Päivä alkoi koulun liikuntasalissa vietetyillä tunneilla, jolloin pelattiin, kisattiin, hulluteltiin ja annettiin palaa. Lyötiin sanomalehdellä milloin ketäkin läpsyn merkeissä, vieriteltiin sählypalloja, leikittiin rikkinäisiä leivänpaahtimia, pyllähdettiin lattialle peppupalloa pelatessa ja viipotettiin menemään norsupallon vilinässä. Kyllä sai nauraa! Ja paras oli, että mukana olleet samanikäiset ja vanhemmat olivat yhtä mukana jutuissa. Jotenkin ekstrahauskaa ja tunnelmaa luovaa tuosta teki myös sen, että joukossa oli useita, joiden kanssa olin käynyt yläastetta ja lukiota. Ja nyt pelasimme samassa koulussa noita pelejä! Ajoittain oli epätodellinen olo siitä; ihan kuin olisi tehnyt aikamatkan Lintusen liikkatunneille! Juhlat jatkuivat herkkupöydän ääressä mehukattia juoden. Huvitti, kuinka täysillä ystäväni oli panostanut kaikenlaiseen kisailuun ja herkutteluun. Toki mehuja vahvempaa olisi saanut tuoda mukanaan, mutta meillä oli niin hauskaa, että mahdolliset juomat unohtuivat kasseihin. Saunomisen, Party-Aliaksen ja muun pelailun jälkeen oli lopulta aikuistuttava ja lähdettävä kotiin nukkumaan edes hetkeksi aikaa ennen aamuvuoroa. Lähtiessäni sain mukaan pienen pussukan. Siinä oli kiitokseksi käymisestä sydäntarra, rusinarasia ja muumi-tikkari.
Ei kaikki ollut pelkkää hauskaa lapsena, ei tietenkään. Eikä ole aikuisenakaan, se nyt on vain fakta ja osa elämää. Tiedän sen. Mutta iloa sain paljon tuosta päivästä. Voisin hyvin ottaa toisen erän liikunnallisia leikkejä, naurusta kipeän mahan, pari mustelmaakin ja hiestä märän olon tämän päivän tunteiden tilalle. Aikuisen maailmani on tänään kallellaan surun puolelle. Sellaiselle puolelle, jossa olo on väsynyt, haikea, murheellinen ja saamaton. Joo, siivosin ja tein ruokaa, mutta ei se vauva siitä saa alkuaan. Ei, vaikka seisoisin päälläni ja luettelisin taikasanoja väärinpäin sen jälkeen, kun olen syönyt kaiken maailman vitamiineja. Ei, vaikka mekin yhdessä tehtäisi vaikka mitä. Ei, koska minä olen viallinen. Mikä nainen tämä tällainen on?? Ei mikään. Ei yhtään mikään.Ehkä tuohon suhteutettuna on jotenkin helppoa ajatella riehaantuvansa lasten liikuntaleikeistä. Silloin ei tarvitse ajatella olevansa mitään muuta, kuin onko rikkinäinen tehosekoitin, kirahvi vai norsu. Tai kenen nimi sanotaan seuraavaksi. Viihdyn minä kyllä kahvivastaavana, se on jo aikuisempaa. Ja nyt painun tehotreenitunnille. Antaa palaa, kyytiä kahvakuulalle!
P.S. Toivottavasti ymmärrät, että tiedän näin olevan hyvä. On hyvä, että olen tämän ikäinen, tässä elämänvaiheessa ja -tilanteessa. Tiedän, että elämässäni on ihan hurjan paljon iloa tuovia asioita ja olen oikeasti tosi onnellinen. Välillä vain on tällaista. Ohimenevää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti