Kun lapsiperhe kylässä kävi

Illan päätteeksi siistin jälkiä. Ladoin tiskejä koneeseen, pyyhin kastikkeen tahroja pöydän jaloista, keräsin puuvärit ja taideteokset pöydältä, asettelin pöytäliinan takaisin paikoilleen. Hymyilytti. Jäljet olivat tulleet elämästä ja ihanista hetkistä.

Perhe kahden pienen tytön kanssa kävi meillä eilen kylässä. Voi, kuinka paljon iloa tuosta oli!
Aika lensi kuin siivillä, oli ilo laittaa ja passata ja toivottavasti edes jonkin verran helpottaa vanhempien oloa. Tämä koti on niin kaivannut lasten ääntä ja menoa, sitä, että joku pyörii ja hyörii, puuhailee piirustusten parissa, ihastelee omaa peilikuvaansa eteisen peleistä ja tulee syliin istumaan.
Tuo kyläily toi onnellisia tuulahduksia, ja jonkinlainen ovi aukeni mielessäni. Se tietty ovi on ollut itsesuojelun vuoksi suljettuna. Joskus jostain raosta on päässyt livahtamaan vauvan odotuksen tai tuoreen äitiyden tunteita, ja väsymykseen yhdistettynä ne ovat jääneet omaa oloa kalvamaan. Olen vielä tällä viikolla havahtunut miettimään, että en ole enää aikoihin edes kunnolla miettinyt lapsiperhearkea oman lapsen kanssa. En raskautta, synnytystä, ensikohtaamista, vauva-arkea tai ylipäänsä vanhemmuutta, koska jossain mieleni lokeroissa haluaisin sitä kaikkea niin paljon. Ja niin kauan, kuin siihen ei ole mahdollisuutta, pidän lokeron visusti suljettuna.

Se viereinen lokero on saanut muodostua, jossain hiljaisuudessa ja rauhassa. Nyt on ollut aika.
Tunteet ja oma sisäinen kasvu ovat aika jänniä juttuja. Ne eivät tapahdu ja muodostu mitenkään kronologisessa tai loogisessa järjestyksessä, eivätkä varsinkaan nousujohteisesti. Jos aiemmin tällä viikolla olen halunnut olla miettimättä ja päästämättä lapsiperhe-ajatuksia mieleeni, niin jo nyt viikonloppuna huomaan taas toisenlaisia ajatuksia. En ole koskaan edes uskaltanut miettiä lelukopan hankkimista, vaikka lelut tulisivatkin lapsivieraiden käyttöön. Meiltä ei löydy mitään lasten varalle lukuunottamatta kummipojan jäljiltä jäänyttä lusikkaa. Muutamat hankkimani vauvan vaatteet olen päätynyt antamaan vaatekeräyksiin, sillä pahimpina aikoina ne ovat vain satuttaneet. Tykkään olla lasten kanssa, mutta olen huomannut pitäväni jonkinlaista suojamuuria mielessäni. En ehkä uskalla päästää lapsia ja vauvoja liian lähelle. En aina edes muista kysyä lapsia syliinkään. Arastelen neuvoa sitä kysyviä lasten hoidossa tai vaivoissa. Töissä on erilaista; silloin olen hoitajan roolissa. Nyt nämä kaksi hymytyttöä valloittivat loputkin minusta ja yhtäkkiä huomaankin rutistavani tyttöjä vuoronperään sylissäni. Lapset ihastuttivat myös luovuudellaan; kuinka paljon iloa voi saada valkoisesta paperista, puuväreistä ja värityskirjasta (sen sentään löysin! Tuleepa tuollekin parempaa käyttöä, ei ollut ihan minun juttuni). Jonkinlainen lapsivara olisi ihana olla! Muutama lelu, kirja, värikyniä. Kyllä meille lapset saavat tulla ja puuhata!
Nyt mieleeni on tullut tilaa myös tällaisille hetkille, olematta kuitenkaan raastavia ja surun tunteita jättäviä. Niitä on varmasti ollut ennenkin, mutta nyt ne piirtyivät mieleeni. Tällaistakin se elämä voisi olla!

Oi. Kiitos, ihana, värikäs ja rakas perhe.