Kävin tänään pitkällä kävelylenkillä. Pitkäksi olin sitä jo alunperinkin suunnitellut, koska oli ihanaa päästä pitkästä aikaa itsekseen metsään kävelylle. Mutta ensin poikkesin matkan varrella olleelle laavulle, koska nuotion tuoksu (siis sellainen "kestotuoksu") houkutteli. Meninpä siis fiilistelemään laavulle, tuoksua ja retkihaaveita. Matka jatkui. Kuuntelemani podcast-jakso tuli aikanaan päätökseen ja aloitin uuden. Eräs jakso oli sellainen, jossa oli haastateltavana Viimeistä murua myöten -blogista tuttu Saara Atula, joten aloitin sen. Mutta vaikka kuinka jakso ja jutut olisivat kiinnostaneet, niin juuri nyt koin tarvitsevani jotain muuta. No, laitoin Spotifyhin hakusanaksi "vauvakuume", aloittelin muutamia, kunnes vastaani tuli Simpukka-yhdistyksenkin ig-sivuilla mainostettu Kierron verran toivoa.
Toisaalta mietin, että huvittaisiko minua kuunnella sellaista perinteistä "mitään ei tapahtunut, mentiin tutkimuksiin, rankkaa oli ja lapsi tuli/ei tullut" -tyyppistä kertomusta, vaikka jokaisen kokemus onkin arvokas ja vähintäänkin yhden podcast-jakson arvoinen. Mutta aloitin silti jakson nimeltä "PCOS ja lapsitoive". Haastateltavana ollut Jennika Salmela sai aikaan sen, että jumituin kuuntelemaan jaksoa herkeämättä (ja toivomaan, että koti ei tulisi vielä vastaan jakson ollessa kesken).
Jaksossa käytiin ihanalla tavalla läpi Jennikan oma lapsettomuustaipale, sillä se oli myös syy, jonka vuoksi hän oli tällä hetkellä yrittäjänä PCOS:n tiimoilta, auttaen satoja naisia. Jennikan kertoma kokemus lapsettomuudesta kosketti ja osui monin tavoin yksiin meidänkin kokemusten kanssa. (Ja jos tarkkoja ollaan, niin mekin aloitimme yrittämisen vuonna 2012, saaden lääkäriltä tylyn tuomion v 2013, eikä minullekaan kerrottu, mikä tuo kirjainhirviö oikein on.) Oli herkistyttävää, upeaa ja kovin rohkaisevaa kuulla siitä polusta, tiestä, kivuista ja oivalluksista, joista Salmela kertoi. Koettuaan olevansa aivan loppu keskellä hoitoja alkoi hän tekemään arvaamattoman tärkeitä oivalluksia omasta itsestään, kehostaan, mielestään ja koko kokonaisuudesta. Hän vertasi PCOS:n aiheuttamaa munarakkulahelminauhaa "orkesteriksi", joka ei oikein osaa soittaa yhteen, ja meitä "kapellimestareiksi". Olisiko jotain, jolla itse voisi auttaa omaa kehoaan toimimaan oikein? Tästä alkoi Jennikan matka kohti oman olon kuuntelemista, sen tarpeisiin vastaamista ja aidosti sen mukaan toimimista, mitä keho ja mieli tarvisisivat, eikä vain siksi, että niin "pitäisi", vaan koska niin olisi hyvä juuri itselle.
Hyvin samantyyppisiä ajatuksia olen lapsettomuusvuosien varrella pohtinut itsekin, mutta voin myöntää, että aina en ole ehkä osannut suhtautua asioihin kovin lempeästi. Olen uskoakseni suorittanut hyvinvointiakin, jota se ei tietenkään saisi olla. Olen ensin vaatinut ihan liikoja omalta keholta, sitten ollut vaativa "terveellisemmällä" tavalla, kenties mennyt myös sille linjalle, jolloin olen kuvitellut voivani tasapainottaa omaa kehoa, kun hankin vitamiinit x, x ja x. Tai välttelen ruoka-ainetta x. Ja samaan aikaan keho oli muuten aika sekaisin. Mutta eihän se mene niin. Ei hyvinvointia voi suorittaa. Olisihan se jo aika paradoksaalista.
En tiedä, miksi juuri tänään tuo podijakso kosketti ja todella nappasi mukaansa. Sanoin miehellekin, kun suu vaahdossa sitten hölpötin ajatuksiani toisen lapsen keppostellessa (kipeänä ei vaan aina jaksaisi) ja toisen lapsen itkiessä (oli juuri kaadunnut. Lenkin aikainen aika oli oikeasti mennyt hyvin.), että välillä tuntuu, kuin toisinaan jollakin "prosessilla" on tosi monta ketjua, jotka täydentävät ja avaavat enemmän sitä viestiä, joka niiden kautta olisi kuultava. Nyt tekijöitä on ollut jo hengellisellä saralla, sosiaalisella, toisten tukemisella, nukkumisella, parisuhteen parissa, liikunnan kohdalla, oman mielen tasolla ja kenties nyt myös tuon podin viesti oman hormonitoiminnan tasoittamisen parissa myös. En sano, että nyt kaikki on sitten selvää ja selkeää, eikä tässä sitten muuta enää tarvitakaan, kuin huolehtia siteet ja kuukupit valmiiksi. :D Mutta viesti alkaa hiljalleen avautua tiestä, jolle olisi kenties hyvä astua.
Ajattelen, että minullakin on ollut oma pysäytykseni. Vuosi 2017 oli mielestäni merkittävä. Se oli tosi rankka kaikkine kilpirauhasen vajaatoiminnan diagnosoimisesta jatkuviin parisuhdeongelmiin. Mutta se oli ihan supertärkeä. Kävin tuolloin maassa, jossa olin ollut 11,5 vuotta aiemmin vaihto-oppilaana, sain jutella, kuunnella, selvittää ja eheytyä, voimaantua ja saada ihan järjettömän paljon jälleenrakennusta omaan itseeni ja menneisyyteni liittyen. Kesällä olimme ihan varmoja, että ei tästä tule yhtään mitään, sovimme aikatauluista, jonka jälkeen laittaisimme eropaperit vireille ja sitten ajoin kolarin. Se muutti taas kaiken, ja koko erohässäkkä unohtui. (Voin kertoa, että isoin kolaus kolari oli autolle ja itsetunnolleni.) Loppukesästä kävin vaeltamassa Lapissa hyvän ystäväni kanssa ja yhtenä päivänä itkin elämääni tuntureille. Itku tuli aivan yllättäen, suoraan sydämestä ja aivan raakana. Itkin, itkin ja itkin. Ja vaikka se harmittikin, niin enemmän se puhdisti, oli armollinen ja anteeksi antava Syksymmällä, kutakuinkin näihin aikoihin (hei itseasiassa se todella oli pyhäinpäivän viikonloppu!! Eli samoja aikoja, kun esikoisemme on syntynyt.) kävimme SimpukkaParit-leirillä, ja sekin oli pelkkää itkua. Lopputulemana söimme halloween-munkkeja alakerrassamme ja teimme päätöksen jatkaa tauolla olleita lapsettomuushoitoja. Loppuvuonna täytin 30 ja kävin vielä läpi omaa elämääni. Lopulta totesin, että vai niin. Sellaista se nyt sitten oli, jospa nyt jättäisi menneiden murehtimisen ja jatkaisi tästä sitten eteenpäin. Juhlin ystävieni kanssa retrohengessä, joka oli itsessään minulle todella symbolinen merkitys. Silloin, kun ongelmiani ei ollut vielä tullut, olin pelkkää retroa ja haikailin 60-70-luvuille. Joten vielä kerran: Beatles ja Rollarit soimaan, Springsteen rokkaamaan ja vaikka miten monet muut soimaan. Ja niin vuosi tuli päätökseen, tuli tammikuu 2018 ja aika lapsettomuuspolille. Muistan myös tarkalleen, että 5.2. oli ivf:n punktio ja torstai 8.2. kohtuuni siirrettiin Itu, josta sittemmin syntyi "Hulda".
Tämä nyt rönsyää, anteeksi, lukija. :D
Tiivistäen: elämä on sinänsä ollut enenevässä määrin enemmän oman olon kuuntelemiseen tähtäävää, joskin aika tiukille olen kehoni silti laittanut. Mutta tuo hormonaalisen tasapainon huomioiminen on ollut nyt silmiä avaava näkökulma. Olen ehkä jättänyt sen asian syrjään, koska imetän. Mutta mitä esteitä sille olisi, etten jo nyt pyrkisi selvittämään, millä voisin tukea omaa kehoani? Haaveilen siitä, että jos kolmatta lasta ei kuulu, niin ainakin oma kuukautiskiertoni voisi toimia.
Siispä jatkamaan selvitystyötä. Ottamaan selvää, mikä voisi olla juuri minulle hyvä, karsia elämästä sitä, mikä ei oman kehon hyvinvointia tue ja toisaalta jättämään myös väljyyttä elämään. Toki selvää on, että elämä on muutakin kuin oma napa, eikä pitkät, katkeamattomat unet oli todellisuutta kuin vasta ... hmm... joskus. Mutta ainakin voisin harjoitella, etsiä keinoja, joka tukisi kokonaisvaltaiseen jaksamiseen. Koko elämästähän tässä kuitenkin on kyse, ei vain hormonitoiminnasta.
No nyt kuulostaa jo aikamoiselta melskeeltä lasten ja mieheni meno. Parempi mennä auttamaan. :D
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kilpirauhasen vajaatoiminta. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kilpirauhasen vajaatoiminta. Näytä kaikki tekstit
maanantai 14. marraskuuta 2022
Kuuntelusuositus: Kierron verran toivoa -podcast
maanantai 1. tammikuuta 2018
Helpottavaa aloittaa uusi vuosi
On oikeastaan aika helpottavaa, kun alkaa uusi vuosi. Olen naureskellutkin, että parittomat vuodet eivät ole juttujani. Miten sattuukin, että juuri silloin sattuu vähän kurjia asioita.
Yleensä olen tavannut tehdä listaa kuluneesta vuodesta kuukausi kerrallaan, mutta nyt se ei taida onnistua. En yksinkertaisesti muista joistakin (yllättävän monista) kuukausista mitään. Voin kyllä katsoa valokuvia hymyilevistä ihmisistä ja mieleeni tulvahtaa muistoja ihanista hetkistä. Mutta paljon muuta en sitten muistakaan. Paljon surua, unettomia öitä, ahdistusta, puristavaa tunnetta rinnassa, kyyneliä.
Suurimpia asioita tänä vuonna on näin summaten kuitenkin reissut vaihtarimaahani Kanadaan (😍) ja Lappiin, retkeilyt ja ulkoilut, erilaisiin tapahtumiin osallistumiset, ylä- ja alamäet miehen kanssa (mutta miten onnellisia olemme nyt! Näin ohimennen huikkaan, että vietimme eilen 7 vuotiskihlapäivää.), ystävien kanssa vietetyt hetket, omien ja omanlaisten harrastusten vahvistuminen, 30-v ikäpaalun saavuttaminen, kilpirauhasen vajaatoiminnan toteaminen, uuden työn saaminen ja lisäksi lapsettomuushoitojen siirtyminen rankempiin. Onhan tuossa jo melkoisesti. Toki monia tosi isoja juttuja, eivätkä ne noin listattuna herätä samanlaisia oloja, kuin jos ne avaisi ja purkaisi. Mutta voin sanoa, että tyrskyjä ja myrskyjä on tänä vuonna piisannut. Ehkä vähän liiaksikin.
Tekee ihan hyvää summata kulunut vuosi, mutta tosiasiassa haluaisin jo katsoa eteenpäin. Fiilistelen taas silloin tällöin ihania hetkiä kuvien kautta, mutta väistämättä vuotta miettiessä tulee kaiveltua myös niitä hetkiä esille, jolloin tuntui, että nyt alkaa täyttyä jo toinen valtameri näistä kyynelistä.
Mistä sitten olen innoissani?
Ystävistä - yhdessä vietetystä ajasta, heille kokkaamisesta ja leipomisesta, jakamisesta, ilosta, tuesta, rohkaisusta, yhdessä puuhailusta.
Harrastuksista - pianon koskettimet kutsuvat soittamaan, uudet reseptit eivät meinaa hellittää otettaan, retkeily ja patikointi kiehtovat ja saavat ajan unohtumaan, ja toisinaan on hyvä mäiskiä täysillä ja juosta/hiihtää/pyöräillä tai voimailla
Vegehaasteesta - toista kertaa osallistuessani en edelleenkään pyri täysveganismiin, vaan lisäämään itselleni tietoa kasvisruokavaliosta ja tekemään itselleni vielä enemmän rutiiniksi laittaa hyvää ja maittavaa kasvisruokaa. Lisäksi yritän opetella ottamaan riittävästi jaksaakseni edellä lueteltuja harrastuksia.
Matkakuumettakin pukkaa - minnekäs sitä sitten lähtisi? Trangiankin sain joululahjaksi...
Työkuvioiden selviäminen - no, en nyt aivan innoissani, mutta jokin ratkaisu noihin kiemuroihin on saatava. Voin sanoa, että itse työstä tykkään, mutta työpaikassa voin huonosti.
Haikara - kai tämäkin on laitettava tähän, vaikka jotenkin tuntuu, että meidän haikara on aika pahasti eksyksissä, ja ehtii varmaan kotiutua aivan muualle vuosien saatossa.
No mutta, eipä sitä tuleva vuosi enempää kaipaa näin alkuun. Kalenteri tulee täyttymään vinhaa vauhtia, siitä olen aika varma.
Yleensä olen tavannut tehdä listaa kuluneesta vuodesta kuukausi kerrallaan, mutta nyt se ei taida onnistua. En yksinkertaisesti muista joistakin (yllättävän monista) kuukausista mitään. Voin kyllä katsoa valokuvia hymyilevistä ihmisistä ja mieleeni tulvahtaa muistoja ihanista hetkistä. Mutta paljon muuta en sitten muistakaan. Paljon surua, unettomia öitä, ahdistusta, puristavaa tunnetta rinnassa, kyyneliä.
Suurimpia asioita tänä vuonna on näin summaten kuitenkin reissut vaihtarimaahani Kanadaan (😍) ja Lappiin, retkeilyt ja ulkoilut, erilaisiin tapahtumiin osallistumiset, ylä- ja alamäet miehen kanssa (mutta miten onnellisia olemme nyt! Näin ohimennen huikkaan, että vietimme eilen 7 vuotiskihlapäivää.), ystävien kanssa vietetyt hetket, omien ja omanlaisten harrastusten vahvistuminen, 30-v ikäpaalun saavuttaminen, kilpirauhasen vajaatoiminnan toteaminen, uuden työn saaminen ja lisäksi lapsettomuushoitojen siirtyminen rankempiin. Onhan tuossa jo melkoisesti. Toki monia tosi isoja juttuja, eivätkä ne noin listattuna herätä samanlaisia oloja, kuin jos ne avaisi ja purkaisi. Mutta voin sanoa, että tyrskyjä ja myrskyjä on tänä vuonna piisannut. Ehkä vähän liiaksikin.
Tekee ihan hyvää summata kulunut vuosi, mutta tosiasiassa haluaisin jo katsoa eteenpäin. Fiilistelen taas silloin tällöin ihania hetkiä kuvien kautta, mutta väistämättä vuotta miettiessä tulee kaiveltua myös niitä hetkiä esille, jolloin tuntui, että nyt alkaa täyttyä jo toinen valtameri näistä kyynelistä.
Mistä sitten olen innoissani?
Ystävistä - yhdessä vietetystä ajasta, heille kokkaamisesta ja leipomisesta, jakamisesta, ilosta, tuesta, rohkaisusta, yhdessä puuhailusta.
Harrastuksista - pianon koskettimet kutsuvat soittamaan, uudet reseptit eivät meinaa hellittää otettaan, retkeily ja patikointi kiehtovat ja saavat ajan unohtumaan, ja toisinaan on hyvä mäiskiä täysillä ja juosta/hiihtää/pyöräillä tai voimailla
Vegehaasteesta - toista kertaa osallistuessani en edelleenkään pyri täysveganismiin, vaan lisäämään itselleni tietoa kasvisruokavaliosta ja tekemään itselleni vielä enemmän rutiiniksi laittaa hyvää ja maittavaa kasvisruokaa. Lisäksi yritän opetella ottamaan riittävästi jaksaakseni edellä lueteltuja harrastuksia.
Matkakuumettakin pukkaa - minnekäs sitä sitten lähtisi? Trangiankin sain joululahjaksi...
Työkuvioiden selviäminen - no, en nyt aivan innoissani, mutta jokin ratkaisu noihin kiemuroihin on saatava. Voin sanoa, että itse työstä tykkään, mutta työpaikassa voin huonosti.
Haikara - kai tämäkin on laitettava tähän, vaikka jotenkin tuntuu, että meidän haikara on aika pahasti eksyksissä, ja ehtii varmaan kotiutua aivan muualle vuosien saatossa.
No mutta, eipä sitä tuleva vuosi enempää kaipaa näin alkuun. Kalenteri tulee täyttymään vinhaa vauhtia, siitä olen aika varma.
tiistai 17. lokakuuta 2017
Metsän taikaa
Metsä saa ihmeitä aikaan.
Ei tarvitse kauaakaan olla patikoimassa ja hengittämässä luonnon raikasta tuoksua, kun jo tuntuu paremmalta. Poissa ovat päänsärky ja vellova olo, surullinen ja haikea mieli.
On vain patikkareissu, hyvien työkavereiden kanssa höpötteleminen, geokätköjen etsiminen, eväiden nauttiminen nuotion äärellä ja koiran touhuille naureskeleminen. Kuinka paljon enempää tarvisee nyt vaatia? (Okei. Ehkä fleecepaita olisi voinut olla aika kiva. Mutta muuten oli hyvä.)
Kyllähän se suru ja haikeus ovat edelleen läsnä, kun olen taas kotona, mutta jotenkin haaleampana. Huomaan, että mielessäni pyörittelen nyt ennemmin mielessäni jotain hyvää papuruoan reseptiä, kasvisruoista ja luonnonkosmetiikasta innostumista sekä tällä viikolla tulevia ihania ihmisiä. Vielä aamulla olisin kovin mielelläni jäänyt kotiin omine ajatuksineni ja oloineni. Olisi tehnyt mieli lähteä reissaamaan, hypätä pois arjestani. Lentää taas Kanadaan tai jopa jonnekin ihan muualle. Toisaalta välillä olen todella lähellä aloittaakseni taas Femoston-lääkkeen käytön, tehdäkseni "edes jotain", mutta en halua vielä. Tuo on siis sellainen, jota suositeltiin käytettäväksi kesän yli ennen ivf-hoidon aloittamista. Lopetin sen heinäkuun lopussa ja aion pitää taukoa siitä ainakin loppuvuoteen. Ikään kuin toivoen, että jo Thyroxin ja kilpirauhasen tasapainottuminen saisivat yksistään jotain aikaan.
Sitten palaan taas yksinkertaisempien asioiden äärelle.
Teimme tänään patikkaretkellämme ensimmäistä kertaa s´mores-herkkuja. Tein niitä viimeksi Kanadassa ollessani, 17-vuotiaana. Aikamoista nostalgiointia. Harmi, että ne eivät mielestäni onnistuneet aivan niinkuin muistoissani, mutta mitäs tuosta, jos tunnelma oli kohdillaan ja herkut maistuivat. Homma meni siis näin: paistoimme vaahtokarkkeja, iskimme sitten kerrosleivän lailla kasaan Marie-keksin, vaahtokarkin, suklaapalan ja keksin. Nam nam. Sen verran kylmä tosin oli, ettei kylmästä kova suklaa ehtinyt sulaa.
Ja entäs sitten puun oksiin ja kantojen nokkiin kurkisteleminen! Juurakoiden ja kivien koloihin kyyristeleminen! Mitä nokkelampiin paikkoihin oli kätketty pieniä jemmoja, ja aika hauskaa oli kyllä etsiä niitä. Tätä lisää!
Huomattavasti rentoutuneena ajelin iltapäivällä kotiin, naureskellen hassulle koiralle, mukaville jutuille ja viipyen vielä sellaisessa tuttavallisessa tunnelmassa. Me ollaan tuttuja jo, me tiedetään, että yhdessä on hyvä retkeillä. Me ollaan kaikki tosi upeita tyyppejä.
Ei tarvitse kauaakaan olla patikoimassa ja hengittämässä luonnon raikasta tuoksua, kun jo tuntuu paremmalta. Poissa ovat päänsärky ja vellova olo, surullinen ja haikea mieli.
On vain patikkareissu, hyvien työkavereiden kanssa höpötteleminen, geokätköjen etsiminen, eväiden nauttiminen nuotion äärellä ja koiran touhuille naureskeleminen. Kuinka paljon enempää tarvisee nyt vaatia? (Okei. Ehkä fleecepaita olisi voinut olla aika kiva. Mutta muuten oli hyvä.)
Kyllähän se suru ja haikeus ovat edelleen läsnä, kun olen taas kotona, mutta jotenkin haaleampana. Huomaan, että mielessäni pyörittelen nyt ennemmin mielessäni jotain hyvää papuruoan reseptiä, kasvisruoista ja luonnonkosmetiikasta innostumista sekä tällä viikolla tulevia ihania ihmisiä. Vielä aamulla olisin kovin mielelläni jäänyt kotiin omine ajatuksineni ja oloineni. Olisi tehnyt mieli lähteä reissaamaan, hypätä pois arjestani. Lentää taas Kanadaan tai jopa jonnekin ihan muualle. Toisaalta välillä olen todella lähellä aloittaakseni taas Femoston-lääkkeen käytön, tehdäkseni "edes jotain", mutta en halua vielä. Tuo on siis sellainen, jota suositeltiin käytettäväksi kesän yli ennen ivf-hoidon aloittamista. Lopetin sen heinäkuun lopussa ja aion pitää taukoa siitä ainakin loppuvuoteen. Ikään kuin toivoen, että jo Thyroxin ja kilpirauhasen tasapainottuminen saisivat yksistään jotain aikaan.
Sitten palaan taas yksinkertaisempien asioiden äärelle.
Teimme tänään patikkaretkellämme ensimmäistä kertaa s´mores-herkkuja. Tein niitä viimeksi Kanadassa ollessani, 17-vuotiaana. Aikamoista nostalgiointia. Harmi, että ne eivät mielestäni onnistuneet aivan niinkuin muistoissani, mutta mitäs tuosta, jos tunnelma oli kohdillaan ja herkut maistuivat. Homma meni siis näin: paistoimme vaahtokarkkeja, iskimme sitten kerrosleivän lailla kasaan Marie-keksin, vaahtokarkin, suklaapalan ja keksin. Nam nam. Sen verran kylmä tosin oli, ettei kylmästä kova suklaa ehtinyt sulaa.
Ja entäs sitten puun oksiin ja kantojen nokkiin kurkisteleminen! Juurakoiden ja kivien koloihin kyyristeleminen! Mitä nokkelampiin paikkoihin oli kätketty pieniä jemmoja, ja aika hauskaa oli kyllä etsiä niitä. Tätä lisää!
Huomattavasti rentoutuneena ajelin iltapäivällä kotiin, naureskellen hassulle koiralle, mukaville jutuille ja viipyen vielä sellaisessa tuttavallisessa tunnelmassa. Me ollaan tuttuja jo, me tiedetään, että yhdessä on hyvä retkeillä. Me ollaan kaikki tosi upeita tyyppejä.
torstai 15. kesäkuuta 2017
Elämänilo-moodi
Mun on jotenkin hurjan kiva mieli ja olo.
Takana on vähän rankempi työpäivä vieraalla osastolla ja tiedän myös huomenna seikkailevani täysin uudella osastolla (ja iltavuoron siihen päälle eri paikassa). Mutta huomaan tervetulleen kevyen olon. Ja se ajatus: tämä on se moodi, jossa olen parhaimmillani, omana itsenäni!
Iloitsen siitä, että nyt olen voimaantuneempi ja vapautuneempi työasioista: okei, joku asia voi harmittaa, mutta en anna sen harmaannuttaa päivääni. Sehän on vain työ. Eli pienempi osa siitä, mitä kaikkea muuta elämäni on. Ja minusta elämäni ON aivan ihana. Se keventää työjutut.
Ja mitä elämäni sitten on: esimerkiksi loman täydeltä rakkaita ja hervottomia ystäviä, spontaaneita hetkiä, urheilua, kuten juoksemista, pyöräilyä, salilla ja bodypumpissa käymistä sekä ĺuovia hetkiä, kuten käsitöitä, kirjoittamista ja kokkaamista.
Nämä yhdessä ja tieto siitä, että vauhtipilleri ovat alkuviikon labrojen mukaan toimineet, ovat saaneet aikaan tämän ihanan ja huumaavan energisen ja iloisen olotilan. Kyllä, tsh ja t4v ovat nyt sulassa sovussa viitearvoissa köllöttelemässä. Minä jatkan entisellä lääkityksellä ja nautin kesästä.
Luulen, että tulen pian taas hehkuttamaan jotain lomatapahtumaa, mutta nyt on reissattava höyhensaarille.
Takana on vähän rankempi työpäivä vieraalla osastolla ja tiedän myös huomenna seikkailevani täysin uudella osastolla (ja iltavuoron siihen päälle eri paikassa). Mutta huomaan tervetulleen kevyen olon. Ja se ajatus: tämä on se moodi, jossa olen parhaimmillani, omana itsenäni!
Iloitsen siitä, että nyt olen voimaantuneempi ja vapautuneempi työasioista: okei, joku asia voi harmittaa, mutta en anna sen harmaannuttaa päivääni. Sehän on vain työ. Eli pienempi osa siitä, mitä kaikkea muuta elämäni on. Ja minusta elämäni ON aivan ihana. Se keventää työjutut.
Ja mitä elämäni sitten on: esimerkiksi loman täydeltä rakkaita ja hervottomia ystäviä, spontaaneita hetkiä, urheilua, kuten juoksemista, pyöräilyä, salilla ja bodypumpissa käymistä sekä ĺuovia hetkiä, kuten käsitöitä, kirjoittamista ja kokkaamista.
Nämä yhdessä ja tieto siitä, että vauhtipilleri ovat alkuviikon labrojen mukaan toimineet, ovat saaneet aikaan tämän ihanan ja huumaavan energisen ja iloisen olotilan. Kyllä, tsh ja t4v ovat nyt sulassa sovussa viitearvoissa köllöttelemässä. Minä jatkan entisellä lääkityksellä ja nautin kesästä.
Luulen, että tulen pian taas hehkuttamaan jotain lomatapahtumaa, mutta nyt on reissattava höyhensaarille.
 |
| Sananl. 4:23 |
maanantai 8. toukokuuta 2017
Päivä, jolloin tarvitsin kukan.
Muutamia hetkiä elämästäni.
Ryhdyin eilen kovalla tohinalla tekemään korvapuusteja, kun olin hetki aiemmin hihkunut verhojen vaihdosta ja ompelusta. Lopputulos: puolet verhoista pois ikkunoista, osa aiemmista verhon tankokujista ratkottu auki, kädet syvällä pullataikinassa, keittiössä suloinen kardemumman tuoksu, poskilla innostunut puna. Peitin taikinan pellavaliinalla, kuiskasin taikinalle "Tule hyvä taikina!", ja totesin, etten nyt kyllä jaksakaan ratkoa ja ommella. Ripustin loput verhoista ikkunoihin. Nyt meillä on taas väriä ja kesä. Väriä ja koti. Juuri, kuten pitääkin olla.
Istahdin hetkeksi lukemaan, mutta siitä ei tullut mitään. Sanat hyppivät ja pomppivat riveiltä toisille. Silmiä alkoi painaa. Teki mieli nukahtaa, ottaa torkut. Muka niin rankkaa tuo pullataikinan teko. Kuin sumuverho ylläni kurkistelin toiveikkaana liinan alle, ja lopulta ryhdyin korvapuustien pyörittelyyn. Kivaa puuhaahan tuo on, mutta miten olisin kaikista mieluiten ollut nukkumassa! Kun mies tuli lenkiltään oli vastassa sekä pullantuoksuinen koti että vaimo. Toiset maistuivat hyviltä, toinen kittasi kahvia kitusiinsa kuin viimeistä päivää. Sitten jatkettiin matkaa järjestämään kahvitusta messuun.
Uni ei meinannut tulla illalla. En malttanut käydä nukkumaan, vaikka järki sanoi toista. Kupeksin ylhäällä, väitin meneväni nukkumaan, vaikka lopulta päädyin seikkailemaan ajatusmaailmoissa ja inspiroivissa blogeissa. Päivä taisi juuri ja juuri siirtyä maanantain puolelle, kun lopulta annoin järjen päättää. Ja sitten tuli muka aamu. Kello oli 3:15. Ja samoilla silmillä täällä vielä ollaan.
Töissä kiireen keskellä ilman vessa-, ruoka- tai varsinaisia hengähdystaukoja kiihtyvän vauhdin keskellä oli aika pyörryttävä, ja kerran jos toisenkin ähkäisin. Miten on pääkin niin sumuinen! Miten tällaista voi jaksaa? Miksi olen tällainen?!
Lääkäri soitti 1,5 tuntia ilmoitettua myöhemmin. Onneksi sentään soitti. Kertoi kilpirauhasarvoista (olivat edelleen nousseet ja laskeneet viitaten yhä vahvemmin kilpirauhasen vajaatoimintaan), lääkkeestä, labroista ja siitä, että kahden viikon päästä oireiden pitäisi helpottaa. Okei. En jäänyt sen enempää vänkäämään, että mitäs nyt sitten, siis tämän väsymyksen ja sumun kanssa? Vastaus oli aika kylmä "työterveyteen sitten", joten ei tarvitse paljoa pohtia, miten aion toimia. Jos kyse olisikin vaikka katkenneesta koivesta, niin tietenkin menisin!
Kävin kotimatkalla apteekissa ja kaupassa. Ostin itselleni kukan.
Äitikin soitti. "Tarvitsetko apuja?" Hmm.. en varmaan? Ihan varmaan kohta soi ovikello ja äiti on siellä eväskassin ja uunituoreiden sämpylöiden kanssa. Laittoi myöhemmin kuvan pikkudosetistaan. "Tämä on hyvä!"
Mun mentori. <3 (Vaikka en oikein tiedä, miten päin tässä pitäisi olla. Odotan nyt vain, että tuo "vauhtipilleri" antaisi virtaa.)
Luin tänään erästä blogia, jossa kuvattiin herkkiä tunteita vastasyntynyttä lasta kohtaan. Oli vierasta huomata, että vaikka pidin näitä kirjoituksia ihan äärettömän kauniina ja elämän lahjaa ihanana asiana, niin jokin oli muuttunut. Koin itseni oudolla tavalla etäiseksi, erilliseksi. En enää eläytynyt kirjoituksiin, kuten yleensä. En huokaillut, että tuollaista se varmaan meilläkin sitten on. Tällä hetkellä olo oli vain niin turta. Jos nyt vaikka tämän päivän jaksaisin, tämän viikon ja kuun.
Nyt alkaa jo vähän naurattaa tämä marmatukseni.
Tapahtui tänään myös kivojakin asioita, kuten ihana kahvihetki uuden ihanan ystävän kanssa, tsemppiviestit toisilta ystäviltä, ylistysmusiikin kuuntelu Spotifysta ja tämä kukka. Ostin meille melkein jotain muutakin yllätystä kotiin, mutta jäin vielä jahkaamaan. Tällainen minä olen.
Ryhdyin eilen kovalla tohinalla tekemään korvapuusteja, kun olin hetki aiemmin hihkunut verhojen vaihdosta ja ompelusta. Lopputulos: puolet verhoista pois ikkunoista, osa aiemmista verhon tankokujista ratkottu auki, kädet syvällä pullataikinassa, keittiössä suloinen kardemumman tuoksu, poskilla innostunut puna. Peitin taikinan pellavaliinalla, kuiskasin taikinalle "Tule hyvä taikina!", ja totesin, etten nyt kyllä jaksakaan ratkoa ja ommella. Ripustin loput verhoista ikkunoihin. Nyt meillä on taas väriä ja kesä. Väriä ja koti. Juuri, kuten pitääkin olla.
Istahdin hetkeksi lukemaan, mutta siitä ei tullut mitään. Sanat hyppivät ja pomppivat riveiltä toisille. Silmiä alkoi painaa. Teki mieli nukahtaa, ottaa torkut. Muka niin rankkaa tuo pullataikinan teko. Kuin sumuverho ylläni kurkistelin toiveikkaana liinan alle, ja lopulta ryhdyin korvapuustien pyörittelyyn. Kivaa puuhaahan tuo on, mutta miten olisin kaikista mieluiten ollut nukkumassa! Kun mies tuli lenkiltään oli vastassa sekä pullantuoksuinen koti että vaimo. Toiset maistuivat hyviltä, toinen kittasi kahvia kitusiinsa kuin viimeistä päivää. Sitten jatkettiin matkaa järjestämään kahvitusta messuun.
Uni ei meinannut tulla illalla. En malttanut käydä nukkumaan, vaikka järki sanoi toista. Kupeksin ylhäällä, väitin meneväni nukkumaan, vaikka lopulta päädyin seikkailemaan ajatusmaailmoissa ja inspiroivissa blogeissa. Päivä taisi juuri ja juuri siirtyä maanantain puolelle, kun lopulta annoin järjen päättää. Ja sitten tuli muka aamu. Kello oli 3:15. Ja samoilla silmillä täällä vielä ollaan.
Töissä kiireen keskellä ilman vessa-, ruoka- tai varsinaisia hengähdystaukoja kiihtyvän vauhdin keskellä oli aika pyörryttävä, ja kerran jos toisenkin ähkäisin. Miten on pääkin niin sumuinen! Miten tällaista voi jaksaa? Miksi olen tällainen?!
Lääkäri soitti 1,5 tuntia ilmoitettua myöhemmin. Onneksi sentään soitti. Kertoi kilpirauhasarvoista (olivat edelleen nousseet ja laskeneet viitaten yhä vahvemmin kilpirauhasen vajaatoimintaan), lääkkeestä, labroista ja siitä, että kahden viikon päästä oireiden pitäisi helpottaa. Okei. En jäänyt sen enempää vänkäämään, että mitäs nyt sitten, siis tämän väsymyksen ja sumun kanssa? Vastaus oli aika kylmä "työterveyteen sitten", joten ei tarvitse paljoa pohtia, miten aion toimia. Jos kyse olisikin vaikka katkenneesta koivesta, niin tietenkin menisin!
Kävin kotimatkalla apteekissa ja kaupassa. Ostin itselleni kukan.
Äitikin soitti. "Tarvitsetko apuja?" Hmm.. en varmaan? Ihan varmaan kohta soi ovikello ja äiti on siellä eväskassin ja uunituoreiden sämpylöiden kanssa. Laittoi myöhemmin kuvan pikkudosetistaan. "Tämä on hyvä!"
Mun mentori. <3 (Vaikka en oikein tiedä, miten päin tässä pitäisi olla. Odotan nyt vain, että tuo "vauhtipilleri" antaisi virtaa.)
Luin tänään erästä blogia, jossa kuvattiin herkkiä tunteita vastasyntynyttä lasta kohtaan. Oli vierasta huomata, että vaikka pidin näitä kirjoituksia ihan äärettömän kauniina ja elämän lahjaa ihanana asiana, niin jokin oli muuttunut. Koin itseni oudolla tavalla etäiseksi, erilliseksi. En enää eläytynyt kirjoituksiin, kuten yleensä. En huokaillut, että tuollaista se varmaan meilläkin sitten on. Tällä hetkellä olo oli vain niin turta. Jos nyt vaikka tämän päivän jaksaisin, tämän viikon ja kuun.
Nyt alkaa jo vähän naurattaa tämä marmatukseni.
Tapahtui tänään myös kivojakin asioita, kuten ihana kahvihetki uuden ihanan ystävän kanssa, tsemppiviestit toisilta ystäviltä, ylistysmusiikin kuuntelu Spotifysta ja tämä kukka. Ostin meille melkein jotain muutakin yllätystä kotiin, mutta jäin vielä jahkaamaan. Tällainen minä olen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)