Koukussa

Tuntuu, että melkoisia mullistuksia on tullut käytyä viime aikoina läpi. On ollut niin hyviä aaltoja kuin "huonoja". Haluan kuitenkin uskoa, että myös nuo "huonot" johtavat johonkin hyvään.

Olen ollut melkoisen väsynyt. Huomaan, että olen täyttänyt elämäni vähän liian monella jutulla. Osa suoraan sanottuna myös sen vuoksi, ettei tarvitsisi pysähtyä miettimään lapsettomuuta. Suurin osa niistä on ihan täyttä iloa ja onnea, ihania asioita. Mutta eräänlainen hulina on kieltämättä jatkunut jo melko pitkään, eikä ilo kaikista ihanista asioista välttämättä ole enää niin suurta. Osakin on vain "ihan kivoja". Alan väsyä. Olen onnistunut sitouttamaan itseäni moneen juttuun mukaan, mikä on ollut lähinnä omasta aloitteestani kiinni, ja nyt käyn läpi seurauksia. Kiltin tytön luonteisesti haluaisin olla kaikessa tunnollinen ja tehdä hyvin ja loppuun asti. (Ja silloin (siis yleensä), kun se ei onnistu, niin poden tunnontuskia tai huonommuutta) Olen joutunut viime päivinä käsittelemään sellaisia tunteita ja ajatuksia, että jos vain lähtisin osasta jutuista. Ajatus on tuntunut inhottavalta. En haluaisi olla epäluotettava ja petturi. En haluaisi vain räpeltää vähän jossain ja liueta sitten paikalle jättäen jäljelle jääville ison sotkun. Haluan pystyä onnistumaan ja auttamaan.

Mutta jos vaakakupissa painaa oma rakas mieheni sekä koti- ja luontoasiat, niin kumman oikein valitsen? Sen, jossa osallistun ja itseni väsyttäen yritän olla hyödyksi saamatta itse varsinaisesti mitään vai sen, jossa voin rauhoittua, nauttia, levätä ja antaa aikaa kaikkein tärkeimmälle?
Näin aseteltuna kysymys on aivan hullunkurinen. Silti olen joutunut käymään asiaa perinpohjin läpi. Miten voin lähteä, lopettaa? Petänkö muut? Poltanko siltoja takanani? Voinko enää ikinä mennä näiden ihmisten luo?

Metsäretkellä <3

Vastauksen olen tiennyt jo alusta lähtien. Tiedän, mitä pitää tehdä. Silti olen kaivannut rohkaisua. Olen onneksi saanut jutella ystävilleni, jotka ovat ihanasti kannustaneet ja rohkaisseet kuuntelemaan omaa sydäntään. Heille iso kiitos. 💓

Kummallisesti tuollaisten asioiden käsitteleminen ja oman väsymyksen myöntäminen on väsyttänyt entisestään. Silloin onkin ollut ihanaa, kun yövuoroa edeltävä päivä mahdollisti rennosti ottamisen. Elän tällä hetkellä suuressa inspiraation aallossa. Olen saanut kokea jälleen sitä samaa suurta inspiraatiota, joka vie mennessään niin, että ajankulu unohtuu täysin. Käsitöiden tekemisen ilo on palannut. Joskus nuorena saatoin koko päivän suunnitella koulussa kaavoja tai ideoita jollekin, ja päästyäni kotiin ryhdyin kiireen vilkkaa hommiin pakertaen sen parissa yömyöhälle. Mitä luomisen iloa! En sano olleeni mikään huippu, mutta tuosta ilosta mielelläni kerron. Ja nyt, oltuani muutaman kerran mukanani nuorten naisten kässäilloissa olen saanut kokea jälleen tuota samaa iloa ja intoa, jota joskus aiemmin koin. Sitten se iski oikein kunnolla! Työn takana olikin päättää, mihin työhön ryhtyä, mutta lopulta sain haalittua sekä ohjeen että kauniita lankoja.

Tiisaina, ennen yövuoroon menoa, päätin mennä aamulla "hetkeksi" omaan kuplaani. Luin tärkeintä kirjaa Raamattua saaden sieltä oikein puhuttelevia paikkoja ja rohkaisevia jakeita. Taustalla soi ylistysmusiikki pianolla soitettuna. Ja niin aloitin silmukoiden luomisen. Mielenrauhaa parhaimmillaan.
("Hetkeksi" tarkoittikin tässä kohtaa sitä, että 14:30 oli jo pakko riistää puikot käsistäni, sillä oli aika mennä lenkille ja muutenkin jaloittelemaan.)

No, tällä hetkellä odotan siis tapaavani erään henkilön, jolle voin kertoa ajatuksistani ja väsymyksestäni. Olen myös purkanut kirjoneuletyöni nyt kahdesti, sillä olen tullut huomanneet noin 15 cm alempana olevan virheen. Okei, ekalla kerralla napakka käsialani olikin liian tiukkaa. Olen ajatellut, että jos haluan tehdä kirjoneulesukat, niin minähän teen ne kunnolla ja samalla opettelen.
Mummo oli kuulemma samanlainen. Jos oli tullut tehtyä virhe, uusiksi vaan. Hyvä me, minä ja mummo!💓

Ai niin! Elämässä on ja pitääkin olla väriä! Vanhat taulut on taas ripustettu keittiöön, ja on taas ihanaa, kun valkoinen saa väistyä. Juuri niin, kuin se on minulla ennenkin ollut. Elämässä pitää olla väriä!💓 T. Nimensä Sateenkaareksi vaihtaneensa 5-vuotiaana ilmoittanut

Elämä voittaa

Valoa alkaa jostain raosta jo pilkistämään, eivätkä kyyneleet ole enää nousseet silmiin muutamaan päivään. Tuntuu, kuin olisin pääsemässä taas jaloilleni.
Tilanne on vaikuttanut samalta, kuin keväällä. Silloin ensimmäinen ovulaation induktio toimi liikaa, joten kierron samoihin aikoihin sain tietää, että irrotuspiikkiä ei pistetä, seuraavaksi tulee välikierto sekä kesätauko. Näiden lisäksi tuli vielä kielto harrastaa rankkaa liikuntaa painavien munasarjojen vuoksi. Menin ihan kierroksille. En nukkunut, tein pitkän työviikon ja pyöräilin monta kertaa viikossa 40 kilometria. Kerran jopa ennen koulutukseen menemistä. Sitten sain tasattua oloni ja päätin, että en todellakaan ala tuijotamaan vain elokuuta, vaan tässä on koko kesä aikaa tehdä vaikka mitä. Nyt, kun on mahdollisuus ja vielä, kun pystyy! Jollain lailla pistin vaihteen aika kovalle, ja iloitsin elämästä täysillä. Vihdoinkin elämä oli alkanut olemaan täällä päin sitä, mistä olin haaveillut! Kuin opiskelukaupungissani, mutta tällä kertaa mikään syömishäiriöpeikkokaan ei voisi varjostaa sosiaalista ja aktiivista elämääni.

Nyt liikuntakieltoa ja "ehkäisypakkoa" ei ole tullut, mutta silti tuntuu, että tässä taas odotellaan puoli vuotta. Tällä kertaa olin ensin lamaantunut, kaikki tuntui yhdentekevältä ja turhalta. En vain pystynyt näkemään, että mitä muka tekisin tällä välin. Kierrosten purut liikuntaan jouduin jättämään kipeän olon ja flunssan vuoksi väliin, mutta sitä tarmokkammin lähdin täyttämään kalenteriani. Tuntui oudolta, ettei oikein kotona ollut hyvä olla, mutta töihinkään en olisi halunut mennä. Silti olin töissä valmis taipumaan melko... rankkoihinkin työvuoronvaihtoihin. Yövuorojen välissä ja jälkeen pidin kuitenkin kiinni aiemmista suunnitelmista, joten miniunien jälkeen puuhailin lähes minuuttiaikataululla.

Mutta jo keskiviikkona aloin huomaamaan: alan nähdä jo hieman värejä. Aamuvuoro oli hurjan kiireinen, ja yövuoroon lupautuminen mietitytti. Mutta kaikki meni hyvin. Työ piti touhukkuudessaan hyvin hereillä ja sain hoidettua potilaani hyvin. Öiden välissä kävin höpinälenkillä hyvän ystäväni kanssa, jonka olen tuntenut pienestä pitäen. Nyt pohjoisesta lomalla ollessaan saimme upean tilaisuuden kävellä tuntitolkulla ja höpötellä vain, jakaa elämää, purkaa oloa. Miten puhdistavaa. Olo oli energisempi taas.

Eilen nukuin miniunet, leivoin kuppikakkuja ja lähdin ystävänpäiväteemaiseen kässäiltaan. Halusimme ystäväni kanssa järjestää teemaillan, jota varten olimme hankkineet erilaisia söpöjä somisteita ja järjestäneet pientä ohjelmaa. Olipa meillä herkkuja! Puikkojen kilinän lomassa juteltiin ja tutustuttiin. Olimme pyytäneet jokaista tuomaan mukanaan pienen itseen liittyvän esineen. Esine vuorollaan arvattiin, kenen se voisi olla ja miksi. Lopuksi esineen tuonut sai kertoa siitä sekä itsestään. Oli mukava kuulla jotain lisää muista ihmisistä sekä uppoutua erilaisista aiheista risteileviin keskusteluihin. "Hei mulla on ihan sama!", "Mä niin tiedän ton tunteen!". Elämän vertaistukea parhaimmillaan.

Ja kun olin ajelemassa kotiin silmät ihan ristissä (3 tuntia yövuoron jälkeen unta ei ehkä anna riittävästi virtaa myöhään yöhön asti.. :D) oli olo ennen kaikkea huojentunut sekä innostunut. Tuntui, että olin taas pääsemässä jaloilleni. Nyt vain elämään kiinni, kun vielä pystyy ja on mahdollista.



Pieniä oivalluksia, joista olen tällä viikolla iloinnut:
- tulppaanit
- pianonsoitto
- ruoanlaitto ja ylipäätään se, että teen jotain kotimme eteen. Toissapäiväisestä ruoasta olen etenkin oikein iloinen.
- ystävien tapaaminen
- luonto ja retkeily
- liikunta
- nauru
- viestit ystävien kanssa
- työ (tosin siinäkin tulee raja vastaan, kuten nyt. Oikein mielelläni jäin vapaille...)
- erilaiset suunnitelmat ja ideat tekemisistä
- tulevat sosiaaliset jutut, kuten ensi viikon brunssi ystävien kesken

Jonossa.

Kävin tänään polilla, vaikka oikeastaan jo tiesinkin, mitä tulee tapahtumaan. Silti suretti.
Lääkäri oli kovin ymmällään tilanteesta, ja häntäkin näytti harmittavan.
"No, olisikohan tämä hoitomuoto nyt katsottu", hän tuumi.
Ja niin hän laittoi meidät jonoon. IVF-jonoon.

Suunnittelukäynti yhdessä miehen kanssa olisi huhti-toukokuussa ja itse hoito alkaisi suunnilleen syyskuussa. Sinä aikana voisin syödä lääkettä, joka pitää yllä kuukautiskiertoa (Femoston), eikä kohdun limakalvo pääsisi ohenemaan liikaa. Senkin aikana voi toki tulla raskaaksi, mutta lääkäri taisi mainita vain sen siksi, että... no, joillekin käy niin. Meille tehtäisi ivf "ehdottomasti" lyhyen kaavan mukaan. Kuulemma minun munasarjoillani ei pitkää kannattaisi yrittää. Tällä välin meistä pitäisi ottaa vielä infektionäytteet, ja minä sainkin marssia jo polilta päästyäni labraan. Kunhan sain ensin vedettyä vähän henkeä ja rauhoituttua.

Olin ajatellut, että koska tämä kolmas ovulaation induktio ei kuitenkaan onnistu, niin tämä voisi olla helpompi sietää. Mutta aika kamala olo on ollut. Jo eilen, vaikka meinasin ensin, että katsotaan nyt. Siinä mielessä on helpompaa, että en aloita päivääni surulla, vaikka en ole nukkunutkaan kovin hyvin. Sinänsä hyvä, että asioissa päästään eteenpäin, mutta tulevat rankat hoidot kyllä pelottavat. Mitä kaikkea minulle tehdään, millainen minusta tulee... Ja tehdäänkö kaikki se aivan turhaan...
Tällaisina hetkinä tuntuu, että ajatukset onnellisesta elämästä kaksin ovat aika kaukana. Tiedän kyllä, että pääsen tästä pian jaloilleni, ja olen taas iloinen ja onnellinen itseni.

Aurinko paistoi tänään kirkkaalta taivaalta. Ajattelin, että tänään minua ei pidättelisi mikään. Minun oli pakko päästä luontoon. Ja niin pakkasin reppuni ja lähdin kotikylälleni. Aikani patikoituani saavuin laavulle ja viritin pikkunuotion. Siinä sitä kelpasi istuskella tulenlieskoja tuijottelemassa ja pannukahvia siemaillessa.

Kunnes sain tietää, että isäni oli matkalla päivystykseen. Huoh. No, saipahan oma murhe ainakin väistyä hetkeksi aikaa.

Tällä hetkellä olen jo kotona ja isääkin ollaan jo hakemassa takaisin. Vietin illan äidin seurana, sitten me molemmat lähdimme eteenpäin. Äsken äiti soitti, että isä pääsee kotiin, vaikka olisivat mielellään pitäneet hänet vielä yön yli seurannassa... Ilmeisesti ei kovin vakavaa, vaikka terveyskeskuksen lääkäri olikin lähettänyt hänet eteenpäin...

Tässäkö tämä nyt sitten oli?

Puhutaan nyt asioista sitten ihan suoraan. Siitähän tämä blogikin kertoo.
Tänään alkoi jokin ihmeellinen verinen vuoto. Luulen, että tässä tämä nyt sitten oli. Tuskin huomisessa ultrassa on enää mitään toivoa miettiäkään Pregnyl-irrotuspiikin pistämistä.

Tyhjyys.

Tässä on koko ajan ollutkin tosi epäluottavainen olo tähän kiertoon. En vain jaksanut uskoa, en nähnyt syytä. Totta kai on pieni toivo siinä, että lääkäri kertoo jotain selitystä tälle ja huomaa hyviä uutisia ultrassa. Mutta mitä muuta tämä voisi muka olla, kuin heikko kohdun limakalvo päästää kaikki taas läpi?

Mutta entäs jos...

Nyt on kierronpäivä 16. Tuokin piti tarkistaa ihan kalenterista, sillä nähtävästi olen ollut niin epäuskoinen tämän kierron suhteen, että en ole jaksanut moisia laskea. Tai sitten olen vain todennut, ettei niillä päivillä ole niin väliä, vaan sillä, mitä ultrassa sanotaan. Mutta en usko tämän olevan mitään ovulaatiovuotoa, ainakaan sen perusteella, mitä olen kuullut sen olevan. Niin hyvä tuuri ei vain voi olla. Harmittaa vähän se, että Herra Google ei osaa kertoa asiasta mitään. Mitä on Menopurin aikainen verinen vuoto??

Totta kai tämä harmittaa ihan älyttömästi. Pieni toivo kyllä vielä hieman pitää padot kiinni, sillä enhän oikeasti tiedä, mistä on kyse, järkeilen vain. Toisaalta tämä helpottaa siten, että nyt ei tarvitse jäädä odottelemaan Pregnylin jälkeistä aikaa kera Lugesteronien, mikä tulos niistä tulee. Nyt taisin siis saada jo vastauksen, mitä olin jo epäillyt koko ajan. Noh, eipä tässäkään nyt ole niin hurraamista.

Ajatukset olivat jo joulukuussa IVF:ssä. Nyt ne sinkosivat taas sinne. Kenties huomenna selviää, miten tästä jatketaan. En ajattele, että IVF olisi sellainen "ainakin kerran elämässä" - tai "pakko kokea" -juttu (ei todellakaan!!), mutta tuntuu, että tuo OI-kortti on nyt katsottu. Aika mennä eteenpäin.

Melkein tekisi jo mieli itkeä, mutta en halua.
Päässäni risteilee monenlaisia ajatuksia. Olen nähnyt viime aikoina ihania ohjelmia/hetkiä tv:stä, jossa lapsi syntyy ja perhe saa tutustua uuteen jäseneensä. Olen melkein voinut tuntea vastasyntyneen sylissäni. Samaan aikaan olen edelleen aika pettynyt muun muassa vanhempieni toimintaan, kun he ovat jatkaneet samaa vaikenemisen kulttuuria. He eivät ole kertaakaan kyselleet, miten meillä menee, vaikka tietävät varsin hyvin, mitä on tapahtumassa. Mietin serkkuani, joka odottaa onnellisena esikoistaan (olen oikeasti onnellinen!). Mietin eilen lukemaani IVF-juttua, kaikesta kivusta, turvotuksesta, lihomisesta ja tunteiden vuoristoradasta. Mietin mahdollisia sairaslomia IVF:ään liittyen. Mietin jopa sitä, mitä nimiä haluaisin antaa lapsille. Ja samaan aikaan on kova koti-ikävä. Yritin eilen sanoittaa sitä miehelle. Kyse ei ole niinkään vanhempieni luo ikävöimistä, vaan ennemminkin siihen miljööseen, tunnelmaan, tilaan. Maaseudulle, jossa kaupungin kiireen, hektisyyden ja melskeen saa jättää taakseen. Luonnon lähelle, jossa voi rauhoittua.

No, vähän kyllä ikettää. Mutta eiköhän tämä tästä. Pakko mennä eteenpäin, luottaa.

Ei ihan mennyt putkeen... mutta onneksi vapaapäiviä on vielä jäljellä

Seitsemän päivän työputki jätti jälkeensä kivan ja helpottuneen tunteen. Päällimmäisenä oli kuitenkin onnellisuus työstäni. Kehityskeskustelu osoittautui oikein hyväksi ja sain selviteltyä esimiehen kanssa asioita. Paineet erinäisistä asioista helpottivat, kun sain "tilastotietoa" työpanoksestani ja tulevan kauden suunnitelmista. Illalla olin aikonut lähteä vielä ulkoilemaan, mutta kuten ennenkin, kroppa alkoi jo hellittää puurtamista, ja uni otti vallan. Melkoinen jumi on ollut tänäänkin päällä, ja vähän jähmeästi on tullut käytyä kaupassa ja tehtyä ruokaa. Olin kokkaukseeni jopa melko tyytyväinen, ja tuntui hyvältä saada kerrankin jotain aikaan.

Mutta sitten sattui muutama juttu.
Aiemmista suunnitelmista poiketen emme lähteneetkään vielä ulkoilemaan. Olin jo kauan kaivannut luontoon pääsemistä, mutta jähmeä olo, kylmä (meillä palelee sisälläkin) ja pilvinen sää saivat meidät siirtämään retkeilyä huomiselle.
Huomasin tehneeni jotain, joka aiheutti melkomoisen sotkun meille. Tuntuu typerältä, että menin tekemään aika tyhmästi ja sählästi. Ei kyse mistään loputtoman suuresta virheestä ole, mutta aika hassusta kuitenkin. (Otsikko itseasiassa sattuu lähes kuvaamaan tapahtumaketjua. Tai putkeenhan tuossa taisikin mennä, mutta kiitos kätevän mieheni, niin ei ihan kamalasti mennyt.) Ajatus itsestäni kömpelönä ja mitään saamattomana vain saa tästä lisää pontta. Leipomani dallaspullat osoittautuivat kuulemma "paremmiksi kuin Portugalissa", vaikka minusta ne olivat rumia. Juuri, kun kahvi oli kiehunut, alkoivat pilvenreunat rakoilemaan ja aivan ihastuttavat auringonsäteet valaisivat päivää saaden hangen ja lumipeitteiset puut kimalelemaan. Ja täällä minä vain olin aiheuttamassa ihan turhaa lisätyötä.

Niinpä sitten kahvin juomisesta ei tahtonut tulla mitään, kun vain niiskutin miehelle, ettei mistään tule mitään. En osaa tehdä ruokaa, en leipoa, lisäksi sählään ja metsäänkään en sitten kyennyt menemään. Olen huono vaimo!

Nyt kirjoitan vain purkaakseni ajatuksia, sillä mies tuskin jaksaa kuunnella tällaista hölmöyttä enempää. Niinkin reipas ja kannustava ja huolehtiva kuin hän onkin. Välillä vain tuntuu, että hän ansaitsisi niin paljon parempaa. Jonkun, joka osaisi tehdäkin jotain oikein.

Yhden järkevän ajatuksen osasin kuitenkin sanoa päiväkahveillamme.
Haluan asua maalla.
Tuohon ajatukseen me aina törmäämme uudestaan ja uudestaan. Tällaisina kauniina päivinä haluaisin voida pistää sukset kotipihalla jalkaan ja lähteä hiihtelemään pelloille ja metsiin. Haluaisin nähdä iltaisin tähtitaivaan ilman, että minkäänlaiset katuvalot ja talojen valaistukset häiritsevät. Haluan kuunnella metsän hiljaisuutta.

Se siitä haavelusta nyt. Parempi edes yrittää tehdä täällä jotain. Vaikka sitten siivota, jotta täällä olisi jotenkin siistiä olla. Ja onhan meillä vielä kaksi vapaata tämän jälkeen. Maanantaina itseasiassa on ultra. Silloin selviää Pregnylin kohtalo. Yäk, kun vain saisi jo tietää, kuinka tässä käy. Jatkaa taas elämää normaalisti.  

Suvun ainoa

Tosi kiva jumppa takana. Teki niin hyvää hyöriä salilla kiertoharjoittelutunnilla hyväntuulisessa porukassa. Ai että, tuota niin lisää!
Näin tunnin jälkeen myös ihan yllättäen nykyään pohjoisessa asuvaa ystävääni, joka oli tullut loman viettoon. On aina niin ihana nähdä tuota hersyvää, höpöttelevää ja hassua ystävääni!
Olin lähdössä liikuntahallilta suoraan Ärrälle hakemaan haaveilemaani soittokirjaa, kun katsoin kännykkää. Serkku oli laittanut viestiä. Oikein kuvan kera.












Jep. Kutina oli kyllä ollut, että ihan varmaan heillekin tulee pieni. Mutta niin tuli minullekin itku, vaikka en tarkoittanut. Ihana uutinenhan tuo. Luuli serkku pikkulintujen laulaneen minullekin.
Mutta sitten minulle alkoi pienten asianhaarojen johdosta selviämään, että suurin piirtein koko muu suku on tiennyt tästä jo hyvän aikaa.
Ja mies myös.
Mutta minä en.


Lisäys klo 23:20.
Olen nyt paukuttanut pianoa, pauhannut itsekseni ja päätynyt etäriitelemään miehen kanssa. Kyse olikin sittenkin ollut väärinkäsityksestä, jota ei kysymyksestäni huolimatta korjattu. Mut mies on siis nyt täysin syytön tuohon puhumattomuuden kulttuuriin!

Tunteiden eri skaalaa

Ulkona on ollut kauniita päiviä, mutta olen yrittänyt olla katsomasta ikkunasta ulos. Ihan vain siksi, ettei harmittaisi niin paljon sisällä oleminen. Tämä viikko menee täysin töissä, pääasiassa aamuvuoroissa (pitkissä tai sitten näiden lisäksi vielä omissa menoissa). Ulosmenosta ei voi siis haaveilla. Meneillään on myös seitsemän päivän työputki, joten mitä sitä suotta miettimään tuollaisia. Onneksi enää kaksi aamuvuoroa jäljellä, sitten saamme viettää yhteistä viikonloppuvapaata. Toivottavasti en lysähdäsohvan nurkkaan ihan täysin pelkästä väsymyksestä, vaan jaksaisimme ihan oikeasti tehdäkin jotain. Omana toiveenani on luonto- ja ulkoilujuttuja. Toivoisin pääseväni hiihtämään ja retkelle metsään, jonne olen jo kovasti kaipaillut.

Paljon on myös tekemistä sekä töissä että töiden lisäksi. Oikeastaan ihan hyvä, sillä olen huomannut laskevani taas päiviä. Aika saattaa mennä tekemisen lomassa nopeammin. On jumppatunteja, ystäviä, pianotunnin pitämistä ja lisäksi töissä erikoisempia juttuja, kuten koulutusta ja kehityskeskustelua. Samaan aikaan minua on ottanut päähän eräät töihin liittyvät asiat, joihin olen onneksi saanut paljon tsemppiä työkavereilta. Tuntuu vain siltä, että ollessani jollain tavoin aika herkillä, niin kuohahdan aika helposti ja kihisen itsekseni... Toisaalta minua vaivaa jo jonkin asteinen sumu, enkä esimerkiksi tämän päivän näyttöön jaksanut tai ehtinytkään stressata. Se sai mennä omalla painollaan. Väsymys on vaivannut siitä huolimatta, että jonain yönä sain nukuttua ennätykselliset 10 tuntia. Tänään vaivasi taas siksi, että yöllä en saanut nukuttua, vaan voin pahoin. Olin jo aivan varma, että olin napannut erään hoidokkini vatsataudin. Sitten heräsin ja söin aamupalan aivan ongelmitta. Ja nyt hikoiluttaa. Ihan tosi hauskaa. Kaikki kuulemma ihan Menopurin sivuoireita.

Tänään minua on liikuttanut eräs perhe, jota hoidin kaksi vuoroa. Vauva oli itse suloisuus ajoittaisella vahvalla temperamentillaankin. Vanhemmat hoitivat häntä hellästi ja huolella. Äidin tuodessa huoltaan jostain asiasta esiin silitteli isä häntä rohkaisevasti. Näin heidän kävelevän käsi kädessä, huolehtivan toinen toisestaan. Voi ei, miten suloista! Tänään vanhemmat olivat saamassa esikoisensa kotiin, jossa jo koirat odottivat uutta tulokasta. Tutkimme yhdessä vauvan liikkeitä ja tahdosta riippumattomia hymynkareita ihastellen tuota pientä ihmettä. Minusta oli ihanaa seurata myös vanhempien reaktioita lapsensa liikkeistä. Heidän kanssaan oli helppo keskustella vauvan hoidosta ja kotona olemisesta. Jos vanhemmilla kiilsi silmät ilosta ja rakkaudesta, niin pikkuisen kiilsi varmaan minullakin. Tuo koskettava, suloinen pieni perhe. Miten etuoikeutettu olenkaan, kun saan nähdä tuollaisia hetkiä. Ne ne ovat ihmeitä.

Pikkuinen haikeus oli toki mielessäni, mutta kieltäydyin miettimästä sitä. Jos jotain mietin itsestäni, niin sitä, että eilen lääkäri oli ihan toiveikkaalla mielellä uä:ssä. Sopivasti kai kypsyviä munarakkuloita. "Jatketaan samaan malliin, tavataan ensi viikolla. Ja järkätkää jotain mukavaa tekemistä viikonlopulle. ;)" Okei. Inhoan tosin sitä, kuinka pieni Toivo-niminen tyyppi nostaa mielessäni taas päätään. Uuh, voisiko jo ensi viikolla tulla tosi kyseeseen? Saisiko Pregnylin taas pistää? Ja äääh. En tykkää tästä, koska suurimmalta osin en edelleenkään usko tähän hoitokiertoon. ("Niin mäkin sanoin, ja juuri siitä kierrosta tulin raskaaksi", sanoi eräs tuttavani, joka on paininut samanlaisten asioiden kanssa. Niiiiiiiiin.... niin, siis sinä tulit, en ehkä minä...)

No niin. Lähden kohta jumppatunnille ja sitä ennen haen R-kioskilta tilaamani nuottikirjan. Hih, pitäisiköhän naapureita varoittaa... En varmana lopeta ennen kuin vasta klo 22, kun mieskin on reissussa! :D

Sivuvaikutukset puskevat päälle

Tämä olikin juuri sitä, jota en kaivannut, enkä edes muistanut sen olevan näin jäätävää.
Väsymys. Kuinka raskasta voi olla, että kesken miehen kanssa keskustelun, työpäivän jälkeen, sohvalla pötkötellen, nukahdan, vaikka kello on vasta klo 18! Tai sitten tänään, ollessani eräässä pienryhmässä havahduin kesken keskustelun etten muista puoliakaan, mistä on ollut puhe. Puhumattakaan loppurukouksesta, jossa siinäkin meinasin vain nukahtaa (ja kyse ei todellakaan ollut unettavasta aiheesta, vaan päinvastoin ;) ).

Puuskahdinkin itsekseni, että hyvin menee, vasta toinen päivä seitsemän päivän työputkesta, ja minä voisin nukahtaa seisaallani. Muistin kyllä väsymyksen, mutta en todellakaan, että se oli näin järkyttävää. Onneksi kyseessä ei olekaan kuin viikko pelkkiä työpäiviä ja menoja...

No mutta. Tänään sitten kilahdin. Ja tämä oli sen laatuinen, että missään ei ollut mitään järkeä, eikä oikeastaan mieltäkään. Itse asiassa lopulta kävi myös niin, ettei sitä edes oltu huomattu. Mutta minulle se oli kilahdus, ja se tuntui pahalta. Teki mieli vain itkeä, jättää hoitotyön yhteenvedot ja uuden potilaan kirjaukset kirjaamatta. Teki mieli paiskoa puhelimen luurit pitkin poikin ja rynnätä pois paikalta. En tietenkään voinut tehdä mitään niistä. Luurin taisin tosin tiputtaa pöydälle, senkin vahingossa. Mutta muuten jäin kiltisti tekemään työni loppuun.

Oli pakko pyytää anteeksi tilanteessa olleilta työkavereilta.
"Miten niin kilahdit? En mä ainakaan huomannut!", sanottiin. Mutta kyllä minä kilahdin. En ainakaan suhtautunut kovin järkevästi vastauksiin, joita olin kysynyt. Parille heistä kerroin tilannepäivitystä; he tiesivät tilanteestamme. Inhotti toisaalta kertoa, koska en haluaisi vedota hormoneihin tai pitää kuohahduksiani niiden vuoksi hyväksyttävinä. "Ei se mitään. Mä niin ymmärrän", toinen heistä sanoi myötätuntoisesti. (Hänellä on kaksoset IVF-hoitojen tuloksena.) "Rankkaa."

Menopurin pistelyä ei ole kestänyt edes viikkoa, ja reagoin jo nyt noin vahvasti. Vähän hirvittää, mitä tässä on vielä edessä...

Onneksi on haaveita, joihin voi välillä uppoutua. Ja se muu ihana elämä.

Ja sokerina pohjalla aivan järkyttävä himo saada Runebergin torttuja!! Niiden kuvia täynnä oleva netti ei oikein helpota asiaa. Kävin kanttiinissa kuikuilemassa niitä, mutta en ostanut. Tavallaan olen edelleen "valikoivalla herkuttomuudella". Tämä tarkoittaa siis, että toisinaan otan herkkua, siis erityistilanteissa. Työpäivää en laskenut sellaiseksi kilahtamisesta huolimatta. Mut huh huh, kun tekisi mieli! En ole myöskään ostanut tai leiponut niitä, koska en ole ehtinyt tehdä kumpaakaan. Perjantaina tekemiäni marenkikuppikakkuja oli vielä jääkaapissa, joten tuntui hassulta tehdä heti toisia. Ehkä Runebergin torttuja on vielä tulevinakin päivinä tarjolla tai sitten vain leivon niitä.
Laitetaanpas nyt "erilaisina nuorina" kuvaa jostain ihan muusta leivonnaisesta kuin päivän nimikkotortusta. Jospa se helpottaisi... :D

Tadaa!