Eiköhän nyt voi jo taas vähäksi aikaa hengähtää.
Rv 5+1 mitattu hcg oli 6214, eli varsin hyvä ja loogisesti noussut (rv 4+3 se oli 940).
Oireita ainakin on, ja vaikuttavin niistä on etova olo. Onneksi olen voinut olla töissä kuitenkin ihan hyvin, tai ehkä se olo on vain joutunut roikkumaan mukana.😂
Iloitsen myös hyvistä yöunista, vihdoin!
Ei tämä kyllä helppoa ole. Kirjoitan tämän siksi, että joku voi ehkä jossain kohtaa saada vertaiskokemusta tai ehkä joku tulee sanomaan minulle, että been there.
Vuoto on jatkunut edelleen. Nyt se on jo punertavaa, myös veristä ja eilen oli pieni hyytymäkin. Määrä on silti vähäinen, ei tosiaan lähellekään kuukautisia. Kuukautiskipuja sen sijaan on, ei kovin pahoja.
Ahdistaa ja samalla olen tyytyväinen, kun saan muuta mietittävää pitkien ja työntäyteistek työvuorojen aikana. Tekisi mieli rampata vessassa koko ajan tarkistamassa tilanne ja sitten ei todellakaan.
Huomenna on maanantai. Aion ottaa taas poliin yhteyttä ja pyytää uutta verikoetta.
On tämä hajottavaa. Niin hajottavaa. Ihan kuin pahaa unta. En haluaisi miettiä vielä sitä, mitä kaikkea tämä tarkoittaa mieleen tulleille haaveille ja unelmille, tulevaisuuden pohdinnoille.
En jaksa.
Eilisaamuna sain kovin jännittämäni soiton polilta. Olin onneksi saanut käydä rauhoittavan keskustelun kätilön kanssa keskiviikkona (hän ei ollut ollut huolissaan rusehtavasta vuodosta), ja sain mielenrauhani vuoksi lähetteen labroille. Sinne ampaisin saman tien, vaikka tiesin, että täältä ympäristökunnasta lähetys keskussairaalaan tuskin lähtisi niin aikaisin, että tuloksen saisi samana päivänä. Mutta jo se, että nyt hcg oli mitattu, olin saanut jutella kätilön kanssa ja vuotokin oli loppunut rauhoitti toden teolla.
Kunnes koitti torstaiaamu, ja jännitys jatkui taas (huonon yön jälkeen, ylläri). Onneksi sain soiton jo aamusta, ja se alkoi näin: "Onnea! Olet raskaana!"
Hui sentään! Hcg oli noin 940, joka vastasi juuri oikeaa aikaa. Sovimme iltapäivällä vielä ajan varhaisultralle, ja jouduin vielä tarkistamaan, että mites, kun nyt tulee vaaleanpunaista vuotoa (vähän) ja selkää riipii... Osin nauroin hysteerisyydelleni, osin olin oikeasti huolissani, enkä uskaltanut luottaa... Kätilö ei ollut huolissaan, vaan mietti limakalvojen kuivuutta ja Lugesteronin vaikutusta. Taisi mainita myös kiinnittymisvuodon mahdollisuuttakin. Yhtä kaikki, monilla tulee kuulemma jotain.
Ja nyt sitten opetellaan tähän ajatukseen: olen raskaana. Meille tulee vauva (,jos kaikki menee hyvin). Miten ihanaa.❤
Parin päivän aikana olen päässyt harjoittelemaan uutisen kertomista.
Koko tilanne on ollut ihan absurdi, ja muotoilemani lauseet ovat olleetkin sen tyylisiä, että "hyvältä näyttää" ja että "ilmeisesti tilanne on se, että...".
Samaan aikaan on ollut todella vaikea luottaa, vaikka testit ja olot sanoisivat mitä. Ja myönnettäköön, että olen ollut aikainen.
Jo kolmantena päivänä siirrosta alkoi olo olla ihan erilainen, kuin kahden muun siirron jälkeen, ja tuntui siltä, että nyt tapahtuu jotain. Kuudentena päivänä en sitten enää malttanut odottaa, vaan tein raskaustestin. Testiviiva piirtyi heti, haalea haamu, jonka kyllä erotti selvästi. Ja päivä päivältä viiva vain tummeni. Pp 11 se ei vieläkään ollut kontrolliviivan vahvuinen, mutta positiivinen silti. Uskaltaisiko jo luottaa? Meninpä ihmettelemisissäni jo miettimään, että sekoitinkohan sittenkin jotain... mitä testiin pitikään tulla? Näyttikö kaksi viivaa kuitenkin negatiivista? Mutta kyllähän sen huomasi: raskaustestin mukaan olisin ainakin tuossa kohtaa raskaana, ainakin kiinnittymisyrityksen verran.
Mutta. Ajoissahan minä olin.
Testipäivä on tulossa nyt perjantaina, eli pp 14. Silti olen toivonut, että jo pp 10 testitulos olisi jo aika varma, sillä siirretty alkio oli jo viiden päivän ikäinen blastokysti. Kuten aiemmissa kierroissa olen tuuminut, niin nytkin tässä: kyllä jo tuossa kohtaa pitäisi näkyä jotain, jos on näkyäkseen.
Päät on yritetty pitää kylminä, emmekä ole halunneet lähteä liikaa spekuloimaan ja miettimään. Sitten kuitenkin, esimerkiksi päästyämme seuraamaan jääkiekon MM-kisoja (historiallista!! En ole aikoihin voinut katsoa tv:tä iltaisin, kun yleensä nukahdan Huldan nukuttamisen myötä) kääntyi keskustelu tämän tästä erilaisiin asioihin, pieniin ja suuriin pohdintoihin koskien sitä, että meille tulee vauva. Ja milloin muulloinkin.
Se minua yllätti positiivisella ja suloisella tavalla, että siinä missä minä panttasin uutista hiukan pidempään, niin mies oli lähettänyt veljelleen kuvan testistäni jo pp 9! Huldan raskauden aikana hän kertoi raskaudesta vasta ensimmäisen kolmanneksen jälkeen.
Itse pääsin harjoittelemaan uutisen kertomista pp 10 ja 11. Kolme ystävääni sai kuulla asiasta, ja miten vaikea se olikaan kertoa! Totta kai olin onnellinen, mutta niin epäluuloinen, epävarma enkä uskaltanut luottaa. Uutisten kertominen olikin sitten sellaista kierrellen, kaarrellen vihjailua. Oli siinä ystävillänikin vaikeuksia reagoida, kun selvästi teki mieli itkeä, nauraa, hihkua, hehkuttaa ja onnitella, kun minä pelkäsin niin kamalasti, että ei tämä kuitenkaan onnistu.
Vasta toisena päivänä puristin itsestäni: "Jos kaikki menee hyvin... niin... ..................... Meille tulee vauva."
Ja silti koin olevani huijari, taas.
Tuli pp 11 ilta, ja olin menossa nukkumaan. Hulda oli tullut makuuhuoneesta kovin itkuisena ja kävi läpi päivän tilanteita. Osasin yhdistää häntä harmittavan asian itkuun, ja yritin lohduttaa valtoimenaan itkevää pientä lasta. Iskän syli ei kelvannut, ja niin otin Huldan mukaani vessaan. Pesin hampaat ja kävin vielä pissalla. Ja mitä näinkään. Rusehtavaa vuotoa.
Omat tunteet oli pakko laittaa syrjään, ja yritettävä saada Hulda rauhoittumaan takaisin unille. Hänen itkunsa rauhoittui ajan kanssa, samalla kun omat silmäni vuotivat solkenaan. Lopulta hengitys oli rauhallista ja levollista, pieni rakas muruni unessa. Laskin Ketun hänen viereensä ja hiippailin takaisin olohuoneeseen. Mutta jo miehen nähdessäni alkoi itkettää ihan kamalasti. Ei minun pitänyt kertoa, kun toinen oli tullut vasta iltavuorosta ja uni olisi tärkeä. Mutta en voinut olla kertomattakaan.
Se taisi olla tässä. Meidän tuurillamme se oli tässä. Ei meille tulekaan vauvaa. Ei tietenkään.
Juteltiin ja itkettiin (minä). Mies puhui rauhallisella äänellä, kyseli, millaista vuoto oli ollut ja googletteli. Minusta taas tuntui, että en haluaisi ripustautua toivon rippeisiin, niihin kertomuksiin, joita netistä voi lukea. Kuinka sille ja tälle ja tuolle oli käynyt niin, että runsaatkin kuukautiset olivat tulleet ja silti vauva oli syntynyt. Voihan niin käydä, mutta en jaksanut toivoa enää.
Siirryin jossain kohdin takaisin sänkyyn. Nappasin ensin Panadolia, sillä tässä olisi tiedossa jälleen migreeni. Mutta eipä se uni taaskaan tullut. Ihan kuin positiiviset raskaustestit eivät olisi valvottaneet jo riittävästi...
Nukahdin sitten kuitenkin jossain kohtaa ja aamu koitti.
Tein ensitöikseni sekä liuskatestin (eri merkkiä kuin aiemmat) sekä viikkonäytöllisen testin. Liuskaan piirtyi selkeä viiva (haaleampi kuin toisessa testissä, mutta tuo ei kuulemma kerro mitään) ja viikkonäytölliseen "Raskaana 2-3 viikkoa".
Hengähdin.
Okei.
Voisikohan se sittenkin olla vain kiinnittymisvuotoa? Se ei ollut enää jatkunut yön eikä aamun aikana.
Kokosin itselleni aamupalan ja hiippailin terassille auringonpaisteeseen ja linnunlaulun konserttiin. Sen jälkeen lähetin polille sähköpostia, jossa kuvailtuani tilanteen kysyin myös, voisinko saada lähetteen labroille, mittauttamaan hcg-hormonin.
Todella, todella raastavaa. Poli menee tämän viikon jälkeen kiinni, kesätauolle, joten tässä on tavallaan ratkaisun hetket.
Yöllä suunnittelin jo kaikenlaisia retkiä, juoksutreenejä ja salilla käymisiä. Kaikkea sitä, mitä voisin tehdä täysillä, jos en olekaan raskaana.
Ja samaan aikaan sydän itki niin kamalasti.
