Sisäinen kriitikko

Uusimmassa Tehy-lehdessä kirjotettiin henkilöhaastattelussa itsekriittisyydestä ja suorittamisesta.
"Kun olen saavuttanut jotain, rimani on ollut ylempänä.--- Olen harvoin kokenut olevani riittävän hyvä ja kelpaavani, vaikka tekisin mitä", sanoi haastateltu. Sanat osasivat sanoittaa tunnemaailmaani jotenkin oikealla tavalla. Ne lienevät samaa sarjaa ajatukseni kanssa: tietävätköhän minut töihin valinneet, mitä ovat tekemässä? Taisin varmaan jotain tehdä oikein, kun kerran minut valittiin. Tai sitten se pelko, että olisi yhdentekevää työkavereille, että lähden entisestä työpaikastani ja samantekevää, että menen uuteen. Mitä, jos olenkin tekemässä virheen?
Mistä näitä keljuja ajatuksia tulee??

Jostain käsittämättömästä syystä huomaan pyöritteleväni tuon kaltaisia ajatuksia keskellä yötä, kun muu maailma nukkuu (tosin ei minun työpaikoillani). Siitäkin huolimatta, että olen viettänyt ihanaa iltaa ystävieni kanssa todella hyvässä talk show -tilaisuudessa, kuullut koskettavia lauluja, puhuttelevia ajatuksia. Ja siellä se Juha taas lauloi: "Älä pelkää, älä pelkää, sinä et pääse putoamaan. Rakastettu on oikea nimesi, ja tulee nimenäsi olemaan." Hetkeksi koko muu maailma ja pieni elämäni oli käännetty hiljaiselle, ja oli vain tuo tilaisuus. Keskustelua elämästä. Ainutkertaisesta elämästä.

Ja täällä minä nyt olen. Julkistin Facebookissa työuutiseni, sain onnitteluja. Näin uutisvirrassa kollegani vastaavan uutisen, ja siinä perässä persoonallisia, riemuitsevia kommentteja. "Näin sen pitikin mennä", moni hurrasi. Ja huomaan miettiväni omaa osaani. Kaipaako minua kukaan? Pian entiselle osastolle, entä uudelle? Olen taas se, joka lähtee pois, eikä kukaan muista minua enää. Vai onko juuri tämä se rima? Tavallaan asiat menevät juuri nappiin, mutta se ei sitten riitäkään itselle? Enkö ollutkaan tarpeeksi ja riittävästi?

Kun en edes lapsiakaan saa.

Ja mitäs siellä illassa tänään puhuttiinkaan?
Elämä on ainutkertainen. Minä olen ainutkertainen.
Elämä ei useinkaan mene omien suunnitelmien mukaan, mutta Jumalalla on vielä paremmat suunnitelmat minun varalleni.
Elämä on siunaus. Päätehtävämme on yrittää olla hyvä ihminen lähimmäisillemme. Rakastaa ja tulla rakastetuksi.
Elämä on ihme, tutkimusmatka. Ihmettelyä ja ihastelua.
Olisiko se tosiaan niin?

(Siis haloo. En kerta kaikkiaan voi käyttää viittä vapaapäivääni tällaiseen työjuttujen pohtimiseen. Pakko yrittää painua nukkumaan. Jospa ajatukset menisivät muualle huomenna puolukkamättäillä.)