Katso, kuinka sinä olet kaunis

Huh, kuinka virkistävältä voi tuntua yllättäen tullut vapaapäivä. Eilen jäin tekemään tuplavuoron, ja ainut vaihtoehto saada tunnit takaisin oli pitää vapaapäivä tänään. Sehän sopi, vaikka jäisikin vain yksittäiseksi. Mielessäni tuuletin jo sairaalan käytävillä ja mieli kummallisen vapautuneesti leijuen: "Vapaapäivä! Enkä mä aio tehdä mitään!!" Aika hassu tunne. Toisaalta hurjan siunattu ja ihana, sillä samaan aikaan tiedän, miten hauskan täysiä päiviä minulla on ollut aiemmilla vapailla ja työpäivinä(vaikka en olekaan suunnitellut jokaiselle mitään erityistä menoa). Kyllä, jaksan vain edelleenkin hämmästellä elämän hienoutta, mutta samalla tarkastella sitä myös hieman varoen: eihän se vain säry?
Rutistin miestä aamulla. "Olen varmaan ollut aika väsynyt, tämä päivä tekee hyvää."
"Niin ootkin," kuului vastaus ja tinttasin toista kylkeen. Naurettiin molemmat.

Olin viikonloppuna Helsingissä ystäväni kanssa Puhkea kukkaan -konferenssissa.Päivä jätti paljon pureskeltavaa ja pohdittavaa naiseudesta, uskosta, jumalasuhteesta ja elämästä. Ehkä saan koottua ajatuksia jossain vaiheessa. Nyt nautin tästä mielen seesteisyydestä ja to do -listani lyhyydestä: vie mies töihin, ripusta pyykit, kerää takapihalta marjat, käy lenkillä, ole. Sellaista järkevää puuhaa, kuten itseopiskelu tulevan osastoni erikoisalasta tai jonkin toisenlaisen hillon tekeminen voi olla nyt vähän liikaa. Tai kivaahan nuokin olisivat, mutta nyt pitää laittaa rajat. Välillä voisi yrittää vain olla. Lukea vaikka lehteä tai kirjaa, jolle en ole vielä kahteenkaan viikkoon löytänyt aikaa. Voisi yrittää.

Viime päivinä olen ilokseni saanut kuulla kehuja aivan tuntemattomiltakin. Se on ilahduttanut suuresti. On kehuttu asukokonaisuutta (aamulla töihin tullessani pukukopissa), lettikampaustani tai jotain leipomustani. Puhumattakaan siitä vastaanotosta, joka seurasi toimen saatuani. Haluan nostaa tämän esille muistutukseksi, kuinka ihanalta tuntuu, kun saa kuulla jotain positiivista ja kannustavaa, tutuilta tai tuntemattomilta. Ei sen tarvitse välttämättä olla sen suurempaa syväanalyysia jostain tekemisestä, luonteenpiirteestä tai tilanteesta. Miten sekin tuntuu niin suloiselta ja piristävältä, kun kehutaan vaikka jotain pientäkin, vaikka korvakoruja. Olen jutellut tästä nyt useamman kanssa, ja olemme pohtineet, kuinka suomalaisille naisille on hämmentävän vaikea sanoa jotain hyvää toisille. Etenkin, jos kyse on ventovieraista. Onko kyse jostain kateudesta vai mistä? Onko se jotenkin noloa?
Ei se ole keneltäkään pois, jos hymyilee toiselle, tervehtii, kertoo iloisia juttuja tai mikä toisessa on ihastuttanut. Onneksi tuollainen kehumattomuuden kulttuuri on osittain varmasti väistymässä, mutta uskon, että meillä suomalaisilla naisilla on paljon opittavaa pohjois-amerikkalaisilta kanssasiskoilta. "Ääh, tämä nyt on vaan tällainen... halpa löytä kirppikseltä, vanha kuin mikä", ei koskaan kuulu rapakon toisella puolella. "Oi, kiitos paljon. Minäkin pidän tästä," tekee itsellekin paremman mielen.

Hei te kauniit, upeat ja valloittavat naiset (ja miehetkin, jos täällä vierailee teitäkin)!
Olkaa iloisia ja ylpeitä itsestänne ja toisistanne. Muistakaa sanoa kauniita asioita!
Tehdään tästä päivästä kannustavilla sanoilla ja teoilla hieman kauniimpi. 💗