Tähti-vauva 8 kuukautta!

Ajatella, Tähti-vauva täyttää huomenna jo 8 kuukautta! Aika rientää, välillä vähän liiankin nopeasti! Ja vauhtia kyllä on muutenkin: tyyppi nimittäin on keksinyt kuukauden sisään ryömimisen, konttaamisen, toiselle jalalle nousemisen ja ihan eilen tukea vasten molemmille jaloille nousemisen. Päättipä vielä illan riennoiksi kivuta pinnasängystä pois; olihan taso vielä puolivälissä. (Mies saikin sitten hommaksi laskea taso alimpaan, jotta minäkin saatan ehkä nukkua yön jännittämättä, milloin vauva putoaa.)

Tänään oli 8kk:n neuvola, ja sinänsä harmitti, että kyseessä oli lääkärineuvola, eikä aikaa jutella asioista. Jotenkin valitettavan liukuhihnamenoa nuo lääkärikäynnit, vaikka eipä niitä kai ole mitoitettu kuin välttämättömään, eli mittojen ottoon ja vauvan nopeaan tutkimiseen. Vaikka se tuntuikin vaivaannuttavalta, niin keräsin rohkeuteni ja kerroin pohdinnoistani lapsettomuuden jälkipyykistä; josko saisi aikaa psykologille. Tosin tässä kirjoittaessani muistin, että jonothan ovat kilometrin mittaisia, joten saapa vaan nähdä, mitä tässä tapahtuu (vai tapahtuuko mitään).

Esikoisen ollessa omassa kerhossa jatkoimme Tähti-vauvan kanssa vielä perheklubiin, johon osallistuimme ensimmäistä kertaa. Samoja tuttuja kävijöitä siellä on kuin muissakin käymissämme kerhoissa, mutta tämä oli konseptina meille uusi. Tosi kiva oli kyllä käydä, jutella muiden äitien kanssa ja syödä lounaskin rauhassa (yksi ohjaajista lupasi huolehtia vauvasta). Mutta koska lapsettomuusteema oli ollut pinnalla, niin herkistyin kuitenkin jonkin verran. Paikalla oli sekä pieni pikkuinen 3 viikkoinen vauva sekä äiti, jonka laskettu aika oli puolen viikon päästä. Niin ihania asioita, todellakin! Mutta mikä haikeus iski.

Oli ihana päästä klubin jälkeen käymään vaunulenkillä esikoisen jäädessä mieheni kanssa kotiin. Sai rentoutua raikkaassa, aurinkoisessa ulkoilmassa hyvää podcastia kuunnellen.

Mitä muuta mielessä?
Hirmuinen vaatejahti! Kovasti olen tehnyt etsintätöitä sekä talvivaatteiden osalta että esikoisen juhlamekon suhteen. Toisaalta kirppiksillä kiertely on aivan ihanaa - ja myös koukuttavaa, myönnetään.
Synttäreiden valmistelu. Hulda täyttää pian huimat 4 vuotta ja meillä on reilun viikon päästä kemut. Yllättävää kyllä en ole leiponut vielä kuin vasta yhden jutun pakastimeen. En osaa sanoa, otanko juhlat rennommin vai väsyneemmin. Kivaa joka tapauksessa tulee.
(Jonkin verran saan myös harmaita hiuksia lukiessani oman seurakuntani vaaliehdokkaista. Tosi vaikea löytää äänestettävää. Minua pyydettiin myös ehdokkaaksi, mutta en usko, että rahkeeni juuri tässä elämänvaiheessa riittävät. Vaalikoneen vastauksia lukiessani välillä tuntuu, että olisiko sittenkin... mutta ehkä ei. Yritän vaikuttaa sitten pienellä paikallani; vaikkapa sitten rohkeasti pyytämällä kasvis- (ehkäpä vielä yritän uudelleen vegaani-)ruokaa.)

Lapsettomuushoitojen jatko - ajankohtaista vai ei?

Elämä on ollut kiireistä ja nuhaista.

Sitten taas nuhaista ja kiireistä.

Välillä tehtiin keksintö, kuinka kiivetä tuolin avulla pöydälle tai sammutetaan valot. Sitten nuha on taas vienyt voiton ja ihan kuin minulla olisi taas sylissäni pikkuvauva.

Elämä on kieltämättä rientänyt aimo harppauksin eteenpäin. Tänään Hulda on jo 1 vuoden ja 4 kuukauden ikäinen, ja oppinut monenlaisia uusia asioita.

Elämä on aika ihmeellistä pienen lapsen silmin kautta katsottuna. On se myös aika ihmeellistä silloin, kun huonojen öiden jälkeen on saatu nukuttua hiukan paremmin. Molempia on siis mahtunut tälle vuodelle.

Tämä blogi on kieltämättä jäänyt hiukan paitsioon meneillään olevien projektien ja ihan vain elämän myötä. Välillä muistan tämän olemassaolon ja saatan pohtia tämän funktiota. On paljon aikoja, jolloin mieli tekisi avata mielessä olevia asioita, kuten nyt vaikka vegaaniteema ruoanlaittoineen, leipomisineen, ympäristö- ja eläinoikeusnäkökulmineen, töihin liittyvät pohdinnat, harrastusmietinnät ja toisaalta ihan vain arki. Mutta njaa. Miksi kirjoittaa?

Toisaalta käytän suhteellisen paljon aikaa kirjoittamiseen myös toisaalla, joten ymmärrettävästi tämä foorumi jää vähemmälle huomiolle. Eikä lapsettomuus ole ollut juuri päivän teema.

Vai onko sittenkin?

Olemme pohtineet aika ajoin hoitoihin palaamista. Joulukuun puhelun perusteella olin saanut ymmärtää polilta, että imetyksen loputtua voisimme vain laittaa viestiä sinne, ja sitten hoidot voisi aloittaa taas. Pian olisimme jo hakemassa Pakkasukkoamme kotiin. Niinpä tässä eräänä iltana tuumasimme, että mitäs, jos iltamaito jäisikin nyt pois. Liekö se enää Huldallekaan ollut niin tärkeä. Omaa sydäntä tosin hiukan riipaisi nukuttaa lasta ilman tuttua iltarutiinia, imetystä, sylissä olevaa taaperoa ja sitten leveän hymyn näkemistä. Parhaillaan jopa "Nam nam!" kuulemista. Mutta kaikki päättyy aikanaan, niin myös imetys.

Ja minä hassu laitoin jo samana iltana viestiä polille.
"Se on loppu nyt!"

Seuraavana päivänä soi puhelin ja jouduin hiukan nolostellen kertomaan, että imetys päättyi vasta edellisenä päivänä. Hoitaja naurahti minulle ja selvensi, että hoitojen jatkamista varten imetyksen lopettamisesta täytyy olla kulunut 2 kuukautta. Huh!
(Kuulemma aiemmin se oli ollut puoli vuotta.)
Sovimme, että palaisin asiaan, kun tämä aika olisi todella kulunut.
"Ja ajattele lastakin," sanoi hoitaja.

No ajattelenhan minä lasta.
Sydäntä on raastanut pienen oleminen nuhan keskellä, ja taas on käynyt niin, kuten pari viikkoa aiemmin, että tarmokkaan seikkailijataaperon sijasta minulla onkin taas hiukan voipunut pikkuvauva, joka nautiskelee ajan kanssa maitoa jopa 8 kertaa päivässä. Kieltämättä olen itsekin nauttinut tästä. Flunssa on vaivannut minuakin, ja koska sitä ei oikein ehdi sairastamaan, niin sohvalla köllöttelyt vauvan kanssa ovat kelvanneet.

Vaan mitä tuo puhelu sitten tarkoittaa?
"Pitäköön tunkkinsa!", oli spontaani reaktioni. En oikeasti ollut pahana polille, hoitajalle, protokollalle, yhteiskunnalle, politiikoille tai millekään. Turhautti. Tavallaan tuntui, että tässä täytyisi tehdä hirmuinen työ henkisesti ja fyysisesti, jotta imetys loppuisi, eikä sekään riittäisi. Sitten pitäisi vielä odottaa! Hyvänen aika!
Lähinnä ajattelin sitä, että todennäköisesti aika täyttyisi juuri kesän korvilla ja jopa lähellä kesätaukoa. Silloin koko työ tuntuisi aivan hukkaan heitetyltä. Miksi ei siis vain antaisi ajan kulua ja asioiden sujua luonnollisesti ja lapsentahtisesti, kuten olemme niin monta kertaa kokeneet hyväksi?
Siirtyköön hoitojen jatko vaikka syksyyn. Nyt on Huldan olo kaikista tärkein.

Ai mitä mielessä? Ruoka. Ja vähän muutakin.

Tänä yönä en ole oikeastaan nukkunut lainkaan.
Ensin en voinut mennä nukkumaan (syy selviää myöhemmin), sitten en malttanut ja hiukan torkahdettuani Hulda heräsi itkemään. Sylittelimme pitkään, ja vaikka tyttö olikin tuhissut unisena jo hyvän tovin, en vain raaskinut laskea häntä takaisin sänkyyn. Oli vain niin hyvä olla siinä häntä lähellä. Sen koommin en oikeastaan enää nukkunutkaan, tuosta taas en tiedä, miksi. Muutaman kerran tyttö taisi taas parahtaa lyhyesti, mutta jo kello 4 tuumasin, että antaa olla. Jossain kohdin sitten vain nousin kahvin keittoon ja fiilistelemään sitä, että kerrankos sitä saa syödä aamupalan rauhassa. Aamupalahetket kun tuppaavat yleensä olemaan melko vauhdikkaita.

Tämä ei siis ole aamupalani!! :D

Tänään on edessä seuraavanlainen pulma: en vain osaa päättää, mitä kivaa tänään tekisi! Joko pidämme Huldan kanssa siivouspäivän (jep, "kivan" ja "siivouspäivän" voi oikeasti yhdistää!) ja lähdemme tavanomaiselle vaunulenkille tai sitten huristelemme kaupunkiin kirpputorikierrokselle. Tekisipä mieli kokeilla yhtä sun toista ohjetta, joita olen taas tallennellut kännykkäni suosikkeihin tai laittanut ylös lainatuista kirjoista! Vaan kun eipä sitä syödäkään voi määräänsä enempää. :D

Huldan ja minun ruoat joskus keväällä.
Ajan ilmoittaminen siksi, että nykyään ensin mainittu ei tyytyisi tuohon määrään.

On siis jälleen tammikuu, eli Vegaanihaasteen pääpainotuskuukausi. (Haaste pyörii ympäri vuoden, mutta kaikki medianäkyvyys ynnä muu ovat suurempaa tässä kuussa) Osallistun haasteeseen jo kolmatta vuotta peräkkäin, ja jo joulukuussa olo alkoi olla jo siihen valmistautuva. Miten kivaa, että se tulee taas! Ensimmäisenä vuonna vedin sen melko tiukkapipoisesti täydelliseen "suoritukseen" pyrkien, mutta se sellainen itsensä moittiminen esimerkiksi kylässä otetusta tarjottavasta ei tuntunut hyvältä. Jatkoin haasteen jälkeen lakto-ovo-linjalla, joka taas päättyi siihen, että kaikki pavut ja kasvimaitotuotteet alkoivat etomaan. Legendaarista olikin, että aloin myös himoitsemaan pihviä ja lohkoperunoita. Raskaushan se noissa oli "syypäänä", ja elimistö kaipaili selvästi rautaa.
Mutta vauvan synnyttyä jatkoin taas melko pian kasvisruokailijana, ja oikeastaan myös kotivegaanina. Näin ollen nuo Vegaanihaasteen uutiskirjeet ja infot eivät välttämättä tuo suurta uutta, mitä nyt virkistää muistia eri aihepiireistä ja toisaalta myös innostaa testailemaan ja kokeilemaan eri reseptejä. On mukava myös lukea Facebookin keskusteluryhmästä muiden ajatuksia haasteesta. Omat painopisteet vegaaniuteen pyrkimisessä ovat ajan saatossa, siis 15-vuotiaasta lähtien, muuttuneet jonkin verran, ja on myös hyvä haastaa itseä pohtimaan asioita monelta kantilta. Niin mielenkiintoinen (ja ehdottomasti myös ahdistavakin, esimerkiksi tehoeläintuotantoa ja ilmastoasioita koskien) koko aihepiiri kaikkineen!

Vou, näitä falafelkekkereitä lisää!

Sehän on selvä, että reseptejä on tullut selailtua jälleen viime aikoina, ja vaikka välillä en malttaisi laskea puhelinta iltaisin kädestäni intoillessani eri ohjeita, niin tosiasiassa minua on pitänyt myöhään hereillä muuan tentti. Kävin ennen joulua ilmiantamassa itseni töissä, mutta samalla huomasin lääkelupieni vanhentuneen. Aikomukseni on käydä tenttimässä alue huomenna, ja olenkin lukenut alueen eri osia joka päivän kuluneena vuonna. Ja luettavaa kyllä on! Pääasiassa asiat ovat hyvinkin tuttuja käytännön töistä, joten uskon kokemuksen auttavan paljonkin. Tosin huomaan myös sykkeen nousevan lukiessani aluetta. Niin paljon muistoja ja kokemuksia on noussut mieleen eri aihepiireistä! Jostain syystä mieli täyttyy vain niistä kantapääkeisseistä, ja melkeinpä pelko nostaa päätään: miten tulen ikinä pärjäämään töissä!? Tiedän silti varsin hyvin, että olen osannut tehdä paljon oikeinkin! Yhtäältä ajatuskiemuroissa kulkee myös aivan suunnaton into ja mielenkiinto: voi että, tätä lisää! Haluan päästä näyttämään (itselleni), että minä osaan ja pystyn tähän!
Kyllä, minua pelottaa töihin paluu, vaikka keikkaillenkin.
Minua pelottaa, että mokaan, epäonnistun, en osaa ja sählään. Pelkään, että väsyn, uuvun, murehdin ja suren.
Kohtaan näitä tunteita päivittäin tenttialuetta lukiessani. Mutta mitä pidemmälle pääsen alueessa, sitä vahvempana kuulen mielessäni: sinä tulet pärjäämään hienosti ja loistavasti. Kyse on kuitenkin työstä, jossa olen iloinnut ja nauttinut, saanut haastaa itseäni ja tehdä työtä ihmisten parissa upeiden työkavereiden kanssa!
Siispä toive tälle vuodelle: keikkavuorojen alettua pidän itsestäni erittäin hyvää huolta. Hellin, suon lepoa, syön hyvää ruokaa, riittävästi, olen armollinen itselleni. Hengitän syvään ja sanon itselleni: sinusta on tähän, hyvin menee.

Mitä seuraavaksi kokkaisi tai leipoisi?

"Joulu tulee, hiipii hiljaa arkeen"

Ensin tuli ahdistus ja stressi. Jonkin ajan päästä päätin vain luovuttaa.
Anna tulla, joulukuu, otan sen, mitä tänä vuonna saan!

Pidän itseäni surkeana lahjan antajana. Mielikuvitus ei vain riitä hienojen lahjojen hankkimiseen, ja tänä vuonna tuntui, että ei myöskään aika tai voimat. Tavallaan odotin hirveästi joulukuuta, mutta vain voidakseni tunnelmoida erilaisia asioita samalla, kun hoitelin muita asioita, joista olin innostunut. Onneksi tajusin varsin pian nostaa kädet ilmaan ja luovuttaa. Päätin oikeastaan vetää kaiken hyvin minimiin tuumien, että tulee se joulu ilman minun puuhailujakin.
Sitten alkoi tapahtua.

Tuli erilaisia joulumyyjäisiä, joissa kävin Huldan kanssa. Tuli nautittua riisipuurot ja rusinakeitot, juotua glögit kera piparin. Hulda hurmasi lähetyspiirin mummot, jotka vuorotellen sylittelivät tyttöä samalla, kun minä kävin kiertämässä sukkia, patalappuja ja muita käsitöitä täynnä olevia myyntipöytiä. Kävimme myös eräällä lähiruokatorilla, jolla joulutunnelma oli kohdillaan koristelun, tuoksujen ja myyntituotteiden myötä. Piipahdimme kahvilla ja piparipullalla ja Hulda herkutteli vauvojen pipareilla.

Etsin jouluradion taajuuden heti kuun vaihduttua. Kotona ollessa olen sukkuloinut Indie-, Jazz- ja tavallisen Jouluradion välillä. Osa kappaleista on ilahduttanut ja lisännyt joulumieltä, osa jäänyt päähän ärsyttäväksi korvamadoksi (sori vaan, Mikko Alatalo ja Juice).

On käyty seurakunnan joulujuhlassa, laulettu ihania joululauluja, nautittu joulutorttuja (tai joka niistä on välittänyt. Itse olin vain suunnittelemassa täytevaihtoehtoja) ja jaettu jouluun liittyviä ajatuksia glögimukillisen äärellä ystävien ja uusien tuttavuuksien kanssa. Toivotettu hyvät joulut ja luvattu nähdä taas tulevana vuonna.

Joulumenu on tänä vuonna ihan oikeasti jotain muuta, kuin sitä perinteistä. Tähän olen pyrkinyt menneinäkin vuosina, mutta laatikot ja muut ovat silti päätyneet aina pöytäämme. Minähän kyllä tykkään niistä todella paljon, mutta en usko miehen jaksavan syödä niitä montaa päivää. Ja toisaalta intoa olisi kokeilla niin monia muitakin ohjeita. Niinpä tänä vuonna joulupöytäämme katetaan muun muassa appelsiiniglaseerattua tofupaistia, ja porkkalaa, mutta myös jotain perinteistäkin. Osan valmisteluista olen jo innolla aloittanut.

Ensimmäisinä yhteisinä vuosina leivoin äitini esimerkin mukaisesti tortut, piparit, kakut ja tähtipullat, kunnes ihmettelimme vielä kesäkuussa, että mitä niille pitäisi oikein tehdä. Nykyisin olen tehnyt vain yhden, kaksi juttua, ja usein jollain uudella ohjeella. Tänä vuonna ilo on ollut ylimmillään, kun mahdollisuus ja into ovat kohdanneet, ja olen päässyt väkertelemään vaikka mitä, ja vieläpä joululahjoiksi!

Yksi mieleenpainuvimmista asioista on tässä joulukuussa ollut ehdottomasti pipareiden leipominen koko perheen kesken. Tai se kerta, kun puuhailin granolaa, tryffeleitä ja saaristolaisleipiä pikku-Huldan ollessa kantorepussa joululaulujen soidessa taustalla.

Ehkä joulu ei tänä vuonna ole sitä, että saan koristeltua kodin suht ajoissa tai leivottua ja puuhattua. Ehkä joulurunon puuttuessa joulukorteista se ei haittaakaan, tai että lahjaksi saamani joulutähti on vaarassa kuihtua. Ehkä se ei haittaa, etten pysy aina ihan laskuissa siitä, monesko päivä nyt on, ja milloin on joulu. Ehkä sillekin on aikansa, että miettii jonain muuna vuonna sitä, kuinka joulupukki-tarinaa avaa Huldalle. Ehkä tänä vuonna joulu tulee minulle hiljaa hiipien, vailla suurempaa pakottamista. Rauhasta käsin. Siten, kuinka sen on tarkoitus tullakin.
Oikeastaan kaikkein parhaiten: yhdessä Huldan ja mieheni, siis minun rakkaan perheeni, sekä ystävien kanssa tunnelmoiden. Sitä, mitä olen niin monta vuotta kaivannutkin.

P.S. Vietimme tässä kuussa myös syntymäpäiviäni. Yllättäen olin jo melkein unohtaa koko asian, sillä intoilin vain leipomista kahvivieraille. Olipa vihdoin syy kokeilla puoloffeeta - jouluisella twistillä totta kai!

Onnea me puolivuotiaat!

Vappupäivänä Hulda täytti 6 kuukautta. Aika hurjaa, puolivuotias.
Kuinka paljon hän onkaan jo oppinut! Nyt jo käännytään sekä selältä vatsalle että toisin päin, opetellaan liikkeelle lähtemistä, lähinnä peruuttaen, nauretaan ja kikatetaan. Sormiruokailujen myötä ympäristöön jää enemmän, toisinaan vähemmän murusia ja liiskaantuneita ruoanjämiä. Kenties jotain päätyy joskus masuunkin asti. Aivan viime päivien riemuja ovat tavujen opettelut, kuten "mammammam", "nännännännän" ja (suosikkini etenkin ruokapöydässä) "namnamnam". Hauskaa kuulla tytön "omaa ääntä".
Juhlahumussa eleltiin koko viikko, joskin osittain suunnitelmien muutoksissa minun ja päivänsankarin potiessa flunssaa. Jäi kummireissu aivan tykkänään väliin, mutta joskus näin.Viikonloppuna vietettiin synttärikemut tytön kunniaksi. Joskin se typistyi lopulta vain omien vanhempieni päästyä paikalle. Mutta olipa meillä sentään kukkapanta päässä ja rimpsut päällä, ilmapalloja ja synttärikakku!
Tuntuu, kuin Huldasta olisi kuoriutunut iso tyttö ihan yhdessä yössä! Muutoksen huomasi esimerkiksi ottaessani hänestä juhlakuvia. Jos ristiäisten ja joulun tienoilla oli toimittava ripeästi siksi, ettei hän nukahtaisi, niin nyt vauhtia oli pidettävä yllä siksi, että kanssani oli melko vauhdikas tyttö itsekin! Hauskaa ja koskettavaa tuo taas oli. Voi, meidän iso tyttö, mutta silti niin pieni.
(Ja oikeastaan myös onnea me vanhemmat. Mekin olemme jo puolivuotiaat Äiti ja Iskä. Ajatella.)

Monenlaista puuhaa on edelleen ollut. Erilaisia ruokia on tullut maisteltua, niin kasviksia ja hedelmiä kuin vauvanruokakokkauksiani (kuten porkkana-kuskuspihvit). Kaikki vihreä (kurkku, parsakaali ja avokado) tuntuvat olevan Huldan mieleen, ja niitä pienet kädet vievät määrätietoisesti kohti suuta välillä osuen, välillä tippuen kesken matkan. Vihreät kiinnostivat myös ensimmäisellä retkellämme. Koppasin Huldan kantoliinaan kyytiini selässä asiaan kuuluvat retkieväät ja kipusin erään vuoren laelle. Haha, jopa kuulostaa suurelta saavutukselta, kun kyse kuitenkin on vain siitä, että ajoin autolla parkkipaikalle ja kävelin tuskin kilometriä. Halusin selvittää retkikumppanini kestävyyskyvyn, jotta suru ei tule puseroon keskellä monen tunnin patikkaretkeä. Ajatus oli saada hänet unille, mutta en kai ollut ajatellut tarkkaavaisen tytön kiinnostusta. Ympärillä olevat puut, aurinko, värit, lempeä tuuli, lintujen laulut ja kukat olivat sen verran mielenkiintoisia, että niitä oli seurattava silmä kovana. Lopulta laskin seuralaiseni laavun lattialle mukaan ottamalleni pyyhkeelle, join kevään ensimmäiset retkikahvit kuksasta, syötin Huldan, viritin hänet uudelleen liinan kyytiin ja sain lopulta kuulla unilaulun alkavan ja muuttuvan hiljalleen rauhalliseksi tuhinaksi. Voi pieni! Oli jotenkin kovin suloista silmäillä mäen rinteillä olevia sinivuokkorykelmiä, nähdä auringon säteiden ilakointia vehreillä koivun ja kuusten oksilla, kuulla lintujen elämäniloista sirkutusta ja nähdä puron veden solisevan kauniisti. Yksinkertaisen ja toisaalta taas niin monimuotoisen kaunista.

Putkisaneeraus- ja muuttoasiat jylläävät kovasti mielessä joskus olon helpottuen, joskus vaikeutuen. Vesikatkosten kanssa olin jo ajatustasolla hyväksynyt elämään, mutta toisesta rakennuksesta kuuluvan metelin perusteella täällä ei sitten sen takia voi olla. Joten evakkomatkalle käy minun ja Huldan tie ensi viikolta lähtien. Mutta periksi ei anneta, me selviämme mistä vain. Kotivaihtoehtoja kartoitamme myös parhaillaan.

Kovin suurta selviytyjä-oloa minulla ei kuitenkaan ole ollut pariin viikkoon. Huomaan oman jaksamisen olevan hiukan kortilla, sillä suuritarpeisen tytön kanssa oleminen ympärivuorokautisesti ilman varsinaista "omaa aikaa" sekä kovin pätkittäiset yöt (1-4 tuntia pätkittäistä unta) verottavat kummasti voimia. Tuo putkisaneeraus tuntui lopulta olevan se viimeinen niitti ja sen tiedon jälkeen olenkin ollut melko herkillä. Pari viikkoa saatoin itkeskellä milloin lehdestä lukemalleni synnytyskertomukselle, milloin Huldan naurunkiherrykselle, milloin mielestäni hiukan epäonnistuneelle leipomukselle tai milloin vain sitä, että tyttö itki ja tarvitsi jotain. Taas. Sen olen tosin huomannut, että maitotuotteiden kokeilu osoittautui huonoksi ideaksi ja yöt kärsivät siitä melko lailla. Minkä verran on flunssallakin tai ihan vain jollain "vaiheella" olevan osuutensa, vaikea sanoa. Mennyt viikko on kuitenkin ollut melko itkuntäyteinen. Lyhyesti voin sanoa, että olen itkenyt paljon. Todella kiitollinen olen ollut ystävilleni, jotka ovat tukeneet ja kulkeneet rinnalla, ymmärtäneet. Mieheni on ollut hurjan tärkeällä paikalla myös viisaine tuntosarvineen. Kun minulla ei ole ollut edes sanoja, niin hän on kysymättä sen tarkemmin ottanut Huldan ja antanut minulle edes hetkeksi kädet vapaiksi (voidakseni hoitaa jonkin kotihomman; niitä on tuntunut nyt kertyvän). Kiitos myös vanhemmilleni, jotka ovat ottaneet koiramme hoitoon "pitkäksi aikaa" (pituudesta ei ole tietoa). On arjen iloja voida kävellä kotona paljain jaloin ilman, että tarvitsee tuntea jalkapohjissaan koirankarvoja.

Väsymyksestä huolimatta elämässä on paljon iloja. Jos kaiken "Huldailun" jälkeen jää aikaa, niin sellaisia omia "arvoja" on rohkaisevaa päästä työstämään. Olen puuhannut kirppispöytää, haaveillut uudesta kodista, haravoinut pihaa ja seikkaillut uusien vegaaniruoka- ja leivonnaiskokeilujen parissa. Olemme mieheni kanssa tullut käyneeksi arjen kiireiden keskellä hyviä keskusteluja, saaneet vahvistusta "meihin" eräiden ulkopuolelta tulevien tilanteiden vuoksi. On ollut omia menoja (Huldan kanssa) muun muassa ystäviä tavaten, kauppa-asioiden hoitamista ja sen sellaista. Iloitsen pienistä onnistumisista, kuten siitä, että olin lopulta saanut hiukan voittoa kirppispöydästäni päästen myös eroon juuri toivomistani tavaroista. Mukaan tosin lähti myös korillinen löytöjä, vaatteita Huldalle. Iloinen mieli jäi myös siitä, että teetin ja postitin pari kuvaa toiselle mummolle äitienpäivän kunniaksi.

Kovasti pitäisi jo ehkä miettiä tulevia evakkopaikkoja, mutta ajatukset tuntuvat junnaavan niin paikoillaan. Olenkin nauranut jollekin ystävälleni, että niin kauan, kun ei ole pakko, haluan olla kotona. Jollain tavoin jo tuo "uhka" siitä, että kotiimme tullaan jo aikaisin, täällä on kamala meteli, eikä vettä tule moneen tuntiin, on jo kuormittanut niin, että en ole jaksanut miettiä kuin päivän kerrallaan.Tietenkin välillä on ollut vain päiviä, jolloin valinnat koostuvat puhtaasti seuraavista: pyykkien viikkaus vai astioiden lataus koneeseen? Oma syöminen vai suihku? Nukkuminen vai syöminen? Ja välistä tuntuu, että koko valintoja ei pysty tekemään, sillä Hulda on lopulta se, joka määrää tahdin. Aika tomera tyttö, sanoisin. Usein tosin tuntuu, että sekin rauhoittaa kummasti, kun hänet koppaa vaikka kantoliinaan tai juuri nettikirppikseltä ostamaani kauniiseen (ulkonäköhän vaikuttaa kantokokemukseen!) kantoreppuun ja tyttö pääsee näkemään puuhailujani.

Kaiken kaikkiaan varsin vauhdikasta ja ihanaakin arkea. Ja aika rankkaakin välillä.

Puuhasteluja ja pohdintoja

Olipa kerran tunne, joka ei suinkaan tullut siitä, että aamun aloittaa tempaisemalla aamukahvit pitkin pöytiä ja lattiaa (ilman vauvan osallisuutta asiaan). Se tunne tuli siitä, kun saa aikaiseksi jotain "omaa". Olen pitkään jo mielessäni puuhaillut kirppispöytää, siirrellyt Huldan pieneksi jääneitä vaatteita "poismenevien" pussiin, sinne samaan, jossa ovat myös muutamat nettikirppisten hutiostokset. Samalle kirppispöydälle kaavailen asettelevani myös astiaston osia, joita olen saanut lahjaksi 13-vuotiaana. Haluaisin jo jotain uutta astiastoa, joskin ymmärrän, että se ei välttämättä ole prioriteettilistan kärjessä. Mutta kai sitä voi ainakin hiukan edistää yrittämällä myydä nykyisen astiaston osia, jotka ovat jääneet käyttämättä. (Minulta siis kysyttiin ollessani 13-vuotias mitä astiastoa haluaisin alkaa keräämään. Ja koska en tiennyt mitään muuta, kuin mummolassa olleen Kultakeramiikan Sinisen, niin sitä olen sitten vuosien varrella tullut saaneeksi... Ja paljon. Makumieltymykseni ja astiastoista tietämiseni ovat ehkä hieman muuttuneet.) Kirppisteemalla jatkettiin ja kyhäsin vielä nettikirppikselle kansion myytävistä vaatteista. (Joka hetkeä myöhemmin poistettiin, koska en ollut osannut tehdä kansiota sääntöjen mukaan. Enkä ihan käsitä, miksi muut sitten saivat tehdä noin.)

Tai entäs tämä! Kokeilin eilen vegaanista artisokkapizzaa Chochilin ohjeella. Ihan hauskan makuista siitä kyllä tuli, joskin pizza oli himpun verran liian kauan uunissa. Oli ainakin rapea pohja. Innoissani olin eilen myös haalinut kaupasta muutamia tarvikkeita tulevaan vegaaniseen kokeiluun, mutta koska pizzaa tulikin sen verran paljon, niin kokkausintoa on maltettava hillitä ainakin huomiseen. Tai sitä seuraavaan päivään.

Aika tosi kiva tunne tuli myös siitä, kun saimme eilen katsottua mieheni kanssa elokuvaa. En edes muista, milloin olisin katsonut kokonaisen leffan ja vielä pysynyt juonesta kärryillä. Edellinen oli joskus kuukausia sitten, ja silloin koko filmi meni jumppapallolla pomppiessa, kämppää kiertäessä, Huldan itkeskellessä sylissäni. Yritin hiukan napostella dippivihanneksia, mutta totesin sen aika turhaksi, jos meinaan kovastikin pomppia pallolla. Tuolloin oli pakko pyytää miestä vielä kertaamaan juoni. Mutta tällä kertaa, vaikka Hulda veikin osan huomiosta, tällä kertaa ihan vain imetyksen ja seurustelun myötä, pysyin juonesta selvillä ja ehdin tajuamaankin asioita. Aika hauska pieni arjen juttu.

Tänään voisi lähteä taas, kuten lähes tulkoon joka päivä, vaunulenkille. Taivaalla ei näy pilven hattaraakaan ja lämpö on noussutt aamun aikana -8 asteesta jo klo 9 mennessä -2 asteeseen. Kunhan tästä vielä päästään liikkeelle, niin oi että. Kiva olisi käydä paikallisella kirppiksellä, joka tosin tuntuu olevan kovin kasarihenkinen, mutta tuo karvakaveri haittaa hiukan sisätiloihin poikkeamisia.
Suunnitteilla on myös empiirinen tutkimusretki, jonka toteuttaisin Huldan kanssa "tässä jonain päivänä". Ajatus on lähteä suuntaamaan kaupunkiin ja kirppiskierrokselle vain julkisia ja jalkoja käyttäen. Olen aika vahvassa käsityksessä, että meiltä ei oikein pääse kaupunkiin kovin fiksusti (ellei fiksuksi lasketa sitä, kun menin kerran yövuoroon pikavuorolla, juoksemalla ja kaupunkilinjalla yhteensä 1,5 tuntia, kun normaalisti matkaa töihin tekee omalla autolla noin 35 minuuttia). Luullakseni vaunutkin voisi ottaa linja-autoon, miksi ei voisi? Kenties Hulda menisi hyvin sylissäni. Haluaisin selvittää myös sykemittaria avuksi käyttäen, mitä tarvitaan ajallisesti ja kävelykilometrillisesti siihen, että kävisi vauvan kanssa linja-autolla kaupungissa, 1-2 kirppiksellä, kenties syömässä. Syy tähän on hyvinkin ajankohtainen: ilmasto-asiat. Miten mielelläni suosisin julkisia, mutta haluan ensin ottaa selvää käytännön tasolla, onko se oikeasti niin huono täällä, kuin missä käsityksessä olen. Junallahan pääsee pääkaupunkiin varsin näppärästi, mutta junalle pääseminen taas vaatii oman auton. Tai sitten linja-auton, mikäli sen käyttö onnistuu. (Selvennän, että emme asu missään pikkupikkukylässä, josta kulkee linja-auto kerran päivässä. Täältä menee lyhyellä tarkistamisella 10 vuoroa päivässä kaupunkiin,tosin rajatulla aikavälillä.)

Toisaalta odotan mielenkiinnolla sunnuntaisia eduskuntavaaleja. Hämmentää. Olen jotenkin erikoisen kiinnostunut näistä vaaleista, mutta hyvä vain. Suunnitelmissani on käydä äänestämässä, juoda sitten vaalikahvit ja pitää illalla vaalivalvojaiset. Toivon kovasti, että tulevalla kaudella päästään edistämään itselleni tärkeitä arvoja.

Sain eilen uusimman Simpukka-lehden. Jotenkin tuo lehden näkeminen toi ensin olon, että haluanko enää edes lukea sitä. Jokin etäinen kiputunne pisteli olossa. Sitten lehti jälleen imaisi mukaansa mielenkiintoisilla ja koskettavilla jutuillaan. Myös jäsenmaksut tälle vuodelle ovat ajankohtaisia, ja jäin niitäkin pohtimaan. Olisiko minun tarvetta enää kuulua Simpukka-yhdistykseen? Toisaalta nuo aiheet eivät varmasti koskaan jätä taakseen ja toisaalta vertaistuella ja tuollaisella yhdistystoiminnalla on todella paljon voimaa! Jos olen itsekin saanut Simpukalta tukea ja apua, niin todellakin haluaisin muidenkin saavan sitä jatkossa. Ja mistä sitä tietää, vaikka teema tulisi vielä koskettamaan meitä myöhemminkin... Toivottavasti ei.

Lempeys ja lempeä kasvatus, osa 3

Voida olla oma itsensä

Olin alkuviikosta Huldan kanssa kummireissulla. Siinä tytön pitäessä omaa juttuaan keskustelimme ystäväni kanssa niin ekologisista pohdinnoista, elämästä, ruoanlaitosta, liikunnasta kuin reissaamisesta (vain muutaman mainitakseni, heh). Siinä sitten kovasti komppasin ystävääni hänen tokaistuaan, että nyt on rauha siitä, millaista elämää hän saa elää. Nyökyttelin mukana. Jep, sama tunne itsellä. Totesimme molemmat, että vaikka monenlaisia polkuja, kokeiluja, haaveita, seikkailuja, epävarmuuksia, onnistumisia, saavutuksia, rohkaistumisia ja pohdintoja on kumpikin elämänsä varrella tullut tehneeksi ja kokeneeksi, niin nyt on hyvä näin. On tullut rauha ja levollisuus monesta asiasta. Ja toisaalta myös vapaus. Hellittäminen ja vapaus siitä, että joku asia ei ole oma juttu tai tietyllä tavalla ei tarvitse tehdä. Ja sitten toisaalta: näin saan tehdä, tätä mieltä minä olen.

Tietenkään elämä ei muutu kerta laakista pelkäksi onnellisuuden ja tyyneyden tyyssijaksi heti, kun ikävuosissa siirtyy 30 puolelle. Mutta jotain perää on siinä, mitä aikanaan kuulin tuttavaltani, että uudelle vuosikymmelle siirtyessä jonkinlainen epävarmuus vähenee. Ehkä kyse on osittain elämän tasaantumisesta opintojen oltua ohi, monen vakiinnuttua parisuhteeseen, lasten kanssa, tulee talo, koira, auto ja vakityö. Mutta vaikka ihan samaa rataa nuo konkreettiset asiat eivät ole omalla kohdallani tulleetkaan, niin levollisuutta ja hyväksyntää olen saanut elettyä elämää kohtaan. Olen viime aikoina muistellut vuotta 2017, jolloin olin vielä 29-vuotias. Silloin kävin monia isoja juttuja läpi, reissasin Kanadaan (ja kävin aikamatkaa vaihtarivuoteen ja sen jälkeiseen 11 vuoteen liittyen) ja kävin itkemässä Lapin tuntureille kompastuskiviäni. Vuosi huipentui 30-vuotisretrojuhliini, jolloin vielä kerran elin teinivuosina ihailemaani 60- ja 70-lukujen kulttuuria kera rakkaiden ystävieni. Sen jälkeen tuli olo: "Kiitos tähänastinen elämäni, olet ollut hyvä. Nyt kääntyy uusi sivu." Ja niinhän siinä kävikin.

Raskaus ja vauvan tulo totta kai ovat aivan totaalimuutos, se nyt on selvä. Mutta olen huomannut muutakin. Tietynlaiset suuntaviivat, arvopohja, elämäntyyli ja tavat ovat alkaneet vakiintua ja hahmottua. Huomaan, ettei minulla ole tarve sinkoutua tyylisuunnista tai elämäntavoista toiseen, vaan ennemmin kaikenlaisen pohdintaviidakon keskeltä huomaan tarttuvani niihin juttuihin, jotka ovat olleet itselleni jo pitkään, osa jo nuoruusvuosista lähtien tärkeitä. Nyt ne vain ovat saaneet syvempää ja laajempaa merkitystä ja varmuutta. On kiva huomata tuollaista ja rohkaistua myös tekemään asioita sen mukaan. Minä saan olla tätä mieltä ja toimia näin.

Melko ympäripyöreitä pohdintoja, osaan sisältyy paljonkin konkreettisia juttuja. Se rauha kuitenkin on oleellisin. Minusta on esimerkiksi tärkeää kierrättää, suosia ekologisia pesuaineita ja kosmetiikkaa, valita mahdollisimman paljon kasvis- tai vegaaniruokavaihtoehtoja, suhtautua ja kohdata ihmisiä tasa-arvoisesti ja pohtia perheemme ratkaisuja näiden asioiden pohjalta. Toki ilmastoasiat ovat päivän juttu, ja minulle ne ovat olleet tärkeitä jo vuosia. Minusta on hienoa, että niistä puhutaan entistä enemmän, ja olisikin hyvä muistaa, että yksikin teko on enemmän, kuin ei tekoja yhtään. Meille nämä arvot ovat tulleet tärkeämmiksi, ja ne ovat oman pohdintamme ja elämänkokemuksemme myötä muodostuneet. Nautin luonnossa olemisesta ja retkeilemisestä, mutta on minulla myös se toinen, sosiaalinen sekä "materialistinen" puoli. Samaan aikaan haluaisin jo suunnitella seuraavaa Lapin vaellusta, mutta myös päästä maistamaan pinnalla olevaa smoothie bowlia tai hipelöimään astioita miettien uuden astiaston keräämistä. Toisaalta näiden ei myöskään tarvitse olla toisiaan pois sulkevia asioita.

Olen kokenut, että minua ei ole lapsuudenkodissani ihan kauheasti kannustettu omaan pohdintaan. Veikkaan sen juontavan juurensa maaseudun voimakkaan työkeskeisestä ja patriarkaalisesta kulttuurista. Ei siellä ole ollut aikaa ennenkään pohtia tunteita ja mietteitä, tyttöjen varsinkaan. Mies on perheen pää ja määrää kaapin paikan. Olkoonkin, että minä esikoisena olen päässyt melkoisen hienoihin seikkailuihin isäni kanssa ja hänen kanssaan olen myös saanut käydä monenlaisia keskusteluja. Siis minun, ei veljeni kanssa. Tavallaan olen saanut paljon esimerkkiä siitä, että jokainen saa ja voi tehdä omat ratkaisunsa. Silti koen, että isäni on ennemminkin kaivannut kuuntelijaa tasa-arvoisen keskustelukumppanin sijasta. Se tietynlainen sukupolvesta toiseen toistunut "työ on ihmisen mitta" -mentaliteetti on vain toistunut, ja harrastuksiin kannustamisesta huolimatta olen kokenut itseni liian herkäksi, luovaksi ja jotenkin oudoksi.

Joku saattaa nyt miettiä, että miksi oikein alleviivaan joitakin asioita, miksi pyörittelen näitä aina. Ikään kuin yrittäisin vakuutella koko ajan jotain. Ehkä yritänkin. Huomaan itsessäni olevan kovin itsepäisesti se pieni kiltti tyttö, joka yrittää miellyttää kaikkia, etenkin omia vanhempiaan. Ehkä sinussakin asuu samanlainen pieni kiltti tyttö tai poika? Olen pitkään potenut huonommuutta siitä, että muka vieläkin kipuilen ja olen epävarma, kun taas kaikki muut seisovat jo vankasti omilla jaloillaan ja ovat tasapainossa sen kanssa, mitä ratkaisuja ovat itse tehneet ja tekevät verrattuna omiin vanhempiinsa. Mutta en aivan jaksa uskoa tuohon. Siksi kirjoitan näistä asioista. Selventäen itselleni ja ehkä kirjoittaen epävarmuuksista, joista joku muukin koettaa sinnikkäästi päästä eteenpäin. Todeten lempeästi itselleni: "Hei Sinä. Sä oot just hyvä noin, anna mennä vain. Toimi vapaasti arvojesi mukaan."

Rönsyilyt sikseen. Luultavasti Hulda tulee käymään elämässään omat kipuilunsa, mutta sen toivoisin, että hänellä olisi vapautta ajatella itse.Tuohon kannustamisen oppii varmasti elämällä ja esimerkkiä antamalla. Ei meidän vanhempina tarvitse kaikkea ottaa mukisematta vastaan, mutta voisimme sen sijaan keskustella asioista. Haluaisin kuulla Huldan mielipiteitä asioista, joita hän on pohdiskellut tai miten hän on joihinkin ratkaisuihin päätynyt. Voi hyvinkin olla, että osa ratkaisuista ei ole meille aina mieleisimpiä, mutta kun vain osaisimme antaa hänelle tuonlaista vapautta. Aina ei todellakaan tarvitse toimia niin kuin aina ennenkin. Vanhemmat eivät ole aina oikeassa. Koko elämä on meilläkin oppimista.

Vapaus ajatella ja pohtia. Vapaus olla oma itsensä, ei vanhempiensa jatke. Sitä toivon tyttärellemme ja meille itsellemme.

Kuvat perhepäiviltämme, joiden miettiminen saa minut vieläkin kovin onnelliseksi

3 kuukautta - erilaisia kääntymisiä

Käymme ilmeisesti molemmat, sekä minä että tyttäreni, jonkin sortin 3-4 kuukauden kehitysvaihetta, jolloin ylimääräistä hulinaa on vähennettävä. En ole saanut aikaiseksi kirjoittaa, vaikka on tehnyt mieli. Viime viikkoihin on riittänyt prosessoitavaa, enkä ole kokenut mielekkääksi purnata pohdintojani blogiin. En ole osannut, tohtinut, pystynyt tai koko kirjoittaminen on tuntunut aivan typerältä. Toisaalta olen hyvin kiitollinen siitä, että minulla on ympärilläni ihmisiä, joiden kanssa peilata ajatuksia ja mietteitä, saada rehellistä palautetta ja toisaalta myös kuulla joko komppaamista tai sitten maan pinnalle nostamista. Puolin ja toisin näin, eikös.

Ja kun jostain ajatustyöstä on alkanut toipumaan, niin neuvola heittää lisää pähkäiltävää.
Maanantain käynnillä tyttöä kehuttiin kovin sosiaaliseksi, virkeäksi ja liikkuvaksi. Oli kiva kuulla kehuja tytöstä. Sain kertoa hänen kääntyneen päivää ennen 3 kuukauden ikäänsä molempien kylkien kautta selältä vatsalleen. Kerroin myös omasta maidottomasta ruokavaliostani olleen jo parin viikon kokeilun myötä apua. Suhtautuminen oli imetysdieetteihin edelleenkin skeptinen. "Ainahan sitä voi kokeilla, vaikka eivät sun syömiset rintamaitoon vaikuta."
Joskin hetken päästä oltiin jo kovin huolissaan siitä, saanko ja saako kauttani vauva riittävästi kalsiumia!
Kerroin lisäkysymyksen myötä, että syön oikeastaan aika kasvispainotteisesti, mutta monipuolisesti ja monen vuoden kokemuksella.
Tästä seurasi luento (monisteiden ja ääneen lukemisen kautta) vegaani- ja kasvisruokavalion haitoista vauvalle, ja seuraavassa hetkessä minut oli jo passitettu labroille.
Sinänsä mikäs siinä; onhan ferritiinit ja albumiinit ihan hyvä katsastaa (,vaikka lopulta minä olin se, joka neuvoin niiden tilaamisessa...), mutta periaatteessa koko tilanne vain turhauttaa. Nykytutkimusten ja ravitsemussuositusten mukaan monipuolisesti koostettu kasvis- tai vegaaniruokavalio on aivan hyvä imettävän ruokavalio. Tuntuu kovin vanhakantaiselta ajatella, ettei olisi.

Ulkoilusta nauttimassa

Vauva myös mitattiin, ja siitäkin tuli moitetta. Vauvan paino jäi laahaamaan. Puhuttiin jo kiinteiden aloittamisesta aiemmin, tarvittaessa lisämaitojen antamisesta. Itse pohdin vain, että edelliseen mittaukseen oli 46 päivää, johon mahtuu aika monta kipeää päivää (silent reflux). Eihän kipeänä itsekään tee mieli syödä! Painotin tytön olleen nyt maidottoman ruokavalioni myötä paljon parempi voivainen, pirteämpi, seurustelevampi ja liikkuvaisempi. Hän on syönyt minusta hyvin, pissaa on tullut ja ripuli on muuttunut myös kiinteämmäksi. Toisaalta ymmärrän kyllä painoseurannan; hyvä se on, että vauva saa riittävästi painoa, jotta kasvaa ja kehittyy. Ja vaikka terveydenhoitaja ei varsinaisesti kehottanut huolestumaan, niin tokihan jonkinlaista herätystä tuo kuitenkin toi. Onko imetyksessäni jotain vikaa?? En silti ole huolissani, sillä maalaisjärjellä ajatellen haluan mieluummin luottaa vaistooni ja uskoa siihen, että painokontrollissa 1,5 viikon päästä paino on jo paremmalla tolalla. Jatkan edelleen maidottomalla,ja toki huomioin imetystilanteita ja tiheyttä. Lisäksi jatkan huomion kiinnittämistä siihen, että minäkin syön ja juon riittävästi. Toisaalta laskujeni mukaan tyttö syö päivittäin noin 10 kertaa, kun taas eilen (kyläilypäivänä, johon sisältyi myös junamatkat!) hän ruokaili 18 kertaa. Kenties elelemme tiheän imun kautta.
Neuvolakäynnin lopuksi tyttö sai vielä rotarokotteen suuhun ja molempiin reisiin piikit, niin, että siniset laastarit näyttivät kuin kinesioteipeiltä. Toistaiseksi rokotteiden sivuvaikutuksissa ollaan päästy vielä aika vähällä. Toisena iltana olo tuntui olevan jo aika ikävä, joten silloin tyttö sai ensimmäistä kertaa Panadolia. Se  olikin sitten melkoista herkkua.

Onnellista perusarkea täällä kuitenkin elellään, tytön kanssa on ihana puuhailla, höpötellä ja leikkiä. On upea tunne nähdä, kuinka hänen silmänsä sädehtivät ja hymy leviää koko kasvoille. Pienet jalat ja kädet sätkivät innoissaan joka ilmansuuntaan. Joskin rauhoittumisen tarvetta alkaa ilmeisesti molemmin puolin olla ilmassa. Tytöllä lienee uuden oppimisen vaihetta, jonka myötä onkin ihan paikallaan rauhoittaa menoja. Tämä olikin hyvä kommentti eräältä ystävältäni, ja sitä tuki myös lukemani sivu vauvan kehitysvaiheista. Aivoille riittää niin paljon prosessoitavaa, että jatkuva muutos ja meneminen voivat vain väsyttää turhaan. Oma menojalkani on luultavasti myös levon kaipuussa. Erikoinen vetämätön olo on vaivannut jonkin aikaa, ja tuntuukin kovin helpottavalta, että vietämme sekä tänään että huomenna kotipäivää. Emme toki ole joka päivä aamusta iltaan menossa, viikkoihin on sisältynyt useampi kotipäivä,

mutta menottomat päivät tuntuvat nyt hyviltä. Kun vielä saisi otettua tuosta imurinvarresta kiinni vielä, kun vauva nukkuu yöuniaan...Kiitollinen mieli on siitäkin, kuinka olemme osanneet miehenikin kanssa keskustella asioista, omasta jaksamisestamme ja vaiheista. Toki joskus melko pian, joskus pienen kyselyn kautta. Mutta silti, toinen toistamme tukien. Kovin mukavaa onkin ollut, kun hän on ottanut aika ajoin ruoanlaitto- tai muiden kotihommien vastuuta nähdessään, että olen kiinni vauvassa tai pienen lepohetken kaipuussa. Näistä olen kiitollinen. Vielä väsymyksen sanoittaminen (tai edes itsellenikään myöntäminen!) vaatii opettelua, mutta jospa tämäkin vain kuuluu tähän 3-4 kuukauden kehitysvaiheeseen. 😉

Välillä on köllitty yhdessä

Tanssii hormonien kanssa

...ja astuu varpaille.
Eilen pääsi itku ihan vain siitä ajatuksesta, että tällä hetkellä kaikki, mitä kehossani tapahtuu, johtuu lääkkeistä. Ei enempää, eikä vähempää.
Kaikki.
Ja se tuntui hurjalta, järkyttävältä ja pelottavalta.

Mitä kaikkia mömmöjä olenkaan tunkemassa kehooni, ja vielä vapaaehtoisesti?
Itkinpä siinä sitten tovin. Olin ja olen pitkään ollut satavarma siitä, että on ihan varmasti olemassa luonnollinen keino saada kehoni tasapainoon. On pakko. Olen viime vuosien aikana tullut entistä tietoisemmaksi siitä kaikesta hormonimyrskystä, joka hyörii ympärillämme, ja joka ihan varmasti on ollut vaikuttamassa kehoomme. Kuinka paljon elintarvikkeissa, lääkkeissä, muovissa, kosmetiikassa ja kaikessa käyttötavarassa pyöriikään erilaisia juttuja, jotka riehaantuvat päästessään ihmiskehoon? Voisin jatkaa kauhistelua tästä vielä pidemmälle, mutta se olisi sitten loputon suo. Eihän edellä lueteltuja asioita pääse oikein karkuun. En halua siis yrittää ketään ahdistella jutuillani, vaan puran mielessäni pyöriviä ajatuksia.

Olen vuosien varrella pyrkinyt tekemään enemmän kestävämpiä, ekologisempia, eettisempiä ja terveellisempä valintoja. Lapsen askelissa kulkien, välillä asian unohtaen, sitten taas innostuen. En usko syyllistämiseen tai pelotteluihin, ja sisäinen suorittajani on välllä jäänyt öitä valvomaan pyöritellen ajatusta seuraavista siirroista ja kuinka ne voisi tehdä paremmin. Sitten on taas aika huilata, pitää taukoa, rauhoittua juuri siinä, missä on ja mitä tekee. Kaikkea ei voi omaksua heti ja samantien, vaan asiat ottavat aikansa, löytyy oma ja itselle sopiva tapa toimia. Eikä kenenkään pidä omaksua sellaista, joka ei tunnu itselle tärkeältä. Minä en ole vieläkään oppinut sokerittomaan elämään, enkä soimaa itseäni siitä. Elämä on hyvä juuri näin; sopivasti makeaa aika ajoin. 😋
Mutta reilun puolen vuoden kokeilun  ja sitä edeltäneen aikalisän jälkeen voin iloisena todeta, että olen löytänyt itselleni sopivia luonnonkosmetiikkatuotteita. Jihuu! Sitä sietääkin tuulettaa.
Olen opetellut myös kantapään kautta syömään riittävästi niiiiiiin hyvää vegaanista ruokaa. Vielä vuosikin sitten saatoin todeta, että tosi hyvä juttu muuten, mutta eihän sillä jaksa. No ei varmaan jaksa, jos syö vesipitoista ja kevyempää ruokaa vähän unohtaen rasvat.

Aiemmin mainitsemastani Vegaanihaasteesta olen ollut edelleen innoissani, ja oikein tyynellä tavalla (hmm. onko tuo yhtälö mahdollista minulle?). Tällä tarkoitan sitä, että tänä vuonna valinnat, kokeilut, pohdinnat, päätökset ja ruokavaliomuutokset ovat tuntuneet varmemmilta. Olen harjoitellut liki 9 vuotta; ottanut selvää, kokkaillut kasvisruokia aika ajoin, lukenut, perehtynyt, kokeillut, mistä pidän ja mikä sopii minulle, tutkinut ja taas harjoitellut. Nyt luotan, että valintani kantavat.

Mutta ne hormonit. Mitä enemmän olen asiaa tutkinut, sen vakuuttuneemmaksi olen tullut sen suhteen, että sillä, mitä syön, on ihan älyttömästi vaikutusta kehoni tasapainoon, hormoneihin, vointiin ja mielialaan. Jo tämä aika, eli ainakin kuukausi vegetaristina olemista (noin kolme viikkoa vegaanina muutamia pikkupoikkeuksia lukuunottamatta), on todistanut, että lyhyessä ajassa on tapahtunut suuria muutoksia. Jos ihoni on jo tässä ajassa tullut paremmaksi, vatsan turvotus on vähentynyt ja olen energisempi, niin mitä ruokavalio voisi saada aikaan pidemmällä aikavälillä? Olen kiinnostunut kokeilemaan, mitä hormonini tykkäisivät siitä, jos jatkaisin tällä linjalla.

Tahdon mun omat hormonit takaisin.Ajatus tuntui musertavalta. Ties milloin kehoni on ollut tasapainossa, jolloin se olisi toiminut luonnollisesti. Kuukautiset kertovat naisen terveydestä aika paljon, ja jos se olisi oma mittapuuni, niin .. öh.. ilman lääkkeitä... hmm.. voisimme palata helmikuuhun 2016 (mitä?!). Siitä lähtien olenkin sitten vedellyt napaani erilaisia pillereitä ja pistoksia, joillakin oma-aloitteisilla tauoilla. Mutta siis kahteen vuoteen täällä ei ole tapahtunut mitään luonnollisesti. Ja elämässäni on ollut aikoja, jolloin kuukautisia ei näkynyt kuuteen vuoteen, ja senkin jälkeen vain satunnaisesti. Tämä ei voi olla oikein.

Mutta tämän hetkinen tilanne on se, että luultavasti ainakin vuodeksi joudun tyytymään lääkecocktaileihin, mikäli tulemme käymään läpi kolme IVF-hoitoa suht peräkkäin. En voi ottaa kunnolla selvää siitä, mitä kehoni pitää siitä, että se ei saa esimerkiksi maitotuotteita. Kerran jo innostuin kohdunkalvon paksuudesta polikäynnillä, mutta lääkäri totesi vain, että käyttämäni lääkitys on vaikuttanut siihen. Mieluusti kuitenkin katson nämä rumbat pois alta, jotta niiden ei tarvitse enää antaa kummitella taustalla. Onpahan katsottu. Meistä on tuntunut, että tulevat IVF-hoidot eivät tule johtamaan mihinkään. Mutta kun elämä ja elimistöni tasaantuu saatuaan puhdistua lääkkeistä ja saadessaan ravintoa kasvisruoasta, niin sitten alkaa jotain tapahtua.

Pakko tarkentaa lopuksi, että olemme mieheni kanssa melkoisia herkuttelijoita ja rentoilijoita. Emme ole orjallisia suorittajia, pelkkiä terveysintoilijoita, emme laske makroaineita, proteiinigrammoja, kaloreita, hiilareita, hivenaineita, rasvahappojen koostumuksia tai syötyjen herkkujen määrää (paitsi jälkimmäistä minä, tunnustan). Pyrkimys on terveellisiin elämäntapoihin, ja herkuttelu- ja juhlahetket kuuluvat elämään. Todellakin joustan erityistilanteissa! Ettei nyt ihan menisi liiallisuuksiin. 😉

Heh, olisikohan tässä jo riittävästi paasausta.
Hei, kuulumisia vielä! Kävin tänään polilla yövuoron päätteeksi. Herätti hieman huvitusta, kun istuskelin kaikessa rauhassa odotustilassa sukkaa neuloen. Pakko puuhata jotain, ettei aivan nukahtaisi pystyyn. Olisin varmaan voinut jatkaa neulontatyötä tutkimuspöydälläkin lääkärin laskiessa kypsyviä munarakkuloita, sillä niin alkoi nukuttaa. Molemmin puolin löytyi 6 kypsyvää rakkulaa, kooltaan 6-9mm. Sain ohjeistusta lääkkeisiin ja sovimme, että tapaamme taas tiistai-aamuna. Kiva, tällä kertaa yövuorojen välissä. Onneksi sain taas ensimmäisen aamuajan. Lääkäri väläytti, että punktiopäivä saattaisi hyvin olla ensi viikolla jopa jo torstai. Kenties perjantai tai sitten maanantai. Huh.

Pitää keskittyä siis hyviin juttuihin. Nyt on vapaaviikonloppu ja maanantaina menen kampaajalle kasvivärjäykseen!😍

Tämä ei varsinaisesti liity tekstin sisältöön, mutta hurmaa vain väreillään ja ajatuksellaan.

Messuhulinaa, vegeilyä ja pistoshommia

Täytynee kohta varmaan perustaa kokonaan uusi blogi, sillä juttujeni sisältö tuppaa koko ajan olemaan enemmän ja enemmän jotain ihan muuta, mitä nimi antaa ymmärtää. Olen tosin miettinyt, olisiko mitenkään mahdollista saada muutettua blogin osoiteriviä; nimen sain onneksi muutettua.
Elämä nimittäin on niin paljon muutakin, kuin vauvasäveliä.

Terveisiä Tampereelta!
Miten hauskaa olikaan kulkea siellä kanssa rakkaan ystäväni. Lähdimme viettämään hänen syntymäpäiviään sinne, ja samalla kävimme Vire-messuilla. Siellä oli yhdistetty vegaani-, gluteeniton, jooga- ja luomupuoli samaan messuhalliin, ja sehän olikin mielenkiintoinen yhtälö. Toki jotkin kojut nyt vain skippasimme suosiolla, mutta etenkin Vegaaniliiton,Vegaanihaasteen pöytiä ja muita vege-aiheisia juttuja tuli innolla tiirattua ja kokeiltua. Kaikki ei toki minustakaan ole hyvää, tai ei kiinnosta, mutta nuo nyt ainakin olivat mielessä käydä kurkistamassa. Muutamia luonnonkosmetiikkatuotteita tuli testattua, sekä suolasaippuaa. Selkä vääränä ei tarvinnut kantaa viemisiä, sillä meille oikeastaan vain riitti messufiilistely ja tuotteisiin tutustuminen. Osa toki meni ehkä ohi, sillä meillä tuntuu juttua aina riittävän. :D

Kovasti olen myös männäpäivinä ehtinyt kokkailemaan vegejuttuja. Tuli kokeiltua myös gluteenittomia ja vegaanisia Runebergin torttuja, sillä eräs ystäväni on keliaakikko. Olipa hyvä resepti!
Ruoan laittamisen into on entisestääknin kasvanut, ja tuntuu, että tämä on melkoinen makuseikkailu. Vegaanihaasteeseen lähteminen ei ole tuntunut vaivalloiselta lainkaan, ja erilaisten ohjeiden kokeileminen on vain ollut hauskaa ja inspiroivaa. Tykkään niin paljon enemmän tällaisesta syömisestä kuin polttoaineena syödystä lihasta, jota se minulla on ollut monta vuotta. Ja varsinkin eettisyyttä ja ekologisuutta arvostan.
Ainut hankaluus koitti nyt viikonloppuna tilattuani meille aamulatet Tampereen Stocmannilla. Olisin varmasti voinut saada juomani vegaanisena, mutta en ole vielä tottunut "vaatimaan erilaista". Sama homma toistui illalla nepalilaisessa ravintolassa tilattuani ruoan ja vielä jälkiruoaksi masala-teen. Yllättävää kyllä, niin vatsa kyllä ilmoitti seuraavana päivänä, että maitoa on taidettu juoda! Siis minulla, joka olen lapsena juonut maitoa janojuomana! Kumma, kuinka nopeasti elimistö tottuu maidottomuuteen.
Tänään sen sijaan kävimme vielä syömässä laskiaispullat eräässä ihastuttavassa kahvilassa Tallipihassa. Ja kuinka ollakaan, listassa oikein luki, että pullan voi saada vegaanisena! Ja tarjoilija kiikutti hymyillen kauramaitoa kahville. Miten mukava on asioida näin, kun vegaaniudesta ei tarvitse tehdä numeroa tai vaatia jotain erityistä. Sama juttu toistui myös hotellilla, jossa oli olemassa pieni valikoima vege-juttuja.

Reppuni sopukoissa reissasi myös muuan pieni sininen putkilo. Olin pakannut matkapurkkiin mukaan muutaman puhdistuslapun, ruiskuja ja Sen Lagenulan. Joten iltapuhteeksi puristin vatsanahkaa ja tyrkkäsin lääkettä navan viereen. Taas sitä mennään, Toveri Menopur. Ensi viikolla olisi tarkoitus pistää pari päivää jarrulääkettä ja perjantaina käydään kurkistamassa pikkupalluroita. Jos asiat sujuvat hyvin, niin omien laskujeni mukaan parin viikon päästä ollaankin jo kanyyli kädessä. Hurjaa.
Sisäinen sairaanhoitajani on vain kiinnostunut tällaisesta "koekaniini-tilaisuudesta" (millaista on olla potilaana) ja sitten taas arki-minä suorittaa näitä toimenpiteitä vain sillä ajatuksella, että olisi ohi jo. Yksi pistos on aina lähempänä sitä, että koko rumba on ohi.
Ja minä se vain suunnittelen tulevia reissuja, harrastusjuttuja ja kesää. Ehkä yritän suojella vain mieltäni.

P.S. Onneksi on  oma elämä ja sen innostuksen lähteet! T. Töistä ahdistunut

Lapsettomuus kyllästyttää

En tiedä, olenko ainoa maailmassa (todennäköisesti en), jota aika ajoin kyllästyttää aivan suunnattomasti koko lapsettomuustouhu. Elämässä on sinänsä asiat todella hyvin, mutta sitten tuollainen pikkuinen epävarmuus väijyy koko ajan ilmassa. Yksi syy hoitojen jatkamisellamme olikin, että saisimme edes jonkinlaisen selvyyden tälle asialle.

Pitkiin aikoihin en ole jaksanut kunnolla paneutua lapsettomuusaiheisiin kirjoituksiin, viesteihin ja juttuihin, vaikka toki kaikkia vertaisia ajattelenkin lämmöllä ja haluan heille kaikkea hyvää. Jotenkin kaikki vain tuntuu niin etäiseltä. Elämäni on tällä hetkellä niin paljon väriä ja raikkaita tuulia, että jotenkin tuollainen on tuntuu hyvin kaukaiselta.
Ja oikeastaan näin on hyvä.
Sitten, kun (/jos) tulee aika, jolloin lopulliseen lapsettomuuteen täytyy alka asennoitumaan, niin tiedän, että moni asia elämässäni ottaa turvallista, hyvää, lempeää koppia. Jännä, kuinka klisee "aika parantaa" pitää niin paikkansa.
Sisäinen rauhani ei ole ollut tällaista aiemmin näiden viiden vuoden aikana. Niin tosiaan, siitähän tulee pian tuon verran, kun kaikki muuttui. Mutta olisinko voinut silloin kuvitella olevani näin onnellinen ja eläväni näin monipuolista elämää siitä huolimatta, ettei meillä edelleenkään ole lapsia? En todellakaan.
Silloin tuntui maailmanlopulta koko ajatus lapsettomuudesta.

Ja nyt?
Nyt fiilistelen vegeruokaa, lähden kohta talven taikamaailmaan hiihtämään ja iloitsen edelleen siitä buustauksesta, jonka koin töissä muutama päivä sitten. Suunnittelen myös tulevia ystävieni kyläilyjä.
En jaksa miettiä lapsettomuutta.
En missään tapauksessa tarkoita, että aihe olisi vähäpätöinen, vaan että aika on auttanut. Olen sopeutunut ja selviytymässä.

Naurun ja ilon avulla

Ensi viikon maanantaina olisi ensimmäinen ultra ennen ivf-hoitojen aloittamista. Sinänsä en jännitä, mutta tiedän tasan tarkkaan, että kohta se on. Mutta pääni on kääntänyt asian varmaan ihan suojelumielessä niin, että itseasiassa odotan päivää jo kovasti. En niinkään sen vuoksi, että minua ronkitaan taas, saan kuulla karuja faktoja toimimattomasta kropastani ja siitä, että saan pian alkaa tyrkkäämään siihen mitä ihmeellisimpiä lääkkeitä ja hormoneita (tietenkin sen suuren toiveen toteutumisen vuoksi...). Ei, vaan meikätyttö odottaa päivää kuin kuuta nousevaa, koska pääsee viettämään kaupunkipäivää! Heh. En itseasiassa kovinkaan usein jaksa jäädä kaupungille töiden jälkeen, jo ihan mukavuussyistä, menoista, kotihommista tai sen vuoksi, että ei vain huvita. Mutta nyt minulla on oikein lista, mitä kaikkea aion tehdä! Tehtävänä olisi toki löytää syntymäpäivälahjaa ystävälleni, mutta myös penkoa Punnitse&Säästä -kaupan aarteita (usein käyn siellä hankkimassa heräteostoksia, mutta nyt vegaanihaasteen myötä olen muistanut myös pähkinät, pavut ja linssit). Listalla on joitakin vegaanin juttuja, housut ja jonkinlainen kauniskantinen kirja resepteille. Ei siis mitään sen suurempaa, mutta onhan se nyt jotain, kun pääsisi käymään ajan kanssa kaupungilla. Heh, nyt alan kuulostamaan jo ihan korvessa elävältä, vaikka tosiasiassa käyn päivittäin kaupungissa töissä.

Ryhdyn kohta valmistautumaan töihin. Tein eilen aamuvuoron, joka venähti tuplavuoroksi. Tänään on suunnitellusti tulossa jälleen tupla. Mutta mikä buustaus, ilo ja riemu olikaan olla "kiireavussa" entisellä kotiosastollani! Sydäntäni riipii, kuinka ikävä minulla on sinne, työkavereita, sitä yhteishenkeä ja tunnetta, että on osa porukkaa ja osaan! Olen lievästi sanottuna kipuillut nykyisessä paikassani, jossa tällaiset tunteet ovat hyvin harvassa. On tietenkin ymmärrettävää, ettei uuteen paikkaan sujahdeta hetkessä, mutta paikka ei kuitenkaan ole minulle uusi. Tunnelma ja kohtelu ovat aivan erilaisia. Mutta kuinka innoissani olin eilen! Minua oikeastaan jopa huvittaa koko asia, sillä käytännössä hyppäsin joka ikisellä aterialla (niillä parilla) vastaamaan kelloihin ja rientämään lääkärinkierrolle, unohdin ehkä juoda ja käydä vessassa, mutta ai sentään. Kylläpä tunsin olevani juuri oikealla paikalla. Ehkä hitunen helpotus oli myös se, että minun ei tarvinnut onnitella ketään tuoretta vanhempaa. On se kai myönnettävä; kyllä se kirpaisee vieläkin, vaikka olenkin löytänyt jonkinlaisen ammatillisen roolin. Mutta vaikka kirpaisu ei olekaan samanlaista perinteistä, niin esimerkiksi nukkumisessa, unissakävelyistä ja -touhuiluista ja levottomasta olemisesta sen huomaa.

Mutta riennän nyt! Teki mieli vain kirjoittaa. Luulin jo ihan, että tässä sitä sitten vain tarvotaan päivästä toiseen. Toivo on vapaa-ajassa ja sen ihanuudesta. Mutta ilmeisesti olinkin unohtanut, miten upealta ja voimaannuttavalta työn flow ja into tuntuvat!
Tuntuukin erityisen hauskalta pakkailla vege-eväitäni töihin tunne eilisestä, vaikka tänään palaisinkin "omalle osastolleni".

Iloa arkeen!

Haaste vastaanotettu

Lähdin toista kertaa mukaan Vegaanihaasteeseen. Tavoitteenani ei ole pyrkiä täysvegaaniuteen, ja joulukuun puolella vielä juttelin miehellekin, että katsotaan nyt... Jos nyt useammin tekisi kasvisruokia... Mutta kuinka ollakaan, olenkin innostunut enemmän ja enemmän. Tarkemmin ajateltuna en ole pitkään aikaan edes syönyt liharuokia kuin yksittäisiä harvoja kertoja. Uskallankin jopa sanoa ääneen olevani suurinpiirtein kasvissyöjä. Mutta, kuten ystäväni sanoi toiseen asiaan liittyen: ihmiset tulevat asioiden edelle. Näin ollen en koe tarpeelliseksi vääntää pullataikinassa olevasta kananmunasta ja voista, kahvipöydässä olevasta maidosta tai kyläpaikassa tarjottavasta liharuoasta. En pyri vegaaniuteen, vain välttämään lihaa. Nyt kuitenkin haasteen aikana olen ollut kovin kiinnostunut vegaanisista tuotteista, ja tänäinenkin kaupunkipäivä miehen kanssa oli melkoinen riemureissu. Liekö ruoassa oikeasti ollut jotain hilpeystavaraa, vai mitä, mutta kylläpä tuli pieni ihminen iloiseksi maistettuaan ensimmäistä kertaa tempeä! Ja vielä suomalaista lupiinitempeä! Hetkeä myöhemmin menimme ruokakauppaan, ja siellä myytiin samaa tavaraa - eikä edes kalliilla. Ostinpa hilpeyksissäni vielä vegaanista Kolmen kaverin jäätelöä, jota oli toki maistettava heti kotona. Aah. Miten hyvää!

Olen ollut nyt seitsemällä vapaalla, ja iloinnut myös tehdyistä ja muille tarjotuista kasvisruoista. Voi sentään, ihan oikeasti on hyvää. Toki ohjeetkin ovat mitä mainioimpia, niitä täynnä ovat monet ihanat blogit. Erityisen mukavaa on se, että mies ja ruokiani syömään "joutuneet" ystäväni ovat olleet samaa mieltä. No, ylipäänsä vapaat ovat olleet aivan upeita. Mieskin on hokenut yhtenään, miten mukavaa on ollut, kun meillä on käynyt niin paljon ystäviä kylässä. Oi sentään.

Ajatukseni lähteä mukaan Vegaanihaasteeseen oli jälleen tiedonjano ja kokeilunhalu. Päivittäiset sähköpostit, aktiivinen ja intoa täynnä oleva Facebook-ryhmä ja omat kokeilut ovat entisestään ruokkineet intoa laittaa hyvää, ravitsevaa, maittavaa, riittoisaa ja monipuolista kasvisruokaa.
Olen ollut teini-ikäisenä muutaman vuoden kasvissyöjä, mutta koska vedin sen vähän överiksi, olen ollut melko varovainen ryhtymään mihinkään vastaavaan. Mutta kymmeneen vuoteen on mahtunut paljon opin ja oivallusten hetkiä sekä luottamusta itseeni. Nyt osaan paremmin.






Syy kasvisruoan suosimiseen on aina ollut halu tavoitella ekologisia ja eläinystävällisiä elämäntapoja (täydellisyyteen en pyri, mutta yritän osani), syödä terveellisesti ja monipuolisesti, ylläpitää värikästä ruokakulttuuriamme ja puhtaasti se, että minusta kasvisruoka nyt vain sattuu olemaan parempaa kuin liha.
Haasteellisinta onkin ollut luottaa ja ottaa riittävästi ja riittävän energiapitoista ruokaa. Rasvaa (esim. öljyt, mantelit, maapähkinät, siemenet ja avokado) ei tarvitse todellakaan pelätä. On melko tylsä olo, kun ei ole moneen päivään syönyt sopivasti (vaikka on kuvitellut tehneensä niin), ja siitä huolimatta painanut tietyt urheilusuoritukset työpäivien ja kotihommien lisäksi. Yök. Yritä siinä sitten puhua kasvisruokavalion puolesta.
Mutta nyt olen sen keksinyt: manteleita voikin syödä enemmän kuin 3 päivässä (hahhaa, saa nauraa). Mielenkiinnolla odotan muita kokeiluideni vaikutuksia olossa.
Vegaanihaaste on tässäkin ollut yksi tuki! Voisi kenties olla ihan paikallaan hankkia itselle tutor, joka sekin oli mahdollista.

Heh, täytynee kipaista vielä uudelleen pakastimella.
Myhäilenpä taas samalla sitä, miten mukavia asioita minulla onkaan elämässä. Ne pitävät varmasti kiinni elämän syrjässä sitten, kun hoidot taas jatkuvat ja lopulta loppuvat. Luotan, että elämä voittaa.

Kuva vuoden takaa. Nyt kärryyn ei niinkään päädy Härkis, vaan kaikenlaiset vihannekset, kasvikset, linssit, pavut ja kauratuotteet. Aina parempi, jos löytyy suomalaista. Tänään myös se tempe. <3