Tämä lienee vähän hassu kirjoitus ajatellen sitä, mitä tässä välissä on tapahtunut.
On kulunut aikaa siitä, kun kirjauduin bloggeriin ja kirjoitin. Kerroin luomuihmeestämme.
Ja nyt hän on ollut täällä jo reilu 1v 8kk. Touhuilee kovasti, vilkuttelee, sanoo "äiti", "heippa" ja "jää!". Isompien sisarusten perässä on pysyttävä. Hän on aivan valloittava pieni poika.
Olisinko voinut uskoa, että jonain päivänä elämämme on tällaista! Ekaluokkalainen, päiväkotilainen ja tuo pieni kerholainen. Elämä täynnä elämää.
Ja oi kuulkaas.
Kolmosen raskausaika oli suorastaan ihanaa. Tai "ihanaa" tuntuu jotenkin höttöiseltä. Kuvailisin aikaa syvälliseksi ja henkisesti niin täydeltä. Koin itseni kauniiksi ja upeaksi naiseksi. Tuntui uskomattomalta, että olin raskaana luomusti. Tunsin ja aistin valtavasti asioita, onnistuin pysähtymään - vai pysähdyinkö, koska en muutakaan voinut - maadoittumaan tämän tästä.
Aivan valtavasti resonoivat koti- ja vapaasynnytys, ja vähän sen ympärillä olevat teemat. Tiesin, ettei minusta kuitenkaan olisi synnyttämään ilman ammattilaista, vaikka kävikin niin, että vauva melkein syntyi kotiin.
Nyt tuntuu äärimmäisen tärkeältä liipata edes hieman noihin aikoihin, vaikka en siihen nyt kovin syvällisesti pystykään. Olen viime viikkoina kaivannut, että pääsisipä taas samanlaiseen kuplaan, jossa elin silloin. Ja murrosta on tapahtunut, olen alkanut saamaan kiinni rauhasta ja levollisuudesta, hieman jopa onnellisuudesta.
Juttuhan on nyt niin, että meille on tulossa syksyllä vauva.
Hän on myös tullut aivan itsellään.
Alkuvaihetta on varjostanut suuresti kakkosen ja kolmosen kohdalla hälyttänyt down-seula (,jotka sittemmin tulivat puhtaina nipt-näytteessä). Mutta se jälki, minkä tuo aika jätti kehoon, oli järisyttävä. Ja se on peitonnut nyt tätä aikaa. Vaikka meillä on ultra vasta tulossa ensi viikolla. Mutta silti kaikki voi mennä taas hyvin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti