisia keikkavuoroja, milloin ollen ihan tyytyväinen kotona oloon, milloin taas hieman alakuloisesti pohtien, että näinköhän minusta on enää aikaisempiin töihini. Ovat varmasti huomanneet, kuinka hyvin kaikki luistaa ja rullaa, kun en ole sekottamassa pakkaa ja muka-tekemässä.

Ja sitten tuli se soitto.
"Joo! Sopii! Tai kysyn vielä mieheltä...", oli vilpitön reaktioni.
Tänäinen on sujunut hitaasti. Olen koonnut mukaan otettavat tavarat mukaan eväskassista, johon olin tyhjentänyt lokeroni sisältöä 1,5 vuotta sitten. Löysin käsidesiä, kynsilakanpoistoainetta, muistikirjan, kynäkotelon, henkilötunnistuskortin ja pienen KitKat-patukan. Oli kuin olisi katsonut menneeseen, vaikka silti kaikki tuntui tuoreelta. Iloisesti höpöttelevä taapero sekä KitKatin parasta ennen päiväys 4/19 kertoivat, että aika oli ihan eri.

Minulla on jostain syystä tunne, kuin menisin takaisin vuoteen 2017. Vaikka jäinkin töistä pois syyskuussa 2018, niin silti tuo vuosi 2017 on toiminut hyvin monella saralla käänteentekevänä vuotena. Eilen lisäksi tulin pukeneeksi ylleni lempi-vaatekokonaisuuden ensimmäistä kertaa pariin vuoteen. Sen, jota tulin käyttäneeksi paljon vuonna 2017.

Moni asia on kuitenkin niin toisin. Omassa elämässäni varsinkin, ja voin vain uskoa, miten paljon työelämässäkin on. Huomaan, että se ensituntien into ja tarmo ovat saaneet huolestuneita ja jännittyneitä lisäsävyjä, ja monet ikävät ja kantapääkokemukset uhkaavat tuoda jännitystä päälle. Jännittäähän tämä kyllä, mutta yritän pitää sen hyvänä jännityksenä.
Onhan tämä keikalle kysyminen ollut niin iso juttu ja tärkeään aikaan tullut asia. Minua pyydettiin töihin! Minua!
Uskon, että vaikka nyt moni asia tuntuu unohtuneen jonnekin taaperojuttujen taakse, niin kyllä moni asia varmasti nousee nopeasti taas pintaan selkärangasta.
Oma erikoisuutensa on myös siinä, että nyt mies jää lapsen kanssa kaksin kotiin ensi kertaa. Kyllä hän pärjää. Mutta ongan tämä itsellenikin taas uutta.

Apua.
Nyt soi herätys. Aika nousta ylös, syödä, koota eväät, antaa iltamaito lapselle ja huikata heipat. Äiti lähtee nyt töihin.

perjantai 3. huhtikuuta 2020

Aamun ajatus

On jotenkin kummallista, miten saman päivän aikana voi olla aivan riekaleina lapsen levottomuudesta ja nukutusmaratoneista (neljän tunnin rupeama on aika pitkä aika) sekä toivoa sydänjuuria myöten saavansa toisen lapsen.

Tätä vaan mietin.

torstai 2. huhtikuuta 2020

Raskausluuloja

Jopa on ollut taas tunteesta toiseen menoa!
Ehdinpä tässä jo tovin helliä ajatusta raskaana olemisesta, mutta nyt jo pelkästään tuon lauseen kirjoittaminen saa aikaan käden otsaan läimäisy -reaktion. Miten tyhmä ihminen voi olla??
No joo, olihan sitä olossa vaikka mitä kaikkea, ja jälleen kerran, kuten niin monta kertaa aiemminkin, tulin ajatelleeksi skeptisyydestä huolimatta, että mitä jos.Olisihan se ollut ihanaa.
Niin ihanaa.
Olisi ollut aika kiva olla raskaana samaan aikaan parin ystäväni kanssa.
Olisi ollut ihana kaivaa esiin ne aiemmin pakatut pikkuruiset vaatteet ja odotella niille uutta käyttäjää.
Olisihan se ollut niin ihana ajatella, että tähän kotiin tuo vauva saisi tulla. Hulda saisi pikkusisaruksen.
Oi kyllä, ehdin jo todella pitkälle ajatusteni kanssa, sillä jostain syystä nyt vain tuntui siltä.


Eräänä päivänä aloin varovaisesti juttelemaan miehelleni, että olisikohan mahdollista, että kaikesta huolimatta olisikin onnistanut. Toiveista huolimatta realistinen mies palautti minut lempeästi maan pinnalle miettien, että minähän imetän vielä Huldaa. Eikä mitään kuukautisiakaan ole kuulunut.
No niin, tietenkin.
Olinhan minäkin noita realiteetteja miettinyt, yrittänyt tolkuttaa itselleni. Mutta haaveet olivat ottaneet vallan ja olin lennellyt hetken pilvilinnoissa, kunnes rysähdin taas alas.
Tuntui irvokkaalta ajatella, että postista oli pian tulossa raskaustestejä.
En halunnut testata, ja totta kai halusin tietää.
En olisi halunnut vielä luopua niistä haaveista ja hellityistä ajatuksista.
Mutta niin kauan, kun ei ollut varmuutta siitä, ettei ollut raskaana, ei myöskään ollut varmuutta siitä, että oli.
Yhtäkkiä tuntui, kuin koko ajatus mahdollisuudesta oli naurettava, typerä ja mahdoton. Tunsin itseni hölmöksi puhuessani raskaudesta miehelleni.
Seuraavan päivän olin jotenkin todella alakuloinen ja itkuinen. Jostain syystä reagoin nyt voimakkaammin, kuin yleensä, jolloin kaikki testien tihrustamiset ovat lähinnä naurattaneet.
Nyt ei naurattanut, ei pätkän vertaa.
Hormonit, oi hormonit. Voi te inhottavat hormonit!
Minähän totta vie imetin vielä ja kuka tietää, kuinka se PCO myös kummittelee.

"Ottaisitko vähän omaa aikaa?", mies kysyi.
"Teet vaikka ruokaa."
Mitä?! Teen vaikka ruokaa ja sekö olisi sitä "omaa aikaa"?!
Vaan kuinka oikeassa mies taas kerran olikaan.
Ryhdyttyäni puuhaan huomasin varsin pian mielen rentoutuvan. Vaivasin ruisleipätaikinaa, sekoitin suklaahippukeksien aineksia ja tein toki myös sen ruoan. Kerta uuni oli lämpimänä.
Taustalla kuului ihana kikatus ja käkätys sekä mieheni juttelut Huldalle. Huomasin hyräileväni.
Käydessämme myöhemmin koko perhe ruokapöytään nostelin posket punaisena tarjolle aikaansaannoksiani.
Jossain syvällä sydämessä läikähti. Tätä on onni ja rakkaus.


Pari sanaa tästä vallitsevasta tilanteesta.
Toki monen asian peruuntuminen harmittaa ja ikävöin ystäviä.
Mutta voin sanoa, että en ole juuri ehtinyt kaipaamaan ja suremaan, sillä arkeni on niin täynnä kaikenlaista puuhaa. Nytkin olemme monena päivänä käyneet Huldan kanssa puuhastelemassa oman kodin pihalla, ja melkein itkettää onnesta, kun vain mietinkin kaikkia mahdollisuuksia. Tänä keväänä ryhdyn harjoittelemaan kasvihuoneen käyttöä ja haluaisin kasvimaalaatikoita (mikä sitten onkaan niiden nimi). Pari marjapensasta tuonne... hiekkalaatikko Huldalle... Pitsiverhot kesäkeittiöön ja sänky makuuaittaan. Aah. Uskomattomalta tuntuu myös sekin, että meillä on vuosia ja vuosia aikaa tehdä asioita! Ja mitä kaikkea tulemmekaan vielä tekemään ja kokemaan.
Eräänä päivänä puhaltelin Huldan kanssa saippuakuplia. Tyttö hihkui riemusta. Ja niin minäkin.
Oi elämä.💗💗

P.S. Ai niin. Tihrustin eilen testin. Tuloksenhan arvasi. Laitoin testin roskikseen, keitin itselleni kahvia ja jatkoin taas hyötykasviviljelmieni pohdiskeluja.