Tunteiden eri skaalaa

Ulkona on ollut kauniita päiviä, mutta olen yrittänyt olla katsomasta ikkunasta ulos. Ihan vain siksi, ettei harmittaisi niin paljon sisällä oleminen. Tämä viikko menee täysin töissä, pääasiassa aamuvuoroissa (pitkissä tai sitten näiden lisäksi vielä omissa menoissa). Ulosmenosta ei voi siis haaveilla. Meneillään on myös seitsemän päivän työputki, joten mitä sitä suotta miettimään tuollaisia. Onneksi enää kaksi aamuvuoroa jäljellä, sitten saamme viettää yhteistä viikonloppuvapaata. Toivottavasti en lysähdäsohvan nurkkaan ihan täysin pelkästä väsymyksestä, vaan jaksaisimme ihan oikeasti tehdäkin jotain. Omana toiveenani on luonto- ja ulkoilujuttuja. Toivoisin pääseväni hiihtämään ja retkelle metsään, jonne olen jo kovasti kaipaillut.

Paljon on myös tekemistä sekä töissä että töiden lisäksi. Oikeastaan ihan hyvä, sillä olen huomannut laskevani taas päiviä. Aika saattaa mennä tekemisen lomassa nopeammin. On jumppatunteja, ystäviä, pianotunnin pitämistä ja lisäksi töissä erikoisempia juttuja, kuten koulutusta ja kehityskeskustelua. Samaan aikaan minua on ottanut päähän eräät töihin liittyvät asiat, joihin olen onneksi saanut paljon tsemppiä työkavereilta. Tuntuu vain siltä, että ollessani jollain tavoin aika herkillä, niin kuohahdan aika helposti ja kihisen itsekseni... Toisaalta minua vaivaa jo jonkin asteinen sumu, enkä esimerkiksi tämän päivän näyttöön jaksanut tai ehtinytkään stressata. Se sai mennä omalla painollaan. Väsymys on vaivannut siitä huolimatta, että jonain yönä sain nukuttua ennätykselliset 10 tuntia. Tänään vaivasi taas siksi, että yöllä en saanut nukuttua, vaan voin pahoin. Olin jo aivan varma, että olin napannut erään hoidokkini vatsataudin. Sitten heräsin ja söin aamupalan aivan ongelmitta. Ja nyt hikoiluttaa. Ihan tosi hauskaa. Kaikki kuulemma ihan Menopurin sivuoireita.

Tänään minua on liikuttanut eräs perhe, jota hoidin kaksi vuoroa. Vauva oli itse suloisuus ajoittaisella vahvalla temperamentillaankin. Vanhemmat hoitivat häntä hellästi ja huolella. Äidin tuodessa huoltaan jostain asiasta esiin silitteli isä häntä rohkaisevasti. Näin heidän kävelevän käsi kädessä, huolehtivan toinen toisestaan. Voi ei, miten suloista! Tänään vanhemmat olivat saamassa esikoisensa kotiin, jossa jo koirat odottivat uutta tulokasta. Tutkimme yhdessä vauvan liikkeitä ja tahdosta riippumattomia hymynkareita ihastellen tuota pientä ihmettä. Minusta oli ihanaa seurata myös vanhempien reaktioita lapsensa liikkeistä. Heidän kanssaan oli helppo keskustella vauvan hoidosta ja kotona olemisesta. Jos vanhemmilla kiilsi silmät ilosta ja rakkaudesta, niin pikkuisen kiilsi varmaan minullakin. Tuo koskettava, suloinen pieni perhe. Miten etuoikeutettu olenkaan, kun saan nähdä tuollaisia hetkiä. Ne ne ovat ihmeitä.

Pikkuinen haikeus oli toki mielessäni, mutta kieltäydyin miettimästä sitä. Jos jotain mietin itsestäni, niin sitä, että eilen lääkäri oli ihan toiveikkaalla mielellä uä:ssä. Sopivasti kai kypsyviä munarakkuloita. "Jatketaan samaan malliin, tavataan ensi viikolla. Ja järkätkää jotain mukavaa tekemistä viikonlopulle. ;)" Okei. Inhoan tosin sitä, kuinka pieni Toivo-niminen tyyppi nostaa mielessäni taas päätään. Uuh, voisiko jo ensi viikolla tulla tosi kyseeseen? Saisiko Pregnylin taas pistää? Ja äääh. En tykkää tästä, koska suurimmalta osin en edelleenkään usko tähän hoitokiertoon. ("Niin mäkin sanoin, ja juuri siitä kierrosta tulin raskaaksi", sanoi eräs tuttavani, joka on paininut samanlaisten asioiden kanssa. Niiiiiiiiin.... niin, siis sinä tulit, en ehkä minä...)

No niin. Lähden kohta jumppatunnille ja sitä ennen haen R-kioskilta tilaamani nuottikirjan. Hih, pitäisiköhän naapureita varoittaa... En varmana lopeta ennen kuin vasta klo 22, kun mieskin on reissussa! :D