Ai niin.
En vain jaksanut pariin viikkoon kirjoittaa, kun oli niin harmittanut.
Olen onneksi jo päässyt jalkeille tuosta asiasta, mutta silti ei ole ollut fiilistä kirjoittaa.
Kävin polilla siis parisen viikkoa sitten. Menopur-annosta oli edelleen sovittu otettavaksi 114,5 IU, ja perjantaina katsottaisiin tulokset. Lääkäri oli vähän ollut epäilevällä kannalla tiistaina, mutta halusi ottaa vielä riskin. Ja niinhän siinä kävi. Kypsyneitä munarakkuloita oli 4+2 (vai 4+4?), eikä yhtään selvästi isompaa. Niinpä irrotuspiikkiä ei pistettäisi. Samalla napsahti parin viikon ehkäisykäsky sekä rankan liikunnan kielto. Lisäksi joutuisimme pitämään taukokierron, jonka jälkeen poli menisikin kesälomalle. Minun pitäisi ottaa poliin yhteyttä taas elokuun puolivälissä.
Liikunnan kohdalla alkoi vielä enemmän ahdistamaan, tai sitten tämä kaikki oli kerralla huonounisten öiden jälkeen ollut liikaa. Tuntui, että nyt jäisi tyhjän päälle, kun ei olisi polikäyntejä, joita odottaa. Enkä saisi edes purkaa oloani liikunnalla (tai siis kävely on toki ok)!
No, tuosta on onneksi tultu jo aimo harppaus eteenpäin, mutta olihan se isku.
Vaikka onhan siinä jotain hyvääkin: Menopur oli toiminut minulla, joskin hieman liikaa...
lauantai 28. toukokuuta 2016
Täältä tullaan, elämä!
On oikeastaan aika kivaa tehdä sitä, mitä itse haluaa miettimättä pistoksia, polikäyntejä, tuntemuksia, lapsipohdintoja, toivon ja epätoivon syövereitä tai kierronpäiviä. Ainakin silloin, kun tekee jotain, mitä haluaa tehdä. Sitä melkein potee jo huonoa omatuntoakin siitä, että ajattelee noin "itsekkäästi". "Ihanaa, kun voi tehdä oman mielen mukaan!" Pyh.
Oli ihanaa, kun sai kesäloman alkuun lähteä ystävän kanssa reissuun Lontooseen. Tosi ihanaa. Vaikka osa tekemistämme asioista oli.. hmm... kalliimpia, mihin olemme tottuneet, niin emme kadu mitään. Ja lasten kanssa? En olisi tehnyt. En olisi välttämättä edes lähtenyt.
Juttelimme ystäväni kanssa lapsista reissun aikana. Hän on lapseton sosiaalisista syistä, kuten nykyään määritellään. Ystäväni kertoi hienosti eräästä tuttavastaan, joka oli sanonut ihan suoraan käyttävänsä sen energian, tarmon, innostuksen ja jopa rahan, mikä menisi lapsiin, luomutuotteisiin. Ja tottahan tuo on: me tarvitsemme jotain, johon panostaa, josta innostua, johon laittaa energiamme. Lontoon pikkukadun kahvilassa istuskellessani, ihmisvilinää seuratessani, Big Beniä ja Leijonakuningasta muistellessani mietin, että tällä hetkellä se on minulla matkailu. Niin se varmasti on ollutkin, mutta hurjan määrän syyllisyyden tuntojen saattelemana. Jostain syystä olen painanut mieltäni erilaisilla harmistuksilla, kuten matkustelun taloudellisuudella, ekologisuudella, sosiaalisuudella... jopa hengellisyydellä! Siis, että se ei olisi mitään edellä mainituista tai sallittua edellä mainittujen vuoksi. Kyllä, siihen menee rahaa. Jep, onhan se luonnolle kuormittavaa. Sosiaalisuus... no, enemmänkin olen pohtinut, onko reissailuni ok mieheni mielestä. Ja tuo hengellisyys.. no, sen ehkä ymmärtää parhaiten, jos on itse elänyt tiiviisti seurakuntayhteydessä, jossa korostetaan vapaaehtoistyön, lahjoitusten, lähimmäisten sekä vähävaraisten auttamisen tärkeyttä. Mutta... en jotenkin enää jaksa uskoa, että mikään noistä silti sulkisi pois sitä, että matkustelu voisi olla nyt se juttu, johon pistän tarmoni.
Liikunta on sitten toinen juttu. Tekisi mieli juosta, pyöräillä, käydä salilla, tanssimassa, eri ryhmätunneilla, spinningiä kokeilemassa... oikeastaan mitä vain.Liikunta on se, joka antaa hurjasti virtaa ja energiaa, saa hyvälle tuulelle. Se on myös oiva stressinpurkukeino. :D Kantapään kautta olen saanut myös oppia, että liikuntaakaan ei ole hyvä harrastaa liikaa tai liian rankasti. Mutta ei pidä lannistua. Huilitaan hetki ja sitten uudestaan vaan lenkkarit jalkaan ja juoksemaan!
Muutamien omien tarmopesien lisäksi minulla on hurja tarve päästä tekemään, näkemään, kokemaan, elämään. Jos vain tulee joku ajatus, ehdotus tai mahdollisuus mennä jonnekin, niin minä olen käsi pystyssä. Tuntuu, että nyt täytyy elää ja tehdä, kun on mahdollisuus. Liian monta vuotta on mennyt siihen, että olen tuskaillut säälittävän pienten puuroannosteni kokoa kotona, erakoitunut kämpässäni. Liian monta vuotta on mennyt sosiaalisten tilanteiden välttämiseen sen pelossa, etten tiedä, mitä joutuisin syömään. Ja liian monta vuotta on mennyt jo pelkoon, etten kelpaa. Voi minua.
On aikoja, jolloin voisi väkkäränä hyöriä joka paikassa, hymy korvissa tavata ihmisiä, nauraa ja höpötellä vailla epävarmuuksia. Mutta on aikoja, jolloin tulee kuultua paljon vauvauutisia, ja oma tilanne muistuu mieleen. Voi surku. Tai sitten on tekemisissä ihmisten kanssa, jotka ovat kohdaneet aivan käsittämättömän paljon surua ja epäonnea lapsettomuushoidoissa. Silloin oma suru lähinnä hävettää.
Mitä siis tehdä? Kuinka löytää tasapaino?
Tällä hetkellä ainakin olo on kutkuttava. Kesä on tulossa. Kaikki on mahdollista. Haluan mukaan!!
Katsotaan hoitoja taas uudestaan syksymmällä.
Täältä tullaan, elämä!
Oli ihanaa, kun sai kesäloman alkuun lähteä ystävän kanssa reissuun Lontooseen. Tosi ihanaa. Vaikka osa tekemistämme asioista oli.. hmm... kalliimpia, mihin olemme tottuneet, niin emme kadu mitään. Ja lasten kanssa? En olisi tehnyt. En olisi välttämättä edes lähtenyt.
Juttelimme ystäväni kanssa lapsista reissun aikana. Hän on lapseton sosiaalisista syistä, kuten nykyään määritellään. Ystäväni kertoi hienosti eräästä tuttavastaan, joka oli sanonut ihan suoraan käyttävänsä sen energian, tarmon, innostuksen ja jopa rahan, mikä menisi lapsiin, luomutuotteisiin. Ja tottahan tuo on: me tarvitsemme jotain, johon panostaa, josta innostua, johon laittaa energiamme. Lontoon pikkukadun kahvilassa istuskellessani, ihmisvilinää seuratessani, Big Beniä ja Leijonakuningasta muistellessani mietin, että tällä hetkellä se on minulla matkailu. Niin se varmasti on ollutkin, mutta hurjan määrän syyllisyyden tuntojen saattelemana. Jostain syystä olen painanut mieltäni erilaisilla harmistuksilla, kuten matkustelun taloudellisuudella, ekologisuudella, sosiaalisuudella... jopa hengellisyydellä! Siis, että se ei olisi mitään edellä mainituista tai sallittua edellä mainittujen vuoksi. Kyllä, siihen menee rahaa. Jep, onhan se luonnolle kuormittavaa. Sosiaalisuus... no, enemmänkin olen pohtinut, onko reissailuni ok mieheni mielestä. Ja tuo hengellisyys.. no, sen ehkä ymmärtää parhaiten, jos on itse elänyt tiiviisti seurakuntayhteydessä, jossa korostetaan vapaaehtoistyön, lahjoitusten, lähimmäisten sekä vähävaraisten auttamisen tärkeyttä. Mutta... en jotenkin enää jaksa uskoa, että mikään noistä silti sulkisi pois sitä, että matkustelu voisi olla nyt se juttu, johon pistän tarmoni.
Liikunta on sitten toinen juttu. Tekisi mieli juosta, pyöräillä, käydä salilla, tanssimassa, eri ryhmätunneilla, spinningiä kokeilemassa... oikeastaan mitä vain.Liikunta on se, joka antaa hurjasti virtaa ja energiaa, saa hyvälle tuulelle. Se on myös oiva stressinpurkukeino. :D Kantapään kautta olen saanut myös oppia, että liikuntaakaan ei ole hyvä harrastaa liikaa tai liian rankasti. Mutta ei pidä lannistua. Huilitaan hetki ja sitten uudestaan vaan lenkkarit jalkaan ja juoksemaan!
Muutamien omien tarmopesien lisäksi minulla on hurja tarve päästä tekemään, näkemään, kokemaan, elämään. Jos vain tulee joku ajatus, ehdotus tai mahdollisuus mennä jonnekin, niin minä olen käsi pystyssä. Tuntuu, että nyt täytyy elää ja tehdä, kun on mahdollisuus. Liian monta vuotta on mennyt siihen, että olen tuskaillut säälittävän pienten puuroannosteni kokoa kotona, erakoitunut kämpässäni. Liian monta vuotta on mennyt sosiaalisten tilanteiden välttämiseen sen pelossa, etten tiedä, mitä joutuisin syömään. Ja liian monta vuotta on mennyt jo pelkoon, etten kelpaa. Voi minua.
On aikoja, jolloin voisi väkkäränä hyöriä joka paikassa, hymy korvissa tavata ihmisiä, nauraa ja höpötellä vailla epävarmuuksia. Mutta on aikoja, jolloin tulee kuultua paljon vauvauutisia, ja oma tilanne muistuu mieleen. Voi surku. Tai sitten on tekemisissä ihmisten kanssa, jotka ovat kohdaneet aivan käsittämättömän paljon surua ja epäonnea lapsettomuushoidoissa. Silloin oma suru lähinnä hävettää.
Mitä siis tehdä? Kuinka löytää tasapaino?
Tällä hetkellä ainakin olo on kutkuttava. Kesä on tulossa. Kaikki on mahdollista. Haluan mukaan!!
Katsotaan hoitoja taas uudestaan syksymmällä.
Täältä tullaan, elämä!
perjantai 6. toukokuuta 2016
Tyhjää
En ole jaksanut tai oikeastaan ehtinytkään oikein kirjoittamaan. On tuntunut, ettei ole mitään "purettavaa", kun mieli ja olo on positiivinen. Silti samaan aikaan, etenkin tällä viikolla, olen huomannut, että tämä viikko ja puoli viikkoa kerrallaan eläminen on loppujen lopuksi aika väsyttävää. Sen huomaa väsymyksenä ja siinä, että töissä olen ollut aika pihalla.
Menopur-piikitykset alkoivat 19.4. Siitä viikon päästä ultrattiin ja todettiin, ettei 75IU ollut riittänyt. Suurin follikkeli oikealla puolella oli muistaakseni 8mm. Annosta nostettiin 112,5IU, uusi ultra viikon päähän, siis tämän viikon tiistaille. Jatkoin sinnikkäästi pistämistä. Kirveleehän tuo aine, mutta ei se enää ensimmäisen päivän lailla tuntunut kurjalta. Tiistaina uusi ultra, johon pyyhälsin työvaatteissa (se etu samassa talossa työskentelemisessä on, että pystyn käymään kesken päivää polilla!). Follit olivat kasvaneet... mutta niitä oli juuri ja juuri liian monta, 4+1. Lääkäri mietti, jos vielä uskaltaisi ottaa lääkettä ja katsoa tilannetta uudelleen muutaman päivän päästä.
Tänään kävin polilla. Edellisellä kerralla saanut positiiviset kommentit ja kannustavat sanat olivat mielessä, mutta samaan aikaan pelko jäyti mieltä. Tuskin vieläkään on tarpeeksi hyviä uutisia... Ja niinhän siinä sitten kävi; oikealla puolella oli neljä kypsyvää follikkelia, kooltaan 14-21mm, vasemmalla myöskin useita. Ei siis yhtä selvästi suurempaa... Limakalvo sen sijaan oli 10mm paksu, sentään jotain hyvää.
Niinpä saatiin ehkäisykehotus loppukierrolle. Lisäksi seuraava kierto täytyy pitää taukoa, jotta näiden pistettyjen lääkkeiden vaikutus hellittää. Ja sitten onkin jo heinäkuu, jolloin poli menee kiinni. Minun täytyy ottaa yhteyttä poliin yhteyttä vasta elokuun puolivälissä. Ja jos ei tässä olisi riittävästi, niin seuraavat pari viikkoa minun on välteltävä hyppimistä ja pomppimista, eikä juoksulenkeille ole asiaa. Monta kurjaa asiaa.
Tulipahan kesäloma, mutta huh, niin kurja mieli.
On ollut ihana, kun muutaman työkaverin kanssa olen voinut puhua näistä asioista. Muutama heistä on itsekin kokenut samoja asioita, kaksi jopa 4-6 vuoden ajan. Mutta on tärkeää, kun joku ymmärtää. Tänään tapasin erään heistä juuri ennen polille menoa. Tsempit jättivät lämpimän mielen pitkäksi aikaa.
Onneksi elämässä on niin paljon kivoja asioita tapahtunut ja tapahtumassa. Ehkä sekin, että olen alkanut taas saamaan omaa puhtiani ja energiaani takaisin on vaikuttanut siihen, etten ole oikein jaksanut istua tietokoneella kirjoittamassa näitä asioita. Täytyy yrittää jatkaa samaan malliin. Elämässä on niin paljon kivoja asioita.
Kuten eräs ihana potilaani sanoi eilen kaikkien kipujensa keskellä: täytyy yrittää nauttia pienistä asioista, niin niistä tulee isoja. <3
Menopur-piikitykset alkoivat 19.4. Siitä viikon päästä ultrattiin ja todettiin, ettei 75IU ollut riittänyt. Suurin follikkeli oikealla puolella oli muistaakseni 8mm. Annosta nostettiin 112,5IU, uusi ultra viikon päähän, siis tämän viikon tiistaille. Jatkoin sinnikkäästi pistämistä. Kirveleehän tuo aine, mutta ei se enää ensimmäisen päivän lailla tuntunut kurjalta. Tiistaina uusi ultra, johon pyyhälsin työvaatteissa (se etu samassa talossa työskentelemisessä on, että pystyn käymään kesken päivää polilla!). Follit olivat kasvaneet... mutta niitä oli juuri ja juuri liian monta, 4+1. Lääkäri mietti, jos vielä uskaltaisi ottaa lääkettä ja katsoa tilannetta uudelleen muutaman päivän päästä.
Tänään kävin polilla. Edellisellä kerralla saanut positiiviset kommentit ja kannustavat sanat olivat mielessä, mutta samaan aikaan pelko jäyti mieltä. Tuskin vieläkään on tarpeeksi hyviä uutisia... Ja niinhän siinä sitten kävi; oikealla puolella oli neljä kypsyvää follikkelia, kooltaan 14-21mm, vasemmalla myöskin useita. Ei siis yhtä selvästi suurempaa... Limakalvo sen sijaan oli 10mm paksu, sentään jotain hyvää.
Niinpä saatiin ehkäisykehotus loppukierrolle. Lisäksi seuraava kierto täytyy pitää taukoa, jotta näiden pistettyjen lääkkeiden vaikutus hellittää. Ja sitten onkin jo heinäkuu, jolloin poli menee kiinni. Minun täytyy ottaa yhteyttä poliin yhteyttä vasta elokuun puolivälissä. Ja jos ei tässä olisi riittävästi, niin seuraavat pari viikkoa minun on välteltävä hyppimistä ja pomppimista, eikä juoksulenkeille ole asiaa. Monta kurjaa asiaa.
Tulipahan kesäloma, mutta huh, niin kurja mieli.
On ollut ihana, kun muutaman työkaverin kanssa olen voinut puhua näistä asioista. Muutama heistä on itsekin kokenut samoja asioita, kaksi jopa 4-6 vuoden ajan. Mutta on tärkeää, kun joku ymmärtää. Tänään tapasin erään heistä juuri ennen polille menoa. Tsempit jättivät lämpimän mielen pitkäksi aikaa.
Onneksi elämässä on niin paljon kivoja asioita tapahtunut ja tapahtumassa. Ehkä sekin, että olen alkanut taas saamaan omaa puhtiani ja energiaani takaisin on vaikuttanut siihen, etten ole oikein jaksanut istua tietokoneella kirjoittamassa näitä asioita. Täytyy yrittää jatkaa samaan malliin. Elämässä on niin paljon kivoja asioita.
Kuten eräs ihana potilaani sanoi eilen kaikkien kipujensa keskellä: täytyy yrittää nauttia pienistä asioista, niin niistä tulee isoja. <3
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)