Elämme jännittäviä aikoja, ystäväni

Johan nyt jännäksi veti.
Nyt tosin olen enää jälkikierroksilla, ja asioihin tottumiseen menee oma aikansa. Osasipa asiat yllättää!
Työkuviot ovat olleet tänä syksynä pinnalla. Olen hakenut pariin paikkaan ja yllätyksekseni sain molempiin kutsun haastatteluun. Jo tuo on ollut kovin rohkaisevaa ja kannustavaa.
Alkuviikosta sain kuulla saaneeni vakipaikan toiselta osastolta. Homman juju piili tosin siinä, että päätös oli tehtävä seuraavaan aamuun mennessä, vaikka tänään olisi ollut seuraava työhaastattelu. No, tiesinhän minä, mitä tulisin tekemään, mutta halusin silti nukkua ensin yön yli, tehdä lista-ihmisenä plus- ja miinuslistat jokaisesta kolmesta vaihtoehdosta (nykyinen, vakituinen tai haastattelu kolmanteen). Kyse ei olisi mistään uusista ympyröistä, sillä hain omille kiertoalueilleni. Mutta iso päätöshän se kuitenkin oli.

"Älä pelkää, älä pelkää, sinä et pääse putoamaan. Rakastettu on oikea nimesi, ja tulee nimenäsi olemaan," lauloi Juha Tapio radiossa ajellessani tuplavuoron päätteeksi kotiin. Ihan kuin olisin ehtinyt miettimään asiaa pitkän päivän aikana. Mutta tuntui kuitenkin, että nyt olisi käännettävä tämä lehti. Jätettävä jotain, jotta voisi saada jotain.

Ja niin ilmoitin eilen ottavani paikan vastaan.

Onhan tässä jo muutamat itkut melkein itketty. Ikävä ja haikeus toiselle osastolle, tärkeiksi tulleita työkavereita... Paljon on ehtinyt tapahtua lähes viiden vuoden aikana, jonka olen siellä viettänyt. Osan kiertolaisena, mutta viettänyt kuitenkin. Mikä raakile olinkaan tullessani osastolle! Kiitin osastonhoitajaa siitä, että hän oli uskonut minuun ja halunnut minut töihin. Tänä päivänä olen erittäin kiitollinen saamastani kokemuksista, niin hyvistä kuin vaikeista. Joistakin pulssi kiihtyy hieman vieläkin, mutta hyvillä mielin voin ajatella toimineeni suoraselkäisesti ja rehellisesti, kohdanneeni pelkoni, tehneeni valintoja ja kehittyneeni sairaan hyväksi hoitajaksi (pieni kehu itsestä päivässä ei haittaa). Opittavaa kuitenkin riittää aina. Aloittaessani opintojani en olisi uskonut löytäväni itseäni tällaisista hommista. Ja kuinkas sitten kävikään!

Kaikki on elämässä mahdollista. Voihan olla, että syvennän nyt jonkin aikaa tuolla toisella osastolla ja ehkä jossain vaiheessa pyrin taas toiselle osastolle. Tai sitten osastot yhdistetään joka tapauksessa.
Kuka tietää. Päätös on nyt tehty ja on aika mennä eteenpäin. Kaikki menee varmasti hyvin.

Mitä tulee lapsettomuusasioihin (se varmaan lapsettomuusblogin lukijaa kiinnostaa), niin on siitä vähän puhuttu. Pintapuolisesti, sillä se ei tunnu olevan nyt enempää meidän kummankaan mielessä.
(Ja kyllähän se iskee välillä miettimättäkin. Oman lapsen kaipuu.)
Mies heitti tänään hassun vitsin raskauden aiheuttamista hormonimyrskyistä, kun olin ähissyt hänelle jotain. "Mitä sä tolla tarkoitit? Miksi sä noin sanoit?", tivasin tivaamistani. Ihan kuin miehellä olisi muka ollut joku röntgenkatse. Mutta molemmat tiesimme, että ei se ollut mitään. Vain töistä väsyneen hoitajan turhanpäiväistä ähinää. Mutta suoraan sanottuna en ole halunnut edes miettiä koko asiaa. En vielä, ei ole sen aika. Nyt vain ollaan ja eletään. Annetaan elämän kerrankin tasaantua.

Hengitän syvään. Lähden kohta kaatosateessa kulkemaan kuntosalille jumppatunnille. Tästä on hyvä aloittaa vapaapäivien vietto. jos vain saan ajatukseni irti töistä näiden myllerrysten jälkeen.