Tässäkö tämä nyt sitten oli?

Puhutaan nyt asioista sitten ihan suoraan. Siitähän tämä blogikin kertoo.
Tänään alkoi jokin ihmeellinen verinen vuoto. Luulen, että tässä tämä nyt sitten oli. Tuskin huomisessa ultrassa on enää mitään toivoa miettiäkään Pregnyl-irrotuspiikin pistämistä.

Tyhjyys.

Tässä on koko ajan ollutkin tosi epäluottavainen olo tähän kiertoon. En vain jaksanut uskoa, en nähnyt syytä. Totta kai on pieni toivo siinä, että lääkäri kertoo jotain selitystä tälle ja huomaa hyviä uutisia ultrassa. Mutta mitä muuta tämä voisi muka olla, kuin heikko kohdun limakalvo päästää kaikki taas läpi?

Mutta entäs jos...

Nyt on kierronpäivä 16. Tuokin piti tarkistaa ihan kalenterista, sillä nähtävästi olen ollut niin epäuskoinen tämän kierron suhteen, että en ole jaksanut moisia laskea. Tai sitten olen vain todennut, ettei niillä päivillä ole niin väliä, vaan sillä, mitä ultrassa sanotaan. Mutta en usko tämän olevan mitään ovulaatiovuotoa, ainakaan sen perusteella, mitä olen kuullut sen olevan. Niin hyvä tuuri ei vain voi olla. Harmittaa vähän se, että Herra Google ei osaa kertoa asiasta mitään. Mitä on Menopurin aikainen verinen vuoto??

Totta kai tämä harmittaa ihan älyttömästi. Pieni toivo kyllä vielä hieman pitää padot kiinni, sillä enhän oikeasti tiedä, mistä on kyse, järkeilen vain. Toisaalta tämä helpottaa siten, että nyt ei tarvitse jäädä odottelemaan Pregnylin jälkeistä aikaa kera Lugesteronien, mikä tulos niistä tulee. Nyt taisin siis saada jo vastauksen, mitä olin jo epäillyt koko ajan. Noh, eipä tässäkään nyt ole niin hurraamista.

Ajatukset olivat jo joulukuussa IVF:ssä. Nyt ne sinkosivat taas sinne. Kenties huomenna selviää, miten tästä jatketaan. En ajattele, että IVF olisi sellainen "ainakin kerran elämässä" - tai "pakko kokea" -juttu (ei todellakaan!!), mutta tuntuu, että tuo OI-kortti on nyt katsottu. Aika mennä eteenpäin.

Melkein tekisi jo mieli itkeä, mutta en halua.
Päässäni risteilee monenlaisia ajatuksia. Olen nähnyt viime aikoina ihania ohjelmia/hetkiä tv:stä, jossa lapsi syntyy ja perhe saa tutustua uuteen jäseneensä. Olen melkein voinut tuntea vastasyntyneen sylissäni. Samaan aikaan olen edelleen aika pettynyt muun muassa vanhempieni toimintaan, kun he ovat jatkaneet samaa vaikenemisen kulttuuria. He eivät ole kertaakaan kyselleet, miten meillä menee, vaikka tietävät varsin hyvin, mitä on tapahtumassa. Mietin serkkuani, joka odottaa onnellisena esikoistaan (olen oikeasti onnellinen!). Mietin eilen lukemaani IVF-juttua, kaikesta kivusta, turvotuksesta, lihomisesta ja tunteiden vuoristoradasta. Mietin mahdollisia sairaslomia IVF:ään liittyen. Mietin jopa sitä, mitä nimiä haluaisin antaa lapsille. Ja samaan aikaan on kova koti-ikävä. Yritin eilen sanoittaa sitä miehelle. Kyse ei ole niinkään vanhempieni luo ikävöimistä, vaan ennemminkin siihen miljööseen, tunnelmaan, tilaan. Maaseudulle, jossa kaupungin kiireen, hektisyyden ja melskeen saa jättää taakseen. Luonnon lähelle, jossa voi rauhoittua.

No, vähän kyllä ikettää. Mutta eiköhän tämä tästä. Pakko mennä eteenpäin, luottaa.