Faktat pöytään ja hormonia napaan

Sattuipa sitten niin somasti, että purimme jännitystä ja tilanteeseen liittyvää ahdistusta riitelemällä sekä eilisiltana (tultuani väsyneenä tuplavuorosta) ja edelleen tänä aamulla. Olisi ollut ihan mukava mennä henkisestikin yhdessä polille ivf-suunnittelukäyntiin, mutta toisaalta ymmärrän. Joskus ne asiat vain purkautuvat jollain lailla ja tärkeintä ja suurinta välittämistä on, että toinen ymmärtää ja antaa tilaa. Itse en tosin tähän kyennyt eilen, vaan paiskasin kaapinoven tavallista kovempaa kiinni parin kipakan sanan jälkeen ja jatkoin kaurajugurttini lusikoimista.
"Ei sun tarvitsisi olla tässä tilanteessa ilman mua! Täähän on mun vika, kyllähän me molemmat se tiedetään!", fiksu aikuinen tiuskahti.
Jokin järjenhaituvainen yritti ymmärtää ja saavuttaa rauhaa, mutta silti vähän heikoille jäi. Nice.

Tänään istuimme odotustilassa tuijottamassa tv:stä Ylen ohjelmaa. Keski-ikäinen mies oli menossa naimisiin netissä tapaamansa filippiiniläisnaisen kanssa. Poli oli jo puoli tuntia myöhässä, mutta tiesin tällaista sattuvan.

"Mitä teille kuuluu? Kuinka te voitte?", lääkäri katsoi meitä lempeillä silmillään ja tutkimushuone oli täynnä lämpöä.
Kuulumisten kertomisen jälkeen alettiin käydä läpi tulevaa hoitopolkua. Hurjan paljon olin jo tiennyt etukäteen ja nyt tutuilta kuulostavat lääkkeet saivat paikkansa meille tehdystä summittaisesta kaaviosta. Tulisin myöhemmin saamaan lukujärjestyksen (onneksi).
Lääkäri kertoi tarkasti tulevista lääkityksistä ja niiden vaikutuksista, mitä tapahtuu täällä meidän polilla ja mitä HUS:ssa. Missä vaiheessa on pistettävä mitäkin lääkettä ja missä kohtaa voidaan ehkä ajatella munarakkuloiden keräystä ja myöhemmin mahdollista PAS:ia, vai tulisko kyseeseen sittenkin icsi.

Alkoi välillä hiukan itkettääkin. Nuo kauheat kirjainhirviöt, kaukaiset lääketieteelliset termit! Ne eivät voi koskea meitä! Joitain muita!
Mutta kyllä: tässä me sitten olimme tilanteemme kanssa. Lääkäri tutki ja ultrasi minut, ja samaltahan se tilanne edelleen vaikutti. Surkeaa.

Kirjoitettiin sopimukset, sovittiin labroista (infektiot ja minulla kilpirauhanen), toivotettiin hyvät loppuvuodet ja jatkettiin matkaa. Mies lähti kotia kohti, minä arpomaan syömistä ennen iltavuoroa. Ei tehnyt mitään mieli.

Tammikuu koittaa pian. Ja sitten se on kuitenkin niin kaukana. Haluan ja en sittenkään.
Ja sitten se sisäinen sairaanhoitaja sisälläni kuiskaa: "Kuinka jännittävää! Hyvä tästä tulee tavalla tai toisella!"
Toisen ammattini edustaja istuu toisella hartiallani: "Sinusta pidetään hyvää huolta."