Kun pienistä ajatuksista tulee liian suuria

On hetkiä, jolloin pystyy näkemään mahdollisuuksia pienessäkin iltalenkissä, puolukan varvussa, hymyssä suin lausutussa ajatuksessa tai ystävältä saadussa viestissä. On myös niitä hetkiä, jolloin jää miettimään omia sanomisia tai sanomatta jättämistä, murehtii pieniä työasioita tai lapsen kuolemasta lukeminen tuo syyllisyyden tunteet omasta surusta...
Päädyin sentään naurahtamaan, kun olin pilkkonut pilkkomasta päästyäni ja kuorin ja pilkoin innoissani myös perunat, vaikka ne kuuluisi (ohjeeni mukaan) keittää kuorineen ja pilkkoa vasta sitten saadakseni hyvää imellettyä perunalaatikkoa.  No, teenpä huomenna perunamuusia pitkästä aikaa.

Olen ollut tänään melko pysähdyksissä. Oli myös isänisäni 87-vuotissyntymäpäivät, ja olin menossa sinne myöhässä. Vanhempani olivat yllättäneet vielä omassa kodissaan asuvan miehen kutsumalla lähinaapurit kakkukahville. Täydestä meni. Saavuin onneksi vain muutamaa minuuttia muiden jälkeen, halasin isänisää ja tervehdin paikalla olevia eläkeikäisiä naapureita. Jotain jo ehätimme höpöttelemään, mutta melko pian astelin ajatuksissani kahvipöytään.  Yhtäkkiä tajuan kesken kahvin santsaamisen, etten ollut kätellyt. Mistään virallisesta ei toki ollut kyse, mutta pienessä maalaiskylässä tällaista vielä arvostetaan. No, olipas nyt kohteliasta!! Jonkin ajan kuluttua paikalle tuli vielä yksi pariskunta mukanaan lapsenlapsensa. Tervehdimme kätellen, rouvalle vielä esittäydyin. "Joo, kyllähän minä sinut tunnen!", tokaisi hän nauraen. Ai. Jonkin ajan päästä oli tehtävä tunnustus ja kysyin pahoitellen, että keitä he oikein ovat. Kävi ilmi, että kyseessä oli jälleen eräät naapurit. Nimi erittäin tuttu, mutta en todellakaan muista nähneeni heitä moneen vuoteen. Kiusallista!

Jos ensin on lähes iloinen ja innostunut monenlaisesta mahdollisuudesta, niin seuraavassa hetkessä tuntuu, kuin olisi Itse Kömpelyys, epäkohtelias ja epäonnistunut. Miten vanhempani mahtavatkaan hävetä minua. Kun ei lastakaan saa.

No, tämä nyt on vain tällaista tajunnanvirtaa, ja tiedän, ettei ajatuksissani ole järjen hiventäkään. On vain erikoista, että aivan asiaa miettimättä saattaa eteen tulla pieniäkin tilanteita, joista tulee itselle isoja. Kuten juuri se 4-vuotias tyttö, jonka kanssa menin tutkailemaan leluja. Isäni intoutui myös kiusoittelemaan tyttöä tapansa mukaan. Suru valtasi mieleni. Kun voisi suoda sellaisen onnen isälleni, että hän voisi kiusoitella omaa lapsenlastaan! Tai äidilleni, että saisi lukea kirjaa. Näin, kuinka isä kutitti tyttöä jalkapohjasta. Äiti kokeili kädellään tytön kaunista hametta. Tuntui, kuin olisin voinut lukea ajatuskuplat heidän päänsä päältä. Toive omasta lapsenlapsesta.

Lähdin aikanaan pois synttärikemuista. Erään vieraan hajuvesi oli lisäksi saanut minut hivenen huonovointiseksi. Pakkasin isän metsästä hakeman kuusen autoon ja ajelin ajatuksiini vaipuneena takaisin kotiin. Miksi miksi miksi miksi miksi miksi???

Niin. Sen kun tietäisi.

Vietän tässä nähtävästi tämän joulun "juttua", kokkausvalvojaisia. Tällä kertaa vuorossa on joululaatikoiden tekoa. Aioin väkertää myös karjalanpiirakoita, mutta laitettuani riisipuuron puolitoistakertaisena valmistumaan huomasin, ettei meillä ole ruisjauhoja. Ehkä näin oli parempi. Saapa aamulla riisipuuroa. :) Nyt ruoat ovat parvekkeella jäähtymässä. Tuntuu mukavalta tehdä "edes jotain" jouluksi. Olen muutamana vuonna tehnyt meille koko kavalkaadin pipareista ja kuivakakuista torttuihin ja joulukortteihin. Tänä vuonna en ole enää jaksanut. Ei meistä kumpikaan edes syö pipareita niin paljon, että moista vaivaa kannattaisi nähdä. Luulen, ettei taito mihinkään katoa, vaikka näin kaksin ollen en teekään koko valikoimaa. Ehkä sitten joskus...