perjantai 29. kesäkuuta 2018

Jaksaa jaksaa!

Olen höyrynnyt tälläkin viikolla kuin mikäkin tuulispää. Toisaalta strategiani on selvitä tästä tulevasta viidestä viikosta ennen lomaa sillä metodilla. Ei parane pysähtyä liikaa analysoimaan tunteita, vaan annettava mennä. Huolehtia siitä, että työt tulee hoidettua hyvin, pakkauspuuhat etenevät, muutto hoituu ja kiva olisi myös ehtiä telemään välillä mukavia asioita. Kohta entinen koti on jo aika lailla siivottu sellaisilta osin, mitä olen voinut tehdä, banaanilaatikot alkaneet täyttyä ja mieskin sai jonkun kohtauksen höyryistäni ja ruuvasi pari hyllyä irti hänkin.

Harmillisesti (oikeastaan kiukuttavasti) asiat töissä eivät ole edenneet vakuutteluista ja yrityksistä huolimatta, joten pyrin vain selviytymään näistä jäljellä olevista viikoista. Vähän päällä seisten -meininkiä, mutta ihan sama.
Lisäksi oikea ranteeni on alkanut kipuilemaan jännetuppitulehduksen lailla, joka sekin ärsyttää. En viitsi lähteä näyttämään sitä yhtään mihinkään; se saa nyt luvan kulkea mukana. Nukkumiset ovat taas menneet huonosta onnettomaan, eikä viime yön ankarat suonenvedot ainakaan helpottaneet asiaa. Myönnetään: välilä tunnen harjoitussupistuksiakin. Mutta nyt ei ole aikaa potea ranteita ja nukkumisia.

Jep, muutto lähestyy ja onneksemme meillä on vihdoin uusi osoitekin tiedossa. Niin ne asiat vain järjestyvät, kuten luotimme. Sitten oli taas vähän edistettävä asioita ja höyryttävä. Ehkä siitä tämän aamuinen pakkaushetki; omista voimavaroista ja kunnosta kun ei tiedä parin-kolmen viikon päähän, niin pakkaan ja järjestelen hiljalleen jo nyt.


Mieleeni valuu välillä kauhukuvia raskausmyrkytyksestä, jatkuvista supistuksista, sairaalassa vietettävästä vuodelevosta ja totaalikiellosta tehdä yhtään mitään. "Mutta ei sellaiseen ole aikaa!!!" , ajattelen kiukkuisesti.
Sitten tiedän erään tapauksen, joka syntyi raskausviikolla 23+5, ja minua kylmää. Se olisi sama, jos meidän lapsi syntyisi ensi viikon lauantaina.😨 "Pysy siellä, missä olet, äläkä liiku! Eikun liiku joo, mutta sopivasti!"

Vauva potkii jo aika kovasti. Vedin illalla miehen käden vatsalleni, ja hän hämmästyi liikkeen voimakkuutta.
"Miten se noin vahvasti tuntuu!", hän ihmetteli naureskellen.
Sen oikein näkee, kuinka vatsalla näkyy pieni tumpsahdus, kuin kohdussa olisi meneillään melkoinen potkuharjoittelu. Yritä siinä sitten nukkua.
"Onko sulla kivaa siellä?", mies kyseli ja lauleskeli perään:
"Kamelit säästävät bensarahat..."
Jep. Näin siis meillä tämä musiikkikasvatuksen laita. Allekirjoittanut soittelee pianoa ja toinen laulaa Gommi ja pommi -lauluja. Ihan kiva...

sunnuntai 24. kesäkuuta 2018

Kehon ja kehonkuvan muutoksia - kuinka hahmottaa niitä?

Sitä on tapahtunut koko tämän raskauden ajan. Hämmästyn joka kerta, kun näen itsestäni otettuja kuvia. Aluksi minun oli vaikea uskoa, että maha todella näkyisi, ainakaan niin paljon. Olin ajatellut sen vain olevan, mutta kukaan ei näkisi sitä vielä. Olen ottanut jokaisen raskausviikon ensimmäisenä päivänä kuvia itsestäni, mutta en silti tajua, että se todella näkyy muillekin. Ehkä vain havahdun, että en elelekään yksinäni vauvakuplassa, vaan tämä kaikki on oikeasti totta.
"Oi, miten ihana masu!", olen kuullut monien ystävieni huudahtelevan. Toiset tulevat taputtamaan sitä.
Ihastellaan sen pienuutta, muotoa, tai ylipäänsä masua. (En viitsi taas mennä siihen yhteen mieleeni inhottavasti jääneeseen tokaisuun mahan koosta.)
Moni on veikannut vauvaa pojaksi mahan muodon perusteella, mutta en ole ennen rakenneultraa tehnyt minkäänlaisia testejä, kumpi vauva voisi olla. Hän on se, kumpi hän on.

Myönnetään, minusta on tullut raskauden myötä aikamoinen omaan napaani tuijottelija. Siis kirjaimellisesti. Aluksi pohdin, onko mahani todella turvonnut (lääkkeet saivat sen aikaan), sitten ihmettelin, että kuinka monta kakkua oikeasti söinkään Wienin reissulla huhtikuussa. Reissun jälkeen nimittäin tuntui, että maha oli yhtäkkiä ilmaantunut ja se todellakin huomattiin. Osa röntgen-katseisista kollegoistani oli kyllä pannut merkille pienen mahan jo aiemmin - väljistä työvaatteista huolimatta. Olen tiiraillut myös linea negra -viivaa, mutta vielä ainakaan sitä ei ole näkynyt. Eikä liioin raskausarpiakaan. Viime viikkoina tuijotteluni ovat kuitenkin kohdistuneet liikkeisiin. Näkyvätkö ne myös?
Minusta huomionosoitukset tuntuivat hassuilta. Enemmän kyllä positiivisilta, mutta hassuilta. On jännä joutua yhtäkkiä niin suuren masuhuomion kohteeksi varsinkin, jos on aiemmin elämässään häpeillyt mahaansa ja vartaloaan. Yhtäkkiä kaikki huomaavat sen - niin kaupungilla vastaantulijat, kollegat, ystävät, sukulaiset, vanhempani ja jopa naapurin mieskin hymyilee minulle nykyisin melko hassusti.

Raskausviikolla 16 aloin huomaamaan, että housut puristavat jo aika inhasti. Olin siihen mennessä vedellyt omilla housuillani, aina vain joustavammilla. Sitten oli todettava, että nyt riitti. Havahduin ensin lievästi panikoiden, että mistäs niitä äitiysvaatteita oikein saisi? Ärsytti sekin, että joutuisin kiertelemään vaatekaupoissa ja maksamaan uusista pitkän pennin - vain muutamaa kuukautta varten. Onneksi löysin varsin pian nettikirppikset ja sain myös lahjoituksena ystäviltäni vaatteita. Omanlainen virstanpylväs oli siis sekin, kun vedin ihka-aidot äitiysvaatteet päälleni risteilyllä. Olin kuitenkin vakuuttunut, että joku oli huomaamattani sujauttanut tyynyn housuihini.

"Ota silleen, että nuo koivutkin näkyvät."
 Kuvittelua. Sitä tämä on tuntunut useimmiten olevan. Itsekseni ollessa mietin hellin ajatuksin vauvaa ja tulevaa arkea, viikkailen hankkimiani muutamia kirppikseltä löytyneitä vaatteita ja odottelen, milloin kävisimme miehen kanssa yhdessä koeajamassa suosikeiksini päätyneitä vaunuja. Mutta ihmisten luo mennessä iskee epävarmuus. Näkevätköhän kaikki, että huijaan? Että teeskentelen vain? Yritän vain kovasti olla jotain, olla raskaana?
Sitten näen taas minusta otetun kuvan ja hämmennyn. Kuulkaa - mistä tuo maha on tuohon tullut? Kuka muokkasi kuvaa?
Tumps. Joku tönäisee minua juuri siinä masussa, jota olen kuvista hämmästellyt.
Naurahdan ja kyynelkin kirpoaa silmäkulmaan. Aika ihanaa. Vauva, sinähän todella olet siellä ja kasvat! Kasva vain! Kasva ja näytä koko maailmalle, että olet olemassa!

Laitoin tänään someen kuvan hääpäivältämme, eiliseltä. Olin pyytänyt arastellen miestäni ottamaan "noin puolivälin kuvia", ja samalla se toimi itselleni myös eräänlaisena terapiana. Siinä se nyt ihan oikeasti on.
Vauvamaha.

Rv 21+5. Mun vauvamaha. 💗


lauantai 23. kesäkuuta 2018

Toivon ylläpitämistä ja putipuhdasta

Hinkkaan valkoisia keittiön ovia vuoden aikana tulleista tummista kohdista, pölyistä ja tahroista. Vetelen rätillä hyllyjä puhtaaksi yltäpäältä, tarkistelen kaapin sisällön päiväyksiä, tyhjentelen maustepusseja tyhjiin lasipurkkeihin. Kasaan sekalaisia jauhopusseja pöydälle. Voisin tekaista tänään sämpylöitä. Päätän myös tehdä tulevan kuukauden aikana selvää hirssistä, kvinoasta, bulgurista sekä vihreistä ja punaisista linsseistä. Imuroin laatikoiden taakse tippuneita murusia ja koiran karvoja. Kiipeilen tasoilla ja hinkkaan kaappien päältä rasvaisia ja tahmeita pölykerroksia. Kuten joka vuosi. Tällä kertaa se vain on erilaista.

Laitoimme asuntomme myyntiin toukokuun puolivälissä ja olin jo keväästä lähtien täynnä varmuutta asioiden järjestymisestä. Olin varma, että löytäisimme itsellemme jonkun kolon asuttavaksi, vaikka juuri haaveilemaamme omakotitaloa ei tulisikaan nyt vastaan. Mutta ainakin vauva pääsisi jonnekin muualle kasvamaan. Kävimme katsomassa erästä puutaloa, joka tuntui täyttävän kaikki tarpeemme, ja pystyin jo näkemään sieluni silmin, kuinka voisin lykätä vauvan nukkumaan rattaissaan terassille ja kurkistella häntä olohuoneen ikkunasta. Kukaan ei häiritsisi häntä, vaikka naapureita olisikin lähellä. Mutta jokin alkoi tökkimään tuossa paikassa. Ei talo itsessään, mutta sen sijainti.
Oman asuntomme myyntiprosessi eteni muutamista hampaiden kiristyksistä huolimatta hienosti.
Kävimme katsomassa toista taloa, erittäin hurmaavaa sellaista, aivan lähellä järveä, ihanalla sijainnilla siis. Myyjäpariskunta keitti meille kahvit käpykakkuineen poikineen, oli ihastuttavaa seuraa. Paperit ja kaikki todistukset olivat ajantasalla. Näiltä jos keneltä toivoisi voivansa ostaa talon. Mutta silti talossa oli liian monta "jotain", joka mietitytti. Oli valitettavasti ilmoitettava myyjille, ettemme  voisi tehdä tarjousta.

Sitten löytyi Se Talo. Ei mitenkään houkuttelevilla kuvilla, ei todellakaan. Mutta ennakkoluuloton mieheni varasi näytön, ja kiertelimme katsomassa tuota taloa, jossa oli iso tupakeittiö, kolme huonetta, valoisat, avarat tilat, puusauna ja aivan hurmaava piha. Toki raivausta ja puuhaa tulisi olemaan, mutta seisoin takapihalla lumoutuneena, lintujen laulua kuunnellen, järvelle koivujen raosta katsellen. Silmäilin marja- ja raparperipensaita, mietin pikkuperhettämme ruokailemaan terassilla. Tämä tuntui niin oikealta, pohdimme myöhemmin. Tässäkö olisi meidän uusi kotimme?
Kävin innoissani läpi varastoamme, keräilin kasaan pois vietäviä tavaroita, palautin apteekkiin vanhaksi ja käyttämättä jääneitä lääkkeitä ja ruiskuja (olo oli tästä hieman omituinen, mutta kai nuo pikkukunnan apteekkarit ovat ennenkin ottaneet vastaan lapsettomuushoidoissa olevan asiakkaan neuloja...). Suunnittelin siivoushommia, joita voisin tehdä etukäteen, ennen muuttoa. Pesin ovia, kävin läpi keittiön kaappeja. Haalin banaanilaatikoita.

Asunnostamme tehtiin ostotarjous, jonka hyväksyimme. Samalla sovimme muuttavamme heinäkuun loppuun mennessä.
"Mihin te oikein olette muuttamassa?", minulta tiedusteltiin, kun aloin kyselemään muuttoapua.
Nauroin, etten vielä oikein tiedä, mutta luotan vakaasti asioiden järjestyvän. Vinkkasin kiikarissa olevasta talosta, mutta kuittasin, että jos siinä tuleekin jotain, niin toki joku vuokrakämppä aina löytyy.
Menimme innoissamme katsomaan taloa uudelleen vanhempieni kanssa. Kiertelimme huoneissa edellistä kertaa vapautuneemmin. Silmäilin vielä vauvalle sopivia pesupaikkoja, isä kumarteli nurkissa, silmäili taskulampulla valaisten lattian ja seinän välejä. Suunnittelin jo ristiäistarjoilua sivutasoille. Äiti ihasteli pihaa. Isä meinasi jo tulla raivaamaan. Jutustelimme välittäjän kanssa tarjouksen tekemisestä, ja hän kehotti miettimään asiaa. Ei tässä nyt tuntien kanssa ollut kiire.
Jatkoimme yhdessä matkaa, tulimme meille kahveille. Mutta jo autossa mies pohti, mahtoiko talossa asunut kissa aiheuttaa hänelle tukkoista oloa. Minä huomasin paineen tunnetta otsalla. Isä - homekoira - puhui samaa, mutta pohti, jos se tuli vasta pölyisessä autotallissa käynnin jälkeen. Äiti ryki kurkkuaan. Huolestutti. Mikä tuota taloa sittenkin vaivasi?

Asiaa jäätiin pohtimaan. Vaikka taloon teetettäisi kuntotarkastus ja kosteusmittaus, eivät ne kuitenkaan kertoisi hometilanteesta. Mehän kaikki oireilimme! Kurkkua kuristi. En todellakaan haluaisi altistaa vauvaamme ehdoin tahdoin epäterveelliselle kasvuympäristölle! Ristiriitainen olo alkoi selkiytymään illan aikana. Rauhallinen mieli palasi, kun päätimme unohtaa tuon unelmalta tuntuneen talon. Terveys ennen kaikkea.

Mutta sitten olimmekin taas lähtötilanteessa, tällä kertaa kuitenkin vaihtoehtojen vähentyessä. Olimme käyneet ajatus- tai näyttötasolla läpi jokaisen kunnassamme olevan omakotitalon, eikä mikään niistä vaikuttanut meille sopivalta. Oliko siis kallistuttava vuokra-asuntoon? Sen verran olin kuitenkin pitänyt tätä optiota mielessä, että olin jo ehtinyt selaamaan oman kuntamme sekä kahden naapurikunnan vuokra-asuntotarjonnan. Meillä vaihtoehtoja ei oikeastaan ollut (rajasimme pois tietyn alueen, toiveena oli tietty neliömäärä ja kohtuullinen hinta, hissi sekä mahdollisuus lemmikkien tuomiseen), sillä näillä kriteereillä vaihtoehdoksi jäi yksi pieni asunto. Naapurikuntien tarjonta jäi oman seulontani jälkeen neljään vaihtoehtoon. Mies laittoi viestiä eri tahoille, minä lupasin ottaa maanantaina kuntaan yhteyttä ja kysellä vuokra-asuntoja.

Eilen oli ensimmäinen kerta, kun varmuus asioiden järjestymisestä alkoi rakoilla. Ei se varsinaisesti ollut nytkään rikkoutumassa, mutta epävarmuus alkoi hiipiä mieleen. Mihin me vielä joudumme?
Vaikka olin pitänytkin vuokralle menemistä eräänlaisena seikkailuna ja kivana kokemuksena, niin nyt näin asian toisesta näkökulmasta. Enkö saakaan nukuttaa lastani ulkona? Enkö voikaan ottaa pianoa asuntoon (emme ala siirtämään sitä sinne)? Eikö minulla olekaan enää tilaa laittaa entisenlaisesti marjoja pakastimeen (ikään kuin olisin syksyllä vielä kykkimässä mustikka- ja puolukkamättäillä)? Joudummeko sittenkin sellaiseen luukkuun, johon paistaa joka suunnasta aurinko ja joka on paahtavan kuuma?
Mies pohti onnistuneen juhannusreissumme päätteeksi myös palaamista hänen kotinurkilleen. Kurkkua kuristi. Eikä... Tai toki, jos hän niin toivoisi; ehkä siellä elämä rullaisi paremmin... Mutta se olisi totaalinen repäisy omista ympyröistäni, ystävistäni, harrastuksistani, työstäni, jotka olin saanut työllä ja vaivalla kasvatettua tänne kuluneiden 5,5 vuoden aikana. Täysin itsekäs en tietenkään voinut olla, sillä tällaisissa asioissa täytyisi miettiä molempien hyvinvointia. Mutta silti. Kuukaudessa ei tällaista päätöstä voisi kuitenkaan tehdä toteutuksineen, joten tyydyimme vain googlaamaan myöhään yöhön vaihtoehtoja, pohdiskelemaan, kääntelemään ratkaisuja. Laitoin viestiä muutamaan ryhmään, jos kivoista asunnoista olisi kuulunut puskaradiossa. Juhannuksen aikana ei kuitenkaan tapahtuisi mitään. Ei siis auta kuin katsoa tilannetta maanantaina. Puheluita ja yhteydenottoja sinne ja tänne. Kyllä ne jotenkin järjestyvät.

Sillä välin jatkan arjen elämistä. Puunaan kaappeja valmiiksi muuttoa varten. Pakkaan jo sen, mitä voin. Se puoli tässä tilanteessa on ainakin varmaa. Olemme muuttamassa.


keskiviikko 20. kesäkuuta 2018

Ja sitten muistin jälleen...

Uni ei taas ottanut tullakseen. Ajatus toisensa perään juoksi mielessä. Tavallaan väsytti, tavallaan ei. Myös tulevan yön haasteet jännittivät. Sitten se tuli mieleen, pitkästä aikaa. Tai ehkä vain uudella tavalla.
Alkoi itkettämään. Yritin olla huomaamaton, mutta herkkäuninen mies kääntyi puoleeni ja kysyi:
"Onko kaikki hyvin?"
Mutisin kaiken olevan hyvin. Niiskaisin.
"Se vaan, että... muistin vain, millaisen polun olemme kulkeneet... ja nyt olemme tässä. Meille tulee VAUVA!"

Kuvat Pintetestistä

Kuinka pitkä ja lähes musta olikaan kahden lauseen välinen aika.
"Tyhmä tyttö, oma vikasi. Et ikinä saa lapsia."
"Hcg on 614. Olet raskaana, onneksi olkoon!"


Haaveen murskautumista, oman minuuden ja naiseuden rankkaa kyseenalaistamista. Alakuloisuutta, itsesyytöksiä. Parisuhteen ongelmia. Surumielisyyttä, ahdistusta. Synkkyyttä. Epätoivoa, toivoa.Itseni löytämistä, omien juttujen tekemistä. Mielialojen vaihtelua. Päiviä, viikkoja, vuosia. Odottelua, odottelua, odottelua. Paljon myös iloa, muiden haaveiden toteuttamista. Onnellisuutta. Ystäviä. Meidän löytymistä.
Tabletteja, pistoksia, testejä, ultria, kierronpäiviä, tutkimuksia, puhelinsoittoja, suunnitelmia. Aikatauluja.
Kipua, fyysistä ja henkistä.
Ja sitten:
"Tuolla se syke on! Onnea, teille tulee vauva!!"

"On. Kaikki on hyvin. Nyt."



 P.S. Ja kaiken kukkuraksi tunsin tänään voimakkaan tömäyksen kohdussani. Sitten näin ja tunsin sen kädelläni.
Meidän vauva.

tiistai 19. kesäkuuta 2018

Listantekijä

Pidän listoista. Aika kovastikin. Olen jo lapsena oppinut listaamaan äitini esimerkin mukaisesti päivän askareita ylös paperille (säästäväisenä saapuneen postin kirjekuoren tekstittömälle puolelle). Sepä vasta oli ilo, kun tehdyn askareen sai ruksia tai vetää viivalla yli!
Ihan kivoja olivat toki muunlaisetkin listat, kuten lasten- ja nuortenlehdissä listatut in- ja out-listat tai muut vastaavat.
Mutta jostain syystä en pitänyt ranskalaisin viivoin tehdyistä koevastauksista. Ei - koulu ja opiskelut olivat erikseen, ja silloin sai kirjoittaa!

Käytän listoja edelleen. Ne toimivat apunani töissäkin. Olen itseasiassa kehitellyt jopa taulukon, johon merkitsen hoidokkini vitaaliarvot, lämmön, verensokerin, saadun lääkityksen ja mikä milloinkin on seurattavaa. Listaan myös ylös työvuoron aikana hoidettavat asiat, kuten painon punnitukset (suluissa edellisen päivän arvo) ja vaikkapa ohjattavat asiat. Vaikka en ihan dementikkona pidäkään itseäni, niin lappunen säästää minulla ainakin sitä muistelutyötä, joka jatkuva mielessä pitäminen tai muistista kaivaminen aiheuttaisi.


Pitämääni raskauspäiväkirjaankin on jo kertynyt erinäisiä listoja. On listaa puheissa pyörineitä nimiehdotuksia, vauvalle hankittavia tavaroita ja sairaalakassin sisältöä.

Tämän hetkiset oman arkeni listat täyttyvät jo nopeaa tahtia. Sisäistettyäni, että olemme todella muuttamassa aloitin ensin meta-, sitten lista- ja lopulta käytännön työskentelyn. Nyt jo pukkaa jonkinlaista suunnitelmaa työn lomassa tehtävistä muuttovalmisteluista, joihin olen ryhtynyt. Kasa niin tuttuja banaanilaatikoitakin on jo haettu kaupasta. Olkoonkin, että viralliseen muuttoon on vielä kuukausi, eikä uusi osoitekaan ole aivan varma. Mutta ajattelen olevan parempi puuhata nyt, kun olen ainakin jokseenkin pirteä ja täynnä intoa. Ovien ja ikkunoiden pesemiset tuskin ovat päällimäisenä mielessä, kun uuteen kotiin voisi jo päästä.


Vauvankin olemassaolon tunsi eilisiltana ja viime yönä melkoisesti. Hipsuttelut eivät niinkään häirinneet (kenties se, että tuntuuko niitä sittenkään?), mutta harjoitussupistuksiksi olettamani tuntemukset saivat puheen katkeamaan ja oikein kummastelemaan oloni yhtäkkistä muutosta. Muutenkin huono ja katkonainen yö ei varsinaisesti helpottunut sillä, että ensi säntäilen yökkäävän koiran perässä liukastuen pitkin pituuttani ja käytyäni takaisin makuulle supistusten alkaessa jälleen. Onni oli se, että en satuttanut itseäni kaatuessani, eikä koirastakaan tainnut tulla mitään ulos. Vain supistukset saivat tokkuraiset aivot googlettamaan normaalista määrästä ja niiden tavallisuudesta. No, en ole kyllä soittamassa tai lähdössä mihinkään, vaan katson listasta tämän päivän kohdalta ja ryhdyn pesemään keittiön kaappeja ja etsimään pois meneviä tavaroita.
Pian on taas yksi kohta ruksittavana.

sunnuntai 17. kesäkuuta 2018

Monen tason reissaamista

Sain yllättävän mahdollisuuden lähteä käymään jokavuotisella reissulla opiskelukaupungissani. Olin laskenut elokuun loman varaan, mutta koska olosta pitkällä junamatkalla ei voi etukäteen sanoa, olin tästä tilaisuudesta innoissani. Whatsapp-viestit lähtivät matkaan heti ja reissun suunnittelu oli käynnissä. Iloinen asia tässä oli se, että jaksoin tehdä tuota innolla. Menneinä viikkoina en ole jaksanut edes miettiä aikataulujen, junien, ystävien ja reissaamisen viidakkoa, vaikka normaalisti tykkäänkin siitä. Olen elänyt päivä pari kerrallaan, ja tehnyt sen mukaan, miten olen nukkunut ja mikä on ollut olo.


Täytyy sanoa, että lähtöaamuna torstaina olo oli ristiriitainen. Varmistunut muutto aiheutti sormien syyhyämisen ja halun alkaa heti tehdä valmisteluja, joten reissu monien suurten uutisten keskellä tuntui vähän oudolta. Mutta istahdettuani niin tutulle vihreälle VR:n istuimelle, olin valmiina reissuun. Junamatkoineen, tapaamisineen, opiskelukaupunkiini. Täältä tullaan taas!


Näin paluumatkan alkumetreillä olen huvittunut tästä oudosta olosta, joka minulle on tullut reissussa ollessani. Miten sattuikaan, että nukuin kolme peräkkäistä yötä hyvin!! Olo on ollut aivan ihmeellinen! Tätäkö se on, kun sumu ei ole päällä koko ajan? Se on toki ollut omiaan tekemään visiitistä mukavan, mutta ennen kaikkea olen nauttinut pitkistä päivistä, eri ystävien luona käymisistä, kuulumisten vaihdoista ja rönsyilevistä keskusteluista. Täällä pohjoisessa päivät tuntuivat vain jatkuvan jatkumistaan, ja ystäväni iltavuoron jälkeen saatoimme höpistä tuntitolkulla, käydä kävelyllä rannalla, hypätä jutuissa syviin vesiin ja sitten heittää jotain kevyttä naurun säestäessä. Tulin tutustumaan tuohon rakkaaseen kaupunkiin jälleen hiukan uudella tavalla, sillä tuntuu, että joka vuosi siellä on tapahtunut jotain ja toisaalta tulen käyneeksi paikoissa, joissa en ole aiemmin käynyt.


En ole enää vuosiin kuljeskellut sydän ikävästä itkien pitkin tuttuja kaupungin katuja. Tiedän elämän jatkuvan ja että minulle on muodostunut ihania juttuja omaan elämääni. Ei olisi enää sama muuttaa opiskelukaupunkiini, vaikka joskus aprikoinkin sellaisten ajatusten parissa. En olisi enää opiskelija (enkä haikailekaan sitä), moni sen aikaisista ystävistäni ei asu siellä enää ja olen itsekin erilainen. En ole enää se nuori, joka on ihmeissään omille muuttamisen vapaudesta, innoissaan tekemisestä ja puuhaamisesta ja täynnä elämänjanoa. No heh, ensimmäistä kohtaa en täytä enää, mutta muut kyllä kirkkaasti! Niistä en halua luopua!


Mutta kyllä! Tulihan tälläkin visiitilillä leikiteltyä niinkin villeillä ajatuksilla, että millaista olisi aloittaa elämä ihan uudelta pohjalta, muuttaa vaikka tuohon kaupunkiin, muodostaa omaa itsenäistä elämää, etsiä omat elinpiirit, harrastukset, työ, ystävät. Elää taas jonkin aikaa huolettomampaa kaupunkilaiselämää kerrostalossa. Hyödyntää kaupungin tarjoamia kulttuuri-, tapahtuma-, kahvila-, ostos- ja muita mahdollisuuksia. Elää jollain tavoin avoimemmassa ilmapiirissä.


Näiden päiväunihaaveiden jälkeen tiedostan ja iloitsen oikein paljon niistä realiteeteista, joiden keskellä elän. En usko, että tulen ikinä muuttamaan takaisin tuohon rakkaaseen kaupunkiin, yksin varsinkaan. Olen onnellisesti naimisissa, haaveemme lapsesta ovat toteutumassa ja muutkin suuremmat asiat ovat muotoutumassa. Ja iloitsen kaikesta tästä.
Mutta ainahan sitä voi haaveilla ja leikitellä ajatuksilla. Olisi mielenkiintoista selvittää, mikä arvo, asia, teema tai minua kiehtova asia näiden kaikkien kevyiden ajatusleikkien takana on. Ja voisinko saada toteutettua niitä omassa hyvässä elämässäni?


Yhden osaan tosin sanoa jo heti.
Se on vapaus ja riippumattomuus. Toivoisin voivani yhdessä ja erikseen toteuttaa niitä asioita, joista pidämme, joita arvostamme ja arvotamme, ilman ulkopuolisten (esimerkiksi vanhempieni) oletusten, odotusten ja asenteiden vaikutusta. Ilman totuttuja toimintamalleja, rutiineita tai ajatustapoja. Onneksi tällainen opettelumatka jatkuu läpi elämän, eikä meidän tarvitse sitä varten muuttaa toiseen kaupunkiin, vaikka mieli joskus tekisikin.
Ihmeellistä, kuinka paljon joku reissu voi toisinaan saada ajatuksia eri tavoin liikkeelle. Ihania mahdollisuuksia.


keskiviikko 13. kesäkuuta 2018

Sydämen ilo

Joskus asiat vain tapahtuvat ajallaan. Tai sanotaan, että asiat tapahtuessaan tapahtuvat aina ajallaan, mutta useimpaan asiaan ei voi vaikuttaa. Ne tilanteet, jolloin asiat eivät ole tapahtuneet silloin, kun olisi pitänyt, ovat olleet väkisin yrittämistä, ajattelemista, että nyt on toimittava, harkitsemattomia.
Uskon johdatukseen, ja siihen, että emme ole täällä yksin. Uskon siihen, että Jumala auttaa meitä elämän poluillamme, ja voimme kysyä aina neuvoa. Hän tietää aina parhaiten. Sen verran itsepäistä laatua kuitenkin olen, että joskus pyrin kiirehtimään asioissa, toimimaan ennen kuin olisi aika. Innostun helposti, ja annan sen virran viedä. Useimmiten jossain vaiheessa ilmenee jonkinlainen takku, hidaste, epävarmuus tai "nihkeä" olo, josta hiljalleen alkaa tietää ajan tai asian olevan väärä.

Kuvat Pinterestistä
On toki aikoja, joskus jopa todella pitkiä, jolloin jokainen suunta tuntuu yhtä sumuiselta, yhtä hankalalta ja vaivalloiselta. Jokaisesta suunnasta tuntuu tulevan vastoinkäymisiä, joka päivälle omansa, edellisten lisäksi. Joinakin hetkinä on kovin vaikea iloita siitä, että on Joku, jolta pyytää viisautta ja johdatusta. Hmm. Suoraan sanottuna, huomaan useimmiten miettiväni asioita vain omalla järjelläni, kiukuttelevani, surevani, mitä sitten tuleekin olossa vastaan. Toki Jumala on antanut meille myös järjen käyttöön, joten en ajattele, että meidän tulisi vain istua paikoillaan odottelemassa valmiita vastauksia ja suuntaviivoja. On mielestäni aivan oikein pyrkiä selvittämään vaihtoehtoja, ottamaan selvää ja kokeilemaan eri ovia. Tällaiset ovat usein niitä vastauksia; jos ovi ei aukea, niin suunta (tai ajankohta) vaikuttaa olevan väärä. Aina asioiden sujuminenkaan ei toki tarkoita yksiselitteisesti sitä, että nyt tärppäsi. Koen, että myös tällaisista tilanteista, joissa on onnistunut, mutta jossain vaiheessa matkaa on joutunut perääntymään, perumaan ja lopettamaan on ollut jotain opin antia. (Tiedän! Aina ei vain voi ymmärtää, miksi hyvin sujuneet asiat menevätkin sitten mönkään... Tarkemmin sanottuna... ei todellakaan.)

Mutta tänään olen onnellinen. Oi sentään.
Ja tiedän kyllä, että helppo on hymyillä, kun asiat sujuvat. Toisaalta tänään tuntuu pitkästä aikaa kevyemmältä, valoisammalta ja sydänjuuria myöten kiitollisemmalta kuin hyvin pitkään aikaan. Toisaalta olen vain yksinkertaisesti onnellinen, ja myös silloin on mielestäni paikallaan antaa kiitollisuuden näkyä. Kolmanneksi, olen parhaillaan suunnittelemassa pienimuotoista hartaushetkeä illan tilaisuuteen, ja vaikka unihiekkaa jäikin silmäkulmiin, yö oli ollut katkonainen ja omituinen pitäen sisällään myös unissakävelyä ja lattialle tuupertelua, niin sydämeni pulppuaa iloa.


Aluksi en oikein tahtonut saada ajatuksen tyngästä kiinni, joten tein niin kuin useimmiten tällaisissa tilanteissa: tartuin Raamattuun. Kyllä sieltä löytyisi varmasti jae jos toinenkin. Ja kuinka ollakaan: yksi lempikohdastani tarttui silmään ja sai jälleen uusia sävyjä, uusia kokemuksia:
"Iloitkaa aina Herrassa! Sanon vielä kerran: iloitkaa! Tulkoon teidän lempeytenne kaikkien ihmisten tietoon. Herra on jo lähellä. Älkää olko mistään huolissanne, vaan saattakaa aina se, mitä tarvitsette, rukoillen, anoen ja kiittäen Jumalan tietoon. Silloin Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ymmärryksen, varjelee teidän sydämenne ja ajatuksenne, niin että pysytte Kristuksessa Jeesuksessa."
Fil. 4:4-7


Myönnän, tulin aluksi pyöritelleeksi jakeita mielessäni epäröiden. Tämähän on aika usein luettu. Onko tämä liian yleinen? Mitä edes tarkoittaa iloitkaa Herrassa? Olenko minä iloinnut Herrassa? Olenko tehnyt sen oikein? Luin kohtaa uudestaan ja uudestaan. Ja taas uudestaan ja uudestaan. Hiljalleen huomasin kohdan puhuttelevan minua vieläkin syvemmin. Ymmärsin, että se, että olen huokaillut väsyneitä pyyntöjäni Jumalalle, toisinaan epäuskonkin saattelemana, se, että en ole jaksanut kuin olla, ja se, että koko eilispäivän ja viime yön, kiitin sydämessäni Jumalaa onnen kyynelten lomassa tarkoittaa sitä, että olen iloinnut Herrassa. Joku toinen kerta tai jollain toisella se on erilaista. Mutta tarvitaanko iloon sääntöjä ja oppeja? EI.


Olen sanoinkuvaamattoman onnellinen. Olen kiitollinen. Olen siunattu. Pikku Hipsuttelija jumppailee kohdussani, tiedän hänellä olevan kaikki hyvin. Tuolla rukousten lapsella. Tiedän niin monien rukoilleen puolestamme jo vuosikausia, silloinkin, kun me emme ole jaksaneet. Kun me olemme olleet erämaassa, silloinkin meitä on kannettu. Ilo sydämessäni laajenee. Kuinka kiitollinen voikaan olla siitä, että ihmiset ovat muistaneet meitä. Kuinka tärkeitä asioita! Ja kaiken yllä: kiitollinen siitä, mitä Jumala on tehnyt meidän eteemme. Ei tämä tie ole ollut mitenkään helppo, ja toissailtaiset riidat ovat olleet valitettavan arkisia vuosien varrella. Mutta silti: kun eilen kävimme nukkumaan, käperryin mieheeni kiinni, kuuntelin hänen hengitystään, tunsin hänen lämpönsä ja kosketuksensa. Olimme vain. Tunsin tuon läsnäolon ja tunsin Hipsuttelijan liikkeet. Meidän perhe on tässä ja kaikki on hyvin.

tiistai 12. kesäkuuta 2018

Pää vähän pyörällä ja sydän pakahtumassa

Kyllä voi pienen ihmisen (tässä tapauksessa minun) maailma keikahtaa monella tavalla ihan vain vuorokauden aikana. Sinänsä en ole lainkaan yllättynyt, sillä koin vahvasti vuoden alussa, että moni asia tulee tänä vuonna saamaan ratkaisun. Ja nyt elämme sellaista aikaa, jolloin kaksi kolmesta on jo hyvää matkaa tapahtumassa ja kolmaskin on työn alla.

Oih.😍

Eilen hyväksyimme ostotarjouksen asunnostamme. Eli käytännössä olemme muuttamassa heinäkuun loppuun mennessä! Välittäjä kysyi meiltä eilen, että miltä tuntuu.
"Ai mikä?", kysyin spontaanisti.
"Niin, siis tämä tilanne, kun asunto menee vihdoin kaupaksi", hän selvensi.
Huokaisin, että olen vain niin väsynyt, etten osaa edes miettiä koko asiaa.
Sittemmin, saatuamme syötyä, tuumasimme, että no jopas. Kohta sitä ollaan siis muuttamassa. Se, mitä olemme jo monta vuotta haaveilleet, on vihdoin tapahtumassa. Siitä huolimatta, ettei meillä ole vielä tietoa siitä, mihin olemme kantamassa (ilmeisesti siis minua lukuunottamatta) tavaroitamme. Olo on levollinen. Ei levoton, kuten se on joskus ollut, kun muuttojuttuja on mietitty. Nyt aika tuntuu oikealta.
Minä itseasiassa pidän muuttamisesta ja uusista aluista. Toki opiskeluaikoina tehdyt 10 muuttoa alkoivat jossain vaiheessa väsyttää, mutta nyt alkaisi olla taas aika haalia vanhoja kunnon banaanilaatikoita ja sulloa niihin sanomalehtiin käärittyjä lautasia ja laseja. Ah, sormet jo melkein syyhyävät! Puhumattakaan kotien (uuden ja vanhan) siivoamisesta, tavaroiden asettamisesta paikoilleen, uusien rutiinien opettelemisesta ja ensimmäisestä yöstä uudessa kodissa. Niissä kaikissa on sitä jotain. Tällä kerralla siihen uuteen kotiin tulee muuttamaan myös eräs kolmaskin henkilö.
Kaikki on siis vielä aika auki, joskin askel eteenpäin se on tuo asunnon myyminenkin. Luotan siihen, että asiat tulevat kyllä järjestymään.


Ehkä vallitsevat asiainhaarat ovat täyttäneet ajatuskapasiteettia niin paljon, että tänäistä rakenneultraa en ehtinyt aivan liikaa jännittämään. Toisaalta oma uniongelmani on saanut minut toimimaan kuin sumussa ja simahtelemaan kesken päivän, joten toisaalta ympärillä voisi tapahtua varmaan mitä vain, niin en ehkä huomaisi mitään. Lisäksi eilisiltainen riita ei ainakaan helpottanut asiaa. Aamulla vauva tosin piti melkoista jumppaa, ihan kuin haluten ilmaista, että täällä on kaikki hyvin. Niinpä tänään sitten ajelimme hyvillä mielin sairaalalle, minä taas jutellen ja höpisten kuin papupata. Juu, että ei minua niin jännittänyt. Vasta paikalla maatessani aloin miettimään kaikenlaisia kehityshäiriöitä suulakihalkiosta selkäydinongelmiin, aivokammioista sydänsairauksiin. Kätilö levitti kylmää geeliä vatsalleni ja alkoi tehdä tutkimusta. Hipsuttelija näyttäytyi pian ruudulle, jumppasi, kääntyili ja pyörähteli kovasti. Tarkistettiin pää, aivokammiot, pikkuaivot, sydän, jalat, sisäelimet, selkäranka, selkäydinkanava, ja lopulta saatiin kuvaan myös aortan kaari, kun oli hiukan tönitty. Vauva nimittäin oli kellahtanut selkä meihin päin. Välillä myös vähän haukottelikin, ihan kuin hiukan väsyen touhuihimme.
"No niin! Nyt vauva pyllistää," kätilö sanoi. "Siinä näkyy ihan selvästi, että täältä olisi tulossa xxx!"
"xxx!", henkäisin, kyyneleet valuivat silmistäni ja hipaisin miestäni. Lopun aikaa en pystynyt kuin keskittymään siihen tietoon, että kaikki oli hyvin ja meille on tulossa xxx!💗💗💗 Itkusta ei meinannut tulla loppua, ja toisaalta nauratti, että kuinka laidasta laitaan tunteet voivat heitellä ihan vain puolen vuorokauden aikana ja aina vain itkeä.


Kävimme miehen kanssa ruokailemassa ennen hänen lähtöään töihin. Uutiset lähimmillemme lähtivät saman tien, ja olisi tehnyt mieli huutaa koko maailmalle, ja sitten ei kuitenkaan.
Tänään olisin halunnut ostaa ensimmäisen vaateparren vauvallemme, joka olisi ajateltu suoraan kummalle sen olisin hankkimassa. Valitettavasti emme löytäneet kivaa kuosia lyhyellä ajalla, mutta ainakin tuli käytyä katsomassa vaatteita. Sitten työnsin miehen lastentarvikeliikkeeseen, jossa olisi myös rattaita. Ohhoh...
Viisi minuuuttia oli sopiva aika, sitten olimme jo valmiit lähtemään ulos tuosta liikkeestä. Apua! Niin paljon rattaita, vaihtoehtoja, ominaisuuksia, huomioitavaa, hintoja ja kaikkea! Toinen juttu oli sitten koppa. Huh. Näitä pitäisi vielä vähän sulatella...

Mies lähti töihin ja minä astelemaan kaupungille. Ajatella! Oijoi! Kuulkaa kaikki!
Sitten tajusin. Oho, me olemme myös muuttamassa. Ja vauva tulee siihen uuteen kotiin. Huh.

Niin, se kolmas asia. Työhön liittyvä, mutta en halua mennä nyt siihen. Sekin varmasti järjestyy; sille on aikansa ainakin huomenna ja ylihuomenna. Mutta nyt haluan vain helliä ajatusta siitä, että tässä ollaan puolivälissä raskautta (rv 20+1), vauvalla kaikki hyvin, painoa 340g ja tiedämme sukupuolen. Voiko parempaa ollakaan vielä tässä vaiheessa?

Ooh. Itku tulee kohta jo pelkästä ajatuksesta.


torstai 7. kesäkuuta 2018

Pieniä suuria hetkiä

Olin eilen spontaanilla kyläreissulla. Se tosin venyi liki kuuteen tuntiin, mutta ilmeisesti kyläpaikka ei ollut lainkaan harmistunut kyläluutailustani. Itseasiassa olo oli kokemani mukaan kovin luonteva joka taholla, ja me naiset, minä ja ystäväni, saimme taas jutella vaikka ja mitä. Sain purkaa työkipujani ja kuulla ystäväni viime aikojen mietteitä. Leikittiin välillä tyttöjen 4v ja lähes 2v kanssa, juttu soljui parisuhteista uskoon, maailman asioista omiin taustoihin. Tuumasimme naureskellen, kuinka välillä tekee niin hyvää kuulla toisen harmeista ja kivuista. Voi todeta, että en ole ainoa! Ei se olekaan niin, että vain minulla tai meillä on taas joitain ongelmia.

Kiharapäiset tytöt olivat aivan hurmaavaa seuraa hekin. Äitinsä muistutti heitä, että masussani kasvaa vauva. Siinä sitä sitten käytiin aina välillä silittelemässä mahaani. Saatoin kertoa vauvan juuri sillä hetkellä heiluttelevan tytöille kättään. Kerättiin pienemmän tytön tutteja vauvalle (käynnissä oli ilmeisesti tutista vieroittamiskausi), ja pian minulla oli jo vieressäni pieni tuttikasa.
Kerroin tytöille, että ensi viikolla menen lääkäriin ja hän katsoo kameralla vauvaa. Mekin näemme hänet silloin! Silloin ehkä tiedämme, onko se tyttö vai poika.
Leikit jatkuivat. Kärrättiin nuken rattaita, tehtiin palapeliä, leikittiin hetki barbeilla. Jutut jatkuivat meillä aikuisilla taustalla. Pienet kävivät välillä silittämässä mahaani, kuin moikkaamassa vauvaa.

"Voi, kun se teidän vauva syntyisi jo!", ystäväni intoili.
Oi. Kunpa niin. Ja sitten ei kuitenkaan vielä. Tämä tällainenkin pohdiskelu ja tyttöjen silittelyt olivat ihania.

Odotan jo tilaamiani kankaita. Olen tehnyt toimintasuunnitelman vauvan vaatteiden ompelemisen suhteen. Sen olen päättänyt, että tulen kyllä oppimaan, mutta toteutuksessa aion käydä lainaamassa äitini saumuria. Ja oppeja.

tiistai 5. kesäkuuta 2018

Kyllä minäkin voin oppia

Olen päättänyt olla kompastumatta sellaiseen lauseeseen, että en kuitenkaan osaa tai opi.
Nuorena on varmaan jokainen ollut paljon ennakkoluulottomampi, ja niin minäkin. Silloin toki oli enemmän aikaakin unohtua koko illaksi koulupäivän jälkeen puuhailemaan ja näpertelemään mitä mieleen juolahti. Ei ollut ruoanlaitto-, siivous-, työ- ja muita vastuuasioita mielessä samoin, kuin nyt aikuisena. Toki nykyisin järkikin kolkuttaa ehkä enemmän päässä; ei kannata valvoa hyvänkään kirjan kanssa aamuyöhön ennen aikaista herätystä.

Myönnän, että helposti tulee tehtyä tuttuja ja kivoja juttuja, eikä ehkä jaksa arjen kiireiden ja kuormitusten lisäksi paneutua vaativampiin tai enemmän ajatustyötä vaativiin asioihin. Sen olen kuitenkin huomannut, että tietoa, ohjeistusta, neuvoja ja vinkkejä löytyy sekä ympäriltä olevilta ihmisiltä että netistä pilvin pimein, joten ainakaan niiden puutteeseen ei kannata vedota. Viime vuosien aikana olen pyrkinyt siis ryhdistäytymään uuden opettelussa ja haaveiden toteuttamisessa. Kerrottakoon, että omat jumini ovat varmaan liittyneet suurimmalta osin rutiineissa pysymiseen ja siihen, ettei esimerkiksi päivän lenkin jälkeen ehkä jää riittävästi aikaa paneutua johonkin uuteen. Olen tieten tahtoen halunnutkin ravistella itseäni irti rutiineista, tehdä jotain uudella tavalla, mennä epämukavuusalueelle.

Mitä sitten haluaisin opetella?
Ainakin vauvan tuloon liittyen haluaisin perehtyä toki tarvittaviin tarvikkeisiin, mutta myös kantamiseen esimerkiksi kantoliinalla. Haluaisin oppia toimimaan vauvan kanssa niin luontevasti, että hänet voi hyvin ottaa luontoretkille ja muihin puuhiin sen sijaan, että jäisi vain kodin turvakuplaan.
Haluaisin kehittyä ruoanlaittajana ja leipojana. Tässä olen onneksi huomannut edistystä, kun olen vain rohkeasti ryhtynyt kokeilemaan.
Haluaisin kasvimaani kukoistavan, ja että voisin hakea meille sieltä salaattia ja yrttejä, kenties kukkiakin maljakkoon. Ehkä jonain päivänä osaan laittaa pihaa hieman paremmin; tällä hetkellä keskityn hyötykasveihin.
Retkeilystä ja patikoinnista innostuneena haluaisin siitä luontevampaa. Kuinka pakata järkevästi? Mitä kaikkea tarvitsee päivän, parin päivän ja viikon vaellukselle? Millainen on hyvää ruokaa? Miten sitä voisi tehdä itse? Pyrin saamaan trangian käyttöä sujuvammaksi, jotta se ei jäisi nurkkaan pölyttymään.
Nurkista haluaisin myös kaivaa ompelukoneen esille useammin kuin kerran vuodessa. Nuorena tulin ommelleeksi yhtä sun toista, usein itseni suunnittelemaa. Sellaista haluaisin tehdä nykyäänkin. Toki saumurin puuttuminen rajoittaa tai ainakin hidastaa jonkin verran, mutta nämä ovat vain järjestelykysymyksiä. Haluaisin ommella vauvallemme ainakin perusvaatteita, ja jotta kaiken ei tarvitsisi olla aina kieli keskellä suuta ja kantapään kautta (mikä yhtälö!) opettelua, niin ompelemisesta pitäisi tulla luontevampaa ja sitä pitäisi tehdä useammin.


Tiedän, että pystyn oppimaan, koska muutkin ovat voineet oppia. Ei se ainakaan helpota asiaa, jos tyrmäisin kaikki ajatukset sillä, että "en kuitenkaan osaa", ilman että edes kokeilisin! Kantapäätä riittää vielä, ja olen sinnikäs vaikka kymmenen kertaa purkamaan ja tekemään. Saattaa olla, että eilen ompelemani puolipotkuhousut eivät olleet aivan mallisuoritus, mutta toisaalta... jostain on lähdettävä liikkeelle. (Puolustukseksi kerrottakoon, että löysin 70-80cm kaavat ilman ohjeita, kangasta aivan liian vähän ja näppäränä yritin pienentää summassa osia. Ei hyvä.) Pidän lipun korkealla ja mielessäni itselleni tekemäni vaatteet. Kyllä joku aina onnistuu!
Lisäksi kävin eilen retkellä työkavereideni kanssa, ja niin tuli taas verestettyä muistoja trangian käytön suhteen. Kaikkea ei tarvitse itse opetella tekemään väärin, vaan onneksi saa ohjeistusta oikein toimimiseen. Lisäksi lounas oli kiva päättää raparperitoscaan jäätelöllä. Nam. Kaikkea sitä oppiikin! Ei aina tarvitse evästellä pelkillä lämmin kuppi -kiisseleillä.

Niinpä viime aikojen nettiselailuni ovat sisältäneet trangiaruokien reseptejä, kankaita, vauvan vaatteiden kaavoja ja ohjeita. Katsotaan, miten tässä vielä kehittyy. 💜💜



lauantai 2. kesäkuuta 2018

Poikamaha ja vauvakuumetta

Ei - otsikko ei vihjaa lainkaan siihen, kumpi meille on tulossa. Lasken jo melkein päiviä rakenneultraan (10 päivää!), jolloin saamme nähdä taas vauvan, kuulla hänen terveydestään sekä mahdollisesti myös sukupuolen. Haluaisimme saada tietää, kumpaa odotamme, mutta miehen toiveesta sitä ei kerrota muille.
Omat spekulointintini ovat vaihtelevat. Ensinnäkin sanottakoon, että minulle kumpi vain on ehdottoman tervetullut. Jostain syystä olen kuitenkin toivonut ensimmäiseksi lapseksi tyttöä. Silti omat aavistukseni ovat kuitenkin olleet poikavoittoiset. En tiedä, miksi, mutta jotenkin tunne on vain vahvistunut. En ole tehnyt mitään "vanhan kansan testejä" tai pohtinut omia raskausoireitani, vauvamahani muotoa tai nykyään ilmeisesti suosittua "nub-testiä". Haluaisin vain saada lapsemme meille. Eilen kuitenkin aivan yks-kaks-yllättäen osastonhoitaja (hämmästeltyään ensin noustuani seisomaan, että maha näkyy jo!) tokaisi mahan olevan selvästi poikamaha. Näinköhän olisi? Joskus sattui silmääni juttu, jossa arveltiin "joka puolelle leviävän" mahan enteilevän tyttöä ja suoraan kasvavan poikaa. Jälkimmäinen kuvaisi minua, sillä minusta ei voi sanoa takaapäin katsottuna, että olisin raskaana (jos ei huomioida sitä, että olen joutunut siirtymään hieman isompiin housuihin.. 😁).
Niin tai näin, saamme ehkä tietää vauvan sukupuolen reilun viikon päästä, ja olen vain ikionnellinen kummasta vain. Oli hän tyttö tai poika, niin retket luonnossa tulevat aivan varmasti kutsumaan!


Eilen kiertelin kirpputoreilla. Aikomuksenani oli katsella hieman äitiysvaatteita ja samalla myös mahdollisesti vauvanvaatteita ja -tarvikkeita. Ensin mainittuja en nähnyt lainkaan, ja jälkimmäiset olivat sen näköisiä, ettei niitä viitsinyt ostaa. En oleta kirpputoreilta löytyvän uudenhohtavia vaatteita, mutta en viitsi ihan nuhjuisistakaan maksaa kovin montaa euroa...  Mutta olivathan ne söpöjä! Oli rimpsua, pitsiä, nalleja, jouluisia piparkakkuja, farkkua, vakosamettia, rusettia, vaatetta jos jonkinmoista. Tuumin, että jonkinlainen eläinkuosi voisi olla melko neutraali, kun ei vielä tiedä vauvan sukupuolta. Lopulta kirpparikierrokset jäivät vain katseluksi, mutta aika suloisin ajatuksin. Ajatella - nyt minäkin voin tutkia niitä vaatepinoja, joita olen vain pyrkinyt monta vuotta välttämään! (Ja mitä aiemmin viittaamiini tunteisiin tulee, niin kyllä, minä melkein itkin.)


Olen huomannut väsymyksen sumun hieman hälvettyä vauvakuumeen iskettyä minuun. En tiedä, onko se kovin kaukana vauvakuplasta, mutta koen vauvakuumeen olevan erilaista. Puheissani lapsi vilahtelee usein monikossa, pohdiskelen lasten kanssa tehtäviä juttuja, suunnittelen äitiysvaatteiden säilyttämistä seuraavaa/seuraavia raskauksia ajatellen. Melkein tulen ajatelleeksi, että voisinpa olla raskaana. Sinänsä hassu ajatus, kun minähän olen. Päähäni ei vain oikein tunnu mahtuvan sellainen ajatus, että tämän rakas, toivottu, haaveiltu vauva jäisi ainokaiseksi. Kuume tuntuu olevan pahempi, kuin aiemmin. Ehkä se johtuu siitä, että nyt kaikki tuntuu olevan mahdollista.

Eräitä toisia taimiani

Eilen sain tuntea melko pitkään vauvan hipsutteluja. Hän se siellä jumppaili ja liikkui.
"Äiti täällä," ajattelin mahaa silittäen. "Äiti pitää sinusta huolta, rakas."