Kenties allekirjoittaneen oman syyn vuoksi luvassa oli muutenkin rankka työputki: ilta, tupla ja aamu. Astetta haastavammaksi asiasta teki se, että minut oli varattu kahdelle aikuisten osastolle, jossa en ole koskaan ennen ollut (puhumattakaan osastojen erikoisaloista). No, ei muuta kuin tulta päin. Tällä hetkellä, kun ei-niin-kovin-pitkä työputki on ohi, on aivot aika nollassa. Olen viilettänyt tukka putkella eri osastoilla ja yrittänyt sukkuloida eri maailmoissa pyrkien olemaan enemmän hyödyksi kuin haitaksi. Tänään, kun menin toiselle kierto-osastolleni, oli kuin olisin mennyt kotiin.
Paljoa en ole ehtinyt sitten töiden alun miettimään asioita; olen käynyt vain kotona kääntymässä ja hieman nukkumassa. Mutta nyt on yksi niistä hetkistä, jolloin ajatukset ovat vapaita tulemaan ja menemään. Ilo täyttää hetkessä väsyneen mielen. Kyllä! Viime viikkoinen ei ollut unta! Siitä todisti muun muassa porkkanakakun viimeinen pala, jonka söin jälkiruoaksi. He kaikki ihanat ihmiset todella olivat meillä! Lahjaksi saamat pienet tuomiset ovat vieläkin olohuoneen pöydällä. Pyörittelen mielessäni jo monennetta kertaa erilaisia ideoita illanvietoista ystävien kanssa. Ihan vielä ei sentään kehtaa alkaa kutsumaan ihmisiä, olisi se vähän liian innokasta, heh.
Liityttyäni Simpukka-yhdistyksen jäseneksi sain viime viikolla paksuja kirjekuoria. Niistä löytyi kasapäin erilaisia lippulappusia ja tietopaketteja, sekä vuoden aikana ilmestyneet Simpukka-lehdet. Itseasiassa viikonlopun neronväläykseni oli alkaa lukemaan lehtiä tuplavuoron jälkeen klo 23, kun herätys olisi klo 4:45... Mutta niissä lehdissä oli "sitä jotakin". Miten voikaan tulla niin hyvin ymmärretyksi! En olekaan ainoa! Teoriassa tämän on tiennyt, mutta käytännössä olo on ollut kovin ulkopuolinen ja eristäytynyt... vääränlainen. Tunteeni eivät ole tuntuneet oikeilta. Onhan joku työterveyslääkärikin jossain vaiheessa ihmetellyt hakiessani sairaslomalle jatkoa unettomuuden ja työuupumuksen vuoksi, että vieläkö suret tuota asiaa! Satuin nimittäin mainitsemaan, että olin 1,5 vuotta aiemmin saanut tällaisen pommin. Hän todellakin hämmästeli asiaa, ikään kuin enkö muka vielä ole oppinut sitomaan kengännauhojani.
Toisaalta tekisi mieli selata lehdet vauhdilla, mutta sitten taas tuntuu, että jokaisen jutun kohdalle haluaisi pysähtyä rauhassa. Olen myös menossa huomenna ensimmäiseen vertaistukitapaamiseen. Olen avannut uuden oven johonkin sellaiseen, joka auttaisi minua löytämään värit. Nyt on ollut aika.
 |
| Et ole yksin! |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti