Ei tullut vaihdevuodet, vaan...

Viimeksi uumoilin imetyksen olevan lopuillaan, ja niinhän siinä sitten kävi, että jo seuraavana päivänä imetin Tähteä viimeisen kerran. Olimme mökillä käymässä ja pyysin miestäni ottamaan kuvia tuosta hetkestä. Hetki oli varsin lyhyt ja loppui Tähden toimesta. Illalla hän ei edes elehtinyt maitoa pyytääkseen, enkä lähtenyt sitä tyrkyttämäänkään. Tähti nukahti aikanaan ja tuumin, että se taisi olla sitten siinä. Jos lopettaminen kävi näin helposti, niin mitä sitä sitten pitkittämään.

Nyt tuosta on kulunut jo lähes kuukausi, ja en varsinaisesti ikävöi imetyshetkiä. Olivathan ne ihania, totta kai, täynnä latautuneita ja monikerroksisia ajatuksia ja tunteita. Mutta toisaalta nyt tuntui, että me molemmat olimme valmiit lopettamaan. Oli helpottavaa huomata, kuinka helposti tuo kaiken kaikkiaan kävi. Tähti oli selvästi sitä mieltä, että hän ei maitoa enää tarvitse, ja minulla olo fyysisesti oli hyvä. Huldan kohdalla maitoa vielä nousi, rintoja pakotti, oli päänsärkyä, pahoinvointia  ja väsymystä. Mutta henkisesti olo oli sumuinen. Tuntui, että ajatus ei kulkenut ja tunteetkin jumittivat, varsinkin ne ikävämmät. Tuntui, että mokailin mokailemisen jälkeen, mistään ei tuntunu tulevan mitään... Mutta toisaalta tiesinkin, että aikaan voi liittyä alakuloisia tunteita. 

No, malttamaton kun olin, menin ja laitoin jo sähköpostia lapsettomuuspolille saatesanoin:
"eihän tällä nyt mikään kiire vielä ole, mutta..." Tarkoitukseni oli myös tiedustella, ovatko käytännöt muuttuneet, eli tarvitseeko pakastealkion siirtoa varten hankkia lähetettä (viimeksi ei).
Ja miten ihanan viestin sain takaisin! Polilta on sitten tulossa meille aikaa marras-joulukuulle, jännää.
Laskeskelin, että jos hyvin käy, niin voisin aloittaa keltarauhashormonikuurin marraskuussa ja jos vaikka jo joulukuussa pääsisi ensimmäiseen siirtoon! Tämä toki teoreettista, elämästä ja polin ja HUS:n tilanteesta toki ei tiedä.

Tällaista suunnitelmista olen jo ihan leijaillut. Jotenkin jo se tietoisuus, että aloite on jo tehty ja suunta kohti siirtoa on alkanut. Neljä kuukautta pitää olla imetyksen lopettamisesta, ja kyllähän se laskuri taas pyörii. Ensimmäinen kuukausi on aivan kuin hujahtanut, toinen kuluu loman merkeissä, kolmas työkiireissä ja osin täydellä työajalla ja... sitten meillä onkin jo aika tiedossa, käyn labroissa ja pian me jo istummekin polilla suunnittelemassa siirtoa. Vau.

On kuitenkin aika jännä, että näistä tapahtumista tähän on kulunut ajallisesti melko vähän aikaa, mutta taas henkisesti tosi paljon. Tähän on mahtunut niin paljon tapahtumaa. Arki on alkanut kerhoineen ja se on tuntunut hyvältä. Hulda aloitti tällä viikolla tanssiharrastuksen ja olemme molemmat olleet siitä aivan haltioissamme. Hän ensin aikoi jäädä siitä kokonaan pois (vaikka oli itse valinnut lähteä mukaan), meinasi lähteä heti kotiin, mutta tultuani mukaan saliin sain jäädä seuraamaan, kuinka hän meni pitkin salia muiden tanssijoiden keskellä, virnisteli ja näytti peukkua minulle ohimennessään... siis silminnähden nautti. Aivan vetonaula taisi olla se, kun ensimmäinen kappale oli pianoversio Frozenin Let it go :sta. Meillehän on iskenyt muutama viikko sitten aikamoinen Frozen-vaihe. Yritän pitää malttini tanssin kanssa, vaikka pakko myöntää, että olen tosi onnellinen siitä, että Hulda innostui tanssista. Mutta ihan hänen oman toiveensa mukaan mennään. Pakko ei ole harrastaa.
Tulevalla viikolla alkavat muut jumpat, eli minun jumpat sekä Tähden kanssa aloittamani touhujumppa. Ihana, kun saa hänen kanssa alkaa harrastaa. Yritän pitää kiinni siitä, että pääsisin tekemään asioita myös hänen kanssaan.

Teimme vihdoin myös päätöksen hoitovapaasta. Nyt suunnitelma oli siis, että hoitovapaa oli tammikuun puoliväliin, mutta sovimme sen jatkosta elokuun 2024 loppuun.Tämä tuntuu aivan ihanalta päätökseltä. <3

Huldan kanssa saimme viettää eilen päivää kaupungilla. Löysimme hankintalistalla olevia juttuja ja nautimme kaksin olosta. Toivon, että myös Tähden kanssa pääsemme viettämään aikaa yhdessä ja löydän myös hänelle juttuja. Harmittaa, että miten onkin, että tytölle on helpompi ostaa asioita, etenkin vanhemmalle. Mutta onneksi Tähti ei vielä niin osaa laskea. Silti haluaisin huolehtia tasapainosta ja tasaväkisyydestä. Että kumpikin saisi juttuja ja asioita, mutta etenkin yhdessä vietettyä aikaa. Eikä se tietenkään ole vain sitä, että miten paljon TAVARAA lapsi saa, vaan että saa hyväksi havaittua ja tarpeellista, myös kivaa ja hienoakin. Ja että Tähti ei saisi vain Huldan jämiä. :D

Oman kehoni suhteen on ollut erikoisia tuntemuksia. Pari viikkoa sitten mennessäni tuplavuoroon oli minulla taas aika kovia kuukautiskipuja. Mietin matkalla, että on tämä kyllä melkoista, jos kuukautiset alkaisivat juuri nyt. No, kuinka ollakaan, jotain punertavaa kyllä oli, mutta se siitä sitten, ei tapahtunut mitään. Tällaista ja eri variaatioilla on kyllä ollut jostain maalis-huhtikuusta lähtien epäsäännöllisesti, mutta maltti on pitänyt pitää. Ja toisaalta olla liikaa turhautumatta, koska aivan taatusti PCOS nyt vaan häröilee.
Mutta olimme siis eilen Huldan kanssa kaksin kaupungilla. Hoidimme muutamia asioita ja menimme sitten välipalalle. Siinä sitten pullaa syödessä tuli yhtäkkiä tunne, että jos alushousuihin on lirahtanut jotain, niin tuolta se varmaan tuntuisi. No, lähdimme sitten käsienpesulle ja käymään vessassa. Aloin melkein nauraa, kun huomasin tilanteen:
Minulla oli alkanut kuukautiset!!!
Hetken aikaa pohdin, että onpa kyllä ajoitus. Reissu on vasta alussa, enkä tietenkään ollut varautunut mitenkään. Miksi olisinkaan, koska viimeisimmät luomukuukautiset minulla on ollut ... hmm... vuonna 2015?? En oikeasti todellakaan ole uskonut, että saisin kuukautiset aivan luomusti, vaan ne täytyisi jälleen käynnistää keltarauhashormonikuurilla.
No, nopea suunnitelma: kasa paperia alushousuja suojaamaan, mekon tsekkaus (okei, pikkutäplä ei paljon helmoissa näkyisi), sitten matkaa eteenpäin seuraavaan kohteeseen ja toiseen markettiin ostamaan kuukautissuojia ja siitä toiseen vaatekauppaan ostamaan alushousuja. Hulda oli todella harmissaan, että miksi piti mennä vielä toiseen markettiin. Siinä sitten päätin, että miksipä en kertoisi hänelle mitä oli tapahtunut, yrittäen olla ikätasoinen. Painotin myös, että ei ole mitään hätää ja että kaikki on hyvin. Koen, että se rauhoitti Huldaa. Valitsin puhua asioista "suoraan", koska omassa lapsuudenperheessäni kuukautisten ympärillä leijui jokin hämmentävä häpeän ja kenties äärimmäisen yksityisyyden verho. Asioista ei todellakaan puhuttu, ja kuukautiset olivat ihan kamalaa aikaa. Vaikka en usko, etteikö äidin kanssa olisi voinut puhua, mutta en kokenut, että hän myöskään rohkaisi puhumaan. En haluaisi Huldan joutuvan kokemaan samaa niinkin luonnollisesta ja hienosta asiasta kuin kuukautiset. (No, Huldapa aivan villiintyi ja innostui reissullamme ja jossain kohtaa hän sitten hihkui: "äiti! Jos sun tisseistä tulee verta, niin sä voit laittaa tämän suojaksi!" Ettäpä silleen. )

Joka tapauksessa olo on levollinen, innostunut, kiitollinen, helpottunut. Tuntuu niin hyvältä, että jotain tapahtuu kehossani itsestään. Saan olla kuin muut naiset. 
Ei siis tullut vaihdevuodet, vaan kuukautiset.

Lisäys 3.9.23 klo 19

Totta kai olen kuukautisia toivonut, mutta kesän aikana olen ehtinyt puoliksi leikilläkin miettimään, että jos tämä on niin vaikeaa, niin EHDINKÖ saamaan ikinä luomukuukautisia... vaikka oma olo on nuorempi ja halua olisi yrittää ja odottaa, niin silti jossain kohtaa sekään ei ole enää mahdollista. Mutta luotetaan siihen, että ehdin oikein hyvin.❤️

Yövuoron jälkeisiä mietteitä elämästä

Tässä sitä nyt ollaan, lähes puolivälissä sovittua työpestiäni. Viimeksi kipuilin rankasti töihin paluutani, vauvavuoden päättymistä ja lapsettomuuskipuja. Samojen teemojen äärellä olen ollut, mutta muutosta on onneksi tapahtunut. Olon voisi sanoa olleen kuin Suomen kevät tänä vuonna (hehe. En varmaan ole ainut, joka jollain tavoin jossain kanavassaan päivittelee tuota eilistä räntäsadetta tai kylmiä ilmoja).

Ensimmäinen kuukausi töissä oli superrankka. Siihen mahtui oma kriiseilyni töihin paluusta (50% työajalla minähän suorastaan hylkäsin lapseni), kotoa pois oleminen, lasten ikävöinti ja minun ikävä lasten luo, töihin orientoituminen ja oman riittämättömyyden tunteiden käsitteleminen, väsymys, tosi kiireiset ja ylitöiset työpäivät, väsynyt työporukka, meidän jatkuvat sairastelut, öiden huononeminen (milloin heräsin 6 kertaa yössä, milloin nukuin vain 1,5h tuntia ennen aamuvuoroa), Tähti-vauvan 1-vuotissynttärit, sekä juhlat, parisuhteen haasteet, eikä aikaa käsitellä asioita, Huldan päiväkirurgia-reissu, kutsu työhaastatteluun, työhaastattelu ja sitten päätös, etten saanutkaan paikkaa. Näin, kun asioita luettelee, tulee kyllä aika läkähtynyt olo. Huh huh, millaisen prässin läpi sitä tulikaan mentyä helmi-maaliskuussa. Parisuhteelle on ollut tosi vähän aikaa, ja töiden alettua vieläkin vähemmän. Pidän toki tärkeänä yhteyttä ja yhteistä aikaa, mutta siedän ja ymmärrän, että nyt ei mitään superpitkiä treffejä vain ole mahdollista saada. Yhteyden vaaliminen arjen keskellä on tässä mielestäni se juttu, vaikka ei tietenkään voi olla se ainut.

Olin aika läkähtynyt maaliskuun alussa. Tuntui, että olin tehnyt maailman suurimman virheen, ja jotain olisi lopullisesti särkynyt. Havahduin jossain vaiheessa huomaamaan, että ripustauduin ajatukseen, että "kahdeksasosa takana". Mutta enhän voisi elää näin, että yrittäisin vain selvitä ja odottaisin vain elokuuta! Ja sitten - kuin veitsellä leikaten - ensimmäinen kuukausi oli takana ja tunsin sen: flown tunne! Seuraavina vuoroina se vain vahvistui. Se tuttu, kiva tunne siitä, että töissä on kivaa, osaan ja tiedän osaavani ja tunsin muutakin, kuin velvollisuuden tunnetta töihin menemisestä. Aloin nauttimaan, keskittymään enemmän asioiden hyviin puoliin.
Tilanne on siis muuttunut valtavasti, vaikka on ajoittain kuin jokin kylmä muutos kevätsäässä. Milloin Hulda edelleenkin kriiseilee ja ikävöi minua aika rankastikin, milloin itselle tulee raskaita tunteita siitä, että en pärjää ja että olen kuin hanhen selkä, enkä muista mitään. Mutta muutos joka tapauksessa on ollut parempaa kohti. Se, minkä kanssa kovasti painiskelen on toimitilanteeni sekä mitä tekisin hoitovapaan suhteen. Vetoa olisi moneen suuntaan. Ja silti haluaisin muistaa, että lapset ovat pieniä vain kerran. Ja niin nautin heidän kanssaan olemisesta, kotiäitiydestä.

Tähti on kasvanut aivan hurjaa kyytiä. Nyt ikää alkaa olla kohta 1v 3kk ja menokin sen mukaista. Hän kävelee, kiipeilee, nauraa, höpsöttelee, halailee, leikkii, touhuaa, seikkailee, tutkii, ilakoi ja koheltaa. Aivan huipputyyppi. Imetyksen suhteen on ollut aaltoliikettä, mutta edelleen jatkamme ja se on tuntunut molemmista tärkeältä. Kertoja päivässä on 2-5 riippuen paljon siitä, olenko kotona vai töissä. Pidin toisen unikoulun tehdessäni ensimmäisen yövuoron parisen viikkoa sitten. Nyt yritän tehdä taas uniohjausta liittyen päiväuniin, jotta ei tarvitsisi ihan 5-4 maissa heräillä...

Hulda, 4,5 vuotta, on ihana, tunteellinen, herkkä, iloinen, touhukas, luova ja puhelias tapaus. Viime päivien teemat ovat liittyneet sosiaalisten taitojen ja tunnetaitojen vahvistamiseen, jota on myös tapahtunutkin kerhojen myötä.

Lapsettomuussuru on ollut aaltoilevaa. Toisinaan kipu on ollut terävämpää ja on tullut pohdittua konkreettisesti myös imetyksen lopettamistakin. Siihen tosin havahduin jo aiemmin alkuvuodesta, että jos syksyllä olisi aikonut jatkaa hoitoja, niin imetys olisi pitänyt lopettaa huhti-toukokuussa! Eiiii, liian pian! Jonkin sortin maltillisuutta on myös tullut asioihin, ehkäpä myös sellaista lepoakin, hengähdystä. Antaa asioiden mennä omalla painollaan. Ei ole mikään kiire. Olen toisaalta myös pyrkinyt tietoisesti vaalimaan tätä uudenlaista vaihetta, jossa lapset ovat isompia, Tähtikin oppii koko ajan uutta, ja minäkin saan taas ihan eri tavoin omaa aikaa ja mahdollisuuksia mennä ja tulla. En ole niin kiinni vauvassa. Hauskaa tämäkin.

Aiemmin tällä viikolla pääsimme ensimmäistä kertaa sitten Tähden syntymän viettämään treffipäivää. Siis ihan kaksin koko päivän! Kyllähän se aika outoa oli, mutta meni ihan kivasti. Aika meni pääasiassa kuitenkin asioiden hoitamiseen, vaikka täytyy niitäkin jossain vaiheessa tehdä. Jospa vastaava onnistuisi pian uudestaan, ettemme aivan unohda ja vieraannu toisistamme.

Jospa sitä lähtisi kohta tuonne aurinkoon juoksulenkille. Ajatuksen juoksu tuntuu olevan aika poukkoilevaa. Olin viime yönä yövuorossa, ja tämä viikko on ollut sikäli aika hurja. Valvoin ensin vappuna, sitten muutama päivä huonoja öitä (eli heräämisiä 6-5:30-5-4:30-4) ja taas yövuoro... Mutta jospa se tästä.

Mieli laukkaisi ties minne, mutta jospa ottaisi asian kerrallaan.
Väsyneenä huomaan, että ajatuksia voi herkemmin varjostaa jokin ikävä puoli. Täytyy yrittää topakasti pitää pirteämpien ajatusten puolta, sillä ei tässä mitään hätää ole.

Ainakin tuleva sisko muistaa vauvan tulon

Nyt yritän tehdä terveydenhoitajan kehotuksen mukaan: mietin ja kirjoitan ennen nukkumaan menoa.

Havahduin nimittäin astellessani maanantaina neuvolaan, rv 17+1, että en ole juurikaan ehtinyt pysähtyä miettimään raskautta ja vauvaa. Siis sen jälkeen, kun selvisi kromosomien olevan normaalit. Ilman huolen sävyttämiä pohdintoja. Toki mieli on aika ajoin askaroinut arkisten asioiden parissa, kuten kuinka järjestän miehen iltavuoroiltoina kahden lapsen nukuttamisen, koiran ulkoiluttamisen ja mahdollisesti myös lumitöiden tekemisen. Ja toisaalta taas, että kuinka paljon meillä loppujen lopuksi on jo valmiina, ainakin isompia juttuja. Tänään kävin läpi Huldalta jääneitä vaatteita, joita en ollut ehtinyt viemään pois. Olin ajatellut, että kyllähän sieltä nyt jotain löytyy vauvalle. No toki, joitakin sukkia ja keltaisia housuja, kokoa 74. Eipä niitä "vauvan vaatteita" enää juuri ollut, ja nuo 74-92cm koot olivat jo niin selvästi tytön vaatteita kukkineen ja röyhelöineen, että ei niitä oikein pojalle tulisi laitettua. Joitakin violetteja juttuja siirsin talteen.

Mutta se neuvola. Ajatus siitä, että nyt olisi tunti aikaa keskittyä hyvin menevään raskauteen sekä tulevaan synnytykseen ja vauvaan liikutti. Helpotti. Rauhoitti. Tuntui ihanalta. Kaiken lisäksi meillä on nykyään aivan ihana terveydenhoitaja, jolle annoinkin nyt kiitosta. Hän on ollut suuri korjaava kokemus takavuosien neuvolapettymyksiini. Tuntui hyvältä antaa sanojen vain tulla, käydä läpi matkaa tähän hetkeen, omaa vointia, sivuta hiukan myös Huldan raskautta ja vauvavuotta, miettiä myös tulevaa. Tuntuu hullulta edes ajatella, että raskaus on jo lähes puolivälissä, enkä ole oikeastaan edes tajunnut sitä vielä! Jos Huldan kohdalla ajatus raskaudesta ja vauvasta tuntui absurdilta lapsettomuusvuosien jälkeen ja menettämisen pelon aiheuttaman suojakuoren vuoksi, niin nyt syynä sille, ettei aikaa ole ollut keskittyä tähän tilanteeseen. On ollut vain kiireinen arki sekä intensiivinen aika Huldan kanssa. Elämä on ollut ihanaa kaikkine töineen, arkisine puuhineen, lapsen kanssa touhuiluineen ja sellaisineen, mutta ihan totta: tätä vauvajuttua en ole ehtinyt miettimään käytännön järjestelyjä lukuunottamatta. 

Siis onhan tämä ihanaa. On on ja on. Neuvolassa käymisellä oli suuri vaikutus, ja olisin niin kovasti toivonut miehenikin voivan olla mukana. Tuskin hänelläkään on ollut aikaa miettiä ja keskittyä vauvaan. Mutta flunssa tuli taloon, ja vaikka Huldalla oli edelleen vauhti päällä, niin siinähän se räkä sitten roikkui mukana. Vaan eihän nyt nuhaista lasta voi ottaa mukaan neuvolaan. Onneksi kultainen terveydenhoitaja ehdotti, että nauhoittaisin Tähti-vauvan sykettä miehelleni. Se toikin paljon iloa!

Iltaisin on ollut kovin vaikea saada unta. Tuntuu, että juuri silloin on hetki omille ajatuksille, vaikka en oikein saa niistä kunnolla kiinni. Tai sitten olen vain täyttänyt kaiken mahdollisen hiljaisen hetken e- ja äänikirjoilla. Vedänpä läpi myös Syke-sarjaa, jota aloitin Huldan loppuraskaudessa. Välistä tuntuu, että jalkoja pakottaa kovasti, kenties jalkeilla olo saa turvotuksen lisääntymään. Ja muutenkin on vain vaikea nukahtaa. Mutta tämä ei ole mitään verrattuna Huldan raskausaikaan...

Ajatuksissani kello käy hurjaa kyytiä, ja pian on olevinaan joulu ja Tähti-vauvan syntymä. Sitä ennen olisi tehtävä tiettyjä vuosisiivouksia kotona (nämä ovat omia päätöksiäni ja suunnitelmiani), koottava Huldalle valokuvakirja kolmannesta ikävuodesta, järjestettävä hänen 3-vuotisjuhlat (epämääräiset pohdinnat alkoivat tänään saada konkretiaa, kun suunnittelimme yhdessä kakkua ja tarjottavaa), haalittava kasaan vauvan vaatteita, palattava töihin, järjestettävä joulu... näiden lisäksi vielä useita pienempiä vapaaehtoisjuttuja, joissa olen mielelläni mukana. Kaikenlaista kivaa siis, ja osan suunnitteleminen tai aloittaminen on tuonut oloon myös rauhaa: hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Tänään iloitsen syyskukkien laittamisesta ja kasvihuoneen siivoamisesta.

Muutoin kuin jalkojen turvotuksista, jonkinlaisesta vatsan kasvusta, vauvan hipsutteluista, nopeammin väsymisestä sekä ajatusten hyvinkin laajasta sekalaisuudesta huolimatta raskaus tuppaa unohtumaan. Tai se on tavallaan jokin irrallinen, erillisessä tilassa ja ajassa tapahtuva asia. Ja sitten me vain yritämme toisinaan tavailla erilaisia nimiä, todeten hetken kuluttua, että eipä niitä kivoja ole, jonka jälkeen mies alkaa heittää vitsiksi tarkoitettuja ehdotuksia, joista minä turhaannun ja totean kellon olevan jo paljon ja meneväni nukkumaan. Katson yhden tai kaksi Syke-jaksoa, enkä muuten muista raskautta, kuin tarkistamalla mielessäni, onko päivän hipsutteluja tuntunut jo. Hulda sen sijaan tuntuu puhuvan meistä kaikista eniten vauvasta. Hän saattaa miettiä, että riittääkö ruokaa myös Tähti-vauvalle, tai että onko tällä uimapukua päällä. Tänään hän kävi innoissaan läpi vanhoja vaatteitaan ja hihkui, että mahtuuko tämä ja tämä vauvalle. Hän kertoo myös innoissaan kuka vain sattuu paikalle, että äidin masussa on Tähti-vauva ja että hänestä tulee sisko.

Niin. Se on kyllä varsin pian.

Mutta onneksi saamme ensin suunnitella tulevan siskon syntymäpäiväjuhlia. 
Eipä me siinäkään olla ihan myöhässä; juhlat ovat vasta loka-marraskuussa.😂

Pakastealkion siirto - oi, sittenkin!

Kävi siis niin, että eilinen koitti.
Viikko hujahti ripeästi, joskin tuleva pakkasalkion siirto oli jollain tasolla koko ajan mielessä.
Olin myös päättänyt, etten kävisi nyt missään (joka toki on myös suositus), sillä 4/6 käymistäni koronatesteistä on tuonut lisäjännitystä poli- ja toimenpidekäynteihin. Oman mielenrauhani vuoksi olimme Huldan kanssa siis aivan omissa oloissamme, kun työvuorojakaan ei sattunut tälle ajalle.
Se ei kuitenkaan estänyt meitä tylsistymästä! Puuhaa ja mieleistä tekemistä onkin riittänyt, puhumattakaan joistakin koskettavista tilanteista. En tiedä, mikä vaihe on meneillään, mutta jollain tavoin pieneltä vaikuttavat tilanteet saavat olon herkistymään ja ajatuksissani suuria pohdintoja. Mielessäni on risteilleet kovasti ajat 15 vuoden takaa (konkreettinen esimerkki oli vanhan Nokian 3310 löytyminen vanhempieni luota. Oi oi.). Hirveästi riittäisi siis puhuttavaa oikeastaan mistä vain, mikä on aika hyvä. 
Moni ystäväni on ollut vähän varovainen kertomaan omia kuulumisiaan kuluneella viikolla ajatellen, että haluaisin mieluummin keskittyä tulevaan. Voi tuota huomaavaisuutta, mutta paljon mieluummin keskityn ihan muuhun. Ei se siirto ajattelemalla lähene.

Mutta niin se vain lopulta läheni. Viikko sisälsi katkonaisia ja lyhyitä öitä (joukkoon mahtui kyllä yksi hyväkin, onneksi), ja torstain ja perjantain välinen yö ei ollut poikkeus. En ole yllättynyt, koska reagoin unella, kun meneillään on jotain stressaavaa. Toisaalta kello 4 herääminen ei ollut suoranaisesti siirrosta johtuvaa, sillä heräsin vain miettimään viikon aikana heränneitä ajatuksia, tapahtuneita kohtaamisia ja myös joihinkin asioihin liittyvää haikeutta. Aikanaan heräsi myös muu väki, Hulda ja myöhemmin töihin lähtevä mieheni. Aamupäivä kului puuhatessa - pyykkien laittoa, tiskien korjaamista, kevään somistamista sekä terassikukka-asetelmien suunnittelemista. Pakkasin eväät valmiiksi, laitoin pulloon vettä ja nappasin mukaan varuilta myös lääkkeet. Sitten leikittiin Huldan kanssa vielä kauppaleikkiä, jonka välissä kävin laittamassa auton lämmitysjohdon seinään. Kun koitti aika alkaa tekemään lähtöä, tajusin: kukaan ei ole soittanut! Eli siirto taidetaan tehdä!
Viime yrityskerta oli jättänyt pelon, että alkio ei nytkään selviäisi sulatuksesta, vaikka se onkin harvinaista. 
Siispä seuraavaan jännitysmomenttiin.

Korona-ajan sekä meidän aikataulujen vuoksi päätimme, että menen sairaalalle omalla autolla. Se on nyt turvallisinta ja helpointa. Vertailuna Huldaan johtanut tuoresiirto, jolloin käytin koko reissuun julkisilla 8 tuntia. Nyt vaihdoin aurinkolasit silmille, valitsin kuuntelemani ylistyssoittolistan Spotifysta, kirjoitin navigaattoriin osoitteen ja lähdin matkaan. 
Taisi nimittäin olla niin, että päivän jännin osuus liittyi nimenomaan siinä kaupungissa ajamiseen, jossa siirto tehtäisi. En ollut ikinä ajanut siellä, vaikka monenlaisissa paikoissa olenkin, mutta jotenkin vain jännitti. Luotin kuitenkin kaiken menevän hyvin, ja hyväksi onneksi niin kävi ja sain myös parkkipaikan näppärästi läheltä sairaalaa. Sitten vain ilmoittautumaan ja odottelemaan. 

Minut kutsuttiin sisään, näytin kuvallisen henkilötodistukseni ja sekoilin sanoissani oikein huolella, kun syntymäaika oli toistettava. Meitä kaikkia nauratti. Paikalla oli laboratoriohoitaja, lääkäri ja hoitaja.
Sitten vain tutkimuspöydälle. Minulle kerrottiin koko ajan, mitä tehdään, ja hoitaja oli minusta jotenkin tosi suloinen. Hän oli hiukan vanhemman oloinen, lempeä ja huolehtivainen. Silitteli olkapäästä ja oli todella rohkaiseva ja kannustava. Huvittikin, kun hän henkäisi:"Kiitos, kun tulit tänne asti!" Niin, eipä tässä ollut kovin paljon vaihtoehtoja, heh. Mitään hätää minulla ei todella ollut, yksi 5 päivän ikäinen blastokysti-alkio siirrettiin, eikä se tuntunut mitenkään. Kaikista ikävintä oli vain kova vessahätä. Siirtoa varten täytyy edeltävästi olla 2 tuntia käymättä pissalla. Hirveän kivaa tällaisena päivänä. :D
Hyvillä mielin kävin siirrossa ja palasin autolle syömään eväitä. 
Matkat mennen tullen kuuntelin ylistysmusiikkia ja olo oli todella hyvä ja rauhallinen. Ennen saapumista perille olin saanut mieleeni nimen, jolla kutsuisin alkiota tästä lähin.
Toki vielä on aika odotella, ennen kuin siirron onnistuminen selviää. Nyt hellin ajatusta tästä pienestä, joka on päästy siirtämään. On ihan eri asia, että solumme tai alkiot ovat meistä erillään, kuin se, että nyt yksi alkio on vihdoin siirretty. Enempää ei nyt voida tehdä.

Juuri ennen kotimatkalle lähtemistä laitoin viestin miehelleni (ja sittemmin myös ystävilleni, jotka ovat olleet tietoisia reissusta).
"Hän on Lahja, ja hän on nyt kyydissä."

Ylihuomisen ylihuomenna!

Lapsena laskin päiviä aina huomisina ja ylihuomisina, ylihuomisen huomisena ja niin edelleen. Sama taipumus taitaa olla minulla edelleen, sillä tänään lasken, että "tällä viikolla" ja etenkin "ylihuomisen ylihuomenna".

Viime kerrasta onkin mennyt taas aimo harppaus asioissa eteenpäin. Oikeastaan tammikuun lopusta tuntuu olevan aikaa ainakin puolikkaan valovuoden verran, sillä tunteet ja niiden käsitteleminen sai ajan hidastumaan. Kävi nimittäin niin, että vielä tuolla viimeksi mainitsemallani käynnillä kaikki näytti hyvältä, jopa niin, että tuoresiirtoa saatettaisi voida tehdä. Sitten tuli mutkia matkaan, sillä reagoin erääseen taloon saamalla flunssaoireita ja jouduin käymään jälleen koronatestissä juuri ennen ratkaisevaa polikäyntiä. Tulosta ei tietenkään ollut alle vuorokaudessa tullut, ja koska oireiluni oli lievää ja "selvää", sain käydä erikoisjärjestelyin polilla nopeasti.  Tuo perjantaipäivä menikin sitten odotellessa sekä koronatestin tulosta että tietoa yliopistosairaalasta jatkoista. Jälkimmäinen tuli ensin, ja sain kuulla sekä sen, että punktio olisi tulevana maanantaina, JOS saan negatiivisen testituloksen, että sen, että tuoresiirtoon ei voida nyt mennä. Ahdisti aivan todella paljon, sillä kaikki oli vaikuttanut niin hyvältä. Järjen tasolla toki ymmärsin ratkaisun, sillä hyperstimulaatioriskini on melkoinen, eikä asiaa helpottanut lainkaan se, että munarakkuloita oli kymmeniä. Suurin syy ahdistukseen oli se, että vasta tässä vaiheessa kuulin, ettei pakastealkion siirtoa tehdä suoraan seuraavaan kiertoon, vaan vasta sitä seuraavaan. Miksi kukaan ei voi kertoa mitään ilman, että siitä kysyy erikseen?!

Myöhemmin soitti polin hoitaja, ja sanoi selvittäneensä koronatestiäni. Ilmeisesti testin tekopaikka ei voinut luvata vastausta lauantai-iltaan mennessä, jolloin minun oli tarkoitus pistää jarrulääke. Ilman sitä punktiota ei tehtäisi. Joutuisin menemään vielä pika-koronatestiin, joten ajelin jälleen kerran lähikaupunkiin. Tikku nokkaan ja sitten takaisin. Suureksi onneksi tulos jommasta kummasta testistä tulikin jo lauantai-iltapäivällä, ja sain illalla tuikata mahaani kaksi erittäin kirvelevää piikkiä.

Punktiopäivä saapui aikanaan, ja onneksi olin saanut kokonaan muuta mietittävää sitä ennen, sillä majoituimme anopillani. Hän ja Huldan setä katsoisivat tytön perään koko päivän. Heistä en ollut huolissani, vaan ihan vain siitä, kuinka Hulda pärjäisi. Ihan kovin usein emme ole nähneet "sattuneesta" syystä. Sunnuntai-iltana jo selvisi, että huolta ei tosiaan ollut; tyttö nimittäin oli sedästään ja isoäidistään aivan haltioissaan! Näin ollen sairaalaan lähteminen oli astetta helpompaa. Muutoin olin aivan "rikki", sillä kaikki - viime syksy kaikkine käänteineen, jokaisen päivän laskeminen... jotenkin vain ihan kaikki - kaatuivat päälle, ja koko reissu tuntui todella turhalta. Sitähän se ei todellakaan ollut, sillä olihan punktio jo eteenpäin lapsettomuushoidoissa. Pelotti vain niin kamalasti tulevat odottelut, epävarmuudet, epäonnistumiset ja jopa se, että jos tämäkään ei onnistu! Googlasin aamuyön tunteina jopa yksityisen hintatasoja, sillä jos kolmaskaan ivf ei tuottaisi tulosta...
Eli ajatukset lähtivät todella laukalle. 

Sairaalassa oleminen sujui noissa puitteissa ihan hyvin. Mies joutui lähtemään oman osuutensa hoidettuaan, joten jäin yksinäni odottelemaan päivän viimeisenä ollutta aikaani kuullen kaikkien muiden tilanteet, punktioiden tulokset sekä siirtoajat. Välillämme oli vain ohuet verhot.
Itketti, vaikka mitään hätää ei ollut. Olin hurjan kiitollinen kyllä ystävilleni, joilta sain korvaamatonta etätukea whatsapp-viestien merkeissä. 
Lopulta koitti punktio. Kysyin vielä siellä, oliko mitään mahdollisuuksia tehdä tuoresiirto, mutta todella mukavan oloinen lääkäri lohdutti ja pahoitteli, että siihen ei olisi nyt mahdollisuutta eikä toisaalta terveyden kannalta kovin järkeäkään. Itse toimenpide sattui viime kertaa paljon vähemmän paikallispuudutteen vuoksi, mistä olin iloinen. Henkinen kipu vain tuntui juuri tuossa hetkessä aika pahalta, mitä toisaalta lähdin häpeämäänkin. Pelotti ja ahdisti vain se, että saadaanko yhtään munasolua, hedelmöittyvätkö ne ja selviävätkö ne aikanaan sulatuksesta...
Iltapäivällä kuulin, että munarakkuloita oli tyhjennetty 23 ja munasoluja saatu 18. Aika hurja määrä, ja toivoni nousi. Ehkä tuosta porukasta edes joku hedelmöittyisi.

Seuraava pari viikkoa meni sitten kännykkään liimaantuneena, sillä erinäisten tiedustelujen ja tiedon odottelujen jälkeen selvisi vihdoin pakkaseen päätyneiden alkioiden määrä sekä jatkohoito. 

Pakkasessa oli 6 alkiota. Uskomatonta!

Nyt elämää on kulunut jo niinkin pitkälle, että keltarauhashormonikuurin jälkeen on saatu alkuun uusi kierto, jossa aloitin Progynova-lääkityksen. Perjantaina kävin polilla, jossa kaikki näytti hyvältä. Iltapäivällä sain soiton yliopistosairaalasta ja ohjeistuksen lääkitykseen sekä... pakastealkion siirtopäivän!
Tänään alkoi jännä viikko, sillä pääsin aloittamaan (inhottavat) Lugesteron-kapselit, ja pääsin laskemaan kunnolla päiviä. Tällä viikolla... ylihuomisen ylihuomenna... nimittäin perjantaina koittaa jälleen yritys siirtää pakkasalkio! 

Okei, nyt alan todella innostua. Tähän mennessä olen pyrkinyt olemaan miettimättä koko asiaa, sillä en uskalla luottaa. Vaikka myönnetään: ajatukset ovat jälleen lähteneet kierroksille niin nimien, kummien, laskettujen aikojen ja kaiken "ajankohtaisen" suhteen... Nyt olisikin vain saatava aika kulumaan jollain konstilla. Jollain muulla, kuin ihmisten näkemisellä (joskin onhan nyt poikkeusaika), sillä 4/6 käymästäni koronatestistä on saanut aikaan jännitysmomentteja siitä, voinko mennä polille. Nyt ei kiitos mitään koronatestilisiä tähän juttuun.

Juttua siis tulisi, huomaan. Jo aamusta tuntui, että tänään olisi aika kirjoittaa, pitkästä aikaa.
Nyt on kuitenkin lopetettava, sillä minulla ja Huldalla alkaa juuri etämuskari. Oikea muskari on tytön lempijuttuja, mutta tämä etäjuttu ei ole oikein vakuuttanut häntä. Hieman siis perässä vedettävyys -meininkiä tiedossa...
Mutta se toisaalta tietää jälleen ajankulumista, heh.

Joulu täynnä rauhaa ja onnellisuutta, mutta ripaus myös jännitystä ja odotusta

Kuten olin itsekseni uumoillut, tulee tämä joulun aika olemaan aika rankkaa aikaa. Olen toisaalta ihan äärettömän onnellinen, ja suukottelen Huldaa tämän tästä. On ollut niin pakahduttavan ihanaa nähdä pienen iloa ja intoa joulujutuista. Tai luultavasti vain "jutuista", koska joulu ei ehkä niinkään ole hänelle vielä valjennut. Joulukoristeiden asetteleminen, pipareiden leipominen, joulukorttien askarteleminen ja joululaulut... Ihan parasta. Ja vielä parempaa, kun saan nähdä Huldan innostuvan näistä puuhista. 
Sitten seurasi joulukuusen koristeleminen, lahjojen jakaminen ja avaaminen... jopa jouluruoat maistuivat!
Mun tyttö!

Olen huokaillut monta kertaa tämän kuukauden aikana, kuinka ihanaa kaikki on ollut. Olen itse jouluihminen (lapsena liitin jopa joulukuussa olevat synttärinikin osaksi joulun aikaa), ja on aika hykerryttävän suloista, kun oma pieni tyttöni pyytää musiikkia, väkertelee pipareiden kanssa tuntikausia ja koristelee kuusta kolmatta kertaa uudelleen. Tätä olen niin odottanut. Joulua lapsen kanssa.

Se, mikä tässä ajassa väsyttää, on työt, vaikka ihanaa onkin. Teen joululistan täyttä työaikaa, joka tarkoittaa siis kolmivuorotyötä joulun ympärillä. Aika ihanaa, mutta samalla melko väsyttävääkin. Huomaan nytkin, neljän päivän vapaillani, miettiväni työasioita. Osittain arvelen syyn olevan tammikuu, mutta osittain ihan vain jonkinlainen pikkujännitys. Haluaisin hoitaa hommani jo kotiin. Toisaalta vaikka joululista päättyykin ensi viikon jälkeen, niin edessä on sitten tammikuu ja toinen työvuorolista 50% työajalla. Olen kiitollinen näistä töistä, vaikka joulun ajan menemmekin sitten oikeastaan ihan ristiin työvuoroissa mieheni kanssa. Mutta tämä on nyt tätä aikaa, eikä kuitenkaan ikuista.

Kiitän itseäni siitä, että uumoilin väsymystä. Sen vuoksi tein oikeastaan ihan kaiken valmiiksi ennen töiden alkua. Keitin jopa rosollipunajuuret ja -porkkanat pakkaseen. Oli ihana tunne saada väkerrettyä valmiiksi herkkulaatikot ystävilleni saatuani keiteltyä fudget ja käärittyä toffeet. Olin kieltämättä aika mielissäni lahjaideoistani, ja vaikka osa todella oli opettelun eri vaiheiden tuotoksia, niin ainakin olin kaiken tehnyt rakkaudella. Kiersimme ennen töiden alkua Huldan kanssa viemässä ystävillemme joulumuistamisia. Tulihan siinä melkoisesti jouluntuntua. Vain haudoilla käynti jäi, sillä väsymys alkoi jo painaa pientä. Huvitti jo, että minustahan on alkanut kuoriutumaan ihan äitini. Hänen kanssaan teimme aina joulun alla joulukierroksen, jonka yhteydessä veimme kynttilöitä myös haudoille. 

Tänäänkin olen ollut aika väsynyt, ja olen ollut siitä jopa hiukan ärtynyt. Sitten tajusin, että työtpä tosiaan saattavat väsyttää. On ihan eri asia tehdä täyttä työaikaa aivan yhtäkkiä parin vuoden tauon jälkeen kuin keikkailla silloin tällöin. Mutta eiköhän se ole ihan ok. Mikäs kiire meillä muka on mihinkään.

Toisaalta huomaan jännittäväni ja miettiväni jo tammikuuta. Viime kirjoituksessa pohdin sitä, että mitä lääkkeetön kierto mahtaa tuoda tullessaan. No voin kertoa, että ei yhtikäs mitään! Tai oikeastaan vain jotain epämääräisiä välivuotoja, joista ehdin jo tekemään omat päätelmäni. Ja entä vyöhyketerapia? No pöh. Ehkä rentouduin, ehkä kuukautiskivut olivat vähäisemmät, mutta siinä kaikki. Kierto nimittäin venähti 42 päivään asti. Onneksi sain juuri ohjeistuksen Terolut-kuuriin.

IVF:n suunnittelukäynti oli kuun alussa. Siellä tarkistettiin ultralla tilanne ja sain vihdoin kuulla aikatauluista. Olin itse varautunut helmi-maaliskuun aikoihin, joten yllätyin aika tavalla, kun lääkäri sanoi, että jo tammikuussa voitaisi aloittaa pistokset. Kuulemma sairaalassa, jossa toimenpiteet tehdään, on tuolloin väljempää. Aika ällistynyt olin tästä uutisesta, ja kai myös toiveikas; onhan aikataulujen kuuleminen taas tieto eteenpäin. Tuolloin ei kuukautisten alkamisesta ollut vielä tietoa, ja kysyinkin, että kuinkas kauan niitä voidaan sitten odotella, jos kerran sitten seuraavasta kierrosta aloittaisin hoidot. Kuulemma jouluun, jonka jälkeen voisin ottaa Terolut-kuurin, jos mitään ei ole tapahtunut. 
Onneksi ne sitten lopulta alkoivatkin, ja oli mukava saada kuulla pari päivää sitten, että seuraavaa kiertoa ei tarvitse odottaa 1,5 kuukautta. Onkin jännittävää, että nyt on poliaika varattuna ja suurin piirtein tiedossa, milloin punktio tehtäisi. Ihan varmaa ei ole, voidaanko alkio siirtää tuoreeltaan, vai tarvitseeko odottaa pakkasalkion siirtoon. Tämä siis hyperstimulaatioriskini vuoksi. Aika kultaa muistot, ja tässä kohtaa olisin itse vain reteesti kannustamassa, että tuoreeltaa vaan! (Kävin tosin jokin aika sitten lukemassa viime siirron aikojen tekstejä, ja täytyy sanoa, että ei ne hyperstimulaation oireet toki mitään mukavia olleet.)

Raportiksihan tämä meni. 
Tunteet kaikki sikin sokin. Onnellisuutta, joulun lämpöä, iloa, rentoutta. Jännitystä, väsymystä, kihelmöintiä, epävarmuutta. Toiveikkuutta, malttamattomuutta, uskoa, luottamusta.

Toivon Sinulle lämpöistä ja rakkauden täyteistä joulun aikaa sekä ihanaa uutta vuotta! Vieköön se Sinua lähemmäs toiveesi täyttymystä!

Aika hengähtää hoitotauolla

Palaset on kerätty taas kasaan ja elämä jatkuu. Kunnes sitten itkin jälleen tätä tilannetta Huldan 2-vuotisneuvolassa. Okei, herkistyin ja kyyneleet tulivat silmiin; en ihan itkenyt valtoimenaan. Mutta silti se kertoo kuitenkin asian herkkyydestä. Pääosin elämä rullaa aika lailla tasaisesti, olo on suht rauhallinen ja oikeastaan aika väsynytkin. Tällä hetkellä arki on ollut intensiivistä menojen, keikkatyövuorojen ja ihan vain arjen juttujen vuoksi. Hetken istuinkin äsken aamupalan jälkeen ihmettelemässä, että mitäs nyt... Hulda on tällä viikolla hämmentänyt heräämällä kanssani 5-7 välillä, joten päivät ovat olleet täynnä yhteistä tekemistä heräämisestä lähtien. Ei rauhallista omaa aikaa aamuisin, ei lukemista tai viesteihin vastaamista, vaan toisenlaista mukavaa. Ja vastaavasti hän on sitten nukkunut päiväunet, joita hän ei usein nuku. Mutta siellä hän edelleen vetelee sikeitä, kello 8:45. Kai tässä jo vähän ehtisi jotain kirjoittelemaan.

No olihan alustus. 

Pahin "suoritusaika" on onneksi jo takana. 1,5 ensimmäistä viikkoa pakastealkion siirron pieleen menemisestä vain suoritin asioita pysyäkseni tolpillani, jotta ei tarvitsisi miettiä. Samaan aikaan kuitenkin luin paljon kirjoja lapsettomuudesta, varasin ajan vyöheketerapialle, pohdin keinoja selvittää omaa kehoa tarkkailemalla kierron kulkua, mietin vitamiineja ja kerta kaikkiaan vaan kyllästyin siihen ainaiseen päivien laskemiseen, odottamiseen ja jännittämiseen. Tein muutamat ovulaatiotestit, mutta sekin puuha loppui testien myötä. Varmaan ihan liian aikaisinkin loppui, koska omien tuntemusten perusteella ovulaatio tuli vasta myöhemmin. Sovittiin, että nyt yritetään tuolloin ja tuolloin. Ja olihan se hauskaa.

Tavallaan kyllästyttää niin paljon. Miten haluaisinkaan, että oma kroppani toimisi luonnollisesti! Että minäkin voisin lukea sitä, että ahaa, nyt alkaa ovulaatio lähestyä ja nyt taas on meneillään luteaalivaihe. Miten minäkin voisin luottaa, että näin se menee. Mutta nyt en edes tiedä, tuleeko seuraavaa kiertoa.

Samaan aikaan tämä aika on mielenkiintoista. Kierto ilman lääkkeitä. Mitä se tarkoittaa kropassani? Kuinka se toimii? Millaisia viestejä se lähettää (siis olot ja sellaiset). Mitä voin tehdä edesauttaakseni sen toimimista normaalisti? Tilanne on kuin lähtötilanteessa vuonna 2013, joskin paljon pehmeämpi ja rennompi. Tästä kirjoituksesta huolimatta koen olevani aika suurpiirteinen näissä jutuissa. En todella hyppää joka mutkassa googlettamaan milloin mistäkin asiasta (, koska en vain ehdi), vaan enemmänkin odotan uteliaana mitä tuleman pitää. Muutama päivä sitten, kp 15, huomasin, että uusi kierto taitaa tehdä tuloaan. En järkyttynyt, harmistunut, surrut, ahdistunut tai pettynyt. En ajatellut oikeastaan mitään. Tai ehkä hiukan vain ärsytti käydä läpi kuukautiset parin viikon välein. Uutta toivoa kohti sitten hiljalleen, alkaa raskaus tai ei. Ja lopulta en siltikään usko tuon parin päiväisen olleen vielä varsinaisia kuukautisia, vaan jotain outoa.

Luulen, että poliajan tulo joulukuussa ja kevään IVF rauhoittavat nyt jollain tavalla mieltä. Nyt on taas aikaa hengähtää ja sitten joku muu ottaa taas kopin meidän tilanteesta.

Ja toisaalta taas olo on monesta muusta asiasta niin väsynyt, että en oikein jaksaisi nyt ahdistua lapsettomuusasioista enempää, kuin on tarve. Nyt energia on suunnattava aivan muihin asioihin. Ei mitään maata mullistavaa, kuin ihan arki, työt ja joulu.
Aika kiva.

Laskurit käyntiin

 No niin.

Se en varmaan olisi minä, jos laskurit eivät olisi napsahtaneet käyntiin sillä samaisella minuutilla, kun sain kuulla tulevasta poli-ajasta. Tai selvä on: sekunnilla.

Kuvittelin varmaan, että pikkulapsi-arjen keskellä hädin tuskin ehdin suomaan ajatuksen puolikastakaan pian alkaville hoidoille. Mutta mihinpä sitä luonteeltaan pääsee: tuleva on mielessä lähes koko ajan. Joten jos ja kun vastaan on tullut töitä tai kyläilyjuttuja: sopii, todellakin sopii! Kunhan on mukavaa tekemistä ja samalla aika kuluu nopeammin. 

Mikäänhän ei toki ole varmaa. Ensinnäkin jo labroissani tai ultrassa voi ilmetä jotain, jonka vuoksi pakastealkion siirtoon ei voida vielä alkaa valmistelemaan. Ehkä käy niin, että lääke ei saakaan riittävästi vastetta, ja siirtoa ei voida tehdä. Tai alkio ei selviä sulatuksesta. Kiinnittyminenkin on epävarmaa. Tai jo ihan tilanne koronan suhteen. Kaksi viikkoa, puhumattakaan kuukaudesta (,jolloin omien maallikkolaskelmieni mukaan (ja jos olen ymmärtänyt oikein) siirto olisi) on pitkä aika. Sinä aikana voi tapahtua mitä vain koronarintamalla, ja jo se voi keskeyttää hoitoaikeet.

Ja sitten taas laskuri pyörittää sitä matkaa, joka hoitopolulla kuljettaisi. Milloin menisimme polille yhdessä, milloin riittäisi vain minun käydä yksin. Milloin hakisin pikku pakkasukon kotiin... Miten raskaus alkaisi, sujuisi... Miten nyt toimisin eri asioiden suhteen... Miten kertoisimme uutisen, milloin olisi laskettu aika ja millaista olisi taas synnyttää. Miten pieni ihana sieltä syntyisi, toinen ihmeemme!

Tänään on tasan kaksi viikkoa pelkästään sille suunnittelukäynnille. Yritän ottaa asian kerrallaan.😅 Huldan huoneesta kuuluu peiton kahinaa. "Hiia-hiia-hee!". Asia kerrallaan.

Imetystaipaleen päätös

Ajatus oli pyörinyt mielessäni jo useamman kuukauden. Olinhan myös eräällä tavalla tehnyt luopumistyötä jo koko kevään, ja nyt vain tuntui oikealta ajankohdalta.
Maitobaari sulkeutui.

Aiemmin ajatellessani imetyksen lopettamista on mieli ollut haikea. Vain katsellessani sylissä olevaa iltamaitoa nautiskelevaa Huldaa on ajatukset siirtyneet. Jos olenkin yrittänyt keskeyttää syömisen, on hän työntänyt käteni sivuun ja sinnikkäästi jatkanut puuhiaan. Sitä en ole enää noin viikkoon osannut sanoa, onko hän saanut enää maitoa. 
Ajatus alkoi kuitenkin tuntua paremmalta, kun vaihtoehtoiset keinot rauhoitella ja helliä Huldaa näyttivät vihdoin ajavan tytölle saman asian. 
Niinpä koitti ilta, jolloin iltarutiineihin ei enää kuulunutkaan iltamaito. 
En ole ihan varma, huomasiko Hulda edes koko asiaa. Pidin Huldaa pitkään sylissä, hän joi pillimukista vettä. Sitten luimme kirjoja, tarkistettiin, että äidin nenä, korvat ja posket ovat vielä tallessa (kasvojen osat käydään joka ilta läpi. Voihan vaikka käydä niin, että leuka onkin jäänyt jonnekin päivän tiimellyksessä.). Sitten taas syliteltiin, laulettiin iltalaulu ja luettiin iltarukous. Ajan myötä Huldan saattoi laittaa rauhassa sänkyyn, peitellä, silittää päätä ja toivottaa kauniita unia. On niin suuri ilo jättää levollisen näköinen tyttö unta odottelemaan, kun hän vielä heiluttaa takaisin.

Imetys on ollut itselleni rakas asia. Olin itseasiassa kovin kiinnostunut siitä jo kauan ennen Huldan olemassaoloa. Työ toki toi jatkuvasti vastaan tilanteita, jolloin tietotaitoa tarvittiin. Koska en lapsettomana tiennyt omakohtaisesti mitään, en myöskään halunnut jättää osaamistani vain työn kautta kuultuihin ja itseopiskeltujen varaan, joten pääsin onneksi imetysohjaajakoulutukseen. Olihan se jännää ja ihanaa, mutta henkilökohtaisesti taas vähän ulkopuolisuuden tunteitakin herättävää. Työssäni on ollut ihana seurata erilaisia imetystaipaleita, yrittää ohjata vanhempia, saada oppia kokeneemmilta kollegoilta, vaihtaa ajatuksia ja ylipäänsä nähdä, kuinka pieni vauva on jo syntymästään asti aivan valtavan taitava!

Meidän imetyksestä minulla oli toiveeni. Rohkeasti ajattelin haluavani imettää lapsentahtisesti, luoda sille hyvät puitteet, kuunnella lapsen tarpeita ja jatkaa pitkään. En halunnut ottaa pulloa tai varsinkaan korvikkeita käyttöön, vaikka työn puolesta olen niitä tarjonnut. Järjellä tiedän, että ne ovat aivan hyviä vaihtoehtoja, ja hellyyttä ja huolenpitoa voi osoittaa niin monin tavoin. Tunteella taas... noh... EI.
Pyrin laskemaan rimaani ja suhtautumaan imetykseen maltilla. Jos edes pari viikkoa sujuisi, että imetys lähtisi ainakin käyntiin. Puoli vuotta... vuosi... Ja sitten tulivatkin mukaan lapsettomuushoitojen jatkamisajatukset. Kevään aikana en oikeastaan edes kiirehtinyt mihinkään suuntaan, ja jopa imetyksen jatkaminen kaksivuotiaaksi asti oli mielessä.
Pulloa ei ole tarvittu, eikä korvikkeita. Lapsentahtisesti ollaan menty, paitsi siinä kohtaa, kun yöimetykset jätettiin pois 1 v 1kk kohdalla. Ja 1v 2kk lähdin äidintahtisesti vähentämään niin, että imetyskertoja vähennettiin ensin aamu- ja iltamaitoihin, sitten jäätiin pelkkään iltamaitoon. Yhtä sairasteluajan 8 kertaa päivässä -rupeamaa lukuunottamatta näin ollaan menty.

Olen äärettömän kiitollinen ja onnellinen imetystaipaleestamme. Imetyksessä on ollut jotain niin kaunista, yhdistävää ja voimaannuttavaa. Olen kokenut saavani olla osa naisten ketjua; ruokkimassa lastani niin, kuin se on luonnollisesti mahdollista. Olen vihdoin raskauden lisäksi kokenut olevani nainen. Tulen varmasti haikeilemaan lopetusta jossain vaiheessa taas enemmän, mutta nyt mieleni on vain täynnä kiitollisuutta kokemastamme.

Mikä sitten sai lopettamaan nyt?
Useampi asia. Tavallaan alkoi jo tuntumaan, että onhan tässä jo imetetty, eiköhän olisi jo aika lopetella. Se oli ehkä se suurin syy, joka taas sisälsi asioita, jotka olivat myös omia teemojaan. Minua on alkanut jo kiinnostamaan elämä ja oma olotila ilman lapsettomuushoitojen, raskaus- ja imetyshormoneja. Millainenkohan olen "omana itsenäni"? Ja taas toisaalta... voisinkohan saada ihan oikeat ja luonnolliset kuukautiset? Taustalla häilyy myös toive jatkaa hoitoja. 
Kesä nyt ei ole aivan buukattu mitään reissuja, mutta mahdollisia reissuja imetyksen lopettaminen myös helpottaa. Omalla kohdallani haaveissa on oma telttaretki joko patikoiden tai meloen, enkä silloin todellakaan aio käydä välissä imettämässä Huldaa. Tuleva tyttöjen mökkireissu odottaa myös, enkä tällä kertaa aio ottaa Huldaa sinne mukaan.
Monenlaista irtaantumista ja eräänlaista vapautumista siis paljon mielessä!

Kävin eilen läpi vaatekaappini Huldan vaatesetvimisen jälkeen. Totesin vain jälleen kerran, että on tämä naisen elämä aikamoista vaateruljanssia. Ensin täytyy metsästää äitiysvaatteita, sitten imetyspaitoja, ja lopulta uusia vaatteita, kun ne aikaisemmat eivät enää mahdu! Itselläni on lantio ainakin leventynyt raskauden myötä sen verran, etteivät useammat housut enää tunnu mukavilta päällä. Ei tämä muuta ahdistusta aiheuta kuin että jossain vaiheessa täytyisi vain keksiä jotain uutta. Kehomyönteisyydestä minulla riittäisi sanottavaa aivan uuden tekstin muodossa. Mutta imetyksen lopettaminenkin antaa syyn jättää (ihan mukavat) imetysliivitkin pois käytöstä. Sen sijaan huomaan katsovani vanhoja rintaliivejäni. Oi eiiii... niitäkin täytyisi hankkia.

Mutta onnea minä ja Hulda. Olihan tämä 1 vuosi ja 7 kuukautta nyt aika hieno saavutus!

Äiti oli töissä! Ja elämän muita iloja.

Nyt ymmärrän, mitä aiemmin keikkavuoroissa olleet työkaverini ovat tarkoittaneet.
Omaa aikaa kiireisessä työvuorossako?
Olen tehnyt nyt kaksi yövuoroa keikkalaisena. Jo ensimmäisen jälkeen leijuin pari päivää. Osin toki ihan siitäkin hyvästä, että unet jäivät sekä ennen että jälkeen todella vähiin. Hihittelin eräälle whatsapp-tarrallekin varmaan puoli tuntia.
Mutta kuinka hyvää tuo onkaan tehnyt. En olisi voinut koskaan kuvitellakaan, miten kivalta tuntuisi olla töissä. Tai että ylipäänsä muistaisin yhtään mitään. Minä todellakin muistin!
Tuntui niin hyvältä olla tekemässä töitä, toisenlaista hyödyllistä, haastaa itseä ja osallistua perheemme talouteen. Tuntui niin hyvältä istua autossa töistä kotiin ajaen, hoilata lauluja (pysyäkseni hereillä), hehkuttaa aamupalalle nousseille miehelle ja Huldalle yövuoron käänteistä ja väkipakolla kömpiä sänkyyn nukkumaan. Jälleen kerran olin viittä vaille jäämässä hereille suoriltaan yövuoron jälkeen, mutta jo kesken tämän ajattelemisen olin nukahtanut.

Pari tuntia myöhemmin hortoilin makuuhuoneesta kahvinkeittoon. Latasin veden keittimeen ja ihmettelin, kun tuloksena oli hailun teen väristä litkua. Kahviporot olivat unohtuneet.
Mutta olin onnellinen. Ai että, olin onnellinen.
Hulda, oi Hulda! Äiti oli töissä! Töissä!!
"Ätä!", tyttö hihkaisi ja tuli halaamaan minua vaaleat hiukset kiharassa sotkussa. Sitten etsittiin kasvoiltani korva, toinen korva, silmät, nenä ja suu. Kaikki tallessa.
Vedin paremmin keittämäni kahvit kitusiin, vaihdoin vaatteet ja lähdin vaunulenkille tyttöä nukuttamaan. Hymyilin kaikille ja kaikelle niin, että joku olisi saattanut jo hiukan ihmetellä.

Pääni oli (ja on) täynnä suuri ajatuksia ja pohdintoja.
Samaan aikaan, kun huomaan arjen pikkujuttujen Huldan kanssa olevan kovin suloisia ja ihania, mietin jo, milloin pääsen töihin uudelleen. Mietin oikeastaan asioita jo suuremmassakin mittakaavassa, kuten päiväkotia ja töihin paluuta. Vaikka virallisesti olenkin kotona vielä pitkään. Silti niin lyhyen aikaa.
Jos sydämeni olisi jonkinlainen astia, niin kuinkakohan iso tarvittaisi, jotta kaikki tunteeni mahtuisivat sinne? Työmietteet ovat vieneet jo melko suuren tilan, mutta niin ovat myös aivan arkiset ja arjen muut muutokset. Sillä kyllähän nyt tällaisen 1,5-vuotiaan tytön intoiluja uudesta ison tytön sängystä on vain niin liikuttavaa seurattavaa! Tai miten kivaa puuhaa oli istuttaa taimia ja siemeniä kasvihuoneeseen hankkimiini kasvusäkkeihin! Pidän tuon innon mielessäni, sillä nyt en uskalla edes käydä katsomassa tilannetta. Yöllä oli ollut pakkasta. Ja entä sitten 300 eri projektiani! Oi, miten haaveilenkin joskus katkeamattomasta ajasta, jolloin saisi aikaan muutakin, kuin vain pienen osan. Tämän ääneen puhuttuani sai mieheni tartunnan inspiraatiosta, ja oi, mitä täällä onkaan tapahtunut! Kodistamme tehdään pikkuhiljaa meidän näköisemme!

No joo, töihin olisi ihana päästä.
Mutta miten iloitsenkaan myös meidän elämästä!

Tästä se lähtee - keikkailu!

Minun kuuluisi nyt nukkua. Uni ei vain tule, eikä tullut oikein viime yönäkään. Sain nimittäin eilen puhelinsoiton, jonka myötä pomppasin kattoon, en meinannut pysyä nahoissani. Vihdoin ja viimein sain ekan keikkavuoron! Olin niin innoissani, että olisin aivan mieluusti käyttänyt tuon innon ja valvomisen töihin, sillä viime yönä en oikein nukkunut. Enkä nytkään,vaikka olen muka yrittänyt ennen töihin lähtöä. Sen sijaan ensi yönä ei sitten saisi nukkua. Silloin olen töissä.

Aika jännää aikaa kaiken kaikkiaan. Olen odottanut innolla ja jännityksellä mahdollisia keikkavuoroja, milloin ollen ihan tyytyväinen kotona oloon, milloin taas hieman alakuloisesti pohtien, että näinköhän minusta on enää aikaisempiin töihini. Ovat varmasti huomanneet, kuinka hyvin kaikki luistaa ja rullaa, kun en ole sekottamassa pakkaa ja muka-tekemässä.

Ja sitten tuli se soitto.
"Joo! Sopii! Tai kysyn vielä mieheltä...", oli vilpitön reaktioni.
Tänäinen on sujunut hitaasti. Olen koonnut mukaan otettavat tavarat mukaan eväskassista, johon olin tyhjentänyt lokeroni sisältöä 1,5 vuotta sitten. Löysin käsidesiä, kynsilakanpoistoainetta, muistikirjan, kynäkotelon, henkilötunnistuskortin ja pienen KitKat-patukan. Oli kuin olisi katsonut menneeseen, vaikka silti kaikki tuntui tuoreelta. Iloisesti höpöttelevä taapero sekä KitKatin parasta ennen päiväys 4/19 kertoivat, että aika oli ihan eri.

Minulla on jostain syystä tunne, kuin menisin takaisin vuoteen 2017. Vaikka jäinkin töistä pois syyskuussa 2018, niin silti tuo vuosi 2017 on toiminut hyvin monella saralla käänteentekevänä vuotena. Eilen lisäksi tulin pukeneeksi ylleni lempi-vaatekokonaisuuden ensimmäistä kertaa pariin vuoteen. Sen, jota tulin käyttäneeksi paljon vuonna 2017.

Moni asia on kuitenkin niin toisin. Omassa elämässäni varsinkin, ja voin vain uskoa, miten paljon työelämässäkin on. Huomaan, että se ensituntien into ja tarmo ovat saaneet huolestuneita ja jännittyneitä lisäsävyjä, ja monet ikävät ja kantapääkokemukset uhkaavat tuoda jännitystä päälle. Jännittäähän tämä kyllä, mutta yritän pitää sen hyvänä jännityksenä.
Onhan tämä keikalle kysyminen ollut niin iso juttu ja tärkeään aikaan tullut asia. Minua pyydettiin töihin! Minua!
Uskon, että vaikka nyt moni asia tuntuu unohtuneen jonnekin taaperojuttujen taakse, niin kyllä moni asia varmasti nousee nopeasti taas pintaan selkärangasta.
Oma erikoisuutensa on myös siinä, että nyt mies jää lapsen kanssa kaksin kotiin ensi kertaa. Kyllä hän pärjää. Mutta ongan tämä itsellenikin taas uutta.

Apua.
Nyt soi herätys. Aika nousta ylös, syödä, koota eväät, antaa iltamaito lapselle ja huikata heipat. Äiti lähtee nyt töihin.

Raskausluuloja

Jopa on ollut taas tunteesta toiseen menoa!
Ehdinpä tässä jo tovin helliä ajatusta raskaana olemisesta, mutta nyt jo pelkästään tuon lauseen kirjoittaminen saa aikaan käden otsaan läimäisy -reaktion. Miten tyhmä ihminen voi olla??
No joo, olihan sitä olossa vaikka mitä kaikkea, ja jälleen kerran, kuten niin monta kertaa aiemminkin, tulin ajatelleeksi skeptisyydestä huolimatta, että mitä jos.Olisihan se ollut ihanaa.
Niin ihanaa.
Olisi ollut aika kiva olla raskaana samaan aikaan parin ystäväni kanssa.
Olisi ollut ihana kaivaa esiin ne aiemmin pakatut pikkuruiset vaatteet ja odotella niille uutta käyttäjää.
Olisihan se ollut niin ihana ajatella, että tähän kotiin tuo vauva saisi tulla. Hulda saisi pikkusisaruksen.
Oi kyllä, ehdin jo todella pitkälle ajatusteni kanssa, sillä jostain syystä nyt vain tuntui siltä.

Eräänä päivänä aloin varovaisesti juttelemaan miehelleni, että olisikohan mahdollista, että kaikesta huolimatta olisikin onnistanut. Toiveista huolimatta realistinen mies palautti minut lempeästi maan pinnalle miettien, että minähän imetän vielä Huldaa. Eikä mitään kuukautisiakaan ole kuulunut.
No niin, tietenkin.
Olinhan minäkin noita realiteetteja miettinyt, yrittänyt tolkuttaa itselleni. Mutta haaveet olivat ottaneet vallan ja olin lennellyt hetken pilvilinnoissa, kunnes rysähdin taas alas.
Tuntui irvokkaalta ajatella, että postista oli pian tulossa raskaustestejä.
En halunnut testata, ja totta kai halusin tietää.
En olisi halunnut vielä luopua niistä haaveista ja hellityistä ajatuksista.
Mutta niin kauan, kun ei ollut varmuutta siitä, ettei ollut raskaana, ei myöskään ollut varmuutta siitä, että oli.
Yhtäkkiä tuntui, kuin koko ajatus mahdollisuudesta oli naurettava, typerä ja mahdoton. Tunsin itseni hölmöksi puhuessani raskaudesta miehelleni.
Seuraavan päivän olin jotenkin todella alakuloinen ja itkuinen. Jostain syystä reagoin nyt voimakkaammin, kuin yleensä, jolloin kaikki testien tihrustamiset ovat lähinnä naurattaneet.
Nyt ei naurattanut, ei pätkän vertaa.
Hormonit, oi hormonit. Voi te inhottavat hormonit!
Minähän totta vie imetin vielä ja kuka tietää, kuinka se PCO myös kummittelee.

"Ottaisitko vähän omaa aikaa?", mies kysyi.
"Teet vaikka ruokaa."
Mitä?! Teen vaikka ruokaa ja sekö olisi sitä "omaa aikaa"?!
Vaan kuinka oikeassa mies taas kerran olikaan.
Ryhdyttyäni puuhaan huomasin varsin pian mielen rentoutuvan. Vaivasin ruisleipätaikinaa, sekoitin suklaahippukeksien aineksia ja tein toki myös sen ruoan. Kerta uuni oli lämpimänä.
Taustalla kuului ihana kikatus ja käkätys sekä mieheni juttelut Huldalle. Huomasin hyräileväni.
Käydessämme myöhemmin koko perhe ruokapöytään nostelin posket punaisena tarjolle aikaansaannoksiani.
Jossain syvällä sydämessä läikähti. Tätä on onni ja rakkaus.

Pari sanaa tästä vallitsevasta tilanteesta.
Toki monen asian peruuntuminen harmittaa ja ikävöin ystäviä.
Mutta voin sanoa, että en ole juuri ehtinyt kaipaamaan ja suremaan, sillä arkeni on niin täynnä kaikenlaista puuhaa. Nytkin olemme monena päivänä käyneet Huldan kanssa puuhastelemassa oman kodin pihalla, ja melkein itkettää onnesta, kun vain mietinkin kaikkia mahdollisuuksia. Tänä keväänä ryhdyn harjoittelemaan kasvihuoneen käyttöä ja haluaisin kasvimaalaatikoita (mikä sitten onkaan niiden nimi). Pari marjapensasta tuonne... hiekkalaatikko Huldalle... Pitsiverhot kesäkeittiöön ja sänky makuuaittaan. Aah. Uskomattomalta tuntuu myös sekin, että meillä on vuosia ja vuosia aikaa tehdä asioita! Ja mitä kaikkea tulemmekaan vielä tekemään ja kokemaan.
Eräänä päivänä puhaltelin Huldan kanssa saippuakuplia. Tyttö hihkui riemusta. Ja niin minäkin.
Oi elämä.💗💗

P.S. Ai niin. Tihrustin eilen testin. Tuloksenhan arvasi. Laitoin testin roskikseen, keitin itselleni kahvia ja jatkoin taas hyötykasviviljelmieni pohdiskeluja.

Lapsettomuushoitojen jatko - ajankohtaista vai ei?

Elämä on ollut kiireistä ja nuhaista.

Sitten taas nuhaista ja kiireistä.

Välillä tehtiin keksintö, kuinka kiivetä tuolin avulla pöydälle tai sammutetaan valot. Sitten nuha on taas vienyt voiton ja ihan kuin minulla olisi taas sylissäni pikkuvauva.

Elämä on kieltämättä rientänyt aimo harppauksin eteenpäin. Tänään Hulda on jo 1 vuoden ja 4 kuukauden ikäinen, ja oppinut monenlaisia uusia asioita.

Elämä on aika ihmeellistä pienen lapsen silmin kautta katsottuna. On se myös aika ihmeellistä silloin, kun huonojen öiden jälkeen on saatu nukuttua hiukan paremmin. Molempia on siis mahtunut tälle vuodelle.

Tämä blogi on kieltämättä jäänyt hiukan paitsioon meneillään olevien projektien ja ihan vain elämän myötä. Välillä muistan tämän olemassaolon ja saatan pohtia tämän funktiota. On paljon aikoja, jolloin mieli tekisi avata mielessä olevia asioita, kuten nyt vaikka vegaaniteema ruoanlaittoineen, leipomisineen, ympäristö- ja eläinoikeusnäkökulmineen, töihin liittyvät pohdinnat, harrastusmietinnät ja toisaalta ihan vain arki. Mutta njaa. Miksi kirjoittaa?

Toisaalta käytän suhteellisen paljon aikaa kirjoittamiseen myös toisaalla, joten ymmärrettävästi tämä foorumi jää vähemmälle huomiolle. Eikä lapsettomuus ole ollut juuri päivän teema.

Vai onko sittenkin?

Olemme pohtineet aika ajoin hoitoihin palaamista. Joulukuun puhelun perusteella olin saanut ymmärtää polilta, että imetyksen loputtua voisimme vain laittaa viestiä sinne, ja sitten hoidot voisi aloittaa taas. Pian olisimme jo hakemassa Pakkasukkoamme kotiin. Niinpä tässä eräänä iltana tuumasimme, että mitäs, jos iltamaito jäisikin nyt pois. Liekö se enää Huldallekaan ollut niin tärkeä. Omaa sydäntä tosin hiukan riipaisi nukuttaa lasta ilman tuttua iltarutiinia, imetystä, sylissä olevaa taaperoa ja sitten leveän hymyn näkemistä. Parhaillaan jopa "Nam nam!" kuulemista. Mutta kaikki päättyy aikanaan, niin myös imetys.

Ja minä hassu laitoin jo samana iltana viestiä polille.
"Se on loppu nyt!"

Seuraavana päivänä soi puhelin ja jouduin hiukan nolostellen kertomaan, että imetys päättyi vasta edellisenä päivänä. Hoitaja naurahti minulle ja selvensi, että hoitojen jatkamista varten imetyksen lopettamisesta täytyy olla kulunut 2 kuukautta. Huh!
(Kuulemma aiemmin se oli ollut puoli vuotta.)
Sovimme, että palaisin asiaan, kun tämä aika olisi todella kulunut.
"Ja ajattele lastakin," sanoi hoitaja.

No ajattelenhan minä lasta.
Sydäntä on raastanut pienen oleminen nuhan keskellä, ja taas on käynyt niin, kuten pari viikkoa aiemmin, että tarmokkaan seikkailijataaperon sijasta minulla onkin taas hiukan voipunut pikkuvauva, joka nautiskelee ajan kanssa maitoa jopa 8 kertaa päivässä. Kieltämättä olen itsekin nauttinut tästä. Flunssa on vaivannut minuakin, ja koska sitä ei oikein ehdi sairastamaan, niin sohvalla köllöttelyt vauvan kanssa ovat kelvanneet.

Vaan mitä tuo puhelu sitten tarkoittaa?
"Pitäköön tunkkinsa!", oli spontaani reaktioni. En oikeasti ollut pahana polille, hoitajalle, protokollalle, yhteiskunnalle, politiikoille tai millekään. Turhautti. Tavallaan tuntui, että tässä täytyisi tehdä hirmuinen työ henkisesti ja fyysisesti, jotta imetys loppuisi, eikä sekään riittäisi. Sitten pitäisi vielä odottaa! Hyvänen aika!
Lähinnä ajattelin sitä, että todennäköisesti aika täyttyisi juuri kesän korvilla ja jopa lähellä kesätaukoa. Silloin koko työ tuntuisi aivan hukkaan heitetyltä. Miksi ei siis vain antaisi ajan kulua ja asioiden sujua luonnollisesti ja lapsentahtisesti, kuten olemme niin monta kertaa kokeneet hyväksi?
Siirtyköön hoitojen jatko vaikka syksyyn. Nyt on Huldan olo kaikista tärkein.

Napa on nyt tärkein

Vuosi vaihtui hiukan yllättäen. Arki itsessään on minusta niin kiehtovaa ja innostavaa, että saatan välillä unohtaa tyystin, mitä ympärillä vietetään. Tai en nyt ihan tyystin, mutta noin niin kuin suunnilleen. Toisaalta vuodenvaihde ei juuri koskaan ole ollut minulle sen suurempi juttu, ja saatan ennemminkin odotella, että voisikohan nuo pakolliset pyhäpäivät tästä jo häipyä pois alta. Toisaalta mielessäni on ollut jo niin paljon esimerkiksi kirppisreissut ja jotkut ostossuunnitelmat, että tuollaiset uudenvuodenpäivät eivät ole oikein sopineet malttamattomalle mielelleni.

Somessa näkyi joitakin päivityksiä kuluneen vuosikymmenen tapahtumista. Muutaman selattuani ajattelin ensin, että eipä itsellä sen kummempaa ole tapahtunut viimeisen 10 vuoden aikana. Mutta tätä ajatusta seuranneen vaunulenkin aikana ehdin miettiä enemmän. Tuli aika melankolinen, haikea olo. Kyllähän tapahtumaa oli, yhtä ja toista. Osaa puin vieläkin, suren, etten antanut elämälle enempää mahdollisuutta. Suren, että rajoitin niin paljon, kuuntelin valheita. Suren tehtyjä valintoja. Mutta toisaalta jälkikäteen sureminen ei auta, ja olen juttelut ammattilaisen kanssa tehnyt. Aina voi toki löytää jotain uutta kaihertavaa, mutta jo monta vuotta olen päättänyt vain ottaa opiksi ja ammentaa uutta näkökulmaa tämän päivän asioihin omien kokemusteni kautta.

Aika suuressa pähkinänkuoressa vuosikymmen:.

Vuosikymmen vaihtui välivuoden aikana, jolloin olin saanut värit elämääni ja opettelin elämää, ja noh... syömään. Soitin pianoa ja suoritin D-tutkinnon, josta olen vieläkin kovin mielissäni. Tapasimme mieheni kanssa ja siinä se kesä sitten meni asuinpaikkakuntiemme välissä suhaten, kunnes lähdin syksyllä työharjoitteluun Nepaliin. Paluun jälkeinen uusi vuosi olikin sitten unohtumaton, ja siitä todisteena on sormus nimettömässäni, joka käytiin hankkimassa pari kuukautta myöhemmin. Voi siis sanoa, että onhan uudella vuodella sittenkin jotain merkitystä. ;)
Opiskelut jatkuivat molemmilla tahoillaan, ja nyt olin jo palannut takaisin opiskelukaupunkiini. Siellä vedin kaksi viimeistä vuotta "täysillä", pyrkien elämään kahden ensimmäisen vuoden edestä. Viimeinen opiskeluvuosi olikin yksi parhaimmista. Sitten tapahtui vauhdilla, kaikki kuukauden sisään: valmistuin kahteen ammattiin, muutin pois opiskelukaupungistani, valmistelimme häitä, menimme naimisiin, muutin mieheni luo toiseen kaupunkiin ja aloitimme molemmat uusissa töissä, jonka jälkeen vuorotyöläisinä emme sitten juurikaan enää nähneet toisiamme. Syksyllä kypsyi päätös muuttaa kotipaikkakunnalleni, josta ostimme rivitaloasunnon. Sinne muutimme tammikuussa 2013, ja kuukausi tuosta aloitimme taas uusissa töissä. Tuo työpaikka rankkuudesta huolimatta on ollut elämäni parhaimpia, ja vieläkin vihlaisee se, että olen lähtenyt sieltä pois. Luotto uuteen paikkaan on tosin kova. Tammikuu 2013 osoittautui mullistavaksi myös sen suhteen, että sain tuolloin kuulla lapsettomuudesta, ja se taas suisti minut melko tummiin sfääreihin. Vuodet 2013-2015 olivat meille yhdessä ja erikseen vaikeita, vaikka samalla teimmekin kivoja asioita. 2015 aloitimme lapsettomuushoidot eri tavoin minkään tuottamatta tulosta. 2016 alkoi tapahtua muulla tavoin: löysimme vihdoinkin oman seurakunnan ja saimme rutkasti ystäviä. Vihdoinkin tunne johonkin kuulumisesta! Sain rohkeutta ja luottamusta myös leipomiseen ja ruoanlaittoon vapaaehtoishommien myötä. 2017 oli myös suuri vuosi. Kävin 11,5 vuoden jälkeen tapaamassa vaihtariperhettäni Kanadassa, ja se rankkuudestaan huolimatta oli aivan mieletön kokemus oman henkisen kasvuni kannalta, ja toki muutenkin. Samanlaista elämän läpikäymistä oli tavallaan myös Lapin vaellus syksyllä. Joulukuussa 30-ikävuoden kunniaksi vietetyt Retrojuhlat kulminoivat koko vuoden. Kaikkien näiden oli tapahduttava, jotta sain jotenkin alitajuisesti ja henkisesti tilaa, puhdistautua, järjesteltyä elämääni.

2018 otimme suuren askeleen ja aloitimme IVF-hoidot. Komplikaatioiden ja "kokeillaan nyt sitten, vaikka tuskinpa siitä mitään tulee" -ajatusten siivittämänä sain eräänä iltana kuulla olevani erittäinkin raskaana. Kesällä möimme asuntomme ja muutimme vuokralle. Loppuvuodesta tuo suuri ihme, Vauvanitu, syntyi, sekoitti kaiken ja laittoi kaiken kohdilleen.
2019 löysimme unelmiemme kodin ja muutimme. Pian vietimme myös 1-vuotissynttäreitä.

Vietin joulun ja uuden vuoden välin sometaukoa hiukan yllättäen, mutta siitä hanakasti kiinni pitäen. Ei se tuntunut lainkaan vaikealta, mutta vaikeahkoa oli ehkä sitten "paluu". Tuntui jokseenkin turhalta lähteä selaamaan Instagramin storeja ja feediä, rullailla alas Facebookin seinällä, nähdä erilaisia keskustelun aloituksia tai tuttujen ja tuntemattomien päivityksiä. Ei sillä, että mitenkään vähättelisin ystäviäni tai en olisi kiinnostunut heistä, mutta koin tuollaisen selaamisen jotenkin... turhana. Ja toisaalta miksi päivittäisin omasta arjestani kenties odottaen tykkäyksiä, kun kuitenkin tärkeimmät tykkääjäni ovat omassa arjessani, minun oma perheeni? Luultavasti tulen jossain kohdin pitämään taukoja uudelleen, vaikka en täysin poistuisikaan somekanavista. En koe olevani riippuvainen somesta, mutta huomaan sen silti keskeyttävän arkeani. Ja halusin tai en, niin alitajuisesti se myös vaikuttaa siihen, mitä ajattelen omasta elämästäni ja asioistani. Kurjimmillaan oma tekeminen ja saavutukset tuntuvat niin huonoilta, kun feedi täyttyy mitä upeimmista jutuista, ajatuksista, kuvista ja julkaisuista. Vaikka kyllähän nyt kaikki tietävät, että kenenkään elämä ei ole mitään kiiltokuvaa.

Rakastan puuhailla asioita. Intoilen jo nyt tulevista arkiruoista, joita suunnittelin eilen. Kaikki uusia kokeiluja. Vahinko, ettei mitään juhlia tai kutsuja ole tulossa lähiaikoina, mutta eiköhän nyt jotain saada taas aikaan. Rakastan arjen pieniä iloja ja tekemisiä. Sitä, että saan hassutella ja ilmeillä peilikuvilla pukiessani Huldaa ulos. Hän kujeilee yhtä lailla, kihertää sylissäni. Sitten koppaan tytön vaunuihin, lykkään vaunut jonkin matkaa eteenpäin, kunnes tyttö alkaa jo tietyt puut, mutkat ja mäet nähtyään hihkumaan. Leikkipuisto!
Rakastan sitä iloa ja onnellisuutta, joka paistaa tyttöni kasvoilta työntäessäni hänelle vauhtia keinussa. Sitten kiipeillään hetken aikaa liukumäelle, lasketaan yhdessä huiiiiii, ja kiivetään taas uudelleen. Sen jälkeen onkin mukava peitellä Hulda toppapussin sisälle ja jatkamme vaunulenkkiä, jonka aikana uni vie voiton.
Rakastan meidän kotiamme, joka ja josta käsin mahdollistuu niin paljon. Rakastan miestäni, jonka kanssa olemme löytäneet yhteyden, jollaisesta on vain voinut unelmoida. Rakastan myös sitä tietoisuutta, että elämäni on ihan oikeasti nyt juuri sitä, mistä olen haaveillut. Eikä sitä, mitä sosiaalinen media välittää.
Joskus, ennen "virallista" taukoani, saatoin ihan todella unohtaa kännykän ja koko somen, ja kuinka nautinkaan.
Elämäni, olet ihana ja kaunis. Tämä hetki, juuri tässä ja nyt.
"Missä napa?", kysyn. Hulda vie etusormensa masulleen, löytää navan ja kihertää.
Napa on paljon tärkeämpi kuin sosiaalinen media.

Unikoulua ja pohdintaa imetyksestä

Yöt ovat olleet hyvin katkonaisia koko Hulina-Huldan elämän ajan. Minä hoidin häntä yöt, sillä hyvin usein hän saattoi vielä syödä maitoa (tai olla rinnalla) 3-15 kertaa. Toisaalta halusin tukea työssä käyvän mieheni jaksamista vuorotyössä. Silti ajatus yösyöttöjen lopettamisesta alkoi jo tulla mieleen syyskuun paikkeilla, tytön ollessa 10 kuinen. No, tuli leiri, reissu, pitkät sairastelut, muutto ja synttäreiden järjestelyt. Ajatus unikoulusta tuntui huonolta tuohon saumaan.

Unikoulu itsessään jo sanana on saanut itsellä karvat pystyyn. En taatusti jättäisi lasta yksinään itkemään pimeään huoneeseen! Lapsen itkulla on aina joku syy, ja siihen on vastattava!
Sain kuitenkin tietää lempeämmistä keinoista, ja koska kuljin jo päivät aivan sumun vallassa (en ole saanut kertaakaan nukuttua päiväunia), aloin olla jo aivan valmis öiden rauhoittamiseen -kunhan se todella tapahtuisi lempein keinoin. Iltanukutukset olimme saaneet jo muutettua niin, että tyttö ei nukahtaisi enää rinnalle. Tieto siitä, että mieheni olisi jäämässä isyysvapaille (hurraa!!!) sai meidät päätymään siihen, että hän hoitaa unikoulun vapaiden aikana.

Nyt takana on kolme yötä. Huomasin, että tehtävä oli miehelle oikein kunniatehtävä, ja minulla ei todellakaan ollut mitään huolen häivää hänen pärjäämisestään. Olihan hän maailman paras iskä tyttärellemme. Huomasin silti itse olevani aika jännittynyt. Miten Hulda pärjäisi? Itkisikö kovasti? Miten voin vaatia tällaista mieheltäni (no hei haloo! Itsehän olen nukkunut tosi huonosti reilun vuoden...)? Miten minä pärjäisin?

Koitti aamu. Raotin silmiäni uuden peittoni (tämäkin tuli valjastettua käyttöön) alta oikaisten raukeita jäseniäni. Kuulin jostain itkua ja kohta mies toi tytön luokseni. Tämä hihkui minut nähdessään ja konttasi sängyllä luokseni tähdäten pienen suunsa suoraan kohti kivikovia rintoja. Vilkaisin kelloa. Hyvänen aika! Olin nukkunut (ensimmäistä kertaa yli vuoteen) yhteen mittaan 7 tuntia! Mies sen sijaan kellahti nukkumaan ja sanoi yön olleen aika rankka.
Toinen yö kului hiukan huonommin, myös itselläni. Hulda oli heräillyt kovasti, takertunut mieheeni tämän yrittäessä laskea hänet omaan sänkyynsä ensin rauhoiteltuaan tyttöä. Lopulta koitti aamu, ja Hulda pääsi syömään.
Mutta kolmas yö! Johan sentään, kuin oppikirjasta (tai siis neuvolan terkan suusta). Sepä menikin jo paremmin, sillä Hulda oli huudellut unissaan muutaman kerran yön aikana, mutta ei ollut havahtunut kovasti itkemään, vaan oli rauhoittunut itsekseen jatkamaan uniaan. Mies ei ollut käynyt kertaakaan tytön huoneessa. (Ja minä nukuin 7,5h kuin prinsessa konsanaan.)
Tämähän on oikein luksusta!

Unikoulu ja yöimetysten lopettaminen on kuitenkin tuonut yllättäen vastaan myös imetyksen lopettamisen kokonaan. Itsellä on ollut toive pitkästä imetyksestä, ainakin lapsentahtisesta. Toki taustalla on voimakkaana myös toisen lapsen yrittäminen, ja hoitoihin ei voi lähteä imettämisen aikana. Hulda ja imetys ovat kuitenkin minulle nyt tärkeämpiä. Eihän sitä koskaan tiedä, jääkö imetystaipale ainutkertaiseksi. Ennen unikoulua rinnalla käyntejä tuli vuorokaudessa 8-12, mutta nyt huomaan yhtäkkiä, että parina päivänä kertoja on ollut radikaalit 4!!

Eilen aloin jopa hieman kriiseilemään (noh, tekemään luopumistyötä) imetyksen loppumisesta, ja älähdin miehelleni, että onko nyt tarkoitus lopettaa imetys kokonaan? Ilman, että olen ollut tietoinen asiasta? Minäkin reagoin siihen!!Ei se tarkoitus toki ollut ollut, mutta huomasin mieleni yhtäkkiä täyttyneen luopumisen surusta, haikeudesta, meidän kahden hetkien jäämisestä, siitä koko imetystaipaleesta, joka on kestänyt jo 1 vuoden ja 2 viikkoa. Aivan en osaa edes jäsennellä ajatuksiani, sillä se herätti minussa jotain alkukantaista surua. Toisaalta halusin heti alkaa järkeilemään ja miettimään mahdollisuuksia, jos imetys todella jäisi pois. Mitä se mahdollistaisi, mitä se tarkoittaisi? Mietin ihan omia harrastuksia, menoja, reissuja, mutta myös omaa hormonitoimintaa, kropan toimimista (myönnän, myös muuttumista) sekä mahdollista uutta raskautta tai lopulta hoitoihin hakeutumista. Kaikki tuo kieltämättä houkutteli.
Mutta en ollut mitenkään valmistautunut henkisesti siihen, että imetys tulisi pian loppumaan. Ja sen pitäisi todella mennä lapsentahtisesti, jos olisi loppuakseen jo nyt.
Jotenkin tuntui lopulta kovin helpottavalta, kun Hulda kömpi luokseni syömään iloisesti hihkuen.Ja hän söi. Ja söi. Ja söi. Jossain kohtaa oli sydämen sulattava hetki tytön hymyillessä ja hyristessä tyytyväisenä, käsi rinnallani. Kuinka tuollaista voisi kieltää?
Tämän aamun perusteella imetyksen loppumisesta ei ole pelkoa, sillä pienin tauoin imetystä tuli lopulta kestämään pari tuntia, kunnes tyttö suorastaan sammui päiväunille.
Jos nyt ihan yksi muutos kerrallaan, niin pysyy äidinkin pää paremmin mukana.

Flashback! Hulda 1 viikon ikäisenä. Oltiin aamukahvilla ja -maidolla.

Synttärityttö!

Muistan vuoden takaa intoilleeni, että sen kerran, kun meillä järjestetään ristiäiset, niin ne tehdään sitten kunnolla! Ystäväni nauroi tuohon, että odotahan vain, kun pääset järjestämään synttäreitä.
Kuinka oikeassa hän olikaan!

Pari viikkoa sitten saimme viettää tyttäremme ensimmäisiä syntymäpäiviä. Olin toisaalta toivonut, että ne eivät olisi olleet ihan niin nopeasti muuton jälkeen, mutta minkäs teet. Juhlia ei kuitenkaan siirrettäisi. 💜
Pari viikkoa kuluikin flunssan kanssa kotia laittaessa, uuden talon käytön opettelussa ja juhlien suunnittelussa. Innostuinpa sitten toden teolla selailemaan taas kaikenlaisia reseptejä, miettimään koristeita, ompelemaan ja tilaamaan kuvia koristeeksi seinälle. Kutsuimme paikalle isovanhempien ja kummien lisäksi ystäväperheitä, joissa oli suht samanikäisiä lapsia. Leivoin ja touhusin innoissani, ompelin viirinauhaa ja löysin kirppikseltä aivan ihanan asukokonaisuuden tytöllemme. Pakastin täyttyi herkuista, niin aikuisten kuin lasten, mutta mitä lähemmäs juhlapäivä tuli, sen pienemmäksi juhlaväki oli käymässä. Flunssa, kesärenkaat, kihomadot ja samanaikaiset juhlat koituivat ymmärrettäviksi esteiksi, ja hiukan jo aloin suremaan synttäreiden pienuutta. Huldahan nyt ei niistä juuri tajunnut, mutta silti koin erikoista harmia juuri hänen puolestaan. Tilanne onneksi kääntyi voiton puolelle, ja lopulta meillä oli aivan ihastuttava joukko perhettä ja ystäviä juhlimassa tyttöämme ja viettämässä mukavaa iltapäivää.

Oli ihana seurata pienten lasten leikkivän leluilla keskellä tupakeittiötä, limittäin, lomittain, jokainen omissa leikeissään, sulassa sovussa. Iloinen puheensorina (ja toisaalta myös 90-vuotiaan isoisäni kuulolaitteeton monologi) täydensi lasten iloista höpinää. Lauloimme syntymäpäiväsankarille onnittelulaulun ja kutsuin kaikki hakemaan kahvipöydästä syötävää. Oli ollut ihana suunnitella kokonaisuutta, laittaa hyvää meille tulijoille ja nyt keittää heille kahvia. Miten mukava oli myös huomata uuden kotimme toimivuus tällaisella porukalla. Hyrisin ilosta katsellessani väkeä kodissamme.
Elämä oli juuri nyt niin hyvää. Meillä oli tämä ihmeemme, tyttäremme, saimme asua kauniissa talossa (ja saaneet laitettua sitä kivasti!) ja ympärillämme oli joukko perhettä ja ystäviä. Mitä muuta ihminen voisi vielä kaivata?

Muuta en osaa oikein sanoa ihanasta päivästä. Jos ristiäisissä ainoa "murhe" oli ollut pöydillä koristeena olleiden jalankuvien vino rivi, niin nyt ainoa harmini oli ollut se, että en ollut saanut ajoissa Ifolorilta tilaamiani valokuvia Huldan elämän varrelta. Onneksi kummi tietämättä tästä etukäteen oli pelastanut tilanteen tulostaessaan ihania kuvia tytöstä.
Itseni yllättäen innostuin toden teolla väsäämään koristeita, ja lisääkin olisin tehnyt, jos aikaa verhojen ompelulta ja kodin laittamiselta olisi jäänyt. Ompelin tosin lopulta vain viirinauhan, vaikka yritystä oli enempäänkin. Tarjolle laitoin kahvin ja teen lisäksi kahta suolaista piirakkaa (kasvis-feta ja kasvis-pesto), suklaa-vadelmakakun, jonka päällä oli voikreemi ja suklaaganache, kurpitsakakkupiirakkaa, puolukka-toffeekeksejä sekä kurkku- ja porkkanatikkuja ja viinirypäleitä. Halusin huomioida myös lapsia tekemällä heille oman kakun (bataatti-kinuskikakku) kuppikakkujen muodossa sekä apinaeväitä. Ainakin Hulda tykkäsi kuppikakkunsa kermavaahdosta ja vadelmasta.
Hiukan kiireessä nappasimme pari kuvaa perheestä, mutta varsinaisia 1-vuotiskuvia olemmekin sitten jo pariin otteeseen yrittäneet ottaa...

Juhlia onkin sitten riittänyt!
Viikonloppuna vietimme jo toista isänpäivää, ja sen sekä seuraavana päivänä alkavan isyysloman kunniaksi halusin laittaa meille oikein kunnon brunssin kera kakun. Ai sentään, oli taas niin mukavaa laittaa. Brunssi todella tuntui erityiseltä; ei sitä meinaa vieläkään tottua ajatukseen, että saamme ihan oikeasti viettää isän- ja äitienpäiviä!

Eilen pääsimme sitten kaksin käymään kaupungilla sekä lunastamaan heinäkuun synttärisankarin lahjaa. Vanhempani tulivat hoitamaan Huldaa ja vein mieheni nepalilaiseen ravintolaan syömään ja sitten elokuviin. Romanttinen brittikomedia tosin vaihtui lennosta amerikkalaiseen sotaelokuvaan, mutta kunhan sentään pääsimme elokuviin! Ilta oli aivan ihana, ja se vain parani kuullessamme, kuinka mukavasti kotona oli mennyt.

Sitten olikin jo aika siirtyä lempeän unikoulun toiseen yöhön....
Siitä seuraavalla kerralla. 😉
Miten muuten olisikaan paljon kerrottavaa! Tunneryöppyjä vanhojen lelujeni löytämisestä, Huldan niistä innostumisesta, puheen kehittymisestä ja kaikesta mahdollisesta!