Ei tarvitse kauaakaan olla patikoimassa ja hengittämässä luonnon raikasta tuoksua, kun jo tuntuu paremmalta. Poissa ovat päänsärky ja vellova olo, surullinen ja haikea mieli.
On vain patikkareissu, hyvien työkavereiden kanssa höpötteleminen, geokätköjen etsiminen, eväiden nauttiminen nuotion äärellä ja koiran touhuille naureskeleminen. Kuinka paljon enempää tarvisee nyt vaatia? (Okei. Ehkä fleecepaita olisi voinut olla aika kiva. Mutta muuten oli hyvä.)
Kyllähän se suru ja haikeus ovat edelleen läsnä, kun olen taas kotona, mutta jotenkin haaleampana. Huomaan, että mielessäni pyörittelen nyt ennemmin mielessäni jotain hyvää papuruoan reseptiä, kasvisruoista ja luonnonkosmetiikasta innostumista sekä tällä viikolla tulevia ihania ihmisiä. Vielä aamulla olisin kovin mielelläni jäänyt kotiin omine ajatuksineni ja oloineni. Olisi tehnyt mieli lähteä reissaamaan, hypätä pois arjestani. Lentää taas Kanadaan tai jopa jonnekin ihan muualle. Toisaalta välillä olen todella lähellä aloittaakseni taas Femoston-lääkkeen käytön, tehdäkseni "edes jotain", mutta en halua vielä. Tuo on siis sellainen, jota suositeltiin käytettäväksi kesän yli ennen ivf-hoidon aloittamista. Lopetin sen heinäkuun lopussa ja aion pitää taukoa siitä ainakin loppuvuoteen. Ikään kuin toivoen, että jo Thyroxin ja kilpirauhasen tasapainottuminen saisivat yksistään jotain aikaan.
Sitten palaan taas yksinkertaisempien asioiden äärelle.
Teimme tänään patikkaretkellämme ensimmäistä kertaa s´mores-herkkuja. Tein niitä viimeksi Kanadassa ollessani, 17-vuotiaana. Aikamoista nostalgiointia. Harmi, että ne eivät mielestäni onnistuneet aivan niinkuin muistoissani, mutta mitäs tuosta, jos tunnelma oli kohdillaan ja herkut maistuivat. Homma meni siis näin: paistoimme vaahtokarkkeja, iskimme sitten kerrosleivän lailla kasaan Marie-keksin, vaahtokarkin, suklaapalan ja keksin. Nam nam. Sen verran kylmä tosin oli, ettei kylmästä kova suklaa ehtinyt sulaa.
Ja entäs sitten puun oksiin ja kantojen nokkiin kurkisteleminen! Juurakoiden ja kivien koloihin kyyristeleminen! Mitä nokkelampiin paikkoihin oli kätketty pieniä jemmoja, ja aika hauskaa oli kyllä etsiä niitä. Tätä lisää!
Huomattavasti rentoutuneena ajelin iltapäivällä kotiin, naureskellen hassulle koiralle, mukaville jutuille ja viipyen vielä sellaisessa tuttavallisessa tunnelmassa. Me ollaan tuttuja jo, me tiedetään, että yhdessä on hyvä retkeillä. Me ollaan kaikki tosi upeita tyyppejä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti