Ensi viikon maanantaina olisi ensimmäinen ultra ennen ivf-hoitojen aloittamista. Sinänsä en jännitä, mutta tiedän tasan tarkkaan, että kohta se on. Mutta pääni on kääntänyt asian varmaan ihan suojelumielessä niin, että itseasiassa odotan päivää jo kovasti. En niinkään sen vuoksi, että minua ronkitaan taas, saan kuulla karuja faktoja toimimattomasta kropastani ja siitä, että saan pian alkaa tyrkkäämään siihen mitä ihmeellisimpiä lääkkeitä ja hormoneita (tietenkin sen suuren toiveen toteutumisen vuoksi...). Ei, vaan meikätyttö odottaa päivää kuin kuuta nousevaa, koska pääsee viettämään kaupunkipäivää! Heh. En itseasiassa kovinkaan usein jaksa jäädä kaupungille töiden jälkeen, jo ihan mukavuussyistä, menoista, kotihommista tai sen vuoksi, että ei vain huvita. Mutta nyt minulla on oikein lista, mitä kaikkea aion tehdä! Tehtävänä olisi toki löytää syntymäpäivälahjaa ystävälleni, mutta myös penkoa Punnitse&Säästä -kaupan aarteita (usein käyn siellä hankkimassa heräteostoksia, mutta nyt vegaanihaasteen myötä olen muistanut myös pähkinät, pavut ja linssit). Listalla on joitakin vegaanin juttuja, housut ja jonkinlainen kauniskantinen kirja resepteille. Ei siis mitään sen suurempaa, mutta onhan se nyt jotain, kun pääsisi käymään ajan kanssa kaupungilla. Heh, nyt alan kuulostamaan jo ihan korvessa elävältä, vaikka tosiasiassa käyn päivittäin kaupungissa töissä.
Ryhdyn kohta valmistautumaan töihin. Tein eilen aamuvuoron, joka venähti tuplavuoroksi. Tänään on suunnitellusti tulossa jälleen tupla. Mutta mikä buustaus, ilo ja riemu olikaan olla "kiireavussa" entisellä kotiosastollani! Sydäntäni riipii, kuinka ikävä minulla on sinne, työkavereita, sitä yhteishenkeä ja tunnetta, että on osa porukkaa ja osaan! Olen lievästi sanottuna kipuillut nykyisessä paikassani, jossa tällaiset tunteet ovat hyvin harvassa. On tietenkin ymmärrettävää, ettei uuteen paikkaan sujahdeta hetkessä, mutta paikka ei kuitenkaan ole minulle uusi. Tunnelma ja kohtelu ovat aivan erilaisia. Mutta kuinka innoissani olin eilen! Minua oikeastaan jopa huvittaa koko asia, sillä käytännössä hyppäsin joka ikisellä aterialla (niillä parilla) vastaamaan kelloihin ja rientämään lääkärinkierrolle, unohdin ehkä juoda ja käydä vessassa, mutta ai sentään. Kylläpä tunsin olevani juuri oikealla paikalla. Ehkä hitunen helpotus oli myös se, että minun ei tarvinnut onnitella ketään tuoretta vanhempaa. On se kai myönnettävä; kyllä se kirpaisee vieläkin, vaikka olenkin löytänyt jonkinlaisen ammatillisen roolin. Mutta vaikka kirpaisu ei olekaan samanlaista perinteistä, niin esimerkiksi nukkumisessa, unissakävelyistä ja -touhuiluista ja levottomasta olemisesta sen huomaa.
Mutta riennän nyt! Teki mieli vain kirjoittaa. Luulin jo ihan, että tässä sitä sitten vain tarvotaan päivästä toiseen. Toivo on vapaa-ajassa ja sen ihanuudesta. Mutta ilmeisesti olinkin unohtanut, miten upealta ja voimaannuttavalta työn flow ja into tuntuvat!
Tuntuukin erityisen hauskalta pakkailla vege-eväitäni töihin tunne eilisestä, vaikka tänään palaisinkin "omalle osastolleni".
Iloa arkeen!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti