maanantai 14. marraskuuta 2022

Kuuntelusuositus: Kierron verran toivoa -podcast

Kävin tänään pitkällä kävelylenkillä. Pitkäksi olin sitä jo alunperinkin suunnitellut, koska oli ihanaa päästä pitkästä aikaa itsekseen metsään kävelylle. Mutta ensin poikkesin matkan varrella olleelle laavulle, koska nuotion tuoksu (siis sellainen "kestotuoksu") houkutteli. Meninpä siis fiilistelemään laavulle, tuoksua ja retkihaaveita. Matka jatkui. Kuuntelemani podcast-jakso tuli aikanaan päätökseen ja aloitin uuden. Eräs jakso oli sellainen, jossa oli haastateltavana Viimeistä murua myöten -blogista tuttu Saara Atula, joten aloitin sen. Mutta vaikka kuinka jakso ja jutut olisivat kiinnostaneet, niin juuri nyt koin tarvitsevani jotain muuta. No, laitoin Spotifyhin hakusanaksi "vauvakuume", aloittelin muutamia, kunnes vastaani tuli Simpukka-yhdistyksenkin ig-sivuilla mainostettu Kierron verran toivoa.
Toisaalta mietin, että huvittaisiko minua kuunnella sellaista perinteistä "mitään ei tapahtunut, mentiin tutkimuksiin, rankkaa oli ja lapsi tuli/ei tullut" -tyyppistä kertomusta, vaikka jokaisen kokemus onkin arvokas ja vähintäänkin yhden podcast-jakson arvoinen. Mutta aloitin silti jakson nimeltä "PCOS ja lapsitoive". Haastateltavana ollut Jennika Salmela sai aikaan sen, että jumituin kuuntelemaan jaksoa herkeämättä (ja toivomaan, että koti ei tulisi vielä vastaan jakson ollessa kesken).

Jaksossa käytiin ihanalla tavalla läpi Jennikan oma lapsettomuustaipale, sillä se oli myös syy, jonka vuoksi hän oli tällä hetkellä yrittäjänä PCOS:n tiimoilta, auttaen satoja naisia. Jennikan kertoma kokemus lapsettomuudesta kosketti ja osui monin tavoin yksiin meidänkin kokemusten kanssa. (Ja jos tarkkoja ollaan, niin mekin aloitimme yrittämisen vuonna 2012, saaden lääkäriltä tylyn tuomion v 2013, eikä minullekaan kerrottu, mikä tuo kirjainhirviö oikein on.) Oli herkistyttävää, upeaa ja kovin rohkaisevaa kuulla siitä polusta, tiestä, kivuista ja oivalluksista, joista Salmela kertoi. Koettuaan olevansa aivan loppu keskellä hoitoja alkoi hän tekemään arvaamattoman tärkeitä oivalluksia omasta itsestään, kehostaan, mielestään ja koko kokonaisuudesta. Hän vertasi PCOS:n aiheuttamaa munarakkulahelminauhaa "orkesteriksi", joka ei oikein osaa soittaa yhteen, ja meitä "kapellimestareiksi". Olisiko jotain, jolla itse voisi auttaa omaa kehoaan toimimaan oikein? Tästä alkoi Jennikan matka kohti oman olon kuuntelemista, sen tarpeisiin vastaamista ja aidosti sen mukaan toimimista, mitä keho ja mieli tarvisisivat, eikä vain siksi, että niin "pitäisi", vaan koska niin olisi hyvä juuri itselle.

Hyvin samantyyppisiä ajatuksia olen lapsettomuusvuosien varrella pohtinut itsekin, mutta voin myöntää, että aina en ole ehkä osannut suhtautua asioihin kovin lempeästi. Olen uskoakseni suorittanut hyvinvointiakin, jota se ei tietenkään saisi olla. Olen ensin vaatinut ihan liikoja omalta keholta, sitten ollut vaativa "terveellisemmällä" tavalla, kenties mennyt myös sille linjalle, jolloin olen kuvitellut voivani tasapainottaa omaa kehoa, kun hankin vitamiinit x, x ja x. Tai välttelen ruoka-ainetta x. Ja samaan aikaan keho oli muuten aika sekaisin. Mutta eihän se mene niin. Ei hyvinvointia voi suorittaa. Olisihan se jo aika paradoksaalista.

En tiedä, miksi juuri tänään tuo podijakso kosketti ja todella nappasi mukaansa. Sanoin miehellekin, kun suu vaahdossa sitten hölpötin ajatuksiani toisen lapsen keppostellessa (kipeänä ei vaan aina jaksaisi) ja toisen lapsen itkiessä (oli juuri kaadunnut. Lenkin aikainen aika oli oikeasti mennyt hyvin.), että välillä tuntuu, kuin toisinaan jollakin "prosessilla" on tosi monta ketjua, jotka täydentävät ja avaavat enemmän sitä viestiä, joka niiden kautta olisi kuultava. Nyt tekijöitä on ollut jo hengellisellä saralla, sosiaalisella, toisten tukemisella, nukkumisella, parisuhteen parissa, liikunnan kohdalla, oman mielen tasolla ja kenties nyt myös tuon podin viesti oman hormonitoiminnan tasoittamisen parissa myös. En sano, että nyt kaikki on sitten selvää ja selkeää, eikä tässä sitten muuta enää tarvitakaan, kuin huolehtia siteet ja kuukupit valmiiksi. :D Mutta viesti alkaa hiljalleen avautua tiestä, jolle olisi kenties hyvä astua.

Ajattelen, että minullakin on ollut oma pysäytykseni. Vuosi 2017 oli mielestäni merkittävä. Se oli tosi rankka kaikkine kilpirauhasen vajaatoiminnan diagnosoimisesta jatkuviin parisuhdeongelmiin. Mutta se oli ihan supertärkeä. Kävin tuolloin maassa, jossa olin ollut 11,5 vuotta aiemmin vaihto-oppilaana, sain jutella, kuunnella, selvittää ja eheytyä, voimaantua ja saada ihan järjettömän paljon jälleenrakennusta omaan itseeni ja menneisyyteni liittyen. Kesällä olimme ihan varmoja, että ei tästä tule yhtään mitään, sovimme aikatauluista, jonka jälkeen laittaisimme eropaperit vireille ja sitten ajoin kolarin. Se muutti taas kaiken, ja koko erohässäkkä unohtui. (Voin kertoa, että isoin kolaus kolari oli autolle ja itsetunnolleni.) Loppukesästä kävin vaeltamassa Lapissa hyvän ystäväni kanssa ja yhtenä päivänä itkin elämääni tuntureille. Itku tuli aivan yllättäen, suoraan sydämestä ja aivan raakana. Itkin, itkin ja itkin. Ja vaikka se harmittikin, niin enemmän se puhdisti, oli armollinen ja anteeksi antava Syksymmällä, kutakuinkin näihin aikoihin (hei itseasiassa se todella oli pyhäinpäivän viikonloppu!! Eli samoja aikoja, kun esikoisemme on syntynyt.) kävimme SimpukkaParit-leirillä, ja sekin oli pelkkää itkua. Lopputulemana söimme halloween-munkkeja alakerrassamme ja teimme päätöksen jatkaa tauolla olleita lapsettomuushoitoja. Loppuvuonna täytin 30 ja kävin vielä läpi omaa elämääni. Lopulta totesin, että vai niin. Sellaista se nyt sitten oli, jospa nyt jättäisi menneiden murehtimisen ja jatkaisi tästä sitten eteenpäin. Juhlin ystävieni kanssa retrohengessä, joka oli itsessään minulle todella symbolinen merkitys. Silloin, kun ongelmiani ei ollut vielä tullut, olin pelkkää retroa ja haikailin 60-70-luvuille. Joten vielä kerran: Beatles ja Rollarit soimaan, Springsteen rokkaamaan ja vaikka miten monet muut soimaan. Ja niin vuosi tuli päätökseen, tuli tammikuu 2018 ja aika lapsettomuuspolille. Muistan myös tarkalleen, että 5.2. oli ivf:n punktio ja torstai 8.2. kohtuuni siirrettiin Itu, josta sittemmin syntyi "Hulda".

Tämä nyt rönsyää, anteeksi, lukija. :D
Tiivistäen: elämä on sinänsä ollut enenevässä määrin enemmän oman olon kuuntelemiseen tähtäävää, joskin aika tiukille olen kehoni silti laittanut. Mutta tuo hormonaalisen tasapainon huomioiminen on ollut nyt silmiä avaava näkökulma. Olen ehkä jättänyt sen asian syrjään, koska imetän. Mutta mitä esteitä sille olisi, etten jo nyt pyrkisi selvittämään, millä voisin tukea omaa kehoani? Haaveilen siitä, että jos kolmatta lasta ei kuulu, niin ainakin oma kuukautiskiertoni voisi toimia.
Siispä jatkamaan selvitystyötä. Ottamaan selvää, mikä voisi olla juuri minulle hyvä, karsia elämästä sitä, mikä ei oman kehon hyvinvointia tue ja toisaalta jättämään myös väljyyttä elämään. Toki selvää on, että elämä on muutakin kuin oma napa, eikä pitkät, katkeamattomat unet oli todellisuutta kuin vasta ... hmm... joskus. Mutta ainakin voisin harjoitella, etsiä keinoja, joka tukisi kokonaisvaltaiseen jaksamiseen. Koko elämästähän tässä kuitenkin on kyse, ei vain hormonitoiminnasta.

No nyt kuulostaa jo aikamoiselta melskeeltä lasten ja mieheni meno. Parempi mennä auttamaan. :D

maanantai 7. marraskuuta 2022

"Minusta kuulostaa siltä, että sinulla on vauvakuume."

"...vai olenko ymmärtänyt jotain väärin?"
Olin tänään lasten kanssa neuvolassa, Huldan 4-vuotistarkastuksessa. Odotin käyntiä kovasti, sillä nykyisen terveydenhoitajamme kanssa on niin hyvä keskustella. Olimme myös sopineet juttelevamme myös aiemmin esille tuomistani ajatuksista lapsettomuuden kipuun liittyen.

Terveystarkastus oli ihana. Hulda suoriutui annetuista tehtävistä mainiosti, parista asiasta keskusteltiin myös, joiden harjoitteluun voisi kiinnittää huomiota. Minusta tällaiset jutut ovat niin tärkeitä, koska arjen keskellä näitä ei aina edes muista ajatella tai tajuta. Juttelimme myös minun täyttämieni vastausten pohjalta eri teemoista, joita esikoistani koskevissa lomakkeissa oli. Keskustelu oli minusta antoisaa ja aika rönsyilevääkin, koska vastaaja mokoma vain rönsyili ja jutteli. Oli kiva saada tukea omiin pohdintoihin, näkemyksiin ja ajatuksiin ilman tuomitsemista. Iloitsen siitä, että terveydenhoitaja on niin samoilla linjoilla monen minulle tärkeän asian kanssa (esim tunnekasvatuksessa, ruokailuun liittyvissä pohdinnoissa (kylläisyys- ja eri ruoka-aineiden samanarvoisuus jne) kuten myös sanavalinnoissa, joilla lasta vaikka kysyy lähtemään mukaan eri juttuihin. Olen viime viikon aikana pohtinut paljon myös Huldan sosiaalisia taitoja, ryhmässä olemista ja eri kavereiden huomioimista. Osasta kerhonohjaajien tekemistä ratkaisuista ja "tuomioista" olen hiukan eri mieltä, ja omat mielipiteeni ovat vain vahvistuneet päivien kuluessa. Niistä juttelimme myös terveydenhoitajan kanssa, ja olen aikonut jutella myös ohjaajien kanssa. Viime päivien parin kohtaamisen kautta oli mieleeni myös jäänyt jäytämään, että aiheutammeko lapsellemme suurtakin vahinkoa, jos hän ei ole päiväkodissa. (Todennäköisesti henkilöt, joiden kanssa olin keskustellut, eivät ole tarkoittaneet näin, mutta tietyt nyanssit ja lauseet saivat omituisen olon, vaikka meidän hoitoratkaisumme on ollut hyväksi havaittu) Oli ihana siis kuulla myös terveydenhoitajan sanomana, että Hulda ei ole jäänyt mistään paitsi, eikä päiväkoti ole pelkkää onnea ja autuutta. Tällä kerhomäärällä (joka arkipäivä) ja kotona puuhastelulla hän saa ilman muuta paljon sosiaalisuutta ja virikkeitä. Kaiken kaikkiaan oli hyvä keskustelu.

Jonkinlainen surunverho varjostaa oloa päivittäin, häilyen yllä joskus enemmän, joskus vähemmän. Ei toki arkea haittaavasti, mutta kuitenkin niin, että olen huomannut sen olemassaolon. Olo on ajoittain haikea, surullinen, kipuileva, mutta sen olen huomannut aivan viime päivinä, että ihan täysin lapsettoman tunnemaailmaa en enää tavoita. Hämmentävää että helpottavaa.
En toki ehdi näitä juttuja miettimään koko ajan, mutta huomaan niiden käyvän mielessä päivittäin. Viimeistään iltaisin, kun selaan instagramia. Ihan todella; minusta on ihana katsoa videoita, joissa naiset kuvaavat raskaustestin tuloksen odottamista ja - oooooh!! - huomaavat sen olevan positiivinen. Saan näistä videoista jotain jännää iloa, heh.

Kerroin, kuinka päivittäin haaveilen, kuinka niin kovasti toivoisin, että meille vielä suotaisi lapsi. Jotenkin tuntuu, että se on vain ajan kysymys; meidän perheeseen on tarkoitus tullakin vielä kolmas lapsi. Syli on edelleen hiukan vajaa. Jemmailen häntä varten vaatteita ja tarvikkeita, vaikka samaan aikaan yritän vaimentaa tätä haikeiluani ja toivetta. Tovin minua kuuneltuaan terveydenhoitaja tokaisi ihanan spontaanisti ja riemukkaasti:
"Mutta minusta kuulostaa sitä, että sinulla on vauvakuume! Sehän on ihanaa! Ei siinä ole mitään väärää; kyllä vauvakuume saa olla!"
Yhtäkkiä se vain nytkähti eteenpäin: miten ihanasti hän osasikaan kääntää minun kipuni toiseen vinkkeliin, katsoa kertomaani eri näkökulmasta. Minulla on haave lapsesta, vauvakuume. 
Oma näkökulmani oli ollut jo valmiiksi kipuileva, turha toive lapsesta. 
"Teillä on vielä kolme alkiota pakkasessa, ja sinä mietit jo sitä neljättä vaihtoehtoa, jos nämä kolme alkiota eivät tuota tulosta. Miksi pelätä epäonnistumista jo valmiiksi?", hän kysyi lempeästi. Kerroin realiteetit ja koettelemuksemme eri alkioiden kanssa, mutta ajatuksessa oli itua. Miksi ei saisi helliä ajatusta siitä, että kolmas lapsi voisi olla jonain päivä totta?
Sitäkin pohdimme, että vaikka on jo lapsia, niin lapsettomuuden kipu voi yhtä lailla olla totta. Siksi puhutaankin minulle tutusta termistä, sekundaarisesta lapsettomuudesta, josta olen omalla instagram-tililläni myös puhunut (lieventääkseni samassa tilanteessa olevien syyllisyyden tunteita. Lapsettomuuden kipu on todellisuutta myös silloin, jos on jo lapsi tai useampi.).

Ja voi kuulkaa, miten kovasti haluaisin kuukautiset!! Haha, olen kuin minä 11-vuotiaana, kun tuota suurta tapahtumaa odotin niin innolla (joutuakseni sitten kokemaan aika ahdistavia, kivuliaita ja kurjia juttuja. Eivät ne olleetkaan mitkään ihanat, eikä minusta yhtäkkiä tullut jonkin muun näköistä tai jotain muuta "kypsempää".). Nyt tiedän, mitä odottaa, tai odotas... en sittenkään. En siis nytkään, kiitos pco:n. Ja todennäköisesti odotus vain jatkuu, eikä mitään tapahdu imetyksen loputtuakaan. Kiva, miten optimistinen olen. Toivon silti julkisalaa, että kiertoni palautuisi ihan itsekseen, ja jonain päivänä myös raskaus voisi onnistua ilman lääketieteen apua!
Ja olisin kyllä kuukautisistakin aika iloinen. Tietyllä tapaa olen kokenut vajetta naiseudestani niiden puuttuessa, vaikka kieltämättä onkin helpompaa, kun ei tarvitse sumplia sen kaiken säädön kanssa, jota kuukautisiin liittyy. Ei se silti ole parempi vaihtoehto, ettei niitä ole. 

Jälleen yksi todiste rönsyilystä (joskaan tuosta emme puhuneet neuvolassa kahta lausetta pidempään). 
Aika mennä nukkumaan.

Miten ihanaa, että tänä päivänä neuvolan terveydenhoitaja tuntuu parhaimmillaan olevan rinnalla kulkija, kuuntelija, rohkaisija, toki myös neuvoja. Uskon tällaisesta olevan enemmän hyötyä kuin vain  "ylhäältä jalustalta" kerrotuista suosituksista ja ohjeistuksista kenties jopa ilman aitoa ja välittävää kohtaamista. Huldan raskaus- ja vauvavuonna koin melko lailla tällaista kohtelua.
Mutta nyt. Nyt meillä on aivan ihana terveydenhoitaja ja hänestä olen niin kiitollinen.