Vauvavuodesta jäljellä pian enää kuukausi - miten on toisen kierroksen laita?

Tapasin tällä viikolla 2 kuukauden ikäisen vauvan. Kuten niin monen muunkin olen kuullut tehneen, niin myös minä ihmettelin, että voiko jotain noin pientä olla. Eihän meidän Hulda ole ollut noin pieni? Oli jännä, kuinka ajatukset sinkosivat tuota pikaa niihin ensimmäisiin viikkoihin Huldan kanssa. Sylittelyihin, rauhoitteluihin, tunteisiin, ajatuksiin, itkuihin, ihasteluihin. Mieleen tulivat ne onnen huumaavat tunteet, mutta haikeuden sävyin. Toisaalta olisi ollut ihana päästä taas niihin samoihin kokemuksiin uudelleen, mutta samalla olin myös onnellinen, että masuvaivat olivat hellittäneet.
Aika jännää huomata kuitenkin ajattelevansa, että vaikka tuo aika oli ihanaa, niin oli se myös rankkaa!

On ihanaa elää vauva-arkea ja kokea pieniä ja suuria seikkailuja ja ihmeitä lähes joka päivä (Oikeasti! Kyllä minä fiilistelen välikausivaatteiden löytämistä, leikkipuistoilua, arkiaskareiden tekemistä ja uusien taitojen oppimista). Koen kihelmöivää ja lämmintä tunnetta siitä, kun näen tyttäreni innostuneen ilmeen esimerkiksi asioiden sanoittamisesta ("Missä lamppu?" Hulda suuntaa katseensa lamppuun ja osoittaa sitä leveästi hymyillen.), liukumäelle portaiden kiipeämisessä tai silloin, kun hän kiskoo rasioita ja kippoja keittiön kaapista lattialle. Toisaalta riemunkiljahdukset ja naurut ovat myös melkoisia silloin, kun hän on tarrautunut kaksin käsin koiraparan turkkiin/kuonoon/häntään/jalkaan/poskeen. Huh. Mutta olen myös tavattoman onnellinen myös omasta oppimisestani. Miten kiva tunne onkaan, kun vaunulenkillä käydessä olen pukenut tytön riittävästi tai että erilaiset päivän aktiviteetit ovat ilostuttaneet häntä. Entäpä se kerta, kun keksin paistaa Huldalle ihan oman letun pienin twistein! Naurakaa pois, mutta yritän löytää pieniäkin onnistumisen kokemuksia myös omasta toiminnastani, sillä liian helposti tulee vain soimattua itseä ja pohdittua sitä, onko ollut liian riski antaa lapsi minun huolehdittavakseni.
Tämä kaikki on ollut todella mukavaa. On ihan arkijuttuja, mutta nyt myös roppakaupalla kokemuksia reissuilta. Olemme käyneet koko perheen voimin leirillä, kummireissussa kylpylässä ja nyt viimeisimpänä pitkän junamatkan päässä opiskelukaupungissani tervehtimässä ystäviäni, joiden joukossa oli myös Huldan toiset kummit. Toki rankkaa, mutta niin mukavaa oli tuo reissaaminen. Hulda oli kyllä niin reipas, vaikka ymmärrettävästi välistä väsyttikin. Onneksi kantorepun suojissa saattoi ottaa makoisat nokoset.

Kumma ristiveto mielessä. Jos samaan aikaan tulee joskus muisteltua haikeudella ihan alkuvaiheita, tai jopa vuosi sitten äitiyslomalle jäämisen tunnelmia, niin kuitenkin olo on myös odottava. Mitä kaikkea saamme vielä kokea ja tehdä Huldan kanssa! Millainen tyttö hän oikein on! Ja kuten vanhempani olivat pohtineet: mitähän hän tulee juttelemaankaan, kunhan nuo pulputushöpinät alkavat muotoutua aivan oikeiksi sanoiksi...

Mutta niin se vain on. Jälleen yksi kuukausi on pian tullut täyteen, ja tyttäremme on jo 11 kuukauden ikäinen. Voin kertoa, että se "vauvavuoden viimeinen kuukausi" hujahtaa kyllä vieläkin nopeammin, sillä tästä päivästä lukien olemme kovaa kyytiä kantamassa tavaroitamme jo uuteen kotiimme. Siitä parin viikon päästä saammekin viettää jo ensimmäisiä syntymäpäiviä. Voi että, maltan tuskin odottaa! Ja sitten: apua, ei tämä vuosi ole voinut mennä näin nopeasti!
Luultavasti olenkin vain osa niin monen muun äidin jatkumoa: kaikki vuorotellen kauhistelevat ajan kulumista.

Tiedostan toisaalta myös lapsettomuusnäkökulman. Jännä, sillä ei se ole oikeastaan missään kohtaa hävinnyt; tuota kuitenkaan olettamatta. Stressiä en ole varsinaisesti kantanut asiasta, mutta jotenkin huomaan jonkinlaisen kellon tikittävän. Meillä on omat pohdintamme lapsettomuuspoliin yhteydessä ottamisesta, ja se toki tuntuu olevan vielä tosi kaukana ja samaan aikaan hurjan lähellä. Tiedämme toki, että meidän tapauksessa (PCO) luomusti raskautuminen on myös varsin mahdollista, mutta oma luottoni kehoani kohtaan on aika nolla. Tai ehkä 10%, sillä olenhan kuitenkin jo ollut raskaana, synnyttänyt ja pystyn ruokkimaan lapseni. Siitä iso kiitos keholleni. Sanotaan sitten 15%. Kuitenkin realistina olen suunnannut ajatuksia jo seuraaviin hoitoihin. Haluaisin jo tietää niistä, mutta en kuitenkaan lopettaa imetystä vielä. Saatan pyöritellä nyt ihan samoja ajatuksia, mitä ennenkin...
Mikä siinä onkin, että vuoden kohdalla sitä alkaa ehkä enemmän pohtimaan jatkoa... Ehkä se liittyy siihen, että oma tavoitteeni imetyksen suhteen on ollut ainakin vuosi... Tai että vauvavuosi tulee juuri täyteen... Tai sitten muuten vain on jotenkin herkillä oman kehonsa kanssa. Jänniä nipistelyjä on tuntunut taas, mutta vaikka en haluaisi miettiä niitä, niin toki joka kerta pieni toivo herää. Tapahtuisiko tässä siis jotain? Edes luomukuukautiset?

Onneksi arki ja muu elämä on sopivan vilkasta ja vaihtelevaa, että ihan tosiasiassa ei tällaisia pohdintoja koko ajan jaksa tai huvita miettiä. Ajankohtaisempaa on ollut lähinnä erilaiset hengelliset prosessit, pohdinnat ja kokemukset, asioiden jakamiset ja keskustelut, aloittamani Tunne lukkosi -kirja, kasvatukseen liittyvät pohdinnat ja aiemmin mainitsemani muutto. Mieluummin suuntaan siis ajatuksiani tällaisiin aiheisiin sen sijaan, että pohtisin oman kehoni hormonitoimintaa tai mahdollisia raskausoireita.

Oma aika ja sen tarve

On sateinen päivä. Vauva nukkuu makuuhuoneessa päiväuniaan; emme siis ole lähteneet tänään vaunulenkille. Mies on iltavuorossa ja voisin oikeastaan kutsua tätä aikaa omaksi ajaksi. Aikaa siis omille ajatuksille, puuhille ja projekteille. Tai ainakin sen verran, miten aikaa jää järkyttävän hitaan tietokoneen käyttämisen jälkeen (ja kuitenkin samalla vauvan heräämisestä ollen varuillaan). Ensin oli hoidettava pois alta pari kirjallista hommaa viikonlopun leirille, jonne olemme menossa perheenä. Jonkin aikaa (jotain muuta, kuin omia pohdintojani) kirjoitellessani tuli jotenkin jännä fiilis. Vähän kuin opiskeluaikoina ja töihin liittyvien kirjallisten töiden parissa puuhatessa. Vaikka ei toki kuitenkaan, mutta vähän ainakin.

On jotenkin merkillistä pysähtyä miettimään omaa aikaa. Sinänsä pystyn tekemään tosi monia asioita Huldankin kanssa, vaikkakin keskittyminen ja ylipäänsä tekeminen voi olla melko lyhytaikaista. Saatan nipistää aamuisin ennen tytön heräämistä hetken aikaa kirjan lukemiseen (hei! Onhan viisikin sivua jotain!), kuuntelen automatkoilla äänikirjaa ja kirjoitan, jos yhtään ehdin.  Toisaalta taas pidän kotihommien tekemisestä, etenkin, jos niissä saa käyttää luovuutta. Ja nyt en suinkaan tarkoita pyykkien viikkaamista (pakkopullaa), vaan esimerkiksi ruoanlaittoa ja leipomista. Olen pyrkinyt opettelemaan myös ottamaan Huldaa mukaan erilaisiin kotihommiin, vaikka se tarkoittaisikin sitä, että juuri ripustamani pyykit ovat hetkessä lattialla. Huomaan hymähtäväni hiukan näille mietteilleni. Mitäs "omaa aikaa" se tuollainen on? Pianoa pystyn soittamaan jopa useamman kappaleen verran, joskin nyt on nuotitkin jo pakattu, ja täydellisesti musiikkiin uppoutuminen ei kuitenkaan onnistu Huldaa samalla silmällä pitäen. Käyn menoillani ja ystäviä tapaamassa Huldan kanssa, oikeastaan aina.

Tavallaan oma aika ja sen tarve ovat jänniä asioita. Osa äideistä saattaa mutista, että mikäs äiti se tuollainen on, kun miettii omaa aikaa, sillä lapset menevät etusijalle ja he ovat pieniä vain kerran. Mutta uskoisin, että nykyään tiedostetaan äitien hyvinvointi ja tätä myötä lasten hyvinvoinnin turvaaminen niin, että äidin on tärkeä päästä aika ajoin tekemään jotain ihan muuta. Kuka toisaalta pystyisi sitä aiempaa itseään sulkemaan kokonaan poiskaan? Vauvan ollessa ihan pieni, on ihan luonnollistakin kuplailla jonkin aikaa, mutta kuplankin keskellä minulla oli omia puuhia ja projekteja. Onneksi monia asioita on voinutkin tehdä kotona ja vauvan kanssa.

Miehen vuorotöiden vuoksi mitään säännöllistä menoa ei ole voinut ajatellakaan. Onneksi omat harrastukseni ja menoni eivät usein ole olleet kovin sidottuja aikatauluihin, ja niinpä olemme niistä sopineet aina yksi kerrallaan. Nyt rohkenin ilmoittautua vanhoihin tuttuihin jumpparyhmiin sillä ajatuksella, että menen niihin silloin, kun työvuorot ja perhetilanne antavat myöten. Olikin ihanaa viime viikolla taas päästä tauon jälkeen jatkamaan treenejä! Ja miten se tuntuikaan kropassa - hyvällä tavalla!

Oma aika tuo mieleen kasan ristiriitaisuuksia. Ehkä suurin pohdintani on ollut kautta vauvavuoden, että enhän mene liikaa. (Tätä järkeillen epäilen  suuresti!) Toiseksi on ollut jännä huomata, mitä oloja oma aika tuo. Se toki virkistää, piristää ja antaa energiaa, kun on saanut tehdä jotain omaa ja parhaimmillaan saanut kosketusta siihen omaan itseen. Mutta olo on myös haikea. Aika ajoin se on suoraan jonkinlaista ikävää Huldaa kohtaan, mutta eräänlaista nostalgisuutta myös. Saada kosketusta  elämään, joka ei palaa sellaisenaan enää koskaan. Tämä lieneen samaa sarjaa kuin opiskeluvuosien muistelot tai jonkun muun vaiheen ajatteleminen. Kuten sanonta kuuluu: aika kultaa muistot. Tässä tilanteessa on toki ihanaa, että mitään ei ole menetetty. Omia juttujaan voi tässä vaiheessa tehdä mukaellusti, myöhemmin taas enemmän. Ja lapsi (toivottavasti myöhemmin lapset) on ilman muuta tärkein. Omille ajoille ehtii sitten jossain vaiheessa enemmänkin, mikäs hoppu tässä nyt on. Hyvä siis, kun joitain tuokioita saa kokea ja latautua.

Niin. Hyvin usein juuri perhearki on sitä, mitä olen elämältäni toivonut. Mutta huomaan, että niin moni asia siinä pitää sisällään sellaisia elementtejä, jotka pystyvät vastaamaan siihen oman ajan tarpeeseen. Ja ajatuksissa on myös prioirisointi. Nyt perhe menee edelle, ja tasapainon ylläpitämiseksi me vanhemmat käymme silloin tällöin, yhdessä sopien, omissa jutuissamme.

Kun unelmat jatkavat toteutumistaan

Sisälläni kuplii.
Jos olisin hymiö whatsapp-viestissä, olisin ehdottomasti se tyyppi, joka soittaa juhlapilliä tötterö päässään. Nyt, kun nimetkin ovat paperissa, on tuleva varmaa.
Sormia syyhyttää. Mitenköhän sen oikein muotoilisin, sillä haluan sanoa sen juuri oikein. Tämä ei onneksi ole unta! Se, mistä ja millaisesta elämästä olemme haaveilleet, on ihan oikeasti toteutumassa!
Me muutamme omakotitaloon!

Tästä se lähti jo pari viikkoa sitten!

Tuntuu oikeastaan vain uskomattomalta. Olen leijaillut pilvissä jo hyvän aikaa (siis pari viikkoa), ja tänään, kun nimet ovat vihdoin paperissa, se on ihan oikeasti toteutumassa. Mielessäni sinkoilee ja poukkoilee kasapäin ajatuksia, haaveita, arkijuttuja, juhlahetkiä ja kaikkea maan ja taivaan väliltä, mitä tuleva elämänmuutos tulee tarkoittamaan. Lyhyesti ajateltuna jo pelkästään se, että voimme vaikka istua aamupalapöydässä koko perhe ja katsoa ulos omalle pihalle tiivistää sen kaiken. Perhearki omassa kodissa.

Olen aina haaveillut elämästä omakotitalossa, mieluummin maalla. Ihan maaseutua ei tässä tule toteutumaan, mutta meidän elämäntilanteeseemme nähden aivan täydellistä muuten. Talokauppoihin on sisältynyt vuosien etsintää, pohdintoja asuinpaikoista, asumismuodosta ja ylipäänsä koko projektista. On käyty katsomassa taloja, asuntoja ja jopa tontteja monissa eri kunnissa ja jossain kohdin on lähipiirissäkin ehkä kuiskittu, että eikö meille kelpaa mikään. Olihan noita tosi hyviä taloja paljonkin, toimivia ratkaisuja ja sopivia vaihtoehtoja, mutta jokin puuttui. Ja se Jokin tuli vastaan heti, kun astuimme sisään tulevaan kotiimme. Rauha.

Tuntuu huimalta ajatella, että kaikkea ei tarvitse tehdä heti ja saman tien. Meillä ei ole mihinkään kiire.
Voimme rauhassa katsella kotia, miettiä, mitä tekisimme esimerkiksi makuuhuoneiden tapeteille tai mihin kasaisin lavakasvimaat. On päätä huimaavaa ja aivan superihanaa (heh, näitä superlatiivi-adjektiiveja, joita täynnä mieleni nyt on) huoahtaa, että meillä on koko elämä aikaa tutustua kotiimme, hyödyntää sitä, elää ihanaa elämää siellä ja nauttia myös sen ympärillä olevista asioista.
Ja mikä ihan parasta: tehdä se kaikki Huldan kanssa.
Sehän se onkin se sydäntä sykähdyttävä ajatus: tästä kaikesta olen haaveillut ja nyt se on toteutumassa! Ilman Huldaa ei omakotitalossa asuminen olisi tuntunut näin täydelliseltä.
Voiko jotain näin ihanaa olla!!
Jotenkin haluaisin uskoa myös siihen, että se kolmas makuuhuone ei tule jäämään vain vierashuoneeksi, vaan sen jonain päivänä sen saa sisustaa Huldan pikkusiskolle tai -veljelle sopivaksi.

Eikä. En ehkä kestä. Olen ihan älyttömän onnellinen.