perjantai 27. huhtikuuta 2018

Reissun päällä

Uskomatonta, mutta totta - reilun 24 tunnin kotimatka Wienistä alkaa olla loppumetreillään. Ihan kuin olisin tullut jostain kauempaa! Sain juuri viettää rakkaan ystäväni kanssa lopulta viidettä päivää tuossa suklaan, kahvin ja musiikin kaupungissa. Alkuperäinen toiveemme oli päästä aurinkoon ja lämpöiseen, mutta lopulta sekin pääsi toteutumaan lämpötilan hivellessä 28 astetta.


Matka itsessään meni hyvin, mutta huomasin tavallisen reissuvointini olevan tipotiessään. Nyt väsymys iski nopeammin, vaikka toki osansa oli myös monen edeltävän viikon sekä reissussa nukutuilla huonoilla öillä. Onneksi varsinainen etova olo ei iskenyt, vaan pretzeleillä sai hyvin pidettyä sen loitolla.


Nähtävyyksien, kuten Schönbrunnin linnan, Karlsplatzin, erilaisten kirkkojen ja patsaiden lisäksi kävimme myös muun muassa Hundertwasserin taidenäyttelyssä (Kunst Haus Wien) ja taloa katsomassa sekä Praterin puistossa ja vanhassa maailmanpyörässä. Sacherkakkua tuli toki maisteltua sekä Mariahilferstraßen kauppoja katseltua. Hauskaa oli jälleen kerran ja juttelu alkoi siitä, kun reissu alkoi ja päättyi heippoihin. Yllätyskäänne tosin koitti lähtöiltana, kun meille selvisi lentokentällä, ettei koneessa ole riittävästi paikkoja. En oikein ymmärrä ylibuukkausajatusta, mutta eihän siinä voinut, kuin jäädä odottamaan, jos joku vaikka unohtaisi -lähtöselvityksestä huolimatta- tulla. Pienethän siinä olivat mahdollisuudet, joten ei auttanut kuin niellä tilanne ja ajatella, että kaikki järjestyy. Ja kyllähän ne järjestyivätkin, vaikka ensin meille väitti kiven kovaan eräs töykeä virkailija, että me emme todellakaan pääse koneeseen, joutuisimme lentokenttähotelliin ja lisäksi maksamaan siitä 250e per henkilö. Tämän kuulimme molemmat, ja vielä tarkistin sen uudemman kerran, sillä niin uskomattomalta se kuulosti. Tunteja myöhemmin avasimme kuitenkin hotellihuoneen oven helpottuneina. Meille järjestettiin kaikki, eikä kuluja tulisi. Pääsimme syömään sekä illallista että aamupalaa. Uusi kotimatkan lento järjestyi myös, mutta koska omat bussiyhteyteni kotiini ovat nykyään kovin vähäiset, teen edelleen matkaa. Väsymys painaa jo, ja väsyneenä järkeilyyn ei aina tarpeeksi topakasti kykene, vaan tunteet meinaavat ottaa valtaa.


Tilanne alkoi itseasiassa jo sunnuntaina, joka ajankohdallisesti oli todella huono. Vähän samanlainen tapahtui reissussa keskiviikkona, torstaina sekä nyt tänään perjantaina. Tuli jonkinlaista vuotoa, joskin järkeilyn perusteella harmittomalta vaikuttavaa. Mutta koska tätä ei ole ollut aiemmin, niin olen singonnut jo sunnuntaina pois vauvakuplasta. Välillä yksittäinen kyynel valahtaa silmäkulmasta surun päästessä valtaan. En oikeastaan panikoi, mutta ei tämä varsinaisesti luo turvallisuuden tunnettakaan. Soitin keskiviikkona neuvolaankin, vaikka sanoin ymmärtäväni, ettei minun ollessa Wienissä voi tilanteelle tehdä mitään. Kyselin terkalta, että ymmärtääkseni tämä voi olla harmitontakin. Tätä en koskaan kuullut, vaan ennemmin terkka sanoi, että voihan se olla myös vaarallista.


Tuntuu, että kukaan ei ota minua tosissaan, joten en haluaisi käydä päivystyksessä. Olen reissun aikana alkanut kallistua siihen, että voisin käydä yksityisellä lääkärillä. Yritän ajatella järkeilemällä ja miettimällä monia harmittomia syitä, sillä en usko vuodon sellaisenaan olevan vaarallista. Mutta kun en tiedä.

lauantai 21. huhtikuuta 2018

Humpsahdus vauvakuplaan

Se tapahtui vihdoin. Suorastaan humpsahdin vauvakuplaan, johon olin luullut pääseväni jo heti raskaudesta kuultuani. Ei haittaa, vaikka tässä vähän kesti, kunhan se tapahtui! Nyt siis seuraa vaaleanpunaista tekstiä.
Eilinen ultra ja vauvan touhuilujen näkeminen olivat käänteentekeviä hetkiä.
Mietin vauvaa päivin ja öin. En meinannut saada nukahdettua illalla miettiessäni synnytystä ja ensimmäistä ihokontaktia, päiviä sairaalassa ja arkea kotona. Mietin rattaiden hankkimista, organisointia asunnossamme, omakotitalohaaveita, sormiruokailua, vaatteita, vauvan hymyä, sylittelyjä ja hellittelyjä. Heräsin kello 4:20 ja ajatukseni siirtyivät välittömästi vauvaan. Hänen kuvansa odottivat keittiön pöydällä kukkien lähellä kömpiessäni aamupalan laittoon. Siellä hän heilutteli pikkuruisella kädellään.
Ihmettelin "yhtäkkiä" kasvanutta vatsaani. ("Ei se nyt ihan yhtäkkiä ole tullut," oli mieheni sanonut. "No ei, mutta nyt se näyttää enemmän joltain muulta kuin siltä, että olisin syönyt tavallista enemmän.") Saattaisin pian alkaa tarvitsemaan äitiyshousuja. Mistähän edes löydän työhousut työpaikan liinavaatevarastosta?
Tajusin, että vauva tulee olemaan usein kuvauksen kohteena.
Huomasin, että minustahan tulee äiti, ja olen osa äitejä ja voin mennä vauvan kanssa äiti-lapsipiiriin.
Nauroin eilen miehelle varoituksen sanaa, että vauvan synnyttyä saatan itkeä varmaan ensimmäiset pari viikkoa, ihan vain onnellisuudesta. Eilisiltanakin vain itketti koko tilanne sekä pienet tulevat tilanteet. Ajatella, jo tänä vuonna vietämme perhejoulua!
Illalla toivotin hyvää yötä myös Idulle. Tänään lähetin miehelle viestin töihin, että me rakastamme häntä.
Liikuntaa mietin jälleen käytyäni salilla. Täytyisi perehtyä kunnolla, missä vaiheessa olisi tehtävä muutoksia ohjelmattomaan salipuuhailuun. Lisäksi aion tehdä selväksi ylisuojelevalle isälleni, että ei Itu tipahda mihinkään, vaikka pyöräilisin jonkin verran.
Listojen puuhailu alkoi tänään kirjoitellessani ylös asioita, joita tulisi saada tehtyä ennen vauvan tuloa. Vauvan tarvikevalmistelut tulevat olemaan omassa listassaan, nyt kirjasin ylös kaikkia muita asioita. Laita valokuvat kansioon (kesken jäänyt ja unohtunut projekti vuodelta 2013), vie tavarat kirppikselle (ylijääneet toissasyksyn kirppispöydältäni), siivoa varasto (ikuisuusprojekti). Ihan "pikkujuttuja", siis. :D
Huomaan oloni muutenkin muuttuneen, tai sitten se on vain tämä "kuplaan" pääseminen. Tiskikoneemme hajosi toissapäivänä, ja eilen mieheni kävi tilaamassa uuden. Se tulee luultavasti vasta maanantaina, mutta minä hihkuin eilen päästessäni tiskaamaan. Mikäänhän ei estä tiskaamasta normaalistikin, mutta jotenkin tiskikoneen helppouteen aina kallistuu. Mikähän siinäkin on, että tiskaaminen muistuttaa lämpimästi sekä mökkikesiä että opiskeluvuosia. Nyt suurin piirtein keksin mitä tahansa voidakseni tiskata. Niin kauan, kun tiskiä kaipaavia astioita ei ole enempää, heilun imurin kanssa ja koira pakenee minua ja hurinaa. Illalla olisi tarkoitus mennä vaihtamaan autoomme renkaat, joten katsotaan, missä vaiheessa tarmon puuskani tekee tenän.
Heh, taitaa tällä kuplassa olemisella olla melkoisen höpsäyttävä vaikutus.


perjantai 20. huhtikuuta 2018

Jokin käsittämätön rakkaus

En oikeastaan jännittänyt sitä, ennen kuin vasta yövuoron viimeisinä tunteina. Mietin hoitamiani lapsia, kaikilla erilaiset taustat, lähtökohdat, terveys ja tulevaisuus. Sitten iski pieni muotoinen pelko: mitä, jos meidän lapsellamme on jotain erityistä? Millainen lapsemme tulee olemaan?

Työvuoro päättyi aikanaan, hymy leveni levenemistään, askel keveni ja huikkasin: "Moikka! Mä lähden tästä... lomalle!"
Sitten pyrähdin pukuhuoneelle vaihtamaan työvaatteet omiini, kävin noutamassa mieheni pääaulasta ja marssitin meidät vähän turhankin ripeästi äitiyspoliklinikalle. Esitin urheaa ja sellaista, ettei minua jännitä. Jäin taatusti kiinni höpöttäessäni levottomasti milloin eilen hajonneesta tiskikoneesta, milloin yövuoron aikana loppuneesta hirvittävästä päänsärystä, milloin töistä. Mies vilkuili kelloa ja pohti, miksi meitä aina odotutetaan. Sitten nimemme kutsuttiin ja pomppasin salamana ylös.


Alkuhaastattelun jälkeen sain käydä tutkimuspöydälle kätilön ultrattavaksi. Tovin kuluttua ultraäänilaitekin suostui yhteistyöhön ja oli aika lähteä tutkimaan, mitä Itu puuhaili.
Ja Itupa puuhaili! Kätilöä oikein nauratti, millainen väkkärä ja pyryharakka tuolla kohdussani oikein seikkaili. Jo heilutteli käsiään, pyöri ja hyöri, käänsi päänsä pois, poikkoili miten sattui. Sen, mitä tässä vaiheessa (rv 12+4) pystyi näkemään, tarkistettiin aivot, rakenne, sydän, virtsarakko ja pituus. Lopuksi myös niskapoimu.
Aivan aluksi olin hiukan - yövuoron tokkuraisin silmin, eh - järkyttynyt siitä, millaiselta alienilta Itu oikein näytti, vaikka toki silmät olivatkin sikiölle oikeassa paikassa ja niin edelleen. Seurasin herkeämättä ruudulta, kuinka Itu tuntui pyörivän tarkoituksella yrittäen välttää "kameraa" kätilön selostaessa meille koko ajan, mikä mikäkin osa ja väri on. Ja niin hän alkoi olla hän.
Itkuhan siinä pääsi. Hän on siinä.
Käynnin lopuksi kätilö syötti ultraamansa tiedot ohjelmaan, jossa oli myös ikäni, verinäytetulokseni ja muutama muu tekijä. Riski kromosomihäiriöön osoittautui matalaksi.
Kiitimme ja lähdimme mukanamme nippu kuvia temppuilevasta ja kättään (5 sormea!!!) heiluttelevasta Idusta. Mies oli yhtä hymyä. Minua itketti, mutta vain ja ainoastaan siitä onnen ja rakkauden huumasta, joka humahti minuun nähtyäni hänet, joka pitää jumppatuokioitaan kohdussani.
"On tullut ihan äitiinsä! Yhtä levoton," mies naurahti ja sai minutkin hihittämään.
Sitten istuimme alas ihailemaan kuvia. Otimme molemmat niistä kuvia, sillä olin kuullut, etteivät nuo ultrakuvat säily kovin kauan. Lähetin vanhemmilleni kuvan suurennetusta heiluttavasta kädestä. Mies lähetti kuvan äidilleen. Oli jo korkea aika saada uutinen hänenkin ja heidän puolen suvun tietoon.


Ja nyt olen kotona. Aamupuurot on syöty, pitäisi mennä nukkumaan. Olin yövuorossa, yritän muistutella itseäni. Ei Itu mihinkään katoa.
Hän on minussa turvassa.
Hellin vielä ajatusta: meistä tulee perhe.

keskiviikko 18. huhtikuuta 2018

Välietapeilla on merkitystä

Kuten elämässä yleensä, myös tämän raskauden aikana tietyt välietapit loistavat mielessä valopilkkuina. On polikäynnit yksi kerrallaan, jännittäminen hoitojen etenemisestä, punktiopäivä, tulosten odottaminen, siirto ja sitten onnistumisen miettiminen. Sain kuulla sairaalaan jouduttuani olevani raskaana. Olo oli omituinen. Ihanko totta? Oikeasti? Voiko tätä uskoa todeksi? Mitä seuraavaksi? Koitti viikkojen päästä varhaisultra, sitten neuvola ja... pitkään on tuntunut, ettei ole mitään muuta, kuin omat odottelut, viikkojen täyttymiset ja mietteet. On jopa tuntunut siltä, että olemmeko edes "uskottavia" tai "riittävän raskaana", sillä välillä hormonien värittämien tunteiden keskellä on tuntunut todella yksinäiseltä. Tilanteesta on ollut vaikea puhua, lausua jopa sanaa "raskaus" tai puhua "vauvasta". Puhun ennemminkin meidän "uutisesta" tai "tilanteesta". Joka taholta tulee viestiä, että raskaus on vasta niin alussa, ja että kukaan ei oikein halua ottaa koppia. Ymmärrän senkin, että tässä vaiheessa ei useinkaan "tapahdu mitään", ja paljon saa vain yrittää pärjäillä olonsa kanssa ja toivoa parasta.

Mutta jospa se tästä!
Maanantaina pyörähti käyntiin sekä 13. raskausviikko (rv 12+0) eli toinen kolmannes! Eilen pistin myös viimeisen Klexanen! Pieni askel kokonaisuudessa, mutta suuri askel minulle! Siirron jälkeisiä joitakin piinapäiviä lukuunottamatta olen lähes kellon tarkasti pistänyt jonkinlaista lääkettä itseeni tammikuun puolivälistä lähtien, joten tämä tuntuu hienolta!
Emmekä oikeasti ole "yksin", vaikka viikko sitten ensimmäisenä panikointipäivänä tunsin niin. Meillä on perjantaina tulossa niskapoimu-ultraäänitutkimus, ja silloin tulemme kuulemaan Idun sydämen lyönnit ensimmäistä kertaa. Odotan sitä kovasti, mutta tutkimukseen tuntuu silti olevan vielä todella pitkä aika, sillä tulevien työntäyteisten öiden lisäksi päiviäni täyttää muutamat menot.

Yöt itseasiassa jännittävät oloni puolesta, ja olenkin yrittänyt saada vaihdettua niitä kollegojen kanssa siinä onnistumatta. Työt ja jonkinlainen stressi tulevat uniin, ja viime yönkin olen ollut töissä koko yön. Jännitän myös sitä, kuinka kauan menee, että toivun valvomisesta ja vuorokausirytmin sekoittamisesta. Maanantaina olen lähdössä reissuun, joten olisi mukava olla potematta mitään huonoja oloja.

Raskausajan olen käynyt läpi melkoista tunnemyräkkää, joista suurin osa on yllättänyt minut täysin. On tuntunut jopa huonolta ihmiseltä tunteistani ja ajatuksistani. Olenkin iloinen, että neuvolan terveydenhoitaja oli napannut kiinni jostain lauseestani ja ehdottanut psykologin tapaamista. En ole huolissani itsestäni, ja saan mielestäni hyvin jäsenneltyäni ajatuksiani kirjoittaen omaan päiväkirjaani, miettimällä, puhumalla ja muilla keinoin, mutta ajattelen ammattilaisen kanssa keskustelemisen olevan varmasti hyvä asia. Tänään onkin ensimmäinen tapaaminen, joka on varmasti mielenkiintoista. Harmillisesti vain olen vain alkanut taas heräilemään työunien jälkeen kello 5, ja tokkuraisuus vie kyllä voimia.


Harmia on myös ollut. Eräs henkilö lähipiiristäni oli kirjoittanut Facebookiin abortin ylistämisjuttuja niihin aikoihin, kun oli kuullut vauvasta. Vaikea arvata, mihin teksti on viitannut. Näin lyhyesti mainittuna asia ei ehkä kuulosta miltään, mutta tapaus on vain yksi tämän henkilön tempauksista ja osa suurempaa kontekstia ja sai minut eilen todella surulliseksi asiasta. Kyseisen henkilön mielipiteistä ei tarvitse välittää yhtään, mutta koska kyse on lähipiiristä ja vaikuttaa myös muun muassa tuleviin perhejuhliin, niin asia saa suuremman mittakaavan. Voin sanoa suoraan, että mieheni oli eilen kyllä maailman paras aviomies sulkiessaan minut syliinsä ja napattuaan imurin kädestäni. Olin ihan väsynyt ja aikonut tehdä selvää koirankarvoista lattialla. Olen huono pyytämään häneltä apua, mutta nyt oli pakko. Ja mies halusi heti auttaa halattuaan minua ensin pitkään.

Paljon iloja, ehdottomasti. Monenlaiset muutkin prosessit ovat ilostuttaneet omassa elämässä, ja olen saanut käydä (valitettavan lyhyitä ajan puutteessa) mielenkiintoisia keskusteluja eri ystävieni ja mieheni kanssa. Perjantai-aamuna loppuvat työt loman alun merkeissä on myös kovasti mielessä.
Lomaa on kyllä odotettu!


keskiviikko 11. huhtikuuta 2018

Ilmalentoja ja tartuntatautiepäilyjä

Jopa on kulunut 36 tuntia sisältänyt paljon vauhtia ja vaarallisia tilanteita.
Päivän sentään vietin leppoisasti metsässä koiran kanssa patikoidessa, ja vauhtia ei todellakaan siihen menoon kovalla tahdollakaan meinannut saada. Hyvä aikomus oli mennä eräälle laavulle, mutta muutaman sadan polven syvyisessä hangessa (ai miten niin tähän aikaan vuodesta??) tarpominen ja lunta täynnä olevat kengät saivat suunnan kääntymään. Jonkinlaiselle patikkaretkelle pääsimme, sillä metsässä riittää onneksi teitä ja reittejä.


Onnekseni sain nukuttua parisen tuntia ennen yövuoroon menoa, ja ne pari tuntia osoittautuivat kullan arvoisiksi. Jos hereillä ja tolkuissa pysyminen olivat aiemmin epäilyttäneet, niin tässä yövuorossa niistä ei ollut huolta. Yö nimittäin osoittautui sen verran hektiseksi, ettei tuoleja juuri kulutettu. Kyse oli itseasiassa hätätapauksesta, ja vaikka tilanteesta ja siihen liittyvistä olosuhteista, käänteistä ja lopputuloksista olemme saaneet onneksi jo saaneet keskustella ja tulemme varmasti jonkinlaisen laajemman debriefingin muodossa keskustelemaan, niin huolimatta turhautumisesta joitakin asioita kohtaan, olen erittäin hyvilläni päästyäni tuollaiseen tilanteeseen. Kuinka opettavaista! Oli myös kiva huomata pystyvänsä toimimaan entistä rauhallisemmin ja kylmähermoisemmin, vaikka olinkin toki vain yksi tekijä. Osa asioista oli sellaisia, joita en ollut aiemmin tehnyt, mutta hei, ohjeethan ovat sitä varten!
Aikanaan potilas pääsi siirtymään matkantekoon kohti jatkohoitopaikkaa ja minä totesin voivani vähän huonosti. Pakkohan siinä oli jo sanoa, ettei vakava tilanne aiheuttanut sitä, vaan ihan puhtaasti... no..että meille tulee vauva.
"Vau! Yön piristys!", totesi pari kollegaa ja halasi.
Vaikka pyrkimykseni onkin ollut tankata jotain parin tunnin välein, niin eihän siinä arteriasettejä ja intubaatiolääkkeitä valmistellessä ihan tule mieleen, että nytpä pidetään tauko. Että käyn syömässä.


Onneksi olo helpottui ajan myötä, tilanne rauhoittui ja oli aika vetää henkeä. Lähdin aikanaan palauttamaan tavaroita paikoilleen, myös kärryä, joka oli naapuriosastolta (entisellä osastollani💜), siellä, missä kaikki tapahtui. Työnsin rauhallisin askelin kärryä oikealle paikalleen, kun sen pyörät yhtäkkkä tarrasivat jonkinlaiseen teräksiseen "kynnykseen", ja hetken aikaa vedin tangoa kahden pyörän varassa yrittäen pysyä pystyssä ja kääntäessä kärryä takaisin aloilleen. Tajusin kuitenkin, että nyt lennettäisiin.
Komea ilmalentohan siitä koitti, pitkin täyttä pituutta. Jokin vaisto sai minut ottamaan vastaan polvilla ja kämmenillä ja makasin lattialla hetken aikaa ihan vain säikähdyksestä toipumassa. Kaikki kollegani ryntäsivät saman tien paikalle pelästyneenä. Totta kai he luulivat, että olin saanut iskun vatsaani. Yritin vakuutella maassa maatessani olevani kunnossa, ja pääseväni ylös kohta. Työkaverini koppasivat minut varovasti ylös ja kyselevät kovasti, ettenhän varmasti saanut iskua mahaani.
"Kaikki hyvin, kaikki hyvin," ihmettelin ja lähdin nilkuttamaan takaisin osastolleni.


Olihan sitä kuitenkin lähdettävä näytille päivystykseen työvuoron päätyttyä ihan vain työtapaturman vakuutusasioiden vuoksi. Notkuin odotusaulassa Kauniita ja Rohkeita horteessa vilkuillen, miehelleni tilannetta päivitellen, vettä välillä hörppien. Alkoi tässä jo nälkäkin tulla. Lopulta aikani koitti, lääkäri pyöritteli mustelmaisia raajojani, totesi, ettei mitään ollut rikki ja sanoi, että jos olisin saanut tällin vatsaan, niin sille ei oikeastaan voisi nyt mitään. Jos oireita alkaa tulla, niin sitten näytille.
Kävin vielä osastolla kääntymässä, ja apulaisosastonhoitaja oli kauhuissaan kellonajasta. Hän työnsi minut saman tien kahvihuoneeseen ja keitti minulle puuron, jotta jaksaisin ajaa vielä kotimatkan. Oli jo aikeissa lähteä viemään minua, mutta sille pistin stopin. Kyllä minä pärjäisin. Lopulta sain laitettua pään tyynyyn joskus klo 11:30 tienoilla. Että vähän pidempi yövuoro.


Lisämausteena yön vauhdikkaisiin tapahtumiin tuo saamani tieto, että omapotilaaltani on otettu näyte, joka tutkii tiettyä tautia. Sellaista tautia, jota kantavaa eivät raskaana olevat saa hoitaa, sillä mahdollisesta tartunnasta voisi olla vaaraa sikiölle. Olen melko hyvin onnistunut pitämään tunteeni aisoissa tämän lisäjännityksen tiimoilta, ja lohduttautua sillä, että olen ollut tarkka käsihygieniasta, ja vaikka en nyt ole aivan pussaillutkaan tätä lasta, niin hmm... ei kai se nyt niin vain hyppää minuun. Tulos testistä tulee kuitenkin vasta maanantaina, ja sitten on mahdollisten lisäselvitysten aika.


Nukuttuani muutaman hassun tunnin kömmin tokkuraisena ylös, otin termospullosta miehen aamulla keittämää kahvia (öh.. nam?) ja tein itselleni välipalaa. Otinpa pienen palan suklaajäätelöä. Suklaa auttaa aina. Olivatko yön tapahtumat totta? Ilmalennot ja kaikki? Laaja, kukertava mustelma oikeassa polven syrjässä ainakin todistaa, että jotain tavallisuudesta poikkeavaa tapahtui.

maanantai 9. huhtikuuta 2018

Ylireagoiva hormonihullu

Tuollainen olo minulla on vietettyäni tunnin puhelimessa.
Edellinen yö meni todella omituisesti. Nukuin vain muutaman tunnin, sillä erilaiset kylki- ja kohdun vihlonnat valvottivat monta tuntia,ja oloakin etoi. Kävin yöllä syömässäkin. Ja sitten taas hereille kello 5.Oloa ei yhtään helpottanut tieto tänään alkavista kahdesta yövuorosta.
Mies muistutti minua monta kertaa aamulla, että soittaisin töihin ja jäisin kotiin huilimaan.
Viestittelin joillekin ystäville voinnista, joka toisaalta helpottaa, mutta jättää minut - kuten missä tahansa muussakin neuvon kysymisessä - yksin: minun täytyy kuunnella omaa vointiani.
Tiedän, ettei kukaan voi sanoa puolestani, missä rajanveto töistä pois jäämiselle on, mutta vaikka pidänkin puoleni, niin tällaisessa asiassa olen vähän turhankin tunnollinen. Töihin menen, vaikka pää kainalossa.
Aioin soittaa neuvolaankin neuvoa kysyäkseni, mutta sitä ennen olo ehti jo mennä vieläkin oudommaksi; jomottavat selkä- ja vatsakivut saivat olon tärisemäänkin, ja tuijottelin lähinnä kelloa, että voisin soittaa neuvolaan.
Puhelinvastaajan viesti oli karu: tänään terveydenhoitajan soittoaikaa ei olisi.
Tähän päivään mennessä olin onnistunut tyynin mielin toteamaan monenlaisen tuntemuksen, vihlonnan ja kivun olevan normaalia, mutta nyt erilaiset pelot alkoivat saada valtaa. Tajusin, että tulisin romahtamaan totaalisesti, jos tämä raskaus menisi kesken. Niin ei saisi käydä.
Itkuhan siinä pääsi. Okei, osittain ehkä vähäisten yöunien johdosta, mutta pääsi kuitenkin.
Soitin osastonhoitajalle, ja mutisin itkuisena, etten uskalla tulla töihin. Ilmeisesti itku tehosi, sillä hän kehoitti suosiolla vain lepäämään nyt ja katsomaan tilanteen huomenna uudelleen. "Jos et kerran ole nukkunutkaan, niin ethän sä jaksa yövuoroa..."
Soitin sitten äitiyspolille, vaikka periaatteessa en ollut vielä edes heidän asiakkaansa, vasta aikaa ultraääneen odottamassa.Tyly hoitaja vastasi minulle, ettei asiani kuuluisi heille, sillä olin vasta niin alussa. "Jos oikein kovasti huolettaa, niin sitten neuvolaan tai yksityiselle lääkärille", hän neuvoi minua. Lupasi sentään katsoa uä-ajan, johon oli tehty varaus. Aika oli aivan surkea. Yövuoron jälkeinen aamu, kello 10, ei oloa ainakaan kohentanut.
Neuvolasta tuli puhelu. Ilmeisesti siellä oltiinkin töissä.
Keskustelin eri terveydenhoitajan kanssa kuin aiemmin, ja hän ei oikeastaan edes ymmärtänyt, mikä pulmani oli. Yritin selittää, että ei minulla ole ollut mitään hätää, mutta tänään olen ollut säikkynä jomottavista selkä- ja vatsakivuista. Miten tulisi toimia? Ovathan ne normaaleita?
Tässä kohtaa olin ehtinyt surffailla jo niin monessa numerossa ja tilanteessa, etten enää jaksanut olla reipas hoitaja, vaan kuulostin varmaan vain yliherkältä ja -varovaiselta ensikertaa raskaana olevalta... sekopäältä. Pääviesti, jonka terveydenhoitajalta sain, oli, että "raskauteenHAN kuuluu monenlaiset kivut ja säryt. Että mitähän nyt pitäisi oikein sanoa. Nyt varmaan päällimäisenä on hormoniryöppy. Haluaisitko keskustella psykologin kanssa?"
Sitten hän pohti, että yleensä yövuorot lopetetaan vasta (unohdin jo tarkat viikot) rv 28:n tienoilla. (En minä tarkoittanut, että ne pitäisi lopettaa heti paikalla!)
Jossain vaiheessa olin jo vähän tympääntynytkin terveydenhoitajaan, joka tuntui todella pitävän minua ylireagoivana hormonihulluna ja hänen aikansa tuhlaajana.
Ärsytti se, että edes soitin sinne.
Ärsytti, että en pystynyt pitämään itseäni koossa, vaan märisin ties kuinka monelle eri taholle.
Ärsytti, että vaikka tavallaan pystyn ajattelemaan asiat järjen valossa, niin enhän minä silti kaikkea tiedä. En ole ikinä ollut aiemmin raskaana.
Ärsyttää, että asiat eivät ole sujuneet, vaan joudun onkimaan lähes kaiken itse tietooni. Koska neuvolasta oli unohdettu tehdä lähete äitiyspolille ultraäänitutkimukseen, tuotti sen ajankin vaihtaminen tänään melkoista päänvaivaa hoitajalle. Puhelu sisälsi myös tokaisun "tuo aika menee sitten melko myöhälle, mutta se on sitten sinun vastuullasi". Kaikeksi onneksi sain ihan kelpo-ajan, joskin sekin on melko outo, eikä kovin ihanteellinen. Olisi ollut kivempi nähdä Itu ihan hereillä, eikä suoraan yövuoron jälkeen klo 7:45.

Jotenkin harmittaa, että juuri, kun olin jo hiukan ollut pääsemässä mielenkin kanssa mukaan tähän touhuun, niin yhtäkkiä huomaan vain ajattelevani itseäni turhasta ylireagoivana ja hormoneista sekaisin olevana tytönheitukkana.

(Toisaalta jälleen kerran oivia ammatillisia huomioita: sillä on todella isoa painoarvoa, millä kohtaa puhelimessa neuvoa kysyvän asiakkaan. Tekeekö hänelle tunteen naurunalaisuudesta vai turvallisuudesta ja luottavaisuudesta, vaikka lopputulos muuten olisikin sama.)

(Tänään rv 11+0!)

torstai 5. huhtikuuta 2018

Ruokapohdiskeluja ja liikunnan iloja

Mies totesi tänään lounaspöydässä "ainakin yhdestä hyvästä puolesta tässä raskaudessa".
(Tietenkin tässä on paljon hyvää!!!)
"Kerrankin näkee sun syövän vaikka mitä ilman kieltoja ja rajoituksia."
Toteamus nauratti. Kai se oli minustakin oikeastaan aika hauskaa, sillä toisaalta vuosikausien rutiininomainen terveellisten ruokien suosiminen ja päivästä toiseen toistuvat aamu- ja iltapalat olivat alkaneet kyllästyttämään. Olen tosin nyt yrittänyt sulkea silmäni eri raskausoppaiden kehotuksista syödä kahden edestä terveellisesti. (Edelleenkin välihuomautus, että todennäköisesti syön edelleen yleisellä mittakaavalla, ja haluan syödäkin, terveellisesti, mutta nykyiset ruokailutapani ovat melko lailla muuttuneet totutusta.) Nyt joudun ja toisaalta saan syödä sitä, mitä tekee mieli, ehkäisen etovaa oloa ja millä voin hyvin. Totta kai huomioin vältettävät ruoka-aineet kuten tuorejuustot ja inkiväärin. Sinänsä koen olevani nyt rennompi kuin aiempina vuosina, jolloin laskurit päässäni ovat raksuttaneet.

Mutta toisaalta oloni on ollut melko mainio viime päivinä. Onneksi, sillä olen saanut olla kolme päivää vapaalla! Olen ollut melko epäsosiaalisella tuulella, tavallaan, ja enemmänkin kaivannut vain ulkoilemaan ja liikkumaan. Näitä olen päässytkin tekemään kera erinäisten vastoinkäymisten tai huvittavuuksien - riippuen katsantokannasta. Eniten kaipasin uusimaan pitkäperjantaista hiihtoretkeä, mutta toistaiseksi pääsin vain ensin nauramaan ensimmäistä yritystäni ja seuraavaksi kiukkuamaan uusintakerran pieleen menemistä. No, iloja löytyi onneksi kuitenkin. Ensin tosiaan - kiitos maanantaisen lumimyräkän - hiihtäminen tuli mieleen pelkistä varusteistani. Muutoin koko aktiviteetti oli jotain lumikenkäilyn, lumen tamppaamisen ja eteenpäin nykimisen sekoitusta. Tulipahan tuollainenkin koettua.




Seuraavana päivänä ei enää naurattanut, kun edellä luetellun lisäksi repun hihnassa kiskoi myös vilkas koira. Lopulta päätin, että me emme todellakaan aio rämpiä täällä erästä saarta ympäri. Niinpä irrotin sukset jaloistani, asetuin suojaisalle paikalle toisen saaren kupeeseen ja kaivoin repusta kuksan ja kahvia. Ainakin olisi kaunis päivä eväsretkelle! Sitten kannoin sukset takaisin autolle kokonaista kilometrin matkan. Ajoin kotiin ja myöhemmin kunnon laduille hiihtämään.


Tänään, sään ollessa keväisen märkä ja sateinen, lähdin uimaan! Ehkä edellisen päivän (tässä mainitsemattomat) tietyt ihmissuhdekuviot ja niiden selvittelyhankaluudet antoivat sen verran puhtia, että mikäli aikaa vain olisi ollut, saattaisin uida altaassa vieläkin. En mennyt turhautumisen voimalla, vaan ihan vaan nautin. Nauratti, kuinka uimareissun jälkeen oli vain käytävä ostamassa irtokarkkeja. Ikään kuin nostalgiamielessä, sillä lapsena tehdyillä koulun uimareissuilla sai ostaa irtokarkkeja. "Markalla liitulakuja. 50 pennillä aakkosia." Toisekseen, mies oli ostanut aamulla karkkia kaupassa käytyään, ja olin ollut hiukan pettynyt (no en oikeasti): ei oikeastaan yhtään suklaata! Nytpä valitsin omanlaiseni pussin, josta tiedän riittävän syötävää kuukaudeksi. Olen ehkä vähän huono syömään karkkia isoja määriä. Tai ainakin kuvittelen, että minun on piilotettava pussi mieheltäni. 😉