Viime kerrasta onkin mennyt taas aimo harppaus asioissa eteenpäin. Oikeastaan tammikuun lopusta tuntuu olevan aikaa ainakin puolikkaan valovuoden verran, sillä tunteet ja niiden käsitteleminen sai ajan hidastumaan. Kävi nimittäin niin, että vielä tuolla viimeksi mainitsemallani käynnillä kaikki näytti hyvältä, jopa niin, että tuoresiirtoa saatettaisi voida tehdä. Sitten tuli mutkia matkaan, sillä reagoin erääseen taloon saamalla flunssaoireita ja jouduin käymään jälleen koronatestissä juuri ennen ratkaisevaa polikäyntiä. Tulosta ei tietenkään ollut alle vuorokaudessa tullut, ja koska oireiluni oli lievää ja "selvää", sain käydä erikoisjärjestelyin polilla nopeasti. Tuo perjantaipäivä menikin sitten odotellessa sekä koronatestin tulosta että tietoa yliopistosairaalasta jatkoista. Jälkimmäinen tuli ensin, ja sain kuulla sekä sen, että punktio olisi tulevana maanantaina, JOS saan negatiivisen testituloksen, että sen, että tuoresiirtoon ei voida nyt mennä. Ahdisti aivan todella paljon, sillä kaikki oli vaikuttanut niin hyvältä. Järjen tasolla toki ymmärsin ratkaisun, sillä hyperstimulaatioriskini on melkoinen, eikä asiaa helpottanut lainkaan se, että munarakkuloita oli kymmeniä. Suurin syy ahdistukseen oli se, että vasta tässä vaiheessa kuulin, ettei pakastealkion siirtoa tehdä suoraan seuraavaan kiertoon, vaan vasta sitä seuraavaan. Miksi kukaan ei voi kertoa mitään ilman, että siitä kysyy erikseen?!
Myöhemmin soitti polin hoitaja, ja sanoi selvittäneensä koronatestiäni. Ilmeisesti testin tekopaikka ei voinut luvata vastausta lauantai-iltaan mennessä, jolloin minun oli tarkoitus pistää jarrulääke. Ilman sitä punktiota ei tehtäisi. Joutuisin menemään vielä pika-koronatestiin, joten ajelin jälleen kerran lähikaupunkiin. Tikku nokkaan ja sitten takaisin. Suureksi onneksi tulos jommasta kummasta testistä tulikin jo lauantai-iltapäivällä, ja sain illalla tuikata mahaani kaksi erittäin kirvelevää piikkiä.
Punktiopäivä saapui aikanaan, ja onneksi olin saanut kokonaan muuta mietittävää sitä ennen, sillä majoituimme anopillani. Hän ja Huldan setä katsoisivat tytön perään koko päivän. Heistä en ollut huolissani, vaan ihan vain siitä, kuinka Hulda pärjäisi. Ihan kovin usein emme ole nähneet "sattuneesta" syystä. Sunnuntai-iltana jo selvisi, että huolta ei tosiaan ollut; tyttö nimittäin oli sedästään ja isoäidistään aivan haltioissaan! Näin ollen sairaalaan lähteminen oli astetta helpompaa. Muutoin olin aivan "rikki", sillä kaikki - viime syksy kaikkine käänteineen, jokaisen päivän laskeminen... jotenkin vain ihan kaikki - kaatuivat päälle, ja koko reissu tuntui todella turhalta. Sitähän se ei todellakaan ollut, sillä olihan punktio jo eteenpäin lapsettomuushoidoissa. Pelotti vain niin kamalasti tulevat odottelut, epävarmuudet, epäonnistumiset ja jopa se, että jos tämäkään ei onnistu! Googlasin aamuyön tunteina jopa yksityisen hintatasoja, sillä jos kolmaskaan ivf ei tuottaisi tulosta...
Eli ajatukset lähtivät todella laukalle.
Sairaalassa oleminen sujui noissa puitteissa ihan hyvin. Mies joutui lähtemään oman osuutensa hoidettuaan, joten jäin yksinäni odottelemaan päivän viimeisenä ollutta aikaani kuullen kaikkien muiden tilanteet, punktioiden tulokset sekä siirtoajat. Välillämme oli vain ohuet verhot.
Itketti, vaikka mitään hätää ei ollut. Olin hurjan kiitollinen kyllä ystävilleni, joilta sain korvaamatonta etätukea whatsapp-viestien merkeissä.
Lopulta koitti punktio. Kysyin vielä siellä, oliko mitään mahdollisuuksia tehdä tuoresiirto, mutta todella mukavan oloinen lääkäri lohdutti ja pahoitteli, että siihen ei olisi nyt mahdollisuutta eikä toisaalta terveyden kannalta kovin järkeäkään. Itse toimenpide sattui viime kertaa paljon vähemmän paikallispuudutteen vuoksi, mistä olin iloinen. Henkinen kipu vain tuntui juuri tuossa hetkessä aika pahalta, mitä toisaalta lähdin häpeämäänkin. Pelotti ja ahdisti vain se, että saadaanko yhtään munasolua, hedelmöittyvätkö ne ja selviävätkö ne aikanaan sulatuksesta...
Iltapäivällä kuulin, että munarakkuloita oli tyhjennetty 23 ja munasoluja saatu 18. Aika hurja määrä, ja toivoni nousi. Ehkä tuosta porukasta edes joku hedelmöittyisi.
Seuraava pari viikkoa meni sitten kännykkään liimaantuneena, sillä erinäisten tiedustelujen ja tiedon odottelujen jälkeen selvisi vihdoin pakkaseen päätyneiden alkioiden määrä sekä jatkohoito.
Pakkasessa oli 6 alkiota. Uskomatonta!
Nyt elämää on kulunut jo niinkin pitkälle, että keltarauhashormonikuurin jälkeen on saatu alkuun uusi kierto, jossa aloitin Progynova-lääkityksen. Perjantaina kävin polilla, jossa kaikki näytti hyvältä. Iltapäivällä sain soiton yliopistosairaalasta ja ohjeistuksen lääkitykseen sekä... pakastealkion siirtopäivän!
Tänään alkoi jännä viikko, sillä pääsin aloittamaan (inhottavat) Lugesteron-kapselit, ja pääsin laskemaan kunnolla päiviä. Tällä viikolla... ylihuomisen ylihuomenna... nimittäin perjantaina koittaa jälleen yritys siirtää pakkasalkio!
Okei, nyt alan todella innostua. Tähän mennessä olen pyrkinyt olemaan miettimättä koko asiaa, sillä en uskalla luottaa. Vaikka myönnetään: ajatukset ovat jälleen lähteneet kierroksille niin nimien, kummien, laskettujen aikojen ja kaiken "ajankohtaisen" suhteen... Nyt olisikin vain saatava aika kulumaan jollain konstilla. Jollain muulla, kuin ihmisten näkemisellä (joskin onhan nyt poikkeusaika), sillä 4/6 käymästäni koronatestistä on saanut aikaan jännitysmomentteja siitä, voinko mennä polille. Nyt ei kiitos mitään koronatestilisiä tähän juttuun.
Juttua siis tulisi, huomaan. Jo aamusta tuntui, että tänään olisi aika kirjoittaa, pitkästä aikaa.
Nyt on kuitenkin lopetettava, sillä minulla ja Huldalla alkaa juuri etämuskari. Oikea muskari on tytön lempijuttuja, mutta tämä etäjuttu ei ole oikein vakuuttanut häntä. Hieman siis perässä vedettävyys -meininkiä tiedossa...
Mutta se toisaalta tietää jälleen ajankulumista, heh.
Nyt elämää on kulunut jo niinkin pitkälle, että keltarauhashormonikuurin jälkeen on saatu alkuun uusi kierto, jossa aloitin Progynova-lääkityksen. Perjantaina kävin polilla, jossa kaikki näytti hyvältä. Iltapäivällä sain soiton yliopistosairaalasta ja ohjeistuksen lääkitykseen sekä... pakastealkion siirtopäivän!
Tänään alkoi jännä viikko, sillä pääsin aloittamaan (inhottavat) Lugesteron-kapselit, ja pääsin laskemaan kunnolla päiviä. Tällä viikolla... ylihuomisen ylihuomenna... nimittäin perjantaina koittaa jälleen yritys siirtää pakkasalkio!
Okei, nyt alan todella innostua. Tähän mennessä olen pyrkinyt olemaan miettimättä koko asiaa, sillä en uskalla luottaa. Vaikka myönnetään: ajatukset ovat jälleen lähteneet kierroksille niin nimien, kummien, laskettujen aikojen ja kaiken "ajankohtaisen" suhteen... Nyt olisikin vain saatava aika kulumaan jollain konstilla. Jollain muulla, kuin ihmisten näkemisellä (joskin onhan nyt poikkeusaika), sillä 4/6 käymästäni koronatestistä on saanut aikaan jännitysmomentteja siitä, voinko mennä polille. Nyt ei kiitos mitään koronatestilisiä tähän juttuun.
Juttua siis tulisi, huomaan. Jo aamusta tuntui, että tänään olisi aika kirjoittaa, pitkästä aikaa.
Nyt on kuitenkin lopetettava, sillä minulla ja Huldalla alkaa juuri etämuskari. Oikea muskari on tytön lempijuttuja, mutta tämä etäjuttu ei ole oikein vakuuttanut häntä. Hieman siis perässä vedettävyys -meininkiä tiedossa...
Mutta se toisaalta tietää jälleen ajankulumista, heh.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti