Joskus vain tuntuu niin voimakkaana, että meistä ei tule koskaan vanhempia. Että meille ei tule koskaan lasta. Kuten tänään.
Ja sitten tuntuu siltä, kun koko sisus olisi täynnä vaahtomuovia, sellaista paksua ja tiivistä. Hyvä, että mahtuu sekaan hengittämään. Ja kaiken sen keskellä tiuskahdan taas miehelle, liian monennetta kertaa, lyön tarkoittamatta luun kurkkuun, näen hämmennyksen ja minua alkaa harmittaa oma kömpelyyteni entistä enemmän. Ei sen näin pitänyt mennä. Kiiruhdan piiloon, keitän kahvia, huolehdin, että kaikilla on sopivasti syötävää, teevettä, piirakkaa ja vaniljakastiketta, tehdäkseni edes jotain oikein. Että edes jotain onnistuisi. Edes tänään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti