Ei tullut vaihdevuodet, vaan...

Viimeksi uumoilin imetyksen olevan lopuillaan, ja niinhän siinä sitten kävi, että jo seuraavana päivänä imetin Tähteä viimeisen kerran. Olimme mökillä käymässä ja pyysin miestäni ottamaan kuvia tuosta hetkestä. Hetki oli varsin lyhyt ja loppui Tähden toimesta. Illalla hän ei edes elehtinyt maitoa pyytääkseen, enkä lähtenyt sitä tyrkyttämäänkään. Tähti nukahti aikanaan ja tuumin, että se taisi olla sitten siinä. Jos lopettaminen kävi näin helposti, niin mitä sitä sitten pitkittämään.

Nyt tuosta on kulunut jo lähes kuukausi, ja en varsinaisesti ikävöi imetyshetkiä. Olivathan ne ihania, totta kai, täynnä latautuneita ja monikerroksisia ajatuksia ja tunteita. Mutta toisaalta nyt tuntui, että me molemmat olimme valmiit lopettamaan. Oli helpottavaa huomata, kuinka helposti tuo kaiken kaikkiaan kävi. Tähti oli selvästi sitä mieltä, että hän ei maitoa enää tarvitse, ja minulla olo fyysisesti oli hyvä. Huldan kohdalla maitoa vielä nousi, rintoja pakotti, oli päänsärkyä, pahoinvointia  ja väsymystä. Mutta henkisesti olo oli sumuinen. Tuntui, että ajatus ei kulkenut ja tunteetkin jumittivat, varsinkin ne ikävämmät. Tuntui, että mokailin mokailemisen jälkeen, mistään ei tuntunu tulevan mitään... Mutta toisaalta tiesinkin, että aikaan voi liittyä alakuloisia tunteita. 

No, malttamaton kun olin, menin ja laitoin jo sähköpostia lapsettomuuspolille saatesanoin:
"eihän tällä nyt mikään kiire vielä ole, mutta..." Tarkoitukseni oli myös tiedustella, ovatko käytännöt muuttuneet, eli tarvitseeko pakastealkion siirtoa varten hankkia lähetettä (viimeksi ei).
Ja miten ihanan viestin sain takaisin! Polilta on sitten tulossa meille aikaa marras-joulukuulle, jännää.
Laskeskelin, että jos hyvin käy, niin voisin aloittaa keltarauhashormonikuurin marraskuussa ja jos vaikka jo joulukuussa pääsisi ensimmäiseen siirtoon! Tämä toki teoreettista, elämästä ja polin ja HUS:n tilanteesta toki ei tiedä.

Tällaista suunnitelmista olen jo ihan leijaillut. Jotenkin jo se tietoisuus, että aloite on jo tehty ja suunta kohti siirtoa on alkanut. Neljä kuukautta pitää olla imetyksen lopettamisesta, ja kyllähän se laskuri taas pyörii. Ensimmäinen kuukausi on aivan kuin hujahtanut, toinen kuluu loman merkeissä, kolmas työkiireissä ja osin täydellä työajalla ja... sitten meillä onkin jo aika tiedossa, käyn labroissa ja pian me jo istummekin polilla suunnittelemassa siirtoa. Vau.

On kuitenkin aika jännä, että näistä tapahtumista tähän on kulunut ajallisesti melko vähän aikaa, mutta taas henkisesti tosi paljon. Tähän on mahtunut niin paljon tapahtumaa. Arki on alkanut kerhoineen ja se on tuntunut hyvältä. Hulda aloitti tällä viikolla tanssiharrastuksen ja olemme molemmat olleet siitä aivan haltioissamme. Hän ensin aikoi jäädä siitä kokonaan pois (vaikka oli itse valinnut lähteä mukaan), meinasi lähteä heti kotiin, mutta tultuani mukaan saliin sain jäädä seuraamaan, kuinka hän meni pitkin salia muiden tanssijoiden keskellä, virnisteli ja näytti peukkua minulle ohimennessään... siis silminnähden nautti. Aivan vetonaula taisi olla se, kun ensimmäinen kappale oli pianoversio Frozenin Let it go :sta. Meillehän on iskenyt muutama viikko sitten aikamoinen Frozen-vaihe. Yritän pitää malttini tanssin kanssa, vaikka pakko myöntää, että olen tosi onnellinen siitä, että Hulda innostui tanssista. Mutta ihan hänen oman toiveensa mukaan mennään. Pakko ei ole harrastaa.
Tulevalla viikolla alkavat muut jumpat, eli minun jumpat sekä Tähden kanssa aloittamani touhujumppa. Ihana, kun saa hänen kanssa alkaa harrastaa. Yritän pitää kiinni siitä, että pääsisin tekemään asioita myös hänen kanssaan.

Teimme vihdoin myös päätöksen hoitovapaasta. Nyt suunnitelma oli siis, että hoitovapaa oli tammikuun puoliväliin, mutta sovimme sen jatkosta elokuun 2024 loppuun.Tämä tuntuu aivan ihanalta päätökseltä. <3

Huldan kanssa saimme viettää eilen päivää kaupungilla. Löysimme hankintalistalla olevia juttuja ja nautimme kaksin olosta. Toivon, että myös Tähden kanssa pääsemme viettämään aikaa yhdessä ja löydän myös hänelle juttuja. Harmittaa, että miten onkin, että tytölle on helpompi ostaa asioita, etenkin vanhemmalle. Mutta onneksi Tähti ei vielä niin osaa laskea. Silti haluaisin huolehtia tasapainosta ja tasaväkisyydestä. Että kumpikin saisi juttuja ja asioita, mutta etenkin yhdessä vietettyä aikaa. Eikä se tietenkään ole vain sitä, että miten paljon TAVARAA lapsi saa, vaan että saa hyväksi havaittua ja tarpeellista, myös kivaa ja hienoakin. Ja että Tähti ei saisi vain Huldan jämiä. :D

Oman kehoni suhteen on ollut erikoisia tuntemuksia. Pari viikkoa sitten mennessäni tuplavuoroon oli minulla taas aika kovia kuukautiskipuja. Mietin matkalla, että on tämä kyllä melkoista, jos kuukautiset alkaisivat juuri nyt. No, kuinka ollakaan, jotain punertavaa kyllä oli, mutta se siitä sitten, ei tapahtunut mitään. Tällaista ja eri variaatioilla on kyllä ollut jostain maalis-huhtikuusta lähtien epäsäännöllisesti, mutta maltti on pitänyt pitää. Ja toisaalta olla liikaa turhautumatta, koska aivan taatusti PCOS nyt vaan häröilee.
Mutta olimme siis eilen Huldan kanssa kaksin kaupungilla. Hoidimme muutamia asioita ja menimme sitten välipalalle. Siinä sitten pullaa syödessä tuli yhtäkkiä tunne, että jos alushousuihin on lirahtanut jotain, niin tuolta se varmaan tuntuisi. No, lähdimme sitten käsienpesulle ja käymään vessassa. Aloin melkein nauraa, kun huomasin tilanteen:
Minulla oli alkanut kuukautiset!!!
Hetken aikaa pohdin, että onpa kyllä ajoitus. Reissu on vasta alussa, enkä tietenkään ollut varautunut mitenkään. Miksi olisinkaan, koska viimeisimmät luomukuukautiset minulla on ollut ... hmm... vuonna 2015?? En oikeasti todellakaan ole uskonut, että saisin kuukautiset aivan luomusti, vaan ne täytyisi jälleen käynnistää keltarauhashormonikuurilla.
No, nopea suunnitelma: kasa paperia alushousuja suojaamaan, mekon tsekkaus (okei, pikkutäplä ei paljon helmoissa näkyisi), sitten matkaa eteenpäin seuraavaan kohteeseen ja toiseen markettiin ostamaan kuukautissuojia ja siitä toiseen vaatekauppaan ostamaan alushousuja. Hulda oli todella harmissaan, että miksi piti mennä vielä toiseen markettiin. Siinä sitten päätin, että miksipä en kertoisi hänelle mitä oli tapahtunut, yrittäen olla ikätasoinen. Painotin myös, että ei ole mitään hätää ja että kaikki on hyvin. Koen, että se rauhoitti Huldaa. Valitsin puhua asioista "suoraan", koska omassa lapsuudenperheessäni kuukautisten ympärillä leijui jokin hämmentävä häpeän ja kenties äärimmäisen yksityisyyden verho. Asioista ei todellakaan puhuttu, ja kuukautiset olivat ihan kamalaa aikaa. Vaikka en usko, etteikö äidin kanssa olisi voinut puhua, mutta en kokenut, että hän myöskään rohkaisi puhumaan. En haluaisi Huldan joutuvan kokemaan samaa niinkin luonnollisesta ja hienosta asiasta kuin kuukautiset. (No, Huldapa aivan villiintyi ja innostui reissullamme ja jossain kohtaa hän sitten hihkui: "äiti! Jos sun tisseistä tulee verta, niin sä voit laittaa tämän suojaksi!" Ettäpä silleen. )

Joka tapauksessa olo on levollinen, innostunut, kiitollinen, helpottunut. Tuntuu niin hyvältä, että jotain tapahtuu kehossani itsestään. Saan olla kuin muut naiset. 
Ei siis tullut vaihdevuodet, vaan kuukautiset.

Lisäys 3.9.23 klo 19

Totta kai olen kuukautisia toivonut, mutta kesän aikana olen ehtinyt puoliksi leikilläkin miettimään, että jos tämä on niin vaikeaa, niin EHDINKÖ saamaan ikinä luomukuukautisia... vaikka oma olo on nuorempi ja halua olisi yrittää ja odottaa, niin silti jossain kohtaa sekään ei ole enää mahdollista. Mutta luotetaan siihen, että ehdin oikein hyvin.❤️

Imetyksen loppuminen saattaa olla lähellä

Sain Tähden hetki sitten nukkumaan. Tuntuu haikealta, sillä aavistelen imetyksen olevan lähestymässä päättymistään. Eilen hän ei syönyt lainkaan maitoa, sillä ollessani lähdössä yövuoroon muistin kysyä, ottaisiko Tähti vielä maitoa, mutta hänellä oli tähtäimessä vain pöydälle laitettu sämpylä. Nyt illalla luimme kirjaa, sitten hän alkoi elehtiä kuin maitoa vaatien. Söi toiselta puolelta, mutta aivan, kuin määräkin alkaisi jo vähenemään, sillä Tähti vaikutti myös jotenkin hämmentyneeltä. Toinen puoli jäi välistä, kun tuntuu, ettei sieltäkään enää oikein tule maitoa. Opettelimme uusia iltarutiineja, ja tuntui, kuin ne olisivat osuneet nyt oikeaan aikaan: iltalaulut ja käsikapalo, pupu syliin, vesihörppy. Ja niin hän oli unessa. Minun iso pieni poikani.

Ja tuntuu siltä, että näitä iltaimetyshetkiä ei ole enää kovin monia jäljellä. Eilen ehdin miettimään, että olisipa kiva ottaa vielä kuva muistoksi imetyshetkestä. Nyt en sen takia alkanut tyrkyttämään enää maitoa. Katsotaan, miten huomenna käy.
Mutta on haikea mieli, vaikka olenkin tehnyt luopumistyötä jo jonkin aikaa.

Ajatukset toki suuntautuvat myös lapsettomuushoitojen jatkoihin. Laskuri päässä raksuttaa, mihin asti olisi odotettava, että polille voisi laittaa viestiä. Vai voisiko jo aiemmin, jos prosessi olisi aloitettava ensin keltarauhashormonikuurilla käynnistämään kiertoani. Vaikka voi miten innostuinkaan aamulla! Yövuoro oli juuri lopuillaan ja kun se alkoi hiljaa hiipien tuntumaan. Ensin ajattelin, että vatsa nyt on omituinen ihan vaan valvomisesta, mutta pakko se oli myöntää: minulla oli aika kovia kuukautiskipuja!! Jihuu, hurrasin varovasti mielessäni, joskin skeptikko mielessäni yritti palauttaa maan pinnalle: se ei tarkoita yhtään mitään. Ei, vaikka tällaista ei ole ollutkaan Tähden syntymän jälkeen.
No, aika näyttää. Vaikka olisihan se aika ihana, jos kierto alkaisi ihan luonnostaan ja jopa ovulaatiokin ja ja .....
Mutta tuskin sellaista tapahtuu minulle. Koska PCOS.

Jostain syystä kuukautisteema on ollut mielessäni koko kesän. Olen jälleen kuin se varhaisteini, joka odottaa malttamattona, että ne alkaisivat. Joskin nyt huomaan, että minullahan alkaa jo ikääkin kohta olemaan, joten ehdinköhän ikinä saamaan kuukautisia luonnollisesti, ennen kuin alkaa seuraava vaihe: vaihdevuodet. Okei, voi olla liioittelua, mutta eihän sitä tiedä. Kymmenen vuotta tästä eteenpäin ja olen jo 45-vuotias. Hui. Ei mennä vielä sinne.
(Toim. huom. En oikeasti ajattele, että joku ikä on "liikaa". Välillä vain havahdun siihen tosiasiaan, että en ole 25 vaan 35. Tietyllä tavalla koen elämästäni menneen kymmenisen vuotta jos ei kokonaan, niin ainakin osittain hukkaan (sh-ongelmat), jonka vuoksi en aina muista omaa ikääni ja koen, että elämää on jäänyt elämättä.)

Mutta hyvää kuuluu! Tiivistä, intensiivistä, vauhdikasta ja hauskaa. Töissä on ollut kivaa ja tietenkin viimeksi kertomani pohdinnat ensi vuodesta pyörivät paljon mielessä. Sain tänään käytyä aivan yllättäen kivan keskustelun esimieheni kanssa, joka rohkaisi. Mutta katsotaan nyt, kun syksy ja kerhoarki taas alkaa, miten asiat lähtevät sujumaan ja mikä alkaa tuntumaan hyvältä.

Perheen kanssa on ollut ihanaa, ja pääsimme me miehenkin kanssa viettämään aikaa ihan kaksin! Lapset olivat ensimmäistä kertaa yökylässä vanhemmillani, joten me saimme vuorokauden yhteistä aikaa. Oli ihana vaan olla ja puuhailla, katsoa leffaa ja käydä retkeilemässä.

Niin no, se, mikä ei ole ollut hyvää, on ollut riittämättömyyden ja "yksinäisyyden" tunne. Tuntuu liian usein, että olen vääränlainen tai että ei kukaan oikeasti halua olla kanssani. Okei, satun olemaan mukana eräässä wa-ryhmässä, josta tämä tunne ehkä myös välittyy, vaikka kyse saattaa olla vain jostain väärinymmärryksestäkin. Tai ehkä me olemme vain erilaisia, eikä tilanteeseen liity mitään draamaa. Mutta jokin aika sitten tunteet varsinkin olivat aika apea tuon asian tiimoilta. Ehkä ne ovat jonkin verran helpottuneet, ja on ollut vastaavasti ihana saada rohkaisevia hetkiä ja tilanteita, kommenttia ja ajatuksia nostamaan mielialaani sekä uskoa siihen, että kyllä minusta pidetään ja kanssani halutaan olla.

Yksi pieni knoppijuttu kivoista asioista:
uiminen yövuoron päätteeksi! Olen ottanut nyt kesällä tavaksi pulahtaa yövuoron jälkeen läheisessä lammessa, ennen kotimatkan aloittamista. Se piristää kivasti ja (ainakin teoriassa) jaksan ajaa paremmin kotiin. Se on piristänyt myös mieltä. On ihana tehdä hauskoja, piristäviä ja ilahduttavia asioita arjen keskellä.

Kuulumisia kera kimpussani roikkuvan kuopuksen

 Ajatusryöppy. 
Toive on ollut päästä kirjoittamaan, ja nytkin teen sen niin, että samaan aikaan Tähti kiipeilee sylissäni ja herättelen Huldaa.

Tänne kuuluu hyvää. Siis sinänsä, vaikka päässä pyöriikin paljon suuret pohdinnat ja kuviot. Jonkin verran surettaa tuleva kolmen viikon lista, jossa meillä on miehen kanssa tasan yksi yhteinen vapaa. Yksi. (Ja se, että oltaisi oltu aivan kaksistaan, on edelleen tuossa viimeksi kertomassani toukokuun imurinostoreissussa. Kai me joskus lokakuussa päästään jonnekin aivan kahdestaan.)
Näissä hetkissä sitä välillä havahtuu miettimään, että normaalisti tai yleensä perheillä on joka viikonloppu vapaa, eli kaksi päivää viikossa. Meillä yksi päivä kolmessa viikossa. Jokin aika sitten tajusin, että kouluarjen alettua yhteisiä perheaikoja,siis vapaapäiviä, tulee olemaan tosi harvassa. Huh. No, nämä on sitten näitä valintoja...

Suuria pohdintoja olemme myös käyneet töihin liittyen. Alkuperäinen pestini päätös, elokuun puoliväli, alkaa lähestyä, mutta - tadaa! - jatkankin loppuvuoteen asti samalla tyylillä, eli 50%-työajalla. Tammikuussa häämöttää sitten ne isot päätökset (tai siis sitä ennen). Jatkanko hoitovapaata vai palaanko "oikeasti". Tämä tarkoittaisi sitten myös kerhojen päätöstä ja päiväkotiarjen aloittamista.

Imetys jatkuu edelleen, ja se on Tähdelle selvästi tosi tärkeä juttu. Jos olen kotona, niin hän syö aamuin illoin, mutta työvuorojen puitteissa toinen jää välillä väliin. Onhan nuo lapsettomuushoidot silti kiikarissa, ainakin minulla. Mies on nykyään aika puhkipoikki, kun näiden kahden kanssa on puuhannut illan tai koko päivänkin. Tunteet ovat suuria, kommelluksia sattuu, sisko on ajoittain todella käsiksi käyvä, pikkuveli taas kiipeilee joka paikkaan. Välillä heidän kanssaan on pelkkää vääntöä tai ohjaamista, lapset huutavat ja kirkuvat, mätkivät toisiaan ja suunnilleen hyppäävät pää edellä korkealta. Yritä siinä nyt sitten laittaa ruokaa tai siivota. Eilenkin mies sanoi, että kyllähän se kolmas vähän hirvittäisi tässä kohtaa.

Vaikka yhteisiä vapaita on tulossa vähän, niin olemme me silti ehtineet miehen lomalla tekemään jotain. Siis jotain muutakin kuin sairastelemaan ja että minä olin töissä (nämä veivät kyllä ison osan). Kävimme parin yön reissussa Turussa, josta käsin kävimme Muumimaailmassa. Kyläilimme myös eräässä ystäväperheessä, kuten myös tämän viikon vapailla. 

Ehkä jatkan joskus. Tämä oli ehkä vain ensiapua kirjoittamistarpeelleni, mutta Tähti on vaihtanut puuhailunsa hiuksissani ja paidassani roikkumiseen (kävi jo pöydälläkin), joten lienee parempi keskittyä paremmin edes jompaan kumpaan. Mutta tässä nyt hiukan kuulumisia.

Suuria odotuksia tulevalle vuodelle

Syysaika ja loppuvuosi on kulunut rattoisasti sairastellessa - kuten monessa muussakin perheessä. Osa kivoista jutuista, kuten kerhokuvista, jäi täysin taudin jalkoihin, mutta onneksi ne tärkeämmät, kuten kerhon joulutupa, joulujuhlat ja minun synttäreiden vietto perheen kesken, saatiin onnistumaan. Toisaalta Tähti-vauva nykäisi vielä 39-40 asteen kuumeen juuri jouluksi (kuume laski onneksi lääkkeellä), mutta toisaalta vanhempani olivat niin innolla tulossa meille, että sairastelu ei jäänyt päällimmäisenä mieleen.
Tuosta puheen ollen: oli muuten tosi tärkeä rohjeta kutsua vanhempani ja veljeni ensimmäistä kertaa meille joulun viettoon. Se todella vaati rohkeutta, mutta miten kivalta tuntuikaan viettää joulua meillä ja meidän ruoilla (toki mukana oli myös juustoja ja lohta sekä vanhempieni tuomaa kinkkua, joten jokaiselle oli jotain). Nautimme kaikki päivästä!

Hämmästelen yhtenään ajan nopeasti kulumista, ja haikeus lisääntyy aina, kun Tähti-vauvan kuukausipäivä on käsillä. Nyt hän on jo 10 kuukautta!! Enää alle 2 kuukautta vauvavuotta jäljellä, en kestä. 
Nyt tuohon haikeusjuttuun tuli vielä lisää kierroksia, kun sain eilen melkoisen puhelun. Näin toki jo soittajan nimen ennen vastaamista, mutta yllätys oli melkoinen, kun asia selvisi. Sieltä nimittäin soitteli osastonhoitaja juuri siltä osastolta, jonne kaipailisin töihin!! Hän kyseli, olisinko ollut kiinnostunut tietystä ajasta puolikkaalla työajalla. Vai että olisinko?! Toisaalta totta kai minun olisi juteltava mieheni ja lastenhoitoon osallistuvien vanhempieni kanssa...

Illalla kävin hiihtämässä hiihtoladuilla, jonne vuosien varrella olen purkanut niin paljon sydäntäni. Lapsettomuus- ja lapsettomuushoitomurheita, raskauspohdintoja, yrittänyt vauhdittaa synnytyksiä, mutta myös työpohdintoja, uskon asioita, ihmissuhdekuvioita... Nyt melkeinpä itketti, sillä yhtäkkiä kaikki tunteet vain tuntuivat vyöryvän ylleni.
Innostus. Ihanaa, vau, mahtavaa, jee!! Kuinka olinkaan hetki sitten ollut tosi ahdistunut muun muassa omasta työnteostani, ja ihan vain väsymyksen vaikutuksesta. Ja nyt minua pyydettiin haikailemalleni osastolle! VAU!!!
Malttamattomuus. Joko saa aloittaa?? Mihin tämä voisi johtaa? Kuinka pitkään työt tulisivat jatkumaan?
Pelko. Mitähän minä mokaan taas?
Jännitys. Miten arki lähtee sujumaan? Miten väsynyt olen?
HAIKEUS. Tässäkö tämä vauvakuplailu sitten olikin? Nytkö se loppuu? Nyt on jo ikävä lapsia. Yhyy!

Mieleen vyöryi myös lapsettomuusjutut, oikein toden teolla. Sitähän ei voi tietää, oliko tämä tässä. Jos nyt "annan pikkusormen" töille, niin pääsenkö koskaan enää tällaiseen pikkulapsiarkikuplaan?

Mutta sitten, kun oikein miettii, niin kyllähän minä olin joka tapauksessa aikonut aloittaa keikkailun tuossa Tähti-vauvan 1v-synttäreiden jälkeen. Symbioosi tulisi muutenkin väljentymään. Ja kunhan unikoulu saadaan pidettyä, niin nukkuminenkin varmasti helpottuu. Ikääkin tulee Tähti-vauvalle koko ajan lisää, ja teoriassa imetyskerrat myös vähenevät. Nyt sairastelujen myötä hän kyllä ottaa maitoa varsin usein päivän aikana, mutta luulisi senkin helpottuvan. Eivätkä ne lapset mihinkään häviä, kun palaan töihin. :)

Ja ne lapsettomuusmurheet. Hirveä vauvakuume, ihan koko ajan. 

Ja minusta on ihan hirmuisen jännittävää ja kutkuttavaa ajatella, mitä tuleva vuosi tulee tuomaan tullessaan. Ainakin nuo työkuviot, mutta omissa haaveissani pääsemme kokeilemaan vielä pakkasalkion siirtoja...

Sekalainen sepostus, koska ympärillä hyöritään ja pyöritään. Lupasin Huldalle kirjoittavani hetken, ennen kuin katsomme taas hänen kuviaan. Tarkoitukseni olisi tehdä jälleen valokuvakirja hänelle, mutta toki nyt myös Tähti-vauvalle.

"Minusta kuulostaa siltä, että sinulla on vauvakuume."

"...vai olenko ymmärtänyt jotain väärin?"
Olin tänään lasten kanssa neuvolassa, Huldan 4-vuotistarkastuksessa. Odotin käyntiä kovasti, sillä nykyisen terveydenhoitajamme kanssa on niin hyvä keskustella. Olimme myös sopineet juttelevamme myös aiemmin esille tuomistani ajatuksista lapsettomuuden kipuun liittyen.

Terveystarkastus oli ihana. Hulda suoriutui annetuista tehtävistä mainiosti, parista asiasta keskusteltiin myös, joiden harjoitteluun voisi kiinnittää huomiota. Minusta tällaiset jutut ovat niin tärkeitä, koska arjen keskellä näitä ei aina edes muista ajatella tai tajuta. Juttelimme myös minun täyttämieni vastausten pohjalta eri teemoista, joita esikoistani koskevissa lomakkeissa oli. Keskustelu oli minusta antoisaa ja aika rönsyilevääkin, koska vastaaja mokoma vain rönsyili ja jutteli. Oli kiva saada tukea omiin pohdintoihin, näkemyksiin ja ajatuksiin ilman tuomitsemista. Iloitsen siitä, että terveydenhoitaja on niin samoilla linjoilla monen minulle tärkeän asian kanssa (esim tunnekasvatuksessa, ruokailuun liittyvissä pohdinnoissa (kylläisyys- ja eri ruoka-aineiden samanarvoisuus jne) kuten myös sanavalinnoissa, joilla lasta vaikka kysyy lähtemään mukaan eri juttuihin. Olen viime viikon aikana pohtinut paljon myös Huldan sosiaalisia taitoja, ryhmässä olemista ja eri kavereiden huomioimista. Osasta kerhonohjaajien tekemistä ratkaisuista ja "tuomioista" olen hiukan eri mieltä, ja omat mielipiteeni ovat vain vahvistuneet päivien kuluessa. Niistä juttelimme myös terveydenhoitajan kanssa, ja olen aikonut jutella myös ohjaajien kanssa. Viime päivien parin kohtaamisen kautta oli mieleeni myös jäänyt jäytämään, että aiheutammeko lapsellemme suurtakin vahinkoa, jos hän ei ole päiväkodissa. (Todennäköisesti henkilöt, joiden kanssa olin keskustellut, eivät ole tarkoittaneet näin, mutta tietyt nyanssit ja lauseet saivat omituisen olon, vaikka meidän hoitoratkaisumme on ollut hyväksi havaittu) Oli ihana siis kuulla myös terveydenhoitajan sanomana, että Hulda ei ole jäänyt mistään paitsi, eikä päiväkoti ole pelkkää onnea ja autuutta. Tällä kerhomäärällä (joka arkipäivä) ja kotona puuhastelulla hän saa ilman muuta paljon sosiaalisuutta ja virikkeitä. Kaiken kaikkiaan oli hyvä keskustelu.

Jonkinlainen surunverho varjostaa oloa päivittäin, häilyen yllä joskus enemmän, joskus vähemmän. Ei toki arkea haittaavasti, mutta kuitenkin niin, että olen huomannut sen olemassaolon. Olo on ajoittain haikea, surullinen, kipuileva, mutta sen olen huomannut aivan viime päivinä, että ihan täysin lapsettoman tunnemaailmaa en enää tavoita. Hämmentävää että helpottavaa.
En toki ehdi näitä juttuja miettimään koko ajan, mutta huomaan niiden käyvän mielessä päivittäin. Viimeistään iltaisin, kun selaan instagramia. Ihan todella; minusta on ihana katsoa videoita, joissa naiset kuvaavat raskaustestin tuloksen odottamista ja - oooooh!! - huomaavat sen olevan positiivinen. Saan näistä videoista jotain jännää iloa, heh.

Kerroin, kuinka päivittäin haaveilen, kuinka niin kovasti toivoisin, että meille vielä suotaisi lapsi. Jotenkin tuntuu, että se on vain ajan kysymys; meidän perheeseen on tarkoitus tullakin vielä kolmas lapsi. Syli on edelleen hiukan vajaa. Jemmailen häntä varten vaatteita ja tarvikkeita, vaikka samaan aikaan yritän vaimentaa tätä haikeiluani ja toivetta. Tovin minua kuuneltuaan terveydenhoitaja tokaisi ihanan spontaanisti ja riemukkaasti:
"Mutta minusta kuulostaa sitä, että sinulla on vauvakuume! Sehän on ihanaa! Ei siinä ole mitään väärää; kyllä vauvakuume saa olla!"
Yhtäkkiä se vain nytkähti eteenpäin: miten ihanasti hän osasikaan kääntää minun kipuni toiseen vinkkeliin, katsoa kertomaani eri näkökulmasta. Minulla on haave lapsesta, vauvakuume. 
Oma näkökulmani oli ollut jo valmiiksi kipuileva, turha toive lapsesta. 
"Teillä on vielä kolme alkiota pakkasessa, ja sinä mietit jo sitä neljättä vaihtoehtoa, jos nämä kolme alkiota eivät tuota tulosta. Miksi pelätä epäonnistumista jo valmiiksi?", hän kysyi lempeästi. Kerroin realiteetit ja koettelemuksemme eri alkioiden kanssa, mutta ajatuksessa oli itua. Miksi ei saisi helliä ajatusta siitä, että kolmas lapsi voisi olla jonain päivä totta?
Sitäkin pohdimme, että vaikka on jo lapsia, niin lapsettomuuden kipu voi yhtä lailla olla totta. Siksi puhutaankin minulle tutusta termistä, sekundaarisesta lapsettomuudesta, josta olen omalla instagram-tililläni myös puhunut (lieventääkseni samassa tilanteessa olevien syyllisyyden tunteita. Lapsettomuuden kipu on todellisuutta myös silloin, jos on jo lapsi tai useampi.).

Ja voi kuulkaa, miten kovasti haluaisin kuukautiset!! Haha, olen kuin minä 11-vuotiaana, kun tuota suurta tapahtumaa odotin niin innolla (joutuakseni sitten kokemaan aika ahdistavia, kivuliaita ja kurjia juttuja. Eivät ne olleetkaan mitkään ihanat, eikä minusta yhtäkkiä tullut jonkin muun näköistä tai jotain muuta "kypsempää".). Nyt tiedän, mitä odottaa, tai odotas... en sittenkään. En siis nytkään, kiitos pco:n. Ja todennäköisesti odotus vain jatkuu, eikä mitään tapahdu imetyksen loputtuakaan. Kiva, miten optimistinen olen. Toivon silti julkisalaa, että kiertoni palautuisi ihan itsekseen, ja jonain päivänä myös raskaus voisi onnistua ilman lääketieteen apua!
Ja olisin kyllä kuukautisistakin aika iloinen. Tietyllä tapaa olen kokenut vajetta naiseudestani niiden puuttuessa, vaikka kieltämättä onkin helpompaa, kun ei tarvitse sumplia sen kaiken säädön kanssa, jota kuukautisiin liittyy. Ei se silti ole parempi vaihtoehto, ettei niitä ole. 

Jälleen yksi todiste rönsyilystä (joskaan tuosta emme puhuneet neuvolassa kahta lausetta pidempään). 
Aika mennä nukkumaan.

Miten ihanaa, että tänä päivänä neuvolan terveydenhoitaja tuntuu parhaimmillaan olevan rinnalla kulkija, kuuntelija, rohkaisija, toki myös neuvoja. Uskon tällaisesta olevan enemmän hyötyä kuin vain  "ylhäältä jalustalta" kerrotuista suosituksista ja ohjeistuksista kenties jopa ilman aitoa ja välittävää kohtaamista. Huldan raskaus- ja vauvavuonna koin melko lailla tällaista kohtelua.
Mutta nyt. Nyt meillä on aivan ihana terveydenhoitaja ja hänestä olen niin kiitollinen.

Valmistautuminen kolmanteen pakastealkion siirtoon

Oma sisäinen maailmani on niin täynnä kaikenlaisia tapahtumia, tekemistä, aisteja, tunteita, ajatuksia, kokemuksia ja vaiheita, että joskus tekisi ihan hyvää hengähtää hetki. Monin tavoin hyviä viikkoja nämä ovat olleet kuitenkin, mutta huomaan, että reagoin vahvoihin tunteisiin nukkumalla levottomasti tai jossain kohti ainakin väsähtäväni. Vaikka toisaalta ei olekaan mikään hätä. Mieli vain on aika täynnä.

Aikaan on mahtunut onnistumisen kokemuksia, hyviä ja koskettavia kohtaamisia sekä arvostavia hetkiä töissä, retkiä ja ulkoilua, hiekkalaatikon ja terassin laittoa, kasvatuksellisia pohdintoja, kerhon päätöstä (heh, ihan kuin koulun kevätkauden päätös -olo, vaikka mitään kevätjuhlia ei ollutkaan), perheaikaa sekä parisuhdeaikaa. Edellisen pettymyksen tiimoilta puhisin, että meidän on pakko saada joku hetki aikaa olla yhdessä. Tähän mennessä olemme pyytäneet lastenhoitoapua vain työvuoroja varten, mutta nyt tuntui jo aika pakottavalta saada muutakin aikaa, kuin Huldan höpötyksen keskellä puhutut arjen jutut. 

Ihan ensimmäinen ajatus oli mennä hotelliin yöksi, syödä ihana aamupala ja kierrellä kaupungilla. Mutta se vaihtui aika pian haaveeseen retkipäivästä. Mutta sääennusteet vaihtelivat päivittäin, ja vielä keskiviikko-iltana nurisimme, että voi eiiii... mitä oikein tekisimme. Hotellin hylkäsimme jo toistamiseen ja edessä oli sitten kompromissilta tuntuva päiväreissu Tampereelle. Ei sillä, minähän sinne kyllä olin kovasti halunnut, mutta retken peruuntuminen harmitti. Heräsin torstai-aamuna ja ensimmäinen ajatus oli tarkistaa sää. Pilvistä!! Maltoin hetken odottaa ennen miehen herättämistä. Edellisen päivän vatvomisen ärsyttäminen vielä mietitytti, mutta ei meidän silti tarvinnut kovin paljon miettiä, kun olimme jo kasaamassa kamppeita kasaan. Me todellakin lähtisimme retkelle! Emme haaveilemalle Repovedelle, mutta retkelle kuitenkin. Ja se vasta olikin ihana päivä. Vuoroin hihkuin ja huokailin, kuinka i-ha-naa oli. 

Torstai-iltana huomasin jo oloni kiristyvän, vaikka elämä toki pyörii koko ajan niin, ettei liikoja ehdi pysähdellä miettimään. Mutta vaikka perjantaina mitään ei vielä tapahtuisikaan, niin olisihan se taas yksi konkreettinen juttu eteenpäin. Eilen oli polikäynti kevään viimeistä pakastealkion siirtoa varten.

Käynti itsessään oli hulvaton. Nauroimme ties mille jutuille, ja minua huvitti sekin, kun lääkäri hihkui:
"Oi, miten kaunis kohdun limakalvo! Kato nyt!"
Juuuuu, kyllä kyllä.
Eli siirtoa varten kaikki on niinkuin pitääkin. Ehdin ilmoittamaan tuloksen sitten juuri ennen polin kesätaukoa. Kyselin jo valmiiksi syksyä ja sen aikatauluja, joskin tarkistan ohjeistukset kesälle vielä erikseen. Ajatuksissani olen jo syksyn siirroissa.

Lähdin polilta takaisin autolle ja huomasin yhtäkkiä harteillani olevan taas muutama kymmen kiloa painoa lisää. Väsymys ja ahdistus iskivät ihan yllättäen. Nyt se ruljanssi taas alkaisi. Tai se hiljainen, mielen tasolla käytävä toivon ja epätoivon tunteiden vyöry. Mietin jo valmiiksi, että tuleva kesätauko tulisi meille niin tarpeeseen ja tekisi valtavan hyvää. Mutta ahdisti se, millainen tunnemyräkkä sitä ennen oli käytävä. Jossain kohti iskisi taas se hölmö ja hyödytön spekulointi, jos pp4 tai pp11 tuntuisi jo jotain... ja sitten se viimeisin hyökyaalto, Suuri Pettymys. 

Myöhemmin päivällä sain soiton yliopistosairaalasta. Lugesteron alkaa maanantaina ja siirto on jälleen perjantaina 28.5. Samoissa viikonpäiväsykleissä siis mennään, kuten edellisinä kertoina, ja veikkaukseni osui oikeaan. Onneksi toisaalta perjantai, sillä torstaina lopetan yövuorot. Olisi ollut aika karua jatkaa siitä muutaman tunnin päästä ajamaan sairaalaan siirtoa varten. Nyt tosin tuntuu, että vielä vuori olisi kiivettävänä siirtoon juuri kahden yövuoron vuoksi, mutta meneepä aika aikalailla yövuorosumussa.

Osittain onkin erikoista, kuinka sitten samaan aikaan iloitsee, kuinka helppoa 2,5 vuotiaan kanssa on mennä ja touhuta. Osin jopa huokaisee, että miten onkin niin kivaa ja mukavaa! Ja sitten samaan aikaan kaipaa sydänjuuria myöten sitä, että voisi saada vielä toisen lapsen.

Tarkoitus kai tälläkin

Jälleen kirjoitan kuulumisia parin viikon päästä tapahtumista.
Aika on mennyt ulkona puuhatessa ja kesän fiilistelyistä, töissä, Huldan kanssa touhutessa ja hyvien kohtaamisten parissa.
Simpukka-viikon aluksi (siihen siis mitenkään liittymättä) lähdimme käymään pienellä päiväreissulla. Testitulos tuntui jo aika selvältä ja meitä molempia ahdisti ihan kamalasti. Hulda siis takapenkille, auto liikkeelle ja siinä sitä sitten oltiin. Voitaisi ehkä jutella, kun arjen puuhat eivät keskeyttäisi. Sitä käytiinkin sitten melko syvissä vesissä, ja siinä itkun tiimellyksessä sain itselleni migreenin. Olo oli lohduton, sillä puheet liippasivat myös lopullisempiakin teemoja. Pääsimme aikanaan perille määränpäähämme ja keskustelun sävy oli saanut valoisampia ja toiveikkaampia suuntia. Me selviäisimme tästä yhdessä.

Tuli keskiviikko, pp 12, jolloin olin päättänyt tehdä testin, ilmoittaa tuloksen polille ja lopettaa luvan saatuani lääkkeet. En jaksaisi niitä enempää, vaan haluaisin päästä jo eteenpäin. Testi oli selvä negatiivinen. Ei haamun haamua, ei mitään. Viesti polille, Hulda kerhoon, ja minä lenkille. Aamupäivän aikana sain puhelun polilta.
"Itse toki tunnet oman kroppasi, mutta suosittelisin, että odottelisit vielä perjantaihin," hoitaja pohti.
Enkä edes tunne, mietin. PCO ja lääkkeet ja kaikki sekoittavat ihan kaiken. En jaksanut enää uskoa, mutta lupasin jatkaa lääkkeitä vielä perjantaihin ja tehdä vielä uuden testin.

Viikon aikana koin tärkeäksi nostaa taas somessa esiin lapsettomuuden teemaa, ja sen myötä sain aivan valtavan määrän reaktioita, kommentteja ja kohtaamisia. Olen silloin tällöin tuonut esille näitä asioita, ja siitä olenkin saanut paljon kiitosta. Minua on rohkaissut ja liikuttanut se, kuinka omat postaukseni ovat avanneet silmiä, rohkaisseet kertomaan omaa tarinaansa (minulle tai muille) tai tuoneet lohtua, rohkaisua ja vertaistukea heille, joita lapsettomuus on koskettanut tavalla tai toisella. Jo se, että kokemuksistamme puhuminen on tuonut yhdellekin tukea ja apua, on helpottanut omaa harmiani pieleen menneestä siirrosta. Olen käynyt useita keskusteluita töissä, olen jutellut ystävieni kanssa, ja vaikka emme olekaan kaiken aikaa puineet lapsettomuutta, niin keskustelutasomme on syventynyt.
Ehkä tämä oli se "tarkoitus" tälle kierrolle.

Perjantai. Pp 14.
Tämä määrittäisi sen, painottuisivatko ajatuksemme enemmän Lapsettomien lauantaihin vai Äitienpäivään. Jälkimmäistä en tosin edes saisi, sillä olin epähuomiossa suunnitellut itselleni pitkän työpäivän. Sekin vielä.
"Ei raskaana" luki testissä. Tiesin sen.
Polilta tuli iltapäivällä soitto, sovimme uudesta poliajasta kevään viimeistä pakastealkion siirtoa varten.

Omaa äitienpäivää vietimme lauantaina. Se olikin aivan ihana päivä. Töiden jälkeen pakkasimme eväät ja lähdimme retkelle kakkukahveille oman ihanan perheemme kanssa. Niin parasta.

Uusi poliaika on tulossa ensi viikon perjantaina. Sen perusteella yliopistosairaalasta soitettaisi aikaa viimeiseen pakastealkion siirtoon ennen kesätaukoa. Jos tämä ei tuota toivottua tulosta, on meillä toki pakkasessa vielä kolme alkiota syksylle. Jotenkin ajatukset ovat jo osin siellä. Suurimmalta osin kuitenkin ihan arjessa. Onni on oma piha, alkava kesä ja kaikenlaiset puuhat ulkona niin kodin parissa kuin Huldan kanssa. Nyt nautin. Menneet murheet ovat menneitä. Nyt on tämä hetki, ihana työ, ihanat kukat kuistilla, ihana perhe ja niin moni asia hyvin.

2. ivf:n 2. pas, eli kuinka Super-Pyry kyytiin pääsi

Usein tuntuu siltä, että voisin kuljeskella ympäriinsä kuin lääkäri sanelulaitteensa kanssa. Nauhoittamani puhe joko siirtyisi ääniviestin lailla kuulijalle (kiitos WhatsAppin ääniviestit!) tai sitten joku aukikirjoittaisi höpinäni luettavaan muotoon. Mutta koska se ei aivan toimi tämän bloggerin kautta on tyydyttävä siihen, että kirjoitan silloin, kun on edes hetken aikaa.
Ja nyt on. Tästä olenkin aivan ihmeissäni, enkä varmaan siksikään ole osannut oikein nukkua. Toisaalta, milloin osaisinkaan. Olen nimittäin ensimmäistä kertaa sitten Huldan syntymän yksin kotona koko aamun ennen iltavuoroon lähtöä! Siis kokonaista 7 tuntia! Toisaalta mielessä oli, että täytyy yrittää herätä ajoissa, jotta ehdin hyödyntää tämän ajan, vaikka eipä siinä paljoa yrittämistä tarvinnut. Heräilin taas pätkittäisen yön jälkeen joskus 5 maissa. Mies lähti aamuvuoroon ja Hulda pitää hauskaa muun muassa "saippuapuppien" kanssa vanhemmillani yökyläillen. Aika jännää.
Ajattelin siis kirjoittaa ja käydä pitkällä kävelylenkillä metsässä. Hetkeksi mieleen putkahti myös viikkosiivouksen teko, mutta siinä kohtaa päätin, että nyt en ajattele koko asiaa. Siivoan huomenna Huldan kanssa. Nyt teen sellaisia juttuja, joita en hänen kanssaan voisi tehdä.

Aikaa on taas hujahtanut, vaikka aina ei siltä ihan tunnu.
Olin tähän ehtinyt jo luonnostelemaankin jonkin sortin kertomusta reilun viikon takaisesta pyrypäivästä, mutta en koskaan ehtinyt viimeistelemään sitä. 
Kertauksena: 2. ivf:n 1. pakkasalkion siirto siis epäonnistui, ja pääsiäinen sävyttyikin sitten migreenin ja tuon suru-uutisen sävyin. Vaikka tieto siitä, että seuraavaa siirtoa päästäisi yrittämään heti seuraavaan kiertoon piristi, niin olo on koko ajan ollut melkoisen turhautunut, tympääntynyt ja "blaah". Olen jälleen suorittanut lääkkeiden oton (kahta lääkettä kolmesti päivässä), huolehtinut ne aina mukaan töihin, hakenut apteekista täydennystä, käynyt kahdesti polilla ja tahtomattanikin laskenut päiviä Siihen Käyntiin.
"Vaikka mitään ei kuitenkaan tapahtuisi".

Koitti siis jälleen päivä, jolloin hyppäsin auton kyytiin, valitsin kuunteluun (ihan älyttömän hyvän ja otteessaan pitävän Samuel Jyringin Taivas vai Helvetti) äänikirjan ja valitsin auton navigaattorin historiasta jo tutuksi tulleen osoitteen. Äitini oli jälleen tullut meille mieheni ollessa aamuvuorossa. Nyt hän ei uskaltanut edes halata, eikä päivän aikana laittanut minkäänlaisia "isosisko-viestejä" Huldasta, kuten viime kerralla. Matka taittui hyvin siihen asti, kunnes alkoi räntäsade. Mietin räntärättien lätsähtäessä tuulilasiin, että kumpi mahtaa olla helpompaa, ajaa aurinkolasien kanssa vai ilman. Tyydyin vain ajamaan, sillä vesiliirrot tekivät moottoritiellä ajamisen myös hieman haastavammaksi. Vaikka allani oli jo kesärenkaat, en kokenut tästä huolta. Oikea osoite löytyi jälleen jo tutuksi käyneen mutkan kautta, ja sitten se jännitys vasta alkoikin: parkkipaikka oli ihan täynnä! Jonkin minuutin kökötin autossa ihmettelemässä vaihtoehtoja, ja kuin ihmeen kaupalla yksi autoista lähtikin lopulta liikkeelle. Huh!

Ilmoittautumisen kautta rappuset ylös kolmanteen kerrokseen ja nyt jo tiesin oikean odotustilan. Ilmoitettu aika tuli ja meni ja jatkoin odottamista. Onneksi laitoin parkkiaikaa reilusti. Sitten minut kutsuttiin sisään, kävin näyttämässä luukulle henkilöllisyystodistukseni, onnistuin kertomaan takeltelematta hetuni ja sitten biologi kertoi tilanteen. Pakkasesta oli otettu yksi alkio sulamaan, ja hän oli selvinnyt. Mies katsoi papereitaan ja sanoi, että tämä olikin varsin hyväluokkainen alkio, 5 päivän ikäinen blastokysti. Jotain todella rohkaisevaa hänen katseessaan oli.
Sitten toimenpiteeseen. 

Kipaisin autolleni ja näin, että parkkipaikan liepeillä oli jonoa, kuten itsekin olin tullessani jonottanut. Tähän en jäisi syömään eväsleipiäni, vaan vapautin heti parkkipaikkani muiden käyttöön. Teki mieli huikata tulijalle: "Tiedän tunteesi!"
Poikkesin vielä ystävälläni matkan varrella viemässä hänelle myöhässä olleen synttärilahjan (tammikuulta) ja toivottamassa tsemppiä tulevaan muuttoon. Sainpa muuton jaloista jotain meillekin vietävää.
Kotimatka sujui melko hyvin. Anoppi laittoi viestiä, että alueella oli ollut 4 autokolaria huonon sään vuoksi. Kerroin, että olen itsekin samoilla huudeilla. "Mitä??"
Ongelmaa ei kuitenkaan ollut moottoritiellä, kunhan muisti ennakoida liikkeensä ja pitää turvavälit. Mutta vasta tämä meidän pikkukunnan tiet ne sitten heittivätkin ongelmaa vastaan. Jostain syystä keksin lähteä poikkeamaan kaupassa, mutta nähtyäni isot loskauurteet teillä, paikoillaan sutivat autot ja aivan lumen peitossa olevan kaaoksen sain vaivoin kierrettyä kaupan ja yritin saada autoa vain nytkähtelemään oikeaan suuntaan. Hitaasta vauhdista huolimatta pienikin alamäki koitui melkein kauhuksi, kun en saanut autoon minkäänlaista otetta ja olin lähellä törmätä edellä olevaan pysähdyksissä olevaan autoon. Onneksi tätä ei tapahtunut. Hitaasti kävi viimeiset kilometrit meidän lähelle, alamäkeä ja ylämäkeä, pelko siitä, että kohta ollaan joko ojassa, jumissa tai jonkun perässä. Lopulta saavuin aivan meidän nurkille ja edessä oli viimeinen alamäki. Siinä vaiheessa soitin jo kotona olevalle miehelle, että nyt loppui rohkeus, en tasan tule autolla alas. Ja haastava se oli ollut hänellekin. Hetkeä myöhemmin mies oli vaihtamassa autooni talvirenkaat, jotta pääsisin myöhemmin yövuoroon.

Nauratti myöhemmin. Tosiaan, kävin siis pakkasalkion siirrossa. 
Olisiko tämä nyt Super-Pyryn aika?

--

Pari päivää sitten tajusin, että testipäivä osuu juuri perjantaille ennen Lapsettomien lauantaita ja Äitienpäivää. Aika ahdistavaa. Päätimme miehen kanssa, että teen testin torstaina, pp13, koska perjantaina äiti tulee hakemaan Elean aikaisin aamulla ennen aamuvuoroihin lähtöämme. En ehkä halua kertoa hänelle siinä vaiheessa.
Tällä kertaa olemme myös pyrkineet olemaan miettimättä koko asiaa, ja minua on muutenkin tympinyt koko juttu. En ole tehnyt enkä aio tehdä testejä etukäteen. Mutta sitten taas puolivälin ohitettuamme toivo on taas nostanut päätään. Tunnenhan päivittäin erilaisia tuntemuksia, jotka voisivat liittyä vaikka mihin.
En siltikään uskalla luottaa enkä toivoa. En jaksa.
Pääasiassa tuntuu siltä, kuin tekisin näitä juttuja kuin esimerkiksi jonkun sairauden vaatimia lääkeinfuusioita. Käyn tietyillä kontrollikäynneillä, huolehdin lääkityksestä kotona ja sitten käyn hakemassa "The Infuusion". Sitten odotellaan vastetta lääkehoidon turvin. Ja taas sama juttu sykli syklin perään. 

Mutta katsotaan. Ja ilman muuta toivotaan.
Toivon niin kovasti, että tämän vuotinen äitienpäivä voisi olla aika erityinen. Olkoonkin, että olen ihan koko päivän töissä...

Pp 12 nega - tämä taisi olla sitten tässä

Malttamattona olen mennyt tekemään raskaustestejä jo useaan otteeseen. Onhan mielikin heittänyt jo omia skenaarioitaan soppaan, sillä olo on ollut toisinaan erittäinkin raskaana oleva. Järki on kuitenkin toppuutellut: lääkkeistä kaikki johtuu.

Alkuviikosta koimme jo ensimmäisen romahduksen, kun ensin pp 9 tullut haamuplussa olikin hävinnut pp 10 -testissä. Tuo oli muutenkin sellaista turnausväsymysaikaa. Kaksi viikkoa on oikeasti aika pitkä aika odottaa vastausta johonkin näin suureen asiaan!
Sain ihania tsemppiviestejä ystäviltä ja kävimme hyviä keskusteluja mieheni kanssa. Sitten eräs ystävä kysyi oleellisen kysymyksen: oliko haamu tullut vasta testiajan jälkeen? Totta! Olihan se, joten silloin testi ei ole edes luotettava. Toivoa siis saattoi sittenkin olla.

Nyt olen ottanut lomaa testauksista. En ole halunnut tehdä niitä ennen töihin menoa, kun muutenkin on ollut rankkaa mennä töihin (muista syistä). Eilisiltana pp12 tosin päätin tehdä vielä viimeisen liuskatestin ennen virallista testipäivää, jolle olin säästänyt viikkonäytöllisen, jonka tuloksesta ei voisi erehtyä. 
Negatiivinen, kuinkas muutenkaan.

Laitoin nyt aamulla viestiä polille, että ei tästä tule nyt mitään. Toki teen vielä testin virallisena päivänä, mutta hoidan ilmoituksen jo pois alta. Muuten olisi pitänyt odottaa pääsiäisen yli. Eihän tämä mikään akuutti asia todellakaan ole, mutta sellainen, mistä haluaisin päästä vain eteenpäin. Jouduin tosin eilen käymään vielä apteekissa 13 tuntisen työpäivän päätteeksi hakemassa paketin Lugesteronia - kahden kapselin vuoksi. Sen verran edellisestä paketista jäi uupumaan, mikäli tulos on negatiivinen. Muutoin lopetan huomisaamuna molemmat lääkkeet saman tien.

Olen siinä käsityksessä, että siirron jälkeen täytyy taas odottaa välikierto, jonka jälkeen pääsemme taas uuteen yritykseen. Karkeasti laskin, että siihen menisi reilu 1,5 kuukautta. Näiden asioiden parissa tuo tuntuu taas niin kamalan pitkältä, kun tuostakin seuraisi vielä epävarmaa odottelua. 

"Sun olisi niin paljon parempi olla jonkun toisen kanssa," totesin taas miehelleni eilen. Itketti kaikki. Pieleen menneet hoidot, hormonit, lääkkeet, epävarmuus, pettymys ja pitkäaikainen työkipuilu. Jälkimmäistä en viitsi hirveästi avata täällä, mutta sanotaan näin, että kyllä tällaiset pettymykset vauhdittavat myös toisenlaisten suurten päätösten tekemistä. 
"Eikä olisi," sanoi mies. "Ei todellakaan."

Nyt siis yritän keskittää energiani seuraavaan kiertoon ja sitä ennen jaksamaan töissä. 
Tai jos ihan ensiksi viimeistelisi pääsiäismenuun, ehkä jossain vaiheessa löydän inspiraation. Mutta juoksemaan menen nyt viikonloppuna! Sitä olen vältellyt varmuuden vuoksi.

Pakastealkion siirto - oi, sittenkin!

Kävi siis niin, että eilinen koitti.
Viikko hujahti ripeästi, joskin tuleva pakkasalkion siirto oli jollain tasolla koko ajan mielessä.
Olin myös päättänyt, etten kävisi nyt missään (joka toki on myös suositus), sillä 4/6 käymistäni koronatesteistä on tuonut lisäjännitystä poli- ja toimenpidekäynteihin. Oman mielenrauhani vuoksi olimme Huldan kanssa siis aivan omissa oloissamme, kun työvuorojakaan ei sattunut tälle ajalle.
Se ei kuitenkaan estänyt meitä tylsistymästä! Puuhaa ja mieleistä tekemistä onkin riittänyt, puhumattakaan joistakin koskettavista tilanteista. En tiedä, mikä vaihe on meneillään, mutta jollain tavoin pieneltä vaikuttavat tilanteet saavat olon herkistymään ja ajatuksissani suuria pohdintoja. Mielessäni on risteilleet kovasti ajat 15 vuoden takaa (konkreettinen esimerkki oli vanhan Nokian 3310 löytyminen vanhempieni luota. Oi oi.). Hirveästi riittäisi siis puhuttavaa oikeastaan mistä vain, mikä on aika hyvä. 
Moni ystäväni on ollut vähän varovainen kertomaan omia kuulumisiaan kuluneella viikolla ajatellen, että haluaisin mieluummin keskittyä tulevaan. Voi tuota huomaavaisuutta, mutta paljon mieluummin keskityn ihan muuhun. Ei se siirto ajattelemalla lähene.

Mutta niin se vain lopulta läheni. Viikko sisälsi katkonaisia ja lyhyitä öitä (joukkoon mahtui kyllä yksi hyväkin, onneksi), ja torstain ja perjantain välinen yö ei ollut poikkeus. En ole yllättynyt, koska reagoin unella, kun meneillään on jotain stressaavaa. Toisaalta kello 4 herääminen ei ollut suoranaisesti siirrosta johtuvaa, sillä heräsin vain miettimään viikon aikana heränneitä ajatuksia, tapahtuneita kohtaamisia ja myös joihinkin asioihin liittyvää haikeutta. Aikanaan heräsi myös muu väki, Hulda ja myöhemmin töihin lähtevä mieheni. Aamupäivä kului puuhatessa - pyykkien laittoa, tiskien korjaamista, kevään somistamista sekä terassikukka-asetelmien suunnittelemista. Pakkasin eväät valmiiksi, laitoin pulloon vettä ja nappasin mukaan varuilta myös lääkkeet. Sitten leikittiin Huldan kanssa vielä kauppaleikkiä, jonka välissä kävin laittamassa auton lämmitysjohdon seinään. Kun koitti aika alkaa tekemään lähtöä, tajusin: kukaan ei ole soittanut! Eli siirto taidetaan tehdä!
Viime yrityskerta oli jättänyt pelon, että alkio ei nytkään selviäisi sulatuksesta, vaikka se onkin harvinaista. 
Siispä seuraavaan jännitysmomenttiin.

Korona-ajan sekä meidän aikataulujen vuoksi päätimme, että menen sairaalalle omalla autolla. Se on nyt turvallisinta ja helpointa. Vertailuna Huldaan johtanut tuoresiirto, jolloin käytin koko reissuun julkisilla 8 tuntia. Nyt vaihdoin aurinkolasit silmille, valitsin kuuntelemani ylistyssoittolistan Spotifysta, kirjoitin navigaattoriin osoitteen ja lähdin matkaan. 
Taisi nimittäin olla niin, että päivän jännin osuus liittyi nimenomaan siinä kaupungissa ajamiseen, jossa siirto tehtäisi. En ollut ikinä ajanut siellä, vaikka monenlaisissa paikoissa olenkin, mutta jotenkin vain jännitti. Luotin kuitenkin kaiken menevän hyvin, ja hyväksi onneksi niin kävi ja sain myös parkkipaikan näppärästi läheltä sairaalaa. Sitten vain ilmoittautumaan ja odottelemaan. 

Minut kutsuttiin sisään, näytin kuvallisen henkilötodistukseni ja sekoilin sanoissani oikein huolella, kun syntymäaika oli toistettava. Meitä kaikkia nauratti. Paikalla oli laboratoriohoitaja, lääkäri ja hoitaja.
Sitten vain tutkimuspöydälle. Minulle kerrottiin koko ajan, mitä tehdään, ja hoitaja oli minusta jotenkin tosi suloinen. Hän oli hiukan vanhemman oloinen, lempeä ja huolehtivainen. Silitteli olkapäästä ja oli todella rohkaiseva ja kannustava. Huvittikin, kun hän henkäisi:"Kiitos, kun tulit tänne asti!" Niin, eipä tässä ollut kovin paljon vaihtoehtoja, heh. Mitään hätää minulla ei todella ollut, yksi 5 päivän ikäinen blastokysti-alkio siirrettiin, eikä se tuntunut mitenkään. Kaikista ikävintä oli vain kova vessahätä. Siirtoa varten täytyy edeltävästi olla 2 tuntia käymättä pissalla. Hirveän kivaa tällaisena päivänä. :D
Hyvillä mielin kävin siirrossa ja palasin autolle syömään eväitä. 
Matkat mennen tullen kuuntelin ylistysmusiikkia ja olo oli todella hyvä ja rauhallinen. Ennen saapumista perille olin saanut mieleeni nimen, jolla kutsuisin alkiota tästä lähin.
Toki vielä on aika odotella, ennen kuin siirron onnistuminen selviää. Nyt hellin ajatusta tästä pienestä, joka on päästy siirtämään. On ihan eri asia, että solumme tai alkiot ovat meistä erillään, kuin se, että nyt yksi alkio on vihdoin siirretty. Enempää ei nyt voida tehdä.

Juuri ennen kotimatkalle lähtemistä laitoin viestin miehelleni (ja sittemmin myös ystävilleni, jotka ovat olleet tietoisia reissusta).
"Hän on Lahja, ja hän on nyt kyydissä."

Ylihuomisen ylihuomenna!

Lapsena laskin päiviä aina huomisina ja ylihuomisina, ylihuomisen huomisena ja niin edelleen. Sama taipumus taitaa olla minulla edelleen, sillä tänään lasken, että "tällä viikolla" ja etenkin "ylihuomisen ylihuomenna".

Viime kerrasta onkin mennyt taas aimo harppaus asioissa eteenpäin. Oikeastaan tammikuun lopusta tuntuu olevan aikaa ainakin puolikkaan valovuoden verran, sillä tunteet ja niiden käsitteleminen sai ajan hidastumaan. Kävi nimittäin niin, että vielä tuolla viimeksi mainitsemallani käynnillä kaikki näytti hyvältä, jopa niin, että tuoresiirtoa saatettaisi voida tehdä. Sitten tuli mutkia matkaan, sillä reagoin erääseen taloon saamalla flunssaoireita ja jouduin käymään jälleen koronatestissä juuri ennen ratkaisevaa polikäyntiä. Tulosta ei tietenkään ollut alle vuorokaudessa tullut, ja koska oireiluni oli lievää ja "selvää", sain käydä erikoisjärjestelyin polilla nopeasti.  Tuo perjantaipäivä menikin sitten odotellessa sekä koronatestin tulosta että tietoa yliopistosairaalasta jatkoista. Jälkimmäinen tuli ensin, ja sain kuulla sekä sen, että punktio olisi tulevana maanantaina, JOS saan negatiivisen testituloksen, että sen, että tuoresiirtoon ei voida nyt mennä. Ahdisti aivan todella paljon, sillä kaikki oli vaikuttanut niin hyvältä. Järjen tasolla toki ymmärsin ratkaisun, sillä hyperstimulaatioriskini on melkoinen, eikä asiaa helpottanut lainkaan se, että munarakkuloita oli kymmeniä. Suurin syy ahdistukseen oli se, että vasta tässä vaiheessa kuulin, ettei pakastealkion siirtoa tehdä suoraan seuraavaan kiertoon, vaan vasta sitä seuraavaan. Miksi kukaan ei voi kertoa mitään ilman, että siitä kysyy erikseen?!

Myöhemmin soitti polin hoitaja, ja sanoi selvittäneensä koronatestiäni. Ilmeisesti testin tekopaikka ei voinut luvata vastausta lauantai-iltaan mennessä, jolloin minun oli tarkoitus pistää jarrulääke. Ilman sitä punktiota ei tehtäisi. Joutuisin menemään vielä pika-koronatestiin, joten ajelin jälleen kerran lähikaupunkiin. Tikku nokkaan ja sitten takaisin. Suureksi onneksi tulos jommasta kummasta testistä tulikin jo lauantai-iltapäivällä, ja sain illalla tuikata mahaani kaksi erittäin kirvelevää piikkiä.

Punktiopäivä saapui aikanaan, ja onneksi olin saanut kokonaan muuta mietittävää sitä ennen, sillä majoituimme anopillani. Hän ja Huldan setä katsoisivat tytön perään koko päivän. Heistä en ollut huolissani, vaan ihan vain siitä, kuinka Hulda pärjäisi. Ihan kovin usein emme ole nähneet "sattuneesta" syystä. Sunnuntai-iltana jo selvisi, että huolta ei tosiaan ollut; tyttö nimittäin oli sedästään ja isoäidistään aivan haltioissaan! Näin ollen sairaalaan lähteminen oli astetta helpompaa. Muutoin olin aivan "rikki", sillä kaikki - viime syksy kaikkine käänteineen, jokaisen päivän laskeminen... jotenkin vain ihan kaikki - kaatuivat päälle, ja koko reissu tuntui todella turhalta. Sitähän se ei todellakaan ollut, sillä olihan punktio jo eteenpäin lapsettomuushoidoissa. Pelotti vain niin kamalasti tulevat odottelut, epävarmuudet, epäonnistumiset ja jopa se, että jos tämäkään ei onnistu! Googlasin aamuyön tunteina jopa yksityisen hintatasoja, sillä jos kolmaskaan ivf ei tuottaisi tulosta...
Eli ajatukset lähtivät todella laukalle. 

Sairaalassa oleminen sujui noissa puitteissa ihan hyvin. Mies joutui lähtemään oman osuutensa hoidettuaan, joten jäin yksinäni odottelemaan päivän viimeisenä ollutta aikaani kuullen kaikkien muiden tilanteet, punktioiden tulokset sekä siirtoajat. Välillämme oli vain ohuet verhot.
Itketti, vaikka mitään hätää ei ollut. Olin hurjan kiitollinen kyllä ystävilleni, joilta sain korvaamatonta etätukea whatsapp-viestien merkeissä. 
Lopulta koitti punktio. Kysyin vielä siellä, oliko mitään mahdollisuuksia tehdä tuoresiirto, mutta todella mukavan oloinen lääkäri lohdutti ja pahoitteli, että siihen ei olisi nyt mahdollisuutta eikä toisaalta terveyden kannalta kovin järkeäkään. Itse toimenpide sattui viime kertaa paljon vähemmän paikallispuudutteen vuoksi, mistä olin iloinen. Henkinen kipu vain tuntui juuri tuossa hetkessä aika pahalta, mitä toisaalta lähdin häpeämäänkin. Pelotti ja ahdisti vain se, että saadaanko yhtään munasolua, hedelmöittyvätkö ne ja selviävätkö ne aikanaan sulatuksesta...
Iltapäivällä kuulin, että munarakkuloita oli tyhjennetty 23 ja munasoluja saatu 18. Aika hurja määrä, ja toivoni nousi. Ehkä tuosta porukasta edes joku hedelmöittyisi.

Seuraava pari viikkoa meni sitten kännykkään liimaantuneena, sillä erinäisten tiedustelujen ja tiedon odottelujen jälkeen selvisi vihdoin pakkaseen päätyneiden alkioiden määrä sekä jatkohoito. 

Pakkasessa oli 6 alkiota. Uskomatonta!

Nyt elämää on kulunut jo niinkin pitkälle, että keltarauhashormonikuurin jälkeen on saatu alkuun uusi kierto, jossa aloitin Progynova-lääkityksen. Perjantaina kävin polilla, jossa kaikki näytti hyvältä. Iltapäivällä sain soiton yliopistosairaalasta ja ohjeistuksen lääkitykseen sekä... pakastealkion siirtopäivän!
Tänään alkoi jännä viikko, sillä pääsin aloittamaan (inhottavat) Lugesteron-kapselit, ja pääsin laskemaan kunnolla päiviä. Tällä viikolla... ylihuomisen ylihuomenna... nimittäin perjantaina koittaa jälleen yritys siirtää pakkasalkio! 

Okei, nyt alan todella innostua. Tähän mennessä olen pyrkinyt olemaan miettimättä koko asiaa, sillä en uskalla luottaa. Vaikka myönnetään: ajatukset ovat jälleen lähteneet kierroksille niin nimien, kummien, laskettujen aikojen ja kaiken "ajankohtaisen" suhteen... Nyt olisikin vain saatava aika kulumaan jollain konstilla. Jollain muulla, kuin ihmisten näkemisellä (joskin onhan nyt poikkeusaika), sillä 4/6 käymästäni koronatestistä on saanut aikaan jännitysmomentteja siitä, voinko mennä polille. Nyt ei kiitos mitään koronatestilisiä tähän juttuun.

Juttua siis tulisi, huomaan. Jo aamusta tuntui, että tänään olisi aika kirjoittaa, pitkästä aikaa.
Nyt on kuitenkin lopetettava, sillä minulla ja Huldalla alkaa juuri etämuskari. Oikea muskari on tytön lempijuttuja, mutta tämä etäjuttu ei ole oikein vakuuttanut häntä. Hieman siis perässä vedettävyys -meininkiä tiedossa...
Mutta se toisaalta tietää jälleen ajankulumista, heh.

Kun hoidot etenevät

Heh, kirjoitan nähtävästi aina juuri ennen tilannetta, jolloin asiat etenisivät. Nytkin kulutan aikaa siihen, että lähden kohta ajelemaan sairaalalle ja lapsettomuuspolille, saamaan uusia suuntaviivoja ja suunnitelmia. Kävi nimittäin niin, että viikko sitten pääsin viimein aloittamaan pistokset (Gonal-F)! Kertaalleen olen käynyt jo polilla tarkistuttamassa tilanteen, ja tuolloin, viime perjantaina, sanottiin, että punktio olisi jo tulevana perjantaina tai maanantaina. Aika hurjaa. Mutta tänäinen kertoo taas enemmän. 

Viime kerrasta aika on todella kullannut muistot. Muistan tavallaan, että olo oli hatara ja huimaava jossain vaiheessa, mutta en todellakaan muistanut, että se alkaisi jo niinkin pian kuin toisen pistoksen jälkeen! Keskiviikkona nimittäin ajattelin, että voisinpa käydä vielä hiihtämässä. Aikataulullisten syiden takia oli mentävä silmät sikkurassa yövuoron jälkeisten unien jälkeen, mutta halu hiihtämään oli kova. Sen olin päättänyt, että tällä viikolla en enää menisi. Mutta voi, mikä olo  olikaan tuon hiihtoreissun aikana ja sen jälkeen! Huh, niin tukala ja ikävä. Lenkit jäivät sitten siihen. Rekrytoin miehenkin tekemään viikkosiivouksen viikonloppuna, mutta eihän siitä mitään tullut. Nimenomaan siitä, että olisin malttanut vain olla; siellä minä sitten huitelin imurinvarressa varovasti kumarrellen. Ja sen kyllä sitten huomasi seuraavana aamuna, kun huimasi ja teki pahaa. Uskomatonta, että tuollaisestakin.

Olen päättänyt, että hyperstimulaatiota ei tule ja että menemme tuoresiirtoon.
Sehän ei todellisuudessa ole lainkaan omista päätöksistäni kiinni, mutta noin olen päättänyt.
Jos yhtään minusta on kiinni, niin tuoresiirto tehdään. Tällä kertaa otan oikeasti todella varovasti kaiken liikkumisen suhteen, Sen vuoksi onkin ihan hyvä, että työt loppuivat torstaina, ja palasin nyt keikkailulinjalle. Huomaan, että huilaaminen saa olon paljon paremmaksi, sillä liike selvästi provosoi tukalaa oloa. Ja onhan se tukalaa, kun munarakkuloita kasvatellaan tavallista suurempaa määrää...

Viime yön olen jälleen nukkunut katkonaisesti ja valvoskellut. Sinänsä on ihan hyvä, että on ollut muutakin mietittävää, kuin nuo hoidot, mutta ei tämä silti tee asioita helpommaksi. Pari viikkoa sitten tein kaupat kännykästä ja liittymästä, ja olen nyt usean reklamaation ja käynnin myötä selvitellyt asiaa, ja menen tänäänkin käymään liikkeessä. Niinpä oikeastaan tuntuu, että viime yönä stressasin nimenomaan tuota puhelinasiaa polikäynnin sijaan... 

Mutta ei kai se auta, kuin lähteä autoa kaivamaan esiin lumen alta ja lähteä kuulemaan suunnitelmia.
Toivotaan parasta.

Kun mitään ei tapahdukaan

"Miten menee? Miten jakselet?", kysyi eräs ystäväni eilen. Hän tarkoitti hoitoja ja niiden keskellä elämistä.
"Ei mitenkään. Mitään ei ole tapahtunut."

En osannut arvata, tai ainakaan uskonut, että jo ensimmäinen mutka olisi se mutka, johon koko homma tuntuisi  nyt tyssäävän. Polikäynnillä sain ohjeistuksen lääkityksen aloittamiseen ja luvan hakea lääkkeet apteekista. 
"Ilmoita, kun kuukautiset alkavat," sanottiin.
Toin jo tuolloin esiin huoleni, että kuinka tarkkaa punktion on olla juuri viikolla 4. Mitä, jos tässä tuleekin viivästystä?
"Älä siitä huolehdi," lääkäri sanoi. Aha. No, sehän on helppo juttu.

Aiempien kokemusten mukaan kierto on käynnistynyt pari päivää keltarauhashormonilääkityksen päättymisestä, ja niin tätäkin hoitoa oltiin suunniteltu. Murehdin viikolla, että kuinka kauan tässä todella on varaa odotella? Kuinka täynnä sairaala, jossa punktio tehtäisiin, on? Onko viikko 5 liian täynnä? Tällaistahan lääkäri joulukuussa vihjaili. Että tammikuussa olisi pari väljempää viikkoa. 
Kirjoitin huolestani polille torstaina. Kauanko tässä on varaa odotella?
"Kohdun limakalvo oli niin paksu, että kuukautiset alkavat ennemmin tai myöhemmin. Nyt täytyy vain rauhassa odotella. Jos niitä ei kuulu viikonloppuna, niin tee maanantaina raskaustesti."
Mitä?!

Oikeastaan ei olisi yhtään huvittanut lähteä tuohon ajatuskuvioon. Ei sitten millään. 
Koska tuo on sellaista, jota käy vain muille. "Eka tuli monen vuoden yrittämisen ja hoitojen jälkeen, ja juuri, kun toista lähdettiin yrittämään hoidoilla, niin hups vaan!" Kivat muille, mutta ei se meitä auta.
Ja nopeammin, kuin tajusinkaan, oli mieli jo lähtenyt kierroksille. Olisinko sittenkin jo raskaana? Voisiko se olla totta?

Ei. Se ei ole totta. En ole raskaana, enkä usko siihen pätkän vertaa.
En halua uskoa, koska petyn kuitenkin.
Jollain tavoin tuo viesti valoi kuitenkin toivoa, ainakin sen suhteen, että hoitoja voidaan vielä ajatella, vaikka kuukautisista ei ole tietoa. 

Arki on onneksi pitänyt ajatukset muualla. Olen iloinnut niin monesta asiasta, touhunnut ja tehnyt asioita, ollut täynnä virtaa. Mielen perukoillahan kaikki nämä kiusaavat oloa, mutta olen visusti päättänyt niiden saavan jäävän omaan arvoonsa. Päätin, että nyt on aika iloita talvesta ja puuhailusta, keskittyä luonnon kauneuteen, Huldan kanssa touhuamiseen, iloon siitä, että saa aikaan asioita ja töihin. Ja kun nyt vain tulisi selkeys hoitoihin, sillä sitten voin ilmoittaa töihinkin, miten voin toimia tarjotun jatkon suhteen.

Kohti uutta koitosta

Joulu- ja tammikuu ovat menneet pitkälti töiden merkeissä - jomman kumman. Nautin ja iloitsin aivan valtavasti jouluisista asioista, ja kun vuosi ja kuukausi vaihtuivat tammikuuksi 2021 olin hiukan vastahakoinen. Ei vielä! Joulua on vielä jäljellä vaikka kuinka! En ole valmis! Ja sitten kuitenkin samaan aikaan olin intoa täynnä: jes, voin vihdoin aloittaa keltarauhashormonin. Olin kuullut tämän jouluaatonaattona, ja kieltämättä kaikki aikataulut saivat oloni malttamattomaksi. Keltarauhaskuuri olisi  ensimmäinen etappi kohti tammikuun IVF-hoitoa. Jostain syystä tuollaisen kymmenen päivän kuurin aloittaminen oli iso juttu, vaikka ei todellakaan tarkoittanut tai luvannut vielä yhtään mitään.

Samanmoisia tunteita minulla on huomista koskien. Huomenna nimittäin olisi polikäynti, jossa ultrattaisiin tilanne ja kuulisin konkreettisia aikatauluja. Aloitanko pistokset jo ylihuomenna? Ja mitä tapahtuu kahden viikon päästä? Ollaanko silloin jo punktioreissulla? Ja edelleen: voidaanko tuoresiirtoa tehdä?

Ajatukseni ovat jälleen aika skeptisiä, vaikka ilman muuta myös toiveikkaita. Pelkään silti, että jotain menee pieleen nytkin. Niin moni kohta on vielä epävarmaa. Jopa se, että onko sairaalassa, jossa punktio tehdään, tilaa juuri silloin, kun minun pitäisi mennä sinne? Ja mitä, jos koronakin heittää lisää kapuloita rattaisiin?

Yllättävän rauhallinen silti olen. Yleensä olen tähän mennessä menettämään unet jo parilta edelliseltä yöltä. Toisaalta tykkään tällaisesta työntäyteisestä arjesta. Vaikka työvuorot käyvät koko ajan vähiin, niin kotonakin hommaa on joka päivä. Minusta on aivan ihanaa, että lunta on tullut taivaan täydeltä. Ihan mahtavaa. Tykkäämme molemmat lumitöistä niin paljon, että äsken jopa kävimme pienen lempeän väittelyn siitä, kumpi saa mennä kolaamaan lumia. Talvi. AH. Lumitöiden ohessa lumileikit lapsen kanssa ja hiihtoretket lähellämme olevilla laduilla ovat ihan huippuja. Tässä eräänä iltana itketti lähes onnesta hiihtäessäni hangen kimmeltäessä, pakkasen purressa poskia, hiusten huurustuessa. Puutkin niin kauniina, verhoutuneena lumeen. Olen aina ollut talven lapsi, ja kun kunnon sellaista ei ole ollut, niin varsinkin nyt olen äärettömän kiitollinen.

Lapsettomuuden kivun pahin terä on onneksi jo mennyt ainiaaksi, kiitos Huldan syntymän. Kiitän myös siitä, kuinka erilainen ote minulla on nykyään ollut kovin moneen asiaan. Tässä kohtaa en jotenkin rohkene vielä pukea ajatuksiani sanoiksi, vaikka itse tiedän niistä jo varsin hyvin. Vapaudesta on kuitenkin kyse. Rakastan sitä tunnetta, kuinka työ- ja arkikiireistä huolimatta olen vapaa. Vapaa tekemään ja toimimaan juuri sen, mikä kulloinkin on tärkeintä. Keskittymään täysillä ja tekemään parhaani.

Huomista ja siihen liittyviä tunteita voisin pallotella vaikka kuinka, mutta en oikeastaan edes jaksa. Ei huvita, eikä kiinnosta. Se, millä todella on väliä, on aika parin viikon päästä. Parin viikon! Ei voi kuin toivoa parasta.

Kerrotaanpa vielä parisuhdekuulumisia. Mies on minua enemmän kriiseillyt puuttuvasta parisuhdeajasta. Itse olen ajatellut, että tämä on vain väliaikainen vaihe, tiedossa on, että työsuhteessa ollessani arki on meillä nyt niin täyttä, ettei kahdenkeskisiin hetkiin ole juuri mahdollisuutta. Ellei oteta lukuun Pipsa Possun mahdollistamia saunahetkiä tai iltamyöhään The Crownin tai X-Filesin katsomista Huldan lopulta nukahdettua. Minäpä sitten keksin: siinä onkin hilpeä treffipäivä tulossa, kun reissaamme kaksin punktioreissuun. Minä rauhoittavissani kotimatkalla! Viimeksikin poikkesimme Raxissa syömässä kotimatkalla, miten olisi nytkin. 

Joulu täynnä rauhaa ja onnellisuutta, mutta ripaus myös jännitystä ja odotusta

Kuten olin itsekseni uumoillut, tulee tämä joulun aika olemaan aika rankkaa aikaa. Olen toisaalta ihan äärettömän onnellinen, ja suukottelen Huldaa tämän tästä. On ollut niin pakahduttavan ihanaa nähdä pienen iloa ja intoa joulujutuista. Tai luultavasti vain "jutuista", koska joulu ei ehkä niinkään ole hänelle vielä valjennut. Joulukoristeiden asetteleminen, pipareiden leipominen, joulukorttien askarteleminen ja joululaulut... Ihan parasta. Ja vielä parempaa, kun saan nähdä Huldan innostuvan näistä puuhista. 
Sitten seurasi joulukuusen koristeleminen, lahjojen jakaminen ja avaaminen... jopa jouluruoat maistuivat!
Mun tyttö!

Olen huokaillut monta kertaa tämän kuukauden aikana, kuinka ihanaa kaikki on ollut. Olen itse jouluihminen (lapsena liitin jopa joulukuussa olevat synttärinikin osaksi joulun aikaa), ja on aika hykerryttävän suloista, kun oma pieni tyttöni pyytää musiikkia, väkertelee pipareiden kanssa tuntikausia ja koristelee kuusta kolmatta kertaa uudelleen. Tätä olen niin odottanut. Joulua lapsen kanssa.

Se, mikä tässä ajassa väsyttää, on työt, vaikka ihanaa onkin. Teen joululistan täyttä työaikaa, joka tarkoittaa siis kolmivuorotyötä joulun ympärillä. Aika ihanaa, mutta samalla melko väsyttävääkin. Huomaan nytkin, neljän päivän vapaillani, miettiväni työasioita. Osittain arvelen syyn olevan tammikuu, mutta osittain ihan vain jonkinlainen pikkujännitys. Haluaisin hoitaa hommani jo kotiin. Toisaalta vaikka joululista päättyykin ensi viikon jälkeen, niin edessä on sitten tammikuu ja toinen työvuorolista 50% työajalla. Olen kiitollinen näistä töistä, vaikka joulun ajan menemmekin sitten oikeastaan ihan ristiin työvuoroissa mieheni kanssa. Mutta tämä on nyt tätä aikaa, eikä kuitenkaan ikuista.

Kiitän itseäni siitä, että uumoilin väsymystä. Sen vuoksi tein oikeastaan ihan kaiken valmiiksi ennen töiden alkua. Keitin jopa rosollipunajuuret ja -porkkanat pakkaseen. Oli ihana tunne saada väkerrettyä valmiiksi herkkulaatikot ystävilleni saatuani keiteltyä fudget ja käärittyä toffeet. Olin kieltämättä aika mielissäni lahjaideoistani, ja vaikka osa todella oli opettelun eri vaiheiden tuotoksia, niin ainakin olin kaiken tehnyt rakkaudella. Kiersimme ennen töiden alkua Huldan kanssa viemässä ystävillemme joulumuistamisia. Tulihan siinä melkoisesti jouluntuntua. Vain haudoilla käynti jäi, sillä väsymys alkoi jo painaa pientä. Huvitti jo, että minustahan on alkanut kuoriutumaan ihan äitini. Hänen kanssaan teimme aina joulun alla joulukierroksen, jonka yhteydessä veimme kynttilöitä myös haudoille. 

Tänäänkin olen ollut aika väsynyt, ja olen ollut siitä jopa hiukan ärtynyt. Sitten tajusin, että työtpä tosiaan saattavat väsyttää. On ihan eri asia tehdä täyttä työaikaa aivan yhtäkkiä parin vuoden tauon jälkeen kuin keikkailla silloin tällöin. Mutta eiköhän se ole ihan ok. Mikäs kiire meillä muka on mihinkään.

Toisaalta huomaan jännittäväni ja miettiväni jo tammikuuta. Viime kirjoituksessa pohdin sitä, että mitä lääkkeetön kierto mahtaa tuoda tullessaan. No voin kertoa, että ei yhtikäs mitään! Tai oikeastaan vain jotain epämääräisiä välivuotoja, joista ehdin jo tekemään omat päätelmäni. Ja entä vyöhyketerapia? No pöh. Ehkä rentouduin, ehkä kuukautiskivut olivat vähäisemmät, mutta siinä kaikki. Kierto nimittäin venähti 42 päivään asti. Onneksi sain juuri ohjeistuksen Terolut-kuuriin.

IVF:n suunnittelukäynti oli kuun alussa. Siellä tarkistettiin ultralla tilanne ja sain vihdoin kuulla aikatauluista. Olin itse varautunut helmi-maaliskuun aikoihin, joten yllätyin aika tavalla, kun lääkäri sanoi, että jo tammikuussa voitaisi aloittaa pistokset. Kuulemma sairaalassa, jossa toimenpiteet tehdään, on tuolloin väljempää. Aika ällistynyt olin tästä uutisesta, ja kai myös toiveikas; onhan aikataulujen kuuleminen taas tieto eteenpäin. Tuolloin ei kuukautisten alkamisesta ollut vielä tietoa, ja kysyinkin, että kuinkas kauan niitä voidaan sitten odotella, jos kerran sitten seuraavasta kierrosta aloittaisin hoidot. Kuulemma jouluun, jonka jälkeen voisin ottaa Terolut-kuurin, jos mitään ei ole tapahtunut. 
Onneksi ne sitten lopulta alkoivatkin, ja oli mukava saada kuulla pari päivää sitten, että seuraavaa kiertoa ei tarvitse odottaa 1,5 kuukautta. Onkin jännittävää, että nyt on poliaika varattuna ja suurin piirtein tiedossa, milloin punktio tehtäisi. Ihan varmaa ei ole, voidaanko alkio siirtää tuoreeltaan, vai tarvitseeko odottaa pakkasalkion siirtoon. Tämä siis hyperstimulaatioriskini vuoksi. Aika kultaa muistot, ja tässä kohtaa olisin itse vain reteesti kannustamassa, että tuoreeltaa vaan! (Kävin tosin jokin aika sitten lukemassa viime siirron aikojen tekstejä, ja täytyy sanoa, että ei ne hyperstimulaation oireet toki mitään mukavia olleet.)

Raportiksihan tämä meni. 
Tunteet kaikki sikin sokin. Onnellisuutta, joulun lämpöä, iloa, rentoutta. Jännitystä, väsymystä, kihelmöintiä, epävarmuutta. Toiveikkuutta, malttamattomuutta, uskoa, luottamusta.

Toivon Sinulle lämpöistä ja rakkauden täyteistä joulun aikaa sekä ihanaa uutta vuotta! Vieköön se Sinua lähemmäs toiveesi täyttymystä!

Aika hengähtää hoitotauolla

Palaset on kerätty taas kasaan ja elämä jatkuu. Kunnes sitten itkin jälleen tätä tilannetta Huldan 2-vuotisneuvolassa. Okei, herkistyin ja kyyneleet tulivat silmiin; en ihan itkenyt valtoimenaan. Mutta silti se kertoo kuitenkin asian herkkyydestä. Pääosin elämä rullaa aika lailla tasaisesti, olo on suht rauhallinen ja oikeastaan aika väsynytkin. Tällä hetkellä arki on ollut intensiivistä menojen, keikkatyövuorojen ja ihan vain arjen juttujen vuoksi. Hetken istuinkin äsken aamupalan jälkeen ihmettelemässä, että mitäs nyt... Hulda on tällä viikolla hämmentänyt heräämällä kanssani 5-7 välillä, joten päivät ovat olleet täynnä yhteistä tekemistä heräämisestä lähtien. Ei rauhallista omaa aikaa aamuisin, ei lukemista tai viesteihin vastaamista, vaan toisenlaista mukavaa. Ja vastaavasti hän on sitten nukkunut päiväunet, joita hän ei usein nuku. Mutta siellä hän edelleen vetelee sikeitä, kello 8:45. Kai tässä jo vähän ehtisi jotain kirjoittelemaan.

No olihan alustus. 

Pahin "suoritusaika" on onneksi jo takana. 1,5 ensimmäistä viikkoa pakastealkion siirron pieleen menemisestä vain suoritin asioita pysyäkseni tolpillani, jotta ei tarvitsisi miettiä. Samaan aikaan kuitenkin luin paljon kirjoja lapsettomuudesta, varasin ajan vyöheketerapialle, pohdin keinoja selvittää omaa kehoa tarkkailemalla kierron kulkua, mietin vitamiineja ja kerta kaikkiaan vaan kyllästyin siihen ainaiseen päivien laskemiseen, odottamiseen ja jännittämiseen. Tein muutamat ovulaatiotestit, mutta sekin puuha loppui testien myötä. Varmaan ihan liian aikaisinkin loppui, koska omien tuntemusten perusteella ovulaatio tuli vasta myöhemmin. Sovittiin, että nyt yritetään tuolloin ja tuolloin. Ja olihan se hauskaa.

Tavallaan kyllästyttää niin paljon. Miten haluaisinkaan, että oma kroppani toimisi luonnollisesti! Että minäkin voisin lukea sitä, että ahaa, nyt alkaa ovulaatio lähestyä ja nyt taas on meneillään luteaalivaihe. Miten minäkin voisin luottaa, että näin se menee. Mutta nyt en edes tiedä, tuleeko seuraavaa kiertoa.

Samaan aikaan tämä aika on mielenkiintoista. Kierto ilman lääkkeitä. Mitä se tarkoittaa kropassani? Kuinka se toimii? Millaisia viestejä se lähettää (siis olot ja sellaiset). Mitä voin tehdä edesauttaakseni sen toimimista normaalisti? Tilanne on kuin lähtötilanteessa vuonna 2013, joskin paljon pehmeämpi ja rennompi. Tästä kirjoituksesta huolimatta koen olevani aika suurpiirteinen näissä jutuissa. En todella hyppää joka mutkassa googlettamaan milloin mistäkin asiasta (, koska en vain ehdi), vaan enemmänkin odotan uteliaana mitä tuleman pitää. Muutama päivä sitten, kp 15, huomasin, että uusi kierto taitaa tehdä tuloaan. En järkyttynyt, harmistunut, surrut, ahdistunut tai pettynyt. En ajatellut oikeastaan mitään. Tai ehkä hiukan vain ärsytti käydä läpi kuukautiset parin viikon välein. Uutta toivoa kohti sitten hiljalleen, alkaa raskaus tai ei. Ja lopulta en siltikään usko tuon parin päiväisen olleen vielä varsinaisia kuukautisia, vaan jotain outoa.

Luulen, että poliajan tulo joulukuussa ja kevään IVF rauhoittavat nyt jollain tavalla mieltä. Nyt on taas aikaa hengähtää ja sitten joku muu ottaa taas kopin meidän tilanteesta.

Ja toisaalta taas olo on monesta muusta asiasta niin väsynyt, että en oikein jaksaisi nyt ahdistua lapsettomuusasioista enempää, kuin on tarve. Nyt energia on suunnattava aivan muihin asioihin. Ei mitään maata mullistavaa, kuin ihan arki, työt ja joulu.
Aika kiva.

Tämän piti olla aivan toisenlainen kirjoitus

Tämä kirjoitus oli tarkoitus tehdä junassa kotimatkalla. Siten, että pikkuinen Säde olisi minulla jo matkassa. Mutta kävikin taas niin toisin.

Totuttuun tapaan edellinen yö ennen polikäyntiä oli huono. Ahdisti mennä taas ultrattavaksi, toivoa ihan älyttömän paljon, ja samalla tietää, että siitä huonosta uutisesta olisi maksettava. Sen jälkeen olisi jälleen aika koota itsensä, valmistautua toivomaan taas seuraavassa kierrossa. Ultrattiin ensin kohtu.
"Tosi hyvältä näyttää!", hoitaja ja lääkäri hymyilivät. Kuristi. Odottakaahan vain! Huonot uutiset ovat vasta munasarjoissa...
Pian kuitenkin selvisi, että munasarjat näyttivät niinikään hyviltä - siis aivan lamaantuneilta lääkityksen vaikutuksesta.
"Ensi viikolla on varmasti siirto!", hoitaja suomensi minulle.
Alkoi tärisyttää ja olo muuttui vakavaksi. Tuli itku.
Kerroin olleeni niin varma siitä, että tälläkään kertaa ei tulisi hyviä uutisia.
"Olen ajatellut, että jos tästä kierrosta ei ala raskaus, niin pääsenpä sitten ensi kesänä uimaan, kun laskettu aika ei ole heinäkuussa," kerroin omia tsemppauksiani.
Lääkäri ja hoitaja olivat ihania.
"Onko jotain, mitä voisimme tehdä?", he kysyivät. 
Eipä tuossa oikeastaan muuta. Ihana tuokin.
Siitäpä sitten lähdin herkistyneenä eteenpäin, juttelemaan osastonhoitajan kanssa työasioista.  Hieman piti itseä koota asian suhteen, vaikka esimies onkin tietoinen kuvioistamme.

Iltapäivällä sain tiedon, että siirto tehtäisi lähes viikon päästä. Sain ohjeet tukilääkityksen aloittamiseen sekä ohjeet paikan päälle tulemisesta. Alkoi piinaava odotus. Kehittelin kaikenlaista puuhaa päiville, jotta ne vain kuluisivat ripeämmin. Oli jännää lopulta sanoa, että tällä viikolla ja sitten huomenna on siirto. Pian haen pakkasukkomme kotiin. Olin mielessäni alkanut kutsua häntä Säteeksi. Ja myönnettäköön, että mieli oli lähtenyt suunnittelemaan jo vaikka mitä, alkaen vaunujen hankkimisesta vauvan vaatteisiin, työkuvioista sisarussuhteisiin.

Koitti keskiviikko-aamu. Kävin hermolenkillä koiran kanssa, annoin Huldalle aamupalaa, keräsin itselleni eväät mukaan, huikkasin ovelta "Moikka!", ja hyppäsin auton kyytiin. En pystynyt kuuntelemaan matkalla mitään, halusin vain olla. Ajoin puolisen tuntia rautatieaseman parkkiin, josta olisin noussut toiseen kaupunkiin menevään junaan. Parkissa huomasin, että olin saanut kaksi puhelua yksityisestä numerosta.
Tiesin.

Pian tuli kolmas puhelu.
"Olen pahoillani, mutta siirtoa ei voida tehdä. Alkio ei selvinnyt sulatuksesta."

Istuin vielä pitkään autossa. Itketti. Ilmoitin miehelleni. Laitoin viestiä myös ystäville, jotka tiesivät suuresta päivästä. Katsoin, kuinka juna aikanaan lähti liikkelle. Minun olisi pitänyt olla sen kyydissä.
Tuntui niin pahalta ja itketti, Lopulta oli lähdettävä takaisin kotiin. Olin tosin ollut jo vähällä ilmoittaa töihin voivani sittenkin tulla iltavuoroon, jonka olin perunut siirron vuoksi.
Mutta eihän siitä mitään olisi tullut. Itku tuli pitkin päivää, ihan satunnaisissa tilanteissa. Oli ihan kamala olo. Väsytti. Yhtäkkiä oli todella vaikea löytää mitään suuntaa mihinkään. "Mitä nyt? Mitä me nyt odotamme?!" Totta kai oli paljonkin juttuja, joita oli edessä, ihan jo alkaen Huldan 2-vuotisjuhlista. Mutta olin vain niin kamalan väsynyt. Pettynyt. Surullinen. Ahdistunut.

Tiesin, että seuraavaan IVF-hoitoon olisi 4 kuukauden jono, ja ilmoitin heti polille, mitä oli tapahtunut ja että jatkaisimme vielä. Sen päätin, että en ala maanisesti haalimaan tekemistä ja suorittamista, jotta helmi-maaliskuu olisi jo. Sitä paitsi omissa skenaarioissani tuolloin ei kuitenkaan ehditä tekemään vielä mitään muuta kuin elättelemään suuria toiveita päivä toisensa jälkeen, vajoamaan pettymyksiin, rakentamaan uutta toivoa ja taas pettymään karvaasti. Siis varsin raskasta tunnevuoristorataa. Puhumattakaan fyysisestä puolesta, jolloin joutuisin taas pistämään hormoneita itseeni, menemään punktioon ja... voi ei.

Pala palalta olo alkoi helpottamaan.
Jo samana päivänä vietimme kullanarvoista päivää perheen kesken ja saimme juteltua miehen kanssa. Päivä oli oikein kaunis ja kävimme ihailemassa luontoa. Jälleen kerran oli niin hassua huomata, kuinka iso, taitava, oppivainen, rohkea ja utelias kokeilemaan on tuo meidän (tuolloin lähes) 2-vuotiaamme!
Seuraavana päivänä ystäväni tuli käymään ja toi yllättäen kukkia. Juteltiin, oltiin vaan. Teki hyvää. 
Kolmantena päivänä kaikki tuntui vielä merkityksettömältä, "ihan samalta". Ajoin iltavuoroon, itketti. Apulaisosastonhoitaja tuli käytävällä vastaan toivottaen tervetulleeksi.
"Miltä tuntuu tulla töihin?", hän kysyi iloiseen tapaansa. Itku pyrki taas silmiin.
Kerroin, että töihin on oikeasti tosi kiva tulla, mutta nyt on tällaista.
Sitten olo oikeastaan helpotti. Oli hyvä olla töissä, keskittyä johonkin muuhun.
Kotona löysin jääkaapin täydeltä tätini yllättäen tuomia suppilovahveroita!! 
Ja niin alkoi synttäreiden valmisteleminen ja lopulta rakkaan tyttäremme juhlat.

Nyt on uusi viikko ja huomaan olevani ihan kamalan väsynyt. Tavallaan löydän intoa ja iloa eri asioihin, mutta sitten samaan aikaan ahdistaa koko viikko. Toki olen aivan itse sopinut joka päivälle sosiaalisia juttuja, perjantaille pitkän työvuoron, josta suoraan menen viikonlopun leirille perheen kanssa. Sielläkin olen vastuuhommissa. Vähän sellainen hassu olo: tavallaan tosi hyvä, kun on kaikkea, mutta samalla "huh". Oikeastaan tosin kaipaan vain ihmisiä ympärilleni, ja tiedän, että kaikki, jokainen päivä, menee hyvin. 

Oloa helpotti myös se, että siirtoa varten aloitetut kaksi lääkettä on nyt purettu ja lopetettu sunnuntaina. Helpottaa, ettei tarvitse ottaa enää lääkkeitä. (Kerrottakoon tosin eräs tilanne apteekista. Menin hakemaan lisää toista lääkettä, jolloin miesfarmaseutti alkoi tutkia kulmat kurtussa pakettia. "Tää annoshan on valtava!" Hän halusi sittemmin varmistaa, tarvitsenko lisää. Sen verran tuo kommentti jäi tosin vaivaamaan, että kävin kauppareissun jälkeen kertomassa olostani. Kerroin, että tiedän vaihdevuosilääkkeen annoksen olevan normaalisti kolmannes tuosta, mutta käytän sitä nyt sattumoisin lapsettomuushoitoihin ja menossa kohta pakastealkion siirtoon. Että tulen sitten hakemaan lisää lääkettä, jos raskaus alkaa. Hieman tahdikkuutta, kiitos. Toki asettelin sanani hiukan rauhallisemmin, ja keskustelu oli molemminpuolin hyvä. )

Mutta nyt uusi päivä. Odotan kovasti, että uusi kierto alkaisi lääkkeiden lopettamisen jälkeen. Ja pakkohan se on myöntää, että toivo luomuraskaudesta itää. Voi tätä toivon ja epätoivon vaihtelua.

Ärsytystä ja valmistautumista huonoihin uutisiin

Turhauttaa ja oikeastaan jopa kiukuttaa. Ärsyttää ainakin.

Tänään on poliaika (reilun 1,5 tunnin päästä), mutta tuntuu vain niin typerältä mennä taas sinne kuulemaan, että mitään ei voida taaskaan tehdä. Näin minusta tuntuu. Mitään ei kuitenkaan tapahdu. Ja silti toivon niin paljon, että tapahtuisi.

Vatsanpohjassa on kutissut jo monta päivää. Uni on ollut huonoa (osin tosin Huldan vuoksi). Olen yrittänyt ajatella jännityksen johtuvan eilisestä työvuorosta tai muusta, mitä näinä päivinä on tapahtumassa, yrittänyt suunnata ajatukset niihin. Mutta eihän siitä vain pääse mihinkään: sydän hakkaa tuhatta ja sataa, vatsaa kipristää, olo on levoton, koska tänään on taas poliaika. Se, joka määrittää taas hetken tulevaisuutta. Vaihtoehtoja on vain kaksi: joko siirto voidaan tehdä, tai sitten ei. Yritän miettiä jo valmiiksi jälkimmäisestä tuloksesta selviämistä, sillä joka tapauksessa tulen taas pettymään. Parempi ehkä kuitenkin miettiä heti polin jälkeen olevaa keskustelua osastonhoitajan kanssa. Huh. Näinköhän minulle jää lainkaan voimia jatkaa kiertämään kirppiksiä Huldan talvivaatteiden ja synttärilahjan toivossa. 😅

Olen joskus miettinyt myös sitä, mitä se tarkoittaisi, jos tulisin raskaaksi ja saisimme toisen lapsen. Mitä se tarkoittaisi meille ihmisinä, vanhempina, lapsettomuuden kokeneina? Olen ollut aika varma siitä, että yhden lapsen saaminen ei ole riittänyt korjaamaan sitä rikkonaisuutta, pettymystä, surua, itsesyyttelyä ja ahdistusta, joka on tullut lapsettomuuden myötä, ainakaan lopullisesti. Toki olen onneksi saanut vahvistusta naiseudesta ja saanut sillä tavoin eheytyä. Olen vihdoin myös tuntenut kuuluvani johonkin, siis vanhempien porukkaan. Olen saanut paljonkin korjaavia kokemuksia, saanut tuntea, että myös minun vartaloni pystyy kantamaan ja kasvattamaan sisällään ihmistaimen, synnyttämään ja ruokkimaan hänet. Elämän ihmeellisyyksiä.

Toisaalta tietty kaipuu useammasta lapsesta on ollut aina. Luultavasti lapsettomuusvuosien jälkeen jo hetkellinenkin epäonnistumisen kokemus, epävarmuus ja epämääräinen odottelu, oman vartalon toimimattomuus (eli kuukautisten puuttuminen) ja ympäriltä kuuluvien vauvauutisten (haluan korostaa, että ihania uutisia ovat olleet!) yhtälö on kuitenkin saanut vanhat kivut palaamaan. "Kaikki muut!!" -ajatus liittyy tavallaan myös sellaiseen "onnistumisen" ja "epäonnistumisen" kategoriaan. Olenkin lähtenyt hiukan haastamaan itseäni kysymällä, että kokisinko olevani huono ja epäonnistunut ihminen, jos meille ei tulisikaan toista lasta. No, kokisin. Koen jo nyt. 

Tiedän selviäväni, kun asiat ovat lopullisia. Tiedän löytäväni keinoja jo nyt, keinoja, joihin suunnata huomionsa ja energiansa. Kuten vaikka tämän päivän uutisiin. Yritän tsempata itseäni jo valmiiksi: jos lasta ei vielä tule, niin voin tehdä enemmän töitä ja uida koko kesän (=jos tästä alkaa raskaus, olisi laskettu aika heinäkuussa, eikä uiminen olisi enää järkevää juuri ennen synnytystä tai sen jälkeenkään 😉).

Joten. Vaihdan vaatteet ja hyppään autoon. Onpahan nyt alla talvirenkaat. Eilen lähdin lumiukon rakennuspuuhien jälkeen iltavuoroon ja illalla ajelin sateessa kotiin. Näistä kun ei koskaan tiedä.

Ehkä väsymys kolkuttelee olossa

Huomaan taas, että ultra ja mahdollinen pettymys ja epävarmuuden siirtyminen ovat alkaneet jännittää. Toiveet ovat kaikesta pyrkimyksistä huolimatta pitää jalat maassa korkealla. Mieli on ollut aika apea. Olen pohtinut rankalla kädellä omaa äitiyttäni ja oikeastaan erilaisten onnellisten elämäntilanteiden näkeminen ympärillä on saanut mieltä surulliseksi, vaikka samalla olenkin iloinnut valtavasti muiden puolesta. Yritän ymmärtää ja antaa aikaa tunteilleni. 

Olen aika ajoin palannut raskauden aikaisiin blogiteksteihini, ja eipä nekään hirveästi helpota oloa. Se on sellaista katkeransuloista, kai. Mielessä pyörivät hetket ristiäisapuna, kummitytön hoitoreissulla, hetki uuden pariskunnan ja heidän toiveidensa äärellä, Pieni merenneito -musikaalin rakkaustarina ja nyt käsillä oleva hetki, kun vien ilolla tekemäni kakun ystäväni vauvan nimiäisiin. Ja onkohan serkkuni vauva jo syntynyt? Mitenköhän eräs ystäväni voi alkuraskaudessaan? Ja olipa kiva nähdä toista serkkuani ja hänen pientä poikaansa. Että niin! Näitä riittää! 

Samallahan tässä peilaa voimakkaasti omaa tilannettaan, toiveitaan ja haaveitaan. Se olisi vain vartin mittainen hetki, kun pieni pakkasalkio siirrettäisi! Mutta sitä hetkeä on joutunut odottelemaan epävarmuuden keskellä jo monta kuukautta.

Toisinaan tuntuu, kuin voisi ottaa elämänsä uusiksi. Menisivätkö asiat toisin? Olisimmeko eri tilanteessa? Olisinko toisenlainen? Osaisinko olla parempi äiti, puoliso ja ystävä? Tehtyjä juttuja ei saa tekemättömäksi, ja elämäni on kulkenut niin, kuin on. Miksi juuri nyt mieleni on apea, miksi melankolia on se, mihin taivun? Ehkä olo tästä jo pian hellittää, kun tahti hiukan hidastuu. Ehkä väsymys alkaa tuntumaan ja mieli käy kierroksilla.

Joten vatkaamaan kermaa ja pakkaamaan autoa viedäkseni nimiäiskakun. Sentään sen tiedän osaavani. Päälle pensasmustikoita, murskattuja Domino-keksejä, mintun lehtiä ja hopeakuulia, niin uskoisin kakun sopivan pieniin ja kuulemma rentoihin juhliin.

Epävarma olo

Ilo siitä, että uusi kierto alkoi aivan itsestään on jo ehtinyt hälvetä. Tilalle on alkanut hiipiä jännitys, kun sain kuulla poliajan ensi viikolle. Kolmas kerta toden sanoo? Pääsisinkö vihdoin pakastealkion siirtoon?

Kaiken vauvakuumeilun lisäksi poden myös huonommuutta. Ehkä vauvavuoden riittämättömyyden ja epävarmuuden tunne ottavat vain toista. Murehdin sitä, miten olen hoitanut Huldaa. Olenko sittenkään osannut? Mitä kaikkea tekisin toisin, jos nyt voisin! Tavallaan pieni osa siitä vauvakuumeesta on myös sitä, että haluaisin osoittaa (eniten itselleni), että osaan ja riitän minä. 

Ja jälleen minusta tuntuu, kuin olisin ainut ajatusteni kanssa. Kaikki muut tietävät tismalleen, mitä tehdä eivätkä vahingossakaan ole epävarmoja.

Voi että, minua ärsyttää tämä piirre itsessäni! Haluaisin olla taitavampi, osaavampi, tietävämpi, kätevämpi ja kokonaisvaltaisesti parempi. Siis itseäni parempi.

Mutta ei kai siinä. Elämä on oppimista. Ainakin Hulda on rakastettu, siinä en ole epäonnistunut.