Lempeys ja lempeä kasvatus, osa 3

Voida olla oma itsensä

Olin alkuviikosta Huldan kanssa kummireissulla. Siinä tytön pitäessä omaa juttuaan keskustelimme ystäväni kanssa niin ekologisista pohdinnoista, elämästä, ruoanlaitosta, liikunnasta kuin reissaamisesta (vain muutaman mainitakseni, heh). Siinä sitten kovasti komppasin ystävääni hänen tokaistuaan, että nyt on rauha siitä, millaista elämää hän saa elää. Nyökyttelin mukana. Jep, sama tunne itsellä. Totesimme molemmat, että vaikka monenlaisia polkuja, kokeiluja, haaveita, seikkailuja, epävarmuuksia, onnistumisia, saavutuksia, rohkaistumisia ja pohdintoja on kumpikin elämänsä varrella tullut tehneeksi ja kokeneeksi, niin nyt on hyvä näin. On tullut rauha ja levollisuus monesta asiasta. Ja toisaalta myös vapaus. Hellittäminen ja vapaus siitä, että joku asia ei ole oma juttu tai tietyllä tavalla ei tarvitse tehdä. Ja sitten toisaalta: näin saan tehdä, tätä mieltä minä olen.

Tietenkään elämä ei muutu kerta laakista pelkäksi onnellisuuden ja tyyneyden tyyssijaksi heti, kun ikävuosissa siirtyy 30 puolelle. Mutta jotain perää on siinä, mitä aikanaan kuulin tuttavaltani, että uudelle vuosikymmelle siirtyessä jonkinlainen epävarmuus vähenee. Ehkä kyse on osittain elämän tasaantumisesta opintojen oltua ohi, monen vakiinnuttua parisuhteeseen, lasten kanssa, tulee talo, koira, auto ja vakityö. Mutta vaikka ihan samaa rataa nuo konkreettiset asiat eivät ole omalla kohdallani tulleetkaan, niin levollisuutta ja hyväksyntää olen saanut elettyä elämää kohtaan. Olen viime aikoina muistellut vuotta 2017, jolloin olin vielä 29-vuotias. Silloin kävin monia isoja juttuja läpi, reissasin Kanadaan (ja kävin aikamatkaa vaihtarivuoteen ja sen jälkeiseen 11 vuoteen liittyen) ja kävin itkemässä Lapin tuntureille kompastuskiviäni. Vuosi huipentui 30-vuotisretrojuhliini, jolloin vielä kerran elin teinivuosina ihailemaani 60- ja 70-lukujen kulttuuria kera rakkaiden ystävieni. Sen jälkeen tuli olo: "Kiitos tähänastinen elämäni, olet ollut hyvä. Nyt kääntyy uusi sivu." Ja niinhän siinä kävikin.

Raskaus ja vauvan tulo totta kai ovat aivan totaalimuutos, se nyt on selvä. Mutta olen huomannut muutakin. Tietynlaiset suuntaviivat, arvopohja, elämäntyyli ja tavat ovat alkaneet vakiintua ja hahmottua. Huomaan, ettei minulla ole tarve sinkoutua tyylisuunnista tai elämäntavoista toiseen, vaan ennemmin kaikenlaisen pohdintaviidakon keskeltä huomaan tarttuvani niihin juttuihin, jotka ovat olleet itselleni jo pitkään, osa jo nuoruusvuosista lähtien tärkeitä. Nyt ne vain ovat saaneet syvempää ja laajempaa merkitystä ja varmuutta. On kiva huomata tuollaista ja rohkaistua myös tekemään asioita sen mukaan. Minä saan olla tätä mieltä ja toimia näin.

Melko ympäripyöreitä pohdintoja, osaan sisältyy paljonkin konkreettisia juttuja. Se rauha kuitenkin on oleellisin. Minusta on esimerkiksi tärkeää kierrättää, suosia ekologisia pesuaineita ja kosmetiikkaa, valita mahdollisimman paljon kasvis- tai vegaaniruokavaihtoehtoja, suhtautua ja kohdata ihmisiä tasa-arvoisesti ja pohtia perheemme ratkaisuja näiden asioiden pohjalta. Toki ilmastoasiat ovat päivän juttu, ja minulle ne ovat olleet tärkeitä jo vuosia. Minusta on hienoa, että niistä puhutaan entistä enemmän, ja olisikin hyvä muistaa, että yksikin teko on enemmän, kuin ei tekoja yhtään. Meille nämä arvot ovat tulleet tärkeämmiksi, ja ne ovat oman pohdintamme ja elämänkokemuksemme myötä muodostuneet. Nautin luonnossa olemisesta ja retkeilemisestä, mutta on minulla myös se toinen, sosiaalinen sekä "materialistinen" puoli. Samaan aikaan haluaisin jo suunnitella seuraavaa Lapin vaellusta, mutta myös päästä maistamaan pinnalla olevaa smoothie bowlia tai hipelöimään astioita miettien uuden astiaston keräämistä. Toisaalta näiden ei myöskään tarvitse olla toisiaan pois sulkevia asioita.

Olen kokenut, että minua ei ole lapsuudenkodissani ihan kauheasti kannustettu omaan pohdintaan. Veikkaan sen juontavan juurensa maaseudun voimakkaan työkeskeisestä ja patriarkaalisesta kulttuurista. Ei siellä ole ollut aikaa ennenkään pohtia tunteita ja mietteitä, tyttöjen varsinkaan. Mies on perheen pää ja määrää kaapin paikan. Olkoonkin, että minä esikoisena olen päässyt melkoisen hienoihin seikkailuihin isäni kanssa ja hänen kanssaan olen myös saanut käydä monenlaisia keskusteluja. Siis minun, ei veljeni kanssa. Tavallaan olen saanut paljon esimerkkiä siitä, että jokainen saa ja voi tehdä omat ratkaisunsa. Silti koen, että isäni on ennemminkin kaivannut kuuntelijaa tasa-arvoisen keskustelukumppanin sijasta. Se tietynlainen sukupolvesta toiseen toistunut "työ on ihmisen mitta" -mentaliteetti on vain toistunut, ja harrastuksiin kannustamisesta huolimatta olen kokenut itseni liian herkäksi, luovaksi ja jotenkin oudoksi.

Joku saattaa nyt miettiä, että miksi oikein alleviivaan joitakin asioita, miksi pyörittelen näitä aina. Ikään kuin yrittäisin vakuutella koko ajan jotain. Ehkä yritänkin. Huomaan itsessäni olevan kovin itsepäisesti se pieni kiltti tyttö, joka yrittää miellyttää kaikkia, etenkin omia vanhempiaan. Ehkä sinussakin asuu samanlainen pieni kiltti tyttö tai poika? Olen pitkään potenut huonommuutta siitä, että muka vieläkin kipuilen ja olen epävarma, kun taas kaikki muut seisovat jo vankasti omilla jaloillaan ja ovat tasapainossa sen kanssa, mitä ratkaisuja ovat itse tehneet ja tekevät verrattuna omiin vanhempiinsa. Mutta en aivan jaksa uskoa tuohon. Siksi kirjoitan näistä asioista. Selventäen itselleni ja ehkä kirjoittaen epävarmuuksista, joista joku muukin koettaa sinnikkäästi päästä eteenpäin. Todeten lempeästi itselleni: "Hei Sinä. Sä oot just hyvä noin, anna mennä vain. Toimi vapaasti arvojesi mukaan."

Rönsyilyt sikseen. Luultavasti Hulda tulee käymään elämässään omat kipuilunsa, mutta sen toivoisin, että hänellä olisi vapautta ajatella itse.Tuohon kannustamisen oppii varmasti elämällä ja esimerkkiä antamalla. Ei meidän vanhempina tarvitse kaikkea ottaa mukisematta vastaan, mutta voisimme sen sijaan keskustella asioista. Haluaisin kuulla Huldan mielipiteitä asioista, joita hän on pohdiskellut tai miten hän on joihinkin ratkaisuihin päätynyt. Voi hyvinkin olla, että osa ratkaisuista ei ole meille aina mieleisimpiä, mutta kun vain osaisimme antaa hänelle tuonlaista vapautta. Aina ei todellakaan tarvitse toimia niin kuin aina ennenkin. Vanhemmat eivät ole aina oikeassa. Koko elämä on meilläkin oppimista.

Vapaus ajatella ja pohtia. Vapaus olla oma itsensä, ei vanhempiensa jatke. Sitä toivon tyttärellemme ja meille itsellemme.

Kuvat perhepäiviltämme, joiden miettiminen saa minut vieläkin kovin onnelliseksi

Tanssii hormonien kanssa

...ja astuu varpaille.
Eilen pääsi itku ihan vain siitä ajatuksesta, että tällä hetkellä kaikki, mitä kehossani tapahtuu, johtuu lääkkeistä. Ei enempää, eikä vähempää.
Kaikki.
Ja se tuntui hurjalta, järkyttävältä ja pelottavalta.

Mitä kaikkia mömmöjä olenkaan tunkemassa kehooni, ja vielä vapaaehtoisesti?
Itkinpä siinä sitten tovin. Olin ja olen pitkään ollut satavarma siitä, että on ihan varmasti olemassa luonnollinen keino saada kehoni tasapainoon. On pakko. Olen viime vuosien aikana tullut entistä tietoisemmaksi siitä kaikesta hormonimyrskystä, joka hyörii ympärillämme, ja joka ihan varmasti on ollut vaikuttamassa kehoomme. Kuinka paljon elintarvikkeissa, lääkkeissä, muovissa, kosmetiikassa ja kaikessa käyttötavarassa pyöriikään erilaisia juttuja, jotka riehaantuvat päästessään ihmiskehoon? Voisin jatkaa kauhistelua tästä vielä pidemmälle, mutta se olisi sitten loputon suo. Eihän edellä lueteltuja asioita pääse oikein karkuun. En halua siis yrittää ketään ahdistella jutuillani, vaan puran mielessäni pyöriviä ajatuksia.

Olen vuosien varrella pyrkinyt tekemään enemmän kestävämpiä, ekologisempia, eettisempiä ja terveellisempä valintoja. Lapsen askelissa kulkien, välillä asian unohtaen, sitten taas innostuen. En usko syyllistämiseen tai pelotteluihin, ja sisäinen suorittajani on välllä jäänyt öitä valvomaan pyöritellen ajatusta seuraavista siirroista ja kuinka ne voisi tehdä paremmin. Sitten on taas aika huilata, pitää taukoa, rauhoittua juuri siinä, missä on ja mitä tekee. Kaikkea ei voi omaksua heti ja samantien, vaan asiat ottavat aikansa, löytyy oma ja itselle sopiva tapa toimia. Eikä kenenkään pidä omaksua sellaista, joka ei tunnu itselle tärkeältä. Minä en ole vieläkään oppinut sokerittomaan elämään, enkä soimaa itseäni siitä. Elämä on hyvä juuri näin; sopivasti makeaa aika ajoin. 😋
Mutta reilun puolen vuoden kokeilun  ja sitä edeltäneen aikalisän jälkeen voin iloisena todeta, että olen löytänyt itselleni sopivia luonnonkosmetiikkatuotteita. Jihuu! Sitä sietääkin tuulettaa.
Olen opetellut myös kantapään kautta syömään riittävästi niiiiiiin hyvää vegaanista ruokaa. Vielä vuosikin sitten saatoin todeta, että tosi hyvä juttu muuten, mutta eihän sillä jaksa. No ei varmaan jaksa, jos syö vesipitoista ja kevyempää ruokaa vähän unohtaen rasvat.

Aiemmin mainitsemastani Vegaanihaasteesta olen ollut edelleen innoissani, ja oikein tyynellä tavalla (hmm. onko tuo yhtälö mahdollista minulle?). Tällä tarkoitan sitä, että tänä vuonna valinnat, kokeilut, pohdinnat, päätökset ja ruokavaliomuutokset ovat tuntuneet varmemmilta. Olen harjoitellut liki 9 vuotta; ottanut selvää, kokkaillut kasvisruokia aika ajoin, lukenut, perehtynyt, kokeillut, mistä pidän ja mikä sopii minulle, tutkinut ja taas harjoitellut. Nyt luotan, että valintani kantavat.

Mutta ne hormonit. Mitä enemmän olen asiaa tutkinut, sen vakuuttuneemmaksi olen tullut sen suhteen, että sillä, mitä syön, on ihan älyttömästi vaikutusta kehoni tasapainoon, hormoneihin, vointiin ja mielialaan. Jo tämä aika, eli ainakin kuukausi vegetaristina olemista (noin kolme viikkoa vegaanina muutamia pikkupoikkeuksia lukuunottamatta), on todistanut, että lyhyessä ajassa on tapahtunut suuria muutoksia. Jos ihoni on jo tässä ajassa tullut paremmaksi, vatsan turvotus on vähentynyt ja olen energisempi, niin mitä ruokavalio voisi saada aikaan pidemmällä aikavälillä? Olen kiinnostunut kokeilemaan, mitä hormonini tykkäisivät siitä, jos jatkaisin tällä linjalla.

Tahdon mun omat hormonit takaisin.Ajatus tuntui musertavalta. Ties milloin kehoni on ollut tasapainossa, jolloin se olisi toiminut luonnollisesti. Kuukautiset kertovat naisen terveydestä aika paljon, ja jos se olisi oma mittapuuni, niin .. öh.. ilman lääkkeitä... hmm.. voisimme palata helmikuuhun 2016 (mitä?!). Siitä lähtien olenkin sitten vedellyt napaani erilaisia pillereitä ja pistoksia, joillakin oma-aloitteisilla tauoilla. Mutta siis kahteen vuoteen täällä ei ole tapahtunut mitään luonnollisesti. Ja elämässäni on ollut aikoja, jolloin kuukautisia ei näkynyt kuuteen vuoteen, ja senkin jälkeen vain satunnaisesti. Tämä ei voi olla oikein.

Mutta tämän hetkinen tilanne on se, että luultavasti ainakin vuodeksi joudun tyytymään lääkecocktaileihin, mikäli tulemme käymään läpi kolme IVF-hoitoa suht peräkkäin. En voi ottaa kunnolla selvää siitä, mitä kehoni pitää siitä, että se ei saa esimerkiksi maitotuotteita. Kerran jo innostuin kohdunkalvon paksuudesta polikäynnillä, mutta lääkäri totesi vain, että käyttämäni lääkitys on vaikuttanut siihen. Mieluusti kuitenkin katson nämä rumbat pois alta, jotta niiden ei tarvitse enää antaa kummitella taustalla. Onpahan katsottu. Meistä on tuntunut, että tulevat IVF-hoidot eivät tule johtamaan mihinkään. Mutta kun elämä ja elimistöni tasaantuu saatuaan puhdistua lääkkeistä ja saadessaan ravintoa kasvisruoasta, niin sitten alkaa jotain tapahtua.

Pakko tarkentaa lopuksi, että olemme mieheni kanssa melkoisia herkuttelijoita ja rentoilijoita. Emme ole orjallisia suorittajia, pelkkiä terveysintoilijoita, emme laske makroaineita, proteiinigrammoja, kaloreita, hiilareita, hivenaineita, rasvahappojen koostumuksia tai syötyjen herkkujen määrää (paitsi jälkimmäistä minä, tunnustan). Pyrkimys on terveellisiin elämäntapoihin, ja herkuttelu- ja juhlahetket kuuluvat elämään. Todellakin joustan erityistilanteissa! Ettei nyt ihan menisi liiallisuuksiin. 😉

Heh, olisikohan tässä jo riittävästi paasausta.
Hei, kuulumisia vielä! Kävin tänään polilla yövuoron päätteeksi. Herätti hieman huvitusta, kun istuskelin kaikessa rauhassa odotustilassa sukkaa neuloen. Pakko puuhata jotain, ettei aivan nukahtaisi pystyyn. Olisin varmaan voinut jatkaa neulontatyötä tutkimuspöydälläkin lääkärin laskiessa kypsyviä munarakkuloita, sillä niin alkoi nukuttaa. Molemmin puolin löytyi 6 kypsyvää rakkulaa, kooltaan 6-9mm. Sain ohjeistusta lääkkeisiin ja sovimme, että tapaamme taas tiistai-aamuna. Kiva, tällä kertaa yövuorojen välissä. Onneksi sain taas ensimmäisen aamuajan. Lääkäri väläytti, että punktiopäivä saattaisi hyvin olla ensi viikolla jopa jo torstai. Kenties perjantai tai sitten maanantai. Huh.

Pitää keskittyä siis hyviin juttuihin. Nyt on vapaaviikonloppu ja maanantaina menen kampaajalle kasvivärjäykseen!😍

Tämä ei varsinaisesti liity tekstin sisältöön, mutta hurmaa vain väreillään ja ajatuksellaan.

Ajatuksia 30 vuoden iästä

Kävin tänään apteekissa kyselemässä kasvovoidetta kuivalle iholleni. Moni kokeilu on saanut aikaan lehahtelua ja entistä inhottavampaa kutinaa. Hajusteista, ehkä? Luonnonkosmetiikkakokeiluni on vielä pahasti kesken, mutta sillä välillä haluaisin välillä saada ihoni jollain tavoin tasapainoon. Hieman huvitti, kun apteekkari (itseasiassa kolme vuotta minua nuorempi "poika") esitteli minulle erästä sarjaa, joka "sopii hyvin nuorelle iholle". Tahtomattani ajattelin, että saanko sanoa ihoani vielä nuoreksi?

Sain kuulla, että Titanicin ensi-illasta on tänään kulunut 20 vuotta. Anteeksi mitä? Vastahan minä sain VHS:n 11-vuotislahjaksi (huom. kasetin tulo noin paljon myöhemmin).

Kuvittelenko vain, vai onko vartaloni sittenkin tanakoitunut? Siis muodoltaan?

Naururyppyjä nyt ainakin on löytynyt jo jonkin aikaa silmäkulmista. Naururyppyjä, nimenomaan!

Missähän vaiheessa tuntee itsensä oikeasti 30-vuotiaaksi? Jos ei ole vielä oppinut olemaan oikein 29-vuotiaskaan? Tai jos luulee edelleen olevansa 26...

Kun minä olin nuori, ajattelin, että ollessani 30-vuotias, minulla olisi mies, 2 lasta, kiva työ ja omakotitalo. Kissa ja oma piano. Toisaalta suunnittelin myös, että jos sattuisin kuolemaan, niin hautajaisvieraat saisivat pukeutua värikkäästi. Mutta tässä sitä nyt ollaan. Mies, kiva työ ja piano löytyvät, väriä onneksi muulla tavoin kuin hautajaisvieraiden vaatteista. Mutta muuten elämä on ihan erilaista, kuin olin sen kuvitellut. Toisaalta kivut ovat muokanneet ajatusmaailmaani aika hyvään suuntaan. Idealistista ja taivaanrannanmaalarista tuli enemmänkin tekevä, empaattinen ja aito.

En uskaltaisi enää kiivetä puiden latvoihin, kuten tein lapsena niin monta kertaa. Elin puissa. Uskoisin vielä uskaltavani hypätä 10 metristä (uima-altaaseen), mutta se onkin vähän eri asia. Rohkeus on muuttunut ja suuntautunut toisiin asioihin, oikeastaan hyvä niin.

Mietin nykyään vähemmän, mitä muut ajattelevat. Olen saanut vahvistua omana itsenäni juttuineni ja väreineni. Iloitsen siitä, mitä minusta on tullut, mutta samalla olen nöyrä elämälle ja sen tuomille opetuksille eilen, tänään ja huomenna. Koskaan ei tiedä, mitä tulee vastaan ja mitä niistä seuraa.

Elämä ei todellakaan koko ajan ole mitään "iloitse pienistä asioista" -mottoja. Välillä ottaa päähän ja kiukuttaa niin paljon, että räjähtää ja räiskyy. Uskoisin oppineeni sanoittamaan itseäni paremmin. Tämän asian varmistamiseksi kannattaa kääntyä mieheni puoleen.

Sinänsä tyynenä pohdittujen asioiden lisäksi huomaan olleeni tänään hieman levoton. Kun minä olin nuori, en todellakaan ajatellut aloittavani 30 vuottani IVF-hoidoilla. Saadaanko niistä toivottu tulos? Vai räiskyykö vain enemmän? Kävin sunnuntaina laulamassa joululauluja lapsuuden kirkossani. Samassa mieleni täyttyi jouluaattoaamujen perinteestä kokoontua lähisuvun kesken mummolaan joulupuurolle ja laulamaan. Nyt osa on kuollut ja seuraava polvi (siis minun ikäluokkani) on saanut jo lapsineen uusia perinteitä perheidensä kesken. Toivoin joskus, että sitten, kun minulla on omia lapsia, haluaisin meillekin samanlaista perinnettä. Olen lakannut jo toivomasta, että seuraava lapsenlapsenlapsi olisi meidän. Tai että tänä jouluna saisimme kertoa ilouutisia, ehkä näyttää ultraäänikuvaa. Varovainen toive on enää, että ehtisin kertoa 88-vuotta tänään täyttäneelle Äijälle, että hänestä tulee Isoäijä vielä yhdennentoista kerran.

Monenlaisesta pohdinnasta huolimatta uskon löytäväni hyvän kasvovoiteen, jaksavani jonain päivänä juosta ainakin puolimaratonin ja uskaltaa ja sallia myös ikävien tunteiden tulla (ja mennä). Elämä on hyvällä mallilla jo nyt, mutta kaipaan tiettyä rytmitystä, muunkin kuin oman elämäni ja menojen suhteen. Kaipaisin seurata jonkun elämää ja kasvua. Nyt aloitettiin kerho, koulu ja tuli joulujuhla. Meidän tyttö on enkelikuorossa (jos tulevaisuudessa saa enää olla joulunäytelmää tai olla joulujuhliakaan). Ehkä joskus.
Nyt lähden valmistautumaan yövuoroon.

Värien viemää

Tällä hetkellä olen ihan superkorkealla fiilistelemässä.
Kävin eilen ensimmäistä kertaa hiusten kasvivärjäyksessä! Laittaisin tähän hetipaikalla linkin kyseiseen paikkaan ja suosittelisin asiantuntevaa ja ihanaa ekokampaajaa, mutta haluan edelleen pitää itseni ja asuinpaikkani anonyymina. :) Tyydyn siis vain hehkuttamaan kokemusta sekä sitä, kuinka se sai taas inspiroitumaan luonnonkosmetiikasta ja luonnonmukaisista asioista.

Matkani kohti ekologisempaa elämää ottaa välillä isompia, välillä pienempiä askelia. Joskus takataskussa (siis kännykän kirjanmerkeissä) on kasapäin houkuttelevia kasvisruoka- tai jopa vegaanireseptejä, kauppakoriin löytyy luonnonkosmetiikkaa ja yritän miettiä enemmän kulutustapojani. Välillä teen näin enemmän, välillä vähemmän. Painiskelen paljon sellaisten asioiden parissa, että mikä todella on ekologista, taloudellista, järkevää, käytännöllistä ja luonnon ja ihmisten kannalta paras. Onko parempi hankkia maailman toiselta laidalta tuotua ekotuotetta vai ostaa lähellä tuotettua ei-vegaanista tuotetta? Mihin asioihin haluan panostaa, mikä tuntuu mukavalta, millä saa hyvää lopputulosta ja mikä on myös ympäristölle hyväksi? Nyt, kun meitä on vain kaksi ja koira, meillä on toki vähän paremmin varaa miettiä tuollaisia asioita, vaikka onneksi ihan kaikki ei ole kalliimpaa.

Olen aikoinaan ollut muutaman vuoden kasvissyöjä, mutta tuolloin jouduin vähän ongelmiin valintojeni kanssa, enkä oikein ole varma, kuinka eettistä tai terveellistä tuo touhu oli. Kasvisruokakiinnostus on kuitenkin säilynyt, ja nykyään pyrin pitämään joustavaa linjaa sen suhteen, etten rajoita itseltäni mitään. Tasapainon ja sallivuuden rajoissa koen olevani turvallisemmilla vesillä sen sijaan, että tekisin itselleni tiukkaakin tiukempia sääntöjä ja kiellettyjen listaa. 😳 Näin koen olevani paljon rennompi ja joustavampi. Huomaan, että heilahdan herkästi ehdottomaksi sääntöjen suhteen; kontrollin tarvetta ehkä. Toisaalta arjen kiireiden keskellä saattaa sekaruoan tekeminen olla joskus paljon nopeampaa kuin kasvisten pilkkominen ja kypsentäminen. Silti tohdin sanoa, että usein tuntuu siltä, että kasvisruoka on jopa monin verroin maistuvampaa kuin kanasuikalesötkötykset ja vakuumipakatuista jauhelihoista tehdyt muhennokset.

Luonnonkosmetiikka on niin ikään hieman ristiriitainen juttu. Toisaalta haluaisin todella paljon käyttää tällaisia tuotteita, mutta ovathan ne aikamoinen investointi. Jo halvimmatkin tuotteet ovat "tavallisia" tuotteita kalliimpia, puhumattakaan laadukkaammista luonnonkosmetiikkatuotteista. Lisäksi tuotteiden kokeiluun on valitettavasti liittynyt useampia pettymyksiä. Kerran jo jouduin pätkäisemään hiuksistani hampuksi menneitä haituvia shampoon pilattua hiukseni. Useaan eri deodoranttiin olen ollut pettynyt, enkä ole uskaltanut mitään niistä ottaa ihmisten ilmoille käyttöön. Jo testiajo liikunnan parissa on riittänyt todistamaan, etteivät ne ole pitäneet mitään. Pyykinpesuaine jättää myös tahroja, eikä esimerkiksi pese liikuntavaatteita puhtaaksi. Pessyt pyykit ovat vain haisseet voimakkasti niin pinttyneelle hielle että voimakkaasti tuoksuvalle pyykinpesuaineelle. Ripsiväriäkin saisi sutia ripsiin vartin, että se näkyisi. Ja sitten se valuu hetkessä iholle.

Mutta on minulla myös hyviä kokemuksia! Kasvisruoka nyt on vain ihan tosi hyvää. Tykkään kasvissosekeitoista, erilaisista kastikkeista, laatikoista, pihveistä, yrteistä ja oikeastaan lähes mistä tahansa. Aika kivoja ovat myös nämä uudet "lihankorvikkeet", nyhtökaura ja härkis. Omaksi bravuurikseni voisin näin äkkiseltään kehaista porkkana-maapähkinävoisosekeiton tai punajuuri-mustapapupihvit. Oi nam. Tykkään meidän tiskiaineesta, Ecover-merkkisestä. Joihinkin suihkusaippuoihin olen myös ihastunut sekä varsinkin kahvia varten tehtyyn kauramaitoon! Sinnikkäästi haluan ottaa selville, mikä voisi olla sopiva tuote mihinkin tarkoitukseen, sillä kosmetiikan sisältämät mömmöt mietityttävät. Aika kivoja kokeiluja olen jo tehnyt. Tänään löysin Flow-merkkisen mineraalipuuterin, oli vieläpä suomalaista! Katsotaan, mitä testiajo sanoo.

Mutta tämä hiusten kasvivärjäys. 😍 Kampaaja sanoi, että väri voi aluksi tuntua hiukan mietityttävältä, mutta täytyy sanoa, että minulle ei sitä pelkoa ollut. Ihastuin siihen saman tien! Punaista väriä minulla ei olekaan ollut, mutta tuo tuntui niin omalta heti ensisilmäyksellä. Ja jotenkin koko kampaajakokemus oli kovin miellyttävä. Okei, alkuun tehty savinaamio, jossa puhdistettiin hieman omaa hiusta synteettisistä väriaineista, ei ollut kovin ihastuttavan tuoksuista, mutta yleisesti ottaen oikein mukavaa. Ehkä se koko prosessi tuntui jo ajatustasolla hyvältä. Tykkään ihan valtavasti hiuksistani, millaiset ne ovat ja mitä se on saanut minussa itsessänikin liikkeelle. Minä uskalsin! Olin muutaman vuoden vaalea, sitä ennen hetken aikaa tumma, ja kaiken kaikkiaan maantienvärinen. Nyt koitti ihana ja pirteä värin leisku! Väriä koko tyttö! Tai nainen, se taidan ennemmin olla, kun kohta 30 kolkuttelee jo ovella. (Anteeksi, en vain voi olla hehkuttamatta. Kunnollista, sopivan anonyymia ja värit oikeuksiinsa tuovaa kuvaa minulla ei tosin ole, joten jos vain on mahdollista päästä ulkonäöstä intoilemistunnelmaan, niin hyvin läheltä liippaa!)