Olla toisen puolesta onnellinen, mutta silti...

Työpäivän päätteeksi jäin juomaan vielä "lähtökahveja" ennen sovittua menoa. Välipala vauhdikkaan vuoron päätteeksi tekisi hyvää. Juteltiin ja höpöteltiin työkavereiden kanssa. Kunnes se tapahtui.

"Onko se sitä, mitä mä luulen?", kysyi työkaveri.

"Joo, meille tulee vauva!", totesi toinen, nopeasti tokaisten. Uskalsiko vielä itsekään tuota uskoa todeksi.

Olin jo aiemmin arvellut, aistinut, että kyse oli ehkä jostain surusta. 

Onnittelimme onnen kyyneleet silmissä. Hymyilytti, ilostutti. Itkettikin.

"Aika jännää vain vielä, kun meillä on ollut tosi vaikeaa onnistua," hän sanoi hetken perästä.

Itketti sitten vielä vähän lisää. Olin niin onnellinen hänen puolestaan, mutta jostain syystä rinnalle kipusi - suorastaan rynni - myös toinen tunne. Ei se kateutta ollut, mutta ennemminkin jotain pehmeämpää. Olin vilpittämästi onnellinen tästä uutisesta, mutta samaan aikaan vain niin kovin pettynyt meidän tilanteeseemme. Siihen, että minusta ei ole tulemaan raskaaksi. Että minusta ei koskaan tule äiti. Että minä en saa koskaan ikinä milloinkaan lapsia. 

Otin vähän lisää kahvia ja leikkasin ohuen luirun (sellainen siitä tuli) kotiuneen potilaan perheeltä saatua unelmatorttua.

----
On jotenkin erikoista, että kaikenlaista mieltä harmaannuttavaa sattuu juuri, kun olisimme lähdössä parisuhdeleirille. Ollaan riidelty, riidelty ja riidelty, mieli on ollut maassa lapsettomuudesta ja muutenkin on ollut väsynyt olo. Olisi nyt ehkä jotenkin voinut olla hyviä päiviä ennen leiriä, jossa juurikin tuota lapsettomuutta käsitellään.
Mutta onneksi on luonto, retkeilyt ja geokätköily! Niitä kun saisi tehdä joka päivä!