Sain kuulla, että Titanicin ensi-illasta on tänään kulunut 20 vuotta. Anteeksi mitä? Vastahan minä sain VHS:n 11-vuotislahjaksi (huom. kasetin tulo noin paljon myöhemmin).
Kuvittelenko vain, vai onko vartaloni sittenkin tanakoitunut? Siis muodoltaan?
Naururyppyjä nyt ainakin on löytynyt jo jonkin aikaa silmäkulmista. Naururyppyjä, nimenomaan!
Missähän vaiheessa tuntee itsensä oikeasti 30-vuotiaaksi? Jos ei ole vielä oppinut olemaan oikein 29-vuotiaskaan? Tai jos luulee edelleen olevansa 26...
Kun minä olin nuori, ajattelin, että ollessani 30-vuotias, minulla olisi mies, 2 lasta, kiva työ ja omakotitalo. Kissa ja oma piano. Toisaalta suunnittelin myös, että jos sattuisin kuolemaan, niin hautajaisvieraat saisivat pukeutua värikkäästi. Mutta tässä sitä nyt ollaan. Mies, kiva työ ja piano löytyvät, väriä onneksi muulla tavoin kuin hautajaisvieraiden vaatteista. Mutta muuten elämä on ihan erilaista, kuin olin sen kuvitellut. Toisaalta kivut ovat muokanneet ajatusmaailmaani aika hyvään suuntaan. Idealistista ja taivaanrannanmaalarista tuli enemmänkin tekevä, empaattinen ja aito.
En uskaltaisi enää kiivetä puiden latvoihin, kuten tein lapsena niin monta kertaa. Elin puissa. Uskoisin vielä uskaltavani hypätä 10 metristä (uima-altaaseen), mutta se onkin vähän eri asia. Rohkeus on muuttunut ja suuntautunut toisiin asioihin, oikeastaan hyvä niin.
Mietin nykyään vähemmän, mitä muut ajattelevat. Olen saanut vahvistua omana itsenäni juttuineni ja väreineni. Iloitsen siitä, mitä minusta on tullut, mutta samalla olen nöyrä elämälle ja sen tuomille opetuksille eilen, tänään ja huomenna. Koskaan ei tiedä, mitä tulee vastaan ja mitä niistä seuraa.
Elämä ei todellakaan koko ajan ole mitään "iloitse pienistä asioista" -mottoja. Välillä ottaa päähän ja kiukuttaa niin paljon, että räjähtää ja räiskyy. Uskoisin oppineeni sanoittamaan itseäni paremmin. Tämän asian varmistamiseksi kannattaa kääntyä mieheni puoleen.
Sinänsä tyynenä pohdittujen asioiden lisäksi huomaan olleeni tänään hieman levoton. Kun minä olin nuori, en todellakaan ajatellut aloittavani 30 vuottani IVF-hoidoilla. Saadaanko niistä toivottu tulos? Vai räiskyykö vain enemmän? Kävin sunnuntaina laulamassa joululauluja lapsuuden kirkossani. Samassa mieleni täyttyi jouluaattoaamujen perinteestä kokoontua lähisuvun kesken mummolaan joulupuurolle ja laulamaan. Nyt osa on kuollut ja seuraava polvi (siis minun ikäluokkani) on saanut jo lapsineen uusia perinteitä perheidensä kesken. Toivoin joskus, että sitten, kun minulla on omia lapsia, haluaisin meillekin samanlaista perinnettä. Olen lakannut jo toivomasta, että seuraava lapsenlapsenlapsi olisi meidän. Tai että tänä jouluna saisimme kertoa ilouutisia, ehkä näyttää ultraäänikuvaa. Varovainen toive on enää, että ehtisin kertoa 88-vuotta tänään täyttäneelle Äijälle, että hänestä tulee Isoäijä vielä yhdennentoista kerran.
Monenlaisesta pohdinnasta huolimatta uskon löytäväni hyvän kasvovoiteen, jaksavani jonain päivänä juosta ainakin puolimaratonin ja uskaltaa ja sallia myös ikävien tunteiden tulla (ja mennä). Elämä on hyvällä mallilla jo nyt, mutta kaipaan tiettyä rytmitystä, muunkin kuin oman elämäni ja menojen suhteen. Kaipaisin seurata jonkun elämää ja kasvua. Nyt aloitettiin kerho, koulu ja tuli joulujuhla. Meidän tyttö on enkelikuorossa (jos tulevaisuudessa saa enää olla joulunäytelmää tai olla joulujuhliakaan). Ehkä joskus.
Nyt lähden valmistautumaan yövuoroon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti