Sivuvaikutukset puskevat päälle

Tämä olikin juuri sitä, jota en kaivannut, enkä edes muistanut sen olevan näin jäätävää.
Väsymys. Kuinka raskasta voi olla, että kesken miehen kanssa keskustelun, työpäivän jälkeen, sohvalla pötkötellen, nukahdan, vaikka kello on vasta klo 18! Tai sitten tänään, ollessani eräässä pienryhmässä havahduin kesken keskustelun etten muista puoliakaan, mistä on ollut puhe. Puhumattakaan loppurukouksesta, jossa siinäkin meinasin vain nukahtaa (ja kyse ei todellakaan ollut unettavasta aiheesta, vaan päinvastoin ;) ).

Puuskahdinkin itsekseni, että hyvin menee, vasta toinen päivä seitsemän päivän työputkesta, ja minä voisin nukahtaa seisaallani. Muistin kyllä väsymyksen, mutta en todellakaan, että se oli näin järkyttävää. Onneksi kyseessä ei olekaan kuin viikko pelkkiä työpäiviä ja menoja...

No mutta. Tänään sitten kilahdin. Ja tämä oli sen laatuinen, että missään ei ollut mitään järkeä, eikä oikeastaan mieltäkään. Itse asiassa lopulta kävi myös niin, ettei sitä edes oltu huomattu. Mutta minulle se oli kilahdus, ja se tuntui pahalta. Teki mieli vain itkeä, jättää hoitotyön yhteenvedot ja uuden potilaan kirjaukset kirjaamatta. Teki mieli paiskoa puhelimen luurit pitkin poikin ja rynnätä pois paikalta. En tietenkään voinut tehdä mitään niistä. Luurin taisin tosin tiputtaa pöydälle, senkin vahingossa. Mutta muuten jäin kiltisti tekemään työni loppuun.

Oli pakko pyytää anteeksi tilanteessa olleilta työkavereilta.
"Miten niin kilahdit? En mä ainakaan huomannut!", sanottiin. Mutta kyllä minä kilahdin. En ainakaan suhtautunut kovin järkevästi vastauksiin, joita olin kysynyt. Parille heistä kerroin tilannepäivitystä; he tiesivät tilanteestamme. Inhotti toisaalta kertoa, koska en haluaisi vedota hormoneihin tai pitää kuohahduksiani niiden vuoksi hyväksyttävinä. "Ei se mitään. Mä niin ymmärrän", toinen heistä sanoi myötätuntoisesti. (Hänellä on kaksoset IVF-hoitojen tuloksena.) "Rankkaa."

Menopurin pistelyä ei ole kestänyt edes viikkoa, ja reagoin jo nyt noin vahvasti. Vähän hirvittää, mitä tässä on vielä edessä...

Onneksi on haaveita, joihin voi välillä uppoutua. Ja se muu ihana elämä.

Ja sokerina pohjalla aivan järkyttävä himo saada Runebergin torttuja!! Niiden kuvia täynnä oleva netti ei oikein helpota asiaa. Kävin kanttiinissa kuikuilemassa niitä, mutta en ostanut. Tavallaan olen edelleen "valikoivalla herkuttomuudella". Tämä tarkoittaa siis, että toisinaan otan herkkua, siis erityistilanteissa. Työpäivää en laskenut sellaiseksi kilahtamisesta huolimatta. Mut huh huh, kun tekisi mieli! En ole myöskään ostanut tai leiponut niitä, koska en ole ehtinyt tehdä kumpaakaan. Perjantaina tekemiäni marenkikuppikakkuja oli vielä jääkaapissa, joten tuntui hassulta tehdä heti toisia. Ehkä Runebergin torttuja on vielä tulevinakin päivinä tarjolla tai sitten vain leivon niitä.
Laitetaanpas nyt "erilaisina nuorina" kuvaa jostain ihan muusta leivonnaisesta kuin päivän nimikkotortusta. Jospa se helpottaisi... :D

Tadaa!