Mielen jukeboksi

Olen leiponut posket hehkuen pianomusiikin soidessa taustalla (tunnettuja kevyen musiikin kappaleita tai tuttuja sävelmiä elokuvista, ihan by the way). Olo oli jokseenkin melankolinen (tunnelmoi hetki Forrest Gumpin kaltaista musiikkia), sillä olin parhaillaan leipomassa rakkaille työkamuilleni pian entiselle osastolleni. Mutta voi sentään, että osasi olla hauskaa! Okei, aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja halusin kyllä mennä lenkillekin. Suunnittelin ensin leipovani suolaisen piirakan, kakun ja keksejä... Eihän siihen menisi kuin muutama tunti. Sitten pääsisin ulos. No, käytännössä kyttäsin uunissa olevaa marenkia vielä puoli kymmenen aikaan illalla, ja ulkohyppelyiden sijasta tein hiit-treenin kotona. Miksi? Koska halusin liikkua.

Kanniskelin tekeleitäni innoissani töihin seuraavana aamuna. Mieleni jukeboksissa soi kipale elokuvasta La la land. Tanssiaskelia ei sentään kannattaisi herkkujen kanssa ottaa. Levitin kermavaahdon kakun päälle ja kippasin pari rasiallista pakastevadelmia kaiken kruunuksi. Oli ihana toivottaa työkavereita kahville, kunhan puuhiltaan ehtisivät. Oma tauko tuli pidettyä yhtä lailla vähän juosten, mutta mitäs tuosta.
"Nytkö se koittaa?", moni kyseli. "Ei ihan vielä. Ensi viikolla vasta," vastasin. Haikeaa, mutta samalla innostavaa. Uudet tuulet ovat tällaisia. Ja minä kun satun olemaan sen kaltaista sorttia, että kotiudun vähän minne tahansa. Vaikka onhan se tosi innostavaa lähteä kohti uusia seikkailuita.

Hiukan kierroksia on tällä viikolla johtunut erinäisistä ajatuksista ja päätöksistä. Viikonloppu vertaisten parissa otti voimille, vaikka olikin ihan superhyvä juttu. Ihan uudelta kantilta katson taas vertaistuen merkitystä. Kuinka erilaisia elämäntarinoita saimmekaan kuulla! Ja kuinka monenlaisia yhtymäkohtia niissä oli, varsinkin tunnemaailmassa. Jään edelleen kaipaamaan paikkakuntamme (=lähimmän) vertaistukiryhmää. Sellaista ei ymmärtääkseni ole vetäjän puutteesta. Olen jokseenkin ajatellut, että ei minun ole tarve repiä haavoja auki kerran kuussa, kun muutenkin tulee pohdittua lapsettomuusasioita enemmän tai vähemmän. Mutta jotain erityisen lohdullista, hoitavaa, helpottavaa ja keventävää toisten vertaisten kanssa olemisessa oli.

Ja jotain uudenlaista puhtia saimme tuolla viikonloppukurssilla niin, että jo kotiin päästyämme teimme päätöksen hoitoihin liittyen.
On aika.
Ja jo samana iltana naputtelin viestiä lapsettomuuspolille.
Eilen sain vastauksena, että meille on varattu IVF-suunnitteluaika, ja ajankohta näkyy nettipalvelun kautta. Kirjauduin sinne illalla ja sain yllättyä: jo kolmen viikon päästä istumme taas pohtimassa elämämme suuria asioita. Ja tekemässä suunnitelmia ajasta, jolloin minusta tulee kai vähän pöhkö(mpi).

Toiveikkuus ja jossain määrin myös realistisuus on nostanut taas suoraselkäisenä päätään. Mutta en voinut olla nauramatta eilen tutkiessani tarkemmin tuota nettipalvelua. Sen kautta sai varata aikoja eri paikkoihin, ja yhden klikkauksen päässä olisi ollut ajanvaraus synnytysvalmennukseen. Heitin miehelle, että oltaisiko optimistisia ja ennakoitaisi jo...

Huh heijaa, viikon päästä alkaisi talviloma. Miten sitä jo odotankin. Olen kohta elänyt tällä maapallolla 30 vuotta ja vasta nyt alan myöntymään siihen tosiasiaan, että loppuvuoden pimenevät päivät saattavat kuin saattavatkin vaikuttaa omaan väsymykseen. On tässä toki tällainen pikkujuttu myös kuin työkuvioiden muuttuminen... Yhtä kaikki, odotan jo niin sellaista ajatonta oloa kotona (=keittiön kaappien siivousten viimeistelyä, ovien pesua sekä leipomista) kuin muutamia sovittuja reissuja ja kullan arvoisia ystävähetkiä. Olemme miehenikin kanssa sopineet jo jotain tietyille päiville. Lomalomaloma, tule jo!

Sound of the Music: Climb Ev´ry Mountain