Vuoristorata sen kuin jatkuu.
Eilen kanniskelin kännykkää töissä, mikä sai ainoastaan akun loppumaan nopeammin (lämpö?). Polilta ei kuulunut mitään.
Tänään jätin kännykän lokeroon ajatellen: "pyh". Kiirettä piti, eikä luuria olisi ehtinyt edes vilkuilla. Lounaalle mennessäni huomasin, että polilta oli koitettu soittaa neljästi ja laitettu myös sähköpostia. Voisinko käydä tänään ultrassa klo 13:45. Lupasin tulla, delegoin potilaani muille.
Hyvä näin, ettei kotona ehtinyt jännittämään asiaa, mutta samalla turhautti ihan älyttömästi. Lääkäri ja kätilökin varmaan näkivät naamasta, että en nyt ihan ollut riemusta repeämässä. Tosin kyllähän me kaikki tiesimme, että näin nyt vaan täytyy tehdä, jos mielii saada raskauden alulle.
Lääkäri ultrasi tuskin kahta minuuttia, kun jo pudisteli päätään. Oli vain niin ohut tuo kohdun limakalvo. Se selitti kuulemma kuukauden aikana olleet kolmet "kuukautiset". Tuntui aika typerältä. Ihan kuin en tuntisi kehoani ja kiertoani. Mutta kun normaalia ei ole ollut sitten 17-vuotiaana ollessani! 12 vuotta sitten!!
Ja mitään normaalia tässä ei todellakaan ole. Ja ei, kroppani ei ole mitenkään normalisoitumassa, vaan kohdun limakalvo se siellä tihkuttaa läpi. Estrogeenia ei ole riittävästi.
Joten lääkäri kaivoi esille uuden "lukujärjestyksen" ja ryhtyi kirjoittamaan päiviä ja lääkkeitä. Puuskahtelin vain, että kertokaa, mitä teen ja milloin tulen. Oli sellainen "ihan sama" -olo. Huomenna se riemu sitten taas alkaa. Pistellään Menopuria ja ensi viikolla ultrataan. Naureskellenhan noista asioista höpöteltiin lääkärin ja kätilön kanssa, mutta otti kuitenkin aika tavalla päähän.
Tällä kertaa minusta nimittäin tuntuu, että tässä koko hommassa ei ole yhtikäs mitään järkeä. Ei mitään. Voin kyllä pistää vaikka useammankin kerran päivässä, ei se siitä ole kiinni. Voin tehdä vaikka mitä temppuja, ravata ultrassa. Mutta inhoan jo valmiiksi sitä itseäni, joka minusta tulee lääkkeiden sivuvaikutuksesta. Tuntuu, että ripustautuisin johonkin näkymättömään. Eii!! Älkää viekö minulta elämääni! Minä haluan elää sitä!
Olen jo valmiiksi tosi harmissani kaikesta väsymyksestä, kiukkuisuudesta, masentuneisuudesta, ahdistuksesta, toivon noususta ja laskusta, keskittymisvaikeuksista, parisuhdekiemuroista, kivuista ja kolotuksista, turvonneisuudesta.... ja lista vain jatkuu on and on and on and on... (No, ehkä vähän liioiteltuna, mutta ei se kovin kaukana ole.) Inhoan jo valmiiksi sitä tunteiden ja toivon vuoristorataa. Inhoan sitä, kuinka tulen taas romahtamaan, kun tämä hoitokierto on ohi.
Ei tässä ole mitään järkeä.
Mutta tähän on vain ryhdyttävä, jos lasta haluaisi.
Miksi en vain voi toimia normaalisti, niin kuin muut naiset??? MIKSI???
Siis, menkat, ei sen kummempaa! Ihan sellaiset oikeat oikeilla sykleillä ja hormonivaihteluilla! Edes yhdet ( ovulaation kanssa)!
Mikä minussa on muka niin vialla, ettei tuollaista voi olla?
Anteeksi kovasti tästä järjettömästä tekstisyljennästä. Olen ollut tuplavuoron töissä ja menossa huomenna aamuvuoroon. Herään siis 5,5 tunnin päästä. Piti vain purkaa, koska en haluaisi kaataa kaikkea mieheni päälle (taidan kaataa kuitenkin).
Olen soittanut viime päivinä kovasti pianoa.
Voimabiisini on kyllä ehdottomasti Stenhammarin Fantasia nro 3. Se oli voimabiisini jo välivuonna käydessäni toisenlaista taistelua. Selvisin siitä voittajana. Niin tulen selviämään tästäkin. Me yhdessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti