Aikaa meidän rakentumiselle

Olin puhunut jo vuosia parisuhdeleirille menemisestä, mutta koskaan sopivan tuntuista ei oikein löytynyt. Sitten keväällä bongasin lapsettomille suunnatun leirin, ja totesin, että tuonne me muuten menemme. Yllättäen ja onneksi vastaanotto oli myönteinen. Odotimme ensin, että tulisimmeko edes valituiksi, sillä leirikoko ei suinkaan voisi olla 30 luokkaa, vaan vain kourallinen pareja pääsisi leirille. Jotenkin ajattelin, että me niin tarvitsisimme tuota leiriä, jotain apua meille. Iloksemme saimme syksyllä viestiä, että meidät oli valittu kuuden muun parin kanssa osallistumaan tuolle kurssille. Alkoi jännitys ja odotus. Mitähän siellä tapahtuu? Millaistakohan siellä on? Keitä muita siellä on? Millaisia tehtäviä teemme? Mitä minun pitäisi sanoa? Entä mitä mies sanoo? Miten tämä vaikuttaa meihin? Tai oikeastaan... jaksaisiko näitä asioita edes miettiä? Käytännössä meillä ei ollut mitään ennakko-odotuksia, vaikka silti toivoimme... jotain.

Vaikka se olin minä, joka penäsin meitä lähtemään mukaan leirille, niin se olin minä, jota hiukan ahdisti perjantai-iltana. Tuntui, että haluaisin juosta äkkiä pois. Voin puhua, mutta en sittenkään. Tekee ehkä liian kipeää, tehdään mieluummin jotain kivaa. Puhutaan vähän, mutta ei liian syvältä. Oloon varmasti vaikutti sekin, että menneelle viikolle oli sattunut jotenkin kaikenlaista kuraa; oltiin riidelty ja kinasteltu, vailla kunnon ilmanpuhdistusaikaa, ja olin myös pudonnut lapsettomuusmurheen aallokkoon. No, näin jälkiviisaana tuo leiri taisi tulla siis oikeaan saumaan.

Viikonloppu yllätti täysin tunteikkuudellaan ja rankkuudellaan. Itkin varmaan joka saumassa, enkä aina niin posiitivisia asioita. Jostain kumman syystä herkistyin omasta itsestäni, miehestäni, meistä. Herkistyin jopa siitä, että osaankohan nyt olla täällä, heittäytyä, miettiä kunnolla, hyödyntää tätä mahdollisuutta. Herkistyin siitä, jos mies toimikin toisella tavalla. Onneksi en suinkaan ollut ainut kyynelehtijä joukosta, vaan nenäliinoja kaivoi yksi jos toinenkin kurssilaisista, myös miehistä. Koossa oli aika sympaattinen porukka, ja tunnelma lempeä, armollinen ja kannustava. Oli ihanaa, kuinka jokainen pari uskalsi omalla tavallaan antaa itsestään muille. Leirin sisältö koostui parisuhteen miettimisestä,  omien toiveiden ja tarpeiden sanoittamisesta, suhteen mahdollisuuksista ja seksuaalisuuden pohdinnoista. Asioita pohdittiin yksin, pareittain ja porukalla, osin myös ensin miesten ja naisten kesken, sitten taas yhteen kokoontuen. Miten helpottavaa olikaan puhua vertaisten kanssa, kuulla toisten parien haasteista ja oivalluksista, nähdä rakkautta ympärillä, kuulla omaa rakasta. Kurssin päätteeksi laadimme kotiin konkreettisia asioita sisältävän listan, joita pyrkisimme toteuttamaan. Minusta oli ihana miettiä juuri näitä pieniä arjen konkreettisia tekoja: minusta olisi ihana, jos keittäisit minulle kahvin herättyäni yövuoron jälkeen. Suunnitellaan joka viikolle yhteistä aikaa, pyritään jopa yhteiseen vapaapäivää, eikä oteta niistä suorituspaineita. Katsotaan vaikka Netflixiä tai käydään retkellä. 
Kunhan ollaan yhdessä.

Tulimme tänään kotiin. Oli oikeastaan jopa oksettava olo, niin väsynyt taisin olla. Haimme kaupasta kahvisyömistä ja rikoimme rutiineja. "Ollaan spontaaneja!", mies tokaisi, ja niin me keitimme kahvit, kannoimme kupit, Visbystä ostamani lammasservetit, Halloween-munkit ja kahvin alakerran vierashuoneeseen. Kerrankos sielläkin tulee kahviteltua, virkistää kummasti. Kävimme vielä läpi kurssia ja siitä heränneitä ajatuksia. Vaikka olo oli kuin olisi maratonin juossut (tai mistä minä tiedän, kun en ole päässyt ihan vielä puolikastakaan mentyä), niin se kannatti. Hiukan vielä on aika hajalla olo, kuin pintaa olisi jonkin verran rapsuteltu. Odottavainen, toiveikas, herkistynyt ja huojentunut.
Mutta onnellinen meistä ja meidän mahdollisuuksistamme.