"Voi rakas lapseni," tekisi mieleni sanoa.
Sulkea pehmeähiuksinen pieni ihminen syliin, haistaa hänen suloinen tuoksunsa, tuntea lämpönsä. Aistia ja kokea oman lapsen läheisyys, tuntea hänet jo raskausajalta, viipyä tässä hetkessä, odottaen myös toiveikkaasti tulevia yhteisiä hetkiä. Mitä kaikkea hänen elämälleen on tulossa, missä kaikissa seikkailuissa saan olla hänen mukanaan.
"Voi rakas lapseni," huokaan.
"Milloin tulet syliin? Täällä odotetaan sinua jo kovasti."
Ei hätää, en ole jossain surun ja murheen mustissa syövereissä. Haikeuden aallot pyyhkäisevät välillä ylitseni ja halusin sanoittaa jotakin niistä ennen kuin taas jatkan päivääni. Ruoanlaittoa meille kahdelle, lounas ja sitten eväiden pakkailua ja iltavuoro.
Mä ymmärrän tuon tuskaisen haikeuden täysin. Jotenkin kun luin näitä tekstejä tuli mieleen ajatus, että ei sinun tarvitse todistaa olevasi kiitollinen ja onnellinen (kirjoitin itsekin siitä muuten juuri). Vaikka sanoo välillä olevansa murheissa tai haikeuksissa, ei se tarkoita etteikö olisi MYÖS onnellinen ja kiitollinen.
VastaaPoistaKun elämästä puuttuu jotakin,mitä on kovasti toivonut, olisi pikemminkin outoa ettei se välillä riipaisisi. Niihin surun ja kaipuun tunteisiin on täysi oikeus!
Halaus!
Kiitos kauniista viestistäsi, Agaba! Niinpä, ihminen on kokonaisuus... Välillä mennään huipulla, välillä syvissä vesissä...
PoistaToisaalta yksi elämän hienouksia.
❤
Silmät kostuvat tästä kirjoituksesta, niin kovasti toivon, että teidän toiveenne pian täyttyisi.
VastaaPoistaJa uskon kyllä, että niin vielä käy. Lämpöä ja halauksia sinne!❤
Kiitos paljon, Fia, mieltä lämmittävästä kommentista!
PoistaPaljon kaikkea ihanaa teille! ❤