Elämä on täynnä yllätyksiä

On se elämä vaan kummallista.
Kun on ensin vuosia ja vuosia ollut siinä uskossa ja ajatuksessa, että oma kroppa ei toimi ja hyviä uutisia ei juuri tule ilman lääketieteen apua, niin aivan yhtäkkiä sitä on ihan pää pyörällä. Siis mitä täällä oikein tapahtuu??

Ilo syyskuussa alkaneista kuukautisista on kestänyt. Ilo ja kiitollisuus. Vau, kehoni toimii! 
Innostuin myös kuukautissovelluksesta ja ai että, kun oli hauska täytellä sitä ja kuulostella oman kehon tuntemuksia. Nyt se oli sellaista uteliasta, levollista, innostunuttakin seurailua, jonka koin olleen oppia siitä "matkasta", jota olen tehnyt jo loppuvuodesta. Matkasta naiseuteen, syklisyyteen... Ja tässä sitä oltiin! 

Jollain tavalla tuo kierto tuntui jännältä. Rauhaa täynnä olevalta, mutta myös virtaavalta. Hyvältä, elinvoimaiselta, uudenlaiselta. Ja siltä, että jotain upeaa on vielä luvassa.

Täysin omien tuntemusten varassa en mennyt, vaan seurailin testeillä mahdollista ovulaatiota. Tästä en ole ihan varma, onko tuo hyvä vai stressiä lisäävä, sillä tottahan me nyt päätimme ottaa selvää, mitä tämä kierto tuo tullessaan. Kyllä sitä taas tihrustettiin (siis minä), vertailtiin, tutkailtiin ja pähkättiin, että olisiko tämä nyt sitten ovulaation lähestymiseen liittyvä juttu vai mitä.
Kunnollista vahvaa plussaa en koskaan saanut, mutta tummimman viivan joskus kp 20-21 tienoilla. Se kuitenkin jätti vähän kumman olon. Olisiko se muka ollut niin myöhään? Mutta mielenkiintoista ainakin on ollut!

Loma oli ja meni. Se oli sentään ihana. Teki niin hyvää ottaa totaalitauko töistä, ja jollain uskomattomalla tavalla koin valtavaa ja syvällistä rauhaa heti lomaa edeltävien vapaiden aikana. IHANAA. Loma oli toki arjen sävyttämä kerhoineen ja menoineen, alkoi ja päättyi sairasteluilla, mutta ehdittiin sentään käymään Oulussa lasten kanssa, tavata ystäviä, sain pestyä ikkunat loppuun ja lyhennettyä sekä meidän että naapurin verhot. Hiukan tein surutyötäkin, kun loma oli päättymässä. Mutta olin valmis.

Pari viikkoa meni ihan hulluissa rytmeissä. Yleensä teen noin kaksi yötä kolmessa viikossa, mutta nyt tein kahdeksan yötä kolmessa viikossa. Parin viikon aikana siis 6, joista 4 oli ylimääräistä. Oli päiviä ja öitä, jolloin tuntui siltä, että kuukautiset alkavat ihan just, sillä niin kovasti juili. Kiva siinä sitten olla yötä vierihoitajana näiden epäilyjen kanssa. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, ja kävin jo miettimään, että sekoitinko kroppaani nyt aivan tolkuttomasti tekemällä noin paljon yövuoroja ja nukkumalla vähän. Olisiko uusi kierto alkanut muuten?
Tein varmuuden vuoksi raskaustestejäkin, jotka olivat negatiivisia. No, tosiaan, imetyksen lopettamisen jälkeen kiertohan saattaa olla mitä vain. Siispä odottelemaan.

Jostain kumman syystä sain päähäni tehdä raskaustesti eräästä yövuorosta tultuani, olisiko ollut kp 37.
Siihen piirtyi melko nopeasti hailakka viiva kontrolliviivan viereen.
Ja kahteen muuhun sinä päivänä tekemääni testiin.
Ja seuraavana päivänä kahteen eri merkkiseen testiin.
Siis selvä positiivinen!
Koitti arkipäivä, kuopuksen neuvola.
Käynnin lopuksi kerroin terkalle tilanteesta ja kysyin: "Mitä nyt pitää tehdä?"
Tilanne oli minulle täysin uusi. Testit olivat nyt aivan selvästi positiivisia, vaikkakaan ei vielä vahvoja. Mutta silti ensimmäisiä sellaisia ikinä. 
Olinko minä siis raskaana? Mitä nyt tapahtuisi? Eihän minulla ollut edes tukilääkettä käytössä, voiko tämä edes onnistua?
Kerroin muutamalle läheiselle, jotka kertoivat, että tekisi niin mieli hihkua, pomppia, iloita, mutta tiesivät siitä mielen kamppailusta, jota nyt kävin.
Ei meille käy näin, ei tämä ole totta. Tämä on vain jotain pilaa, ei nämä testit toimi. Kaikki tekemäni rfsu:n testit olivat saman sarjan testejä, viallisia aivan varmasti. Ja Clearblue? No, joku vika aivan varmasti.
Pelkäsin niin kamalasti, että ei tämä ollutkaan totta.

Ja samaan aikaan...
Se syvä rauha ja levollisuus... Kaikki on hyvin.

Neuvolan terveydenhoitaja kehotti tekemään testejä ja katsomaan, jatkavatko ne tummumistaan. Toivoin, että saisin lähetteen hcg-arvolle.
Kävin labroilla ja sain seuraavana päivänä tuloksen. 86. Eli?
No niin, ja google laulamaan... Yksittäinen arvo ei kertoisi mitään, vaan se, miten se nousisi. Mutta silti...
Terveydenhoitaja kehotti käymään viikon päästä uudelleen, jotta nähtäisi, jatkaako arvo nousuaan.
Taisi olla täysi virhe pyytää hcg:n mittaamista, sillä minähän sitten pähkäsin pääni puhki noita arvoja, yrittäen pitää itseäni rauhallisena ja luottavaisena. Jollain tavoin sainkin pidettyä, ja eräs kuuntelemani podcast toi tietyllä tavalla levollisuutta. Ei naiset ennenkään ole ravanneet labroilla ja tehneet kymmeniä testejä, vaan kuunnelleet oloaan ja luottaneet. Minäkin voisin tehdä niin.
Nuo labrat oikeastaan kävivät lopulta ahdistamaan ja jo tulleiden raskausoireiden lisäksi olin myös kiukkuinen kuin ampiainen. Ärsytti ja jännitti. Olin kuitenkin tehnyt 1-2 raskaustestiä joka päivä, ja ne olivat koko ajan tummuneet.
Tänään sain kuulla toisen näytteen arvon heti aamusta. 1322.
Laskin, että hcg oli tuplaantunut oikeaoppisesti. Kaikki on hyvin!!

Nyt tuntuu, että asiat ovat lähteneet rullaamaan oikein toden teolla. Soitin jo tänään neuvolan aikaa varatakseni ja laitoin lapsettomuuspolille viestiä, että me emme olekaan nyt marraskuussa tulossa pakastealkion siirron suunnitteluun. Voi, kuinka ihanan ja koskettavan puhelun sainkaan kätilöltä!! Hän onnitteli ja oli niin valtavan onnellinen puolestamme! Iloitsi, että kehoni toimii!!
Tänään menin myös ensimmäistä kertaa kalevalaiselle jäsenkorjaajalle. Täyttäessäni esitietolomaketta oli siellä kohta "Olen raskaana", ja ruksin sen. Hoitaja katsoi minua hämmästyneenä ja onnessaan ja tarkisti asian. Olimme vasta keskustelleet asiasta äitien saunaillassa, joten tilanne oli totta kai tosi onnellinen. Mutta sitten hän sanoi: "Sitten en voi tehdä sulle mitään."
Oli nimittäin niin, että kalevalaista jäsenkorjausta ei suositella ensimmäisen raskauskolmanneksen aikana tehtäväksi, jotta se ei vaikuttaisi alkion kiinnittymiseen (tai jotain vastaavaa). Olipa sentään! Hävetti kyllä, sillä en ollut yhtään tullut ajatelleeksi tällaista. Totta kai maksoin hoitajalle, sillä olihan hän varannut töitä minun ajalleni.
Toinen isompi juttu, jota mietin tänään, oli työhakemus. Mikäli saan kutsun haastatteluun, niin olisikohan tilanteesta hyvä mainita... Mikään pakkohan siihen ei aja, mutta entä korrektius tai sellainen oma avoimuus? No, kunhan nyt edes saan hakemuksen lähetettyä.

Keskusteluja on käyty jo liittyen autoon ja taloonkin. Työkuvioihin ja siihen, milloin kerromme.
Ja yhä edelleen ajattelen mielessäni "tilanteesta".
Kätilö sanoi niin koskettavasti useaan kertaan, että "nauttikaa. Nauttikaa niin paljon, sillä teillä on ollut pitkä ja rankka tie."
Ja niin pohdinkin illalla kuopusta nukuttaessani. Minulla on lupa nauttia raskaudesta ja tästä ajasta.
Lupa nauttia, sillä olen raskaana.

"Minusta kuulostaa siltä, että sinulla on vauvakuume."

"...vai olenko ymmärtänyt jotain väärin?"
Olin tänään lasten kanssa neuvolassa, Huldan 4-vuotistarkastuksessa. Odotin käyntiä kovasti, sillä nykyisen terveydenhoitajamme kanssa on niin hyvä keskustella. Olimme myös sopineet juttelevamme myös aiemmin esille tuomistani ajatuksista lapsettomuuden kipuun liittyen.

Terveystarkastus oli ihana. Hulda suoriutui annetuista tehtävistä mainiosti, parista asiasta keskusteltiin myös, joiden harjoitteluun voisi kiinnittää huomiota. Minusta tällaiset jutut ovat niin tärkeitä, koska arjen keskellä näitä ei aina edes muista ajatella tai tajuta. Juttelimme myös minun täyttämieni vastausten pohjalta eri teemoista, joita esikoistani koskevissa lomakkeissa oli. Keskustelu oli minusta antoisaa ja aika rönsyilevääkin, koska vastaaja mokoma vain rönsyili ja jutteli. Oli kiva saada tukea omiin pohdintoihin, näkemyksiin ja ajatuksiin ilman tuomitsemista. Iloitsen siitä, että terveydenhoitaja on niin samoilla linjoilla monen minulle tärkeän asian kanssa (esim tunnekasvatuksessa, ruokailuun liittyvissä pohdinnoissa (kylläisyys- ja eri ruoka-aineiden samanarvoisuus jne) kuten myös sanavalinnoissa, joilla lasta vaikka kysyy lähtemään mukaan eri juttuihin. Olen viime viikon aikana pohtinut paljon myös Huldan sosiaalisia taitoja, ryhmässä olemista ja eri kavereiden huomioimista. Osasta kerhonohjaajien tekemistä ratkaisuista ja "tuomioista" olen hiukan eri mieltä, ja omat mielipiteeni ovat vain vahvistuneet päivien kuluessa. Niistä juttelimme myös terveydenhoitajan kanssa, ja olen aikonut jutella myös ohjaajien kanssa. Viime päivien parin kohtaamisen kautta oli mieleeni myös jäänyt jäytämään, että aiheutammeko lapsellemme suurtakin vahinkoa, jos hän ei ole päiväkodissa. (Todennäköisesti henkilöt, joiden kanssa olin keskustellut, eivät ole tarkoittaneet näin, mutta tietyt nyanssit ja lauseet saivat omituisen olon, vaikka meidän hoitoratkaisumme on ollut hyväksi havaittu) Oli ihana siis kuulla myös terveydenhoitajan sanomana, että Hulda ei ole jäänyt mistään paitsi, eikä päiväkoti ole pelkkää onnea ja autuutta. Tällä kerhomäärällä (joka arkipäivä) ja kotona puuhastelulla hän saa ilman muuta paljon sosiaalisuutta ja virikkeitä. Kaiken kaikkiaan oli hyvä keskustelu.

Jonkinlainen surunverho varjostaa oloa päivittäin, häilyen yllä joskus enemmän, joskus vähemmän. Ei toki arkea haittaavasti, mutta kuitenkin niin, että olen huomannut sen olemassaolon. Olo on ajoittain haikea, surullinen, kipuileva, mutta sen olen huomannut aivan viime päivinä, että ihan täysin lapsettoman tunnemaailmaa en enää tavoita. Hämmentävää että helpottavaa.
En toki ehdi näitä juttuja miettimään koko ajan, mutta huomaan niiden käyvän mielessä päivittäin. Viimeistään iltaisin, kun selaan instagramia. Ihan todella; minusta on ihana katsoa videoita, joissa naiset kuvaavat raskaustestin tuloksen odottamista ja - oooooh!! - huomaavat sen olevan positiivinen. Saan näistä videoista jotain jännää iloa, heh.

Kerroin, kuinka päivittäin haaveilen, kuinka niin kovasti toivoisin, että meille vielä suotaisi lapsi. Jotenkin tuntuu, että se on vain ajan kysymys; meidän perheeseen on tarkoitus tullakin vielä kolmas lapsi. Syli on edelleen hiukan vajaa. Jemmailen häntä varten vaatteita ja tarvikkeita, vaikka samaan aikaan yritän vaimentaa tätä haikeiluani ja toivetta. Tovin minua kuuneltuaan terveydenhoitaja tokaisi ihanan spontaanisti ja riemukkaasti:
"Mutta minusta kuulostaa sitä, että sinulla on vauvakuume! Sehän on ihanaa! Ei siinä ole mitään väärää; kyllä vauvakuume saa olla!"
Yhtäkkiä se vain nytkähti eteenpäin: miten ihanasti hän osasikaan kääntää minun kipuni toiseen vinkkeliin, katsoa kertomaani eri näkökulmasta. Minulla on haave lapsesta, vauvakuume. 
Oma näkökulmani oli ollut jo valmiiksi kipuileva, turha toive lapsesta. 
"Teillä on vielä kolme alkiota pakkasessa, ja sinä mietit jo sitä neljättä vaihtoehtoa, jos nämä kolme alkiota eivät tuota tulosta. Miksi pelätä epäonnistumista jo valmiiksi?", hän kysyi lempeästi. Kerroin realiteetit ja koettelemuksemme eri alkioiden kanssa, mutta ajatuksessa oli itua. Miksi ei saisi helliä ajatusta siitä, että kolmas lapsi voisi olla jonain päivä totta?
Sitäkin pohdimme, että vaikka on jo lapsia, niin lapsettomuuden kipu voi yhtä lailla olla totta. Siksi puhutaankin minulle tutusta termistä, sekundaarisesta lapsettomuudesta, josta olen omalla instagram-tililläni myös puhunut (lieventääkseni samassa tilanteessa olevien syyllisyyden tunteita. Lapsettomuuden kipu on todellisuutta myös silloin, jos on jo lapsi tai useampi.).

Ja voi kuulkaa, miten kovasti haluaisin kuukautiset!! Haha, olen kuin minä 11-vuotiaana, kun tuota suurta tapahtumaa odotin niin innolla (joutuakseni sitten kokemaan aika ahdistavia, kivuliaita ja kurjia juttuja. Eivät ne olleetkaan mitkään ihanat, eikä minusta yhtäkkiä tullut jonkin muun näköistä tai jotain muuta "kypsempää".). Nyt tiedän, mitä odottaa, tai odotas... en sittenkään. En siis nytkään, kiitos pco:n. Ja todennäköisesti odotus vain jatkuu, eikä mitään tapahdu imetyksen loputtuakaan. Kiva, miten optimistinen olen. Toivon silti julkisalaa, että kiertoni palautuisi ihan itsekseen, ja jonain päivänä myös raskaus voisi onnistua ilman lääketieteen apua!
Ja olisin kyllä kuukautisistakin aika iloinen. Tietyllä tapaa olen kokenut vajetta naiseudestani niiden puuttuessa, vaikka kieltämättä onkin helpompaa, kun ei tarvitse sumplia sen kaiken säädön kanssa, jota kuukautisiin liittyy. Ei se silti ole parempi vaihtoehto, ettei niitä ole. 

Jälleen yksi todiste rönsyilystä (joskaan tuosta emme puhuneet neuvolassa kahta lausetta pidempään). 
Aika mennä nukkumaan.

Miten ihanaa, että tänä päivänä neuvolan terveydenhoitaja tuntuu parhaimmillaan olevan rinnalla kulkija, kuuntelija, rohkaisija, toki myös neuvoja. Uskon tällaisesta olevan enemmän hyötyä kuin vain  "ylhäältä jalustalta" kerrotuista suosituksista ja ohjeistuksista kenties jopa ilman aitoa ja välittävää kohtaamista. Huldan raskaus- ja vauvavuonna koin melko lailla tällaista kohtelua.
Mutta nyt. Nyt meillä on aivan ihana terveydenhoitaja ja hänestä olen niin kiitollinen.

Tähti-vauva 8 kuukautta!

Ajatella, Tähti-vauva täyttää huomenna jo 8 kuukautta! Aika rientää, välillä vähän liiankin nopeasti! Ja vauhtia kyllä on muutenkin: tyyppi nimittäin on keksinyt kuukauden sisään ryömimisen, konttaamisen, toiselle jalalle nousemisen ja ihan eilen tukea vasten molemmille jaloille nousemisen. Päättipä vielä illan riennoiksi kivuta pinnasängystä pois; olihan taso vielä puolivälissä. (Mies saikin sitten hommaksi laskea taso alimpaan, jotta minäkin saatan ehkä nukkua yön jännittämättä, milloin vauva putoaa.)

Tänään oli 8kk:n neuvola, ja sinänsä harmitti, että kyseessä oli lääkärineuvola, eikä aikaa jutella asioista. Jotenkin valitettavan liukuhihnamenoa nuo lääkärikäynnit, vaikka eipä niitä kai ole mitoitettu kuin välttämättömään, eli mittojen ottoon ja vauvan nopeaan tutkimiseen. Vaikka se tuntuikin vaivaannuttavalta, niin keräsin rohkeuteni ja kerroin pohdinnoistani lapsettomuuden jälkipyykistä; josko saisi aikaa psykologille. Tosin tässä kirjoittaessani muistin, että jonothan ovat kilometrin mittaisia, joten saapa vaan nähdä, mitä tässä tapahtuu (vai tapahtuuko mitään).

Esikoisen ollessa omassa kerhossa jatkoimme Tähti-vauvan kanssa vielä perheklubiin, johon osallistuimme ensimmäistä kertaa. Samoja tuttuja kävijöitä siellä on kuin muissakin käymissämme kerhoissa, mutta tämä oli konseptina meille uusi. Tosi kiva oli kyllä käydä, jutella muiden äitien kanssa ja syödä lounaskin rauhassa (yksi ohjaajista lupasi huolehtia vauvasta). Mutta koska lapsettomuusteema oli ollut pinnalla, niin herkistyin kuitenkin jonkin verran. Paikalla oli sekä pieni pikkuinen 3 viikkoinen vauva sekä äiti, jonka laskettu aika oli puolen viikon päästä. Niin ihania asioita, todellakin! Mutta mikä haikeus iski.

Oli ihana päästä klubin jälkeen käymään vaunulenkillä esikoisen jäädessä mieheni kanssa kotiin. Sai rentoutua raikkaassa, aurinkoisessa ulkoilmassa hyvää podcastia kuunnellen.

Mitä muuta mielessä?
Hirmuinen vaatejahti! Kovasti olen tehnyt etsintätöitä sekä talvivaatteiden osalta että esikoisen juhlamekon suhteen. Toisaalta kirppiksillä kiertely on aivan ihanaa - ja myös koukuttavaa, myönnetään.
Synttäreiden valmistelu. Hulda täyttää pian huimat 4 vuotta ja meillä on reilun viikon päästä kemut. Yllättävää kyllä en ole leiponut vielä kuin vasta yhden jutun pakastimeen. En osaa sanoa, otanko juhlat rennommin vai väsyneemmin. Kivaa joka tapauksessa tulee.
(Jonkin verran saan myös harmaita hiuksia lukiessani oman seurakuntani vaaliehdokkaista. Tosi vaikea löytää äänestettävää. Minua pyydettiin myös ehdokkaaksi, mutta en usko, että rahkeeni juuri tässä elämänvaiheessa riittävät. Vaalikoneen vastauksia lukiessani välillä tuntuu, että olisiko sittenkin... mutta ehkä ei. Yritän vaikuttaa sitten pienellä paikallani; vaikkapa sitten rohkeasti pyytämällä kasvis- (ehkäpä vielä yritän uudelleen vegaani-)ruokaa.)

Vauvan tuloon laskeutumista

Äitiyslomalla ennen vauvan syntymää on varmasti paikkansa. Ainakin oma meno on ollut sellaista, että herkästi päivänsä vain täyttää monenlaisella askareella ja vauva sitten vain roikkuu mukana ja maha asettaa omat haasteensa ulkopukeutumisen suhteen. Noin siis kärjistäen.
Vuosilomani lähennellessä loppuaan olin alkanut pohtia, että vauva ei ehkä malta odottaa laskettuun aikaan - ties vaikka syntyisi 2-3 sisällä (eli rv 37-38). Niinpä loman loputtua ja äitiysloman alettua ryhdyin käymään läpi listaamiani asioita, joita haluaisin saada tehdyksi ennen hänen tuloaan. Kävin vauvan vaatteiden kimppuun; lajittelin niitä vielä tarkemmin, tein jo valintaa hoitopistettä varten. Vähän jo itkeä tirautinkin, kun nostin varaston hyllyltä Huldaa varten saamamme äitiyspakkauksen. Osa sinne talletetuista vaatteista voisi tulla nytkin käyttöön. Ja kuinka olinkaan herkistellyt ja itkeskellyt pakatessani niitä pari vuotta aiemmin talteen. Jäikö niiden käyttö ainutkertaiseksi?

Iso projekti sai onneksi myös inspiraation alleen, ja niin sain kuin sainkin lopulta työstettyä Huldan valokuvakirjan loppuun. Sen, jonka olin niin toivonut saavani tehtyä ennen hänen marraskuisia 3-vuotissynttäreitään. Mutta jos ei ehdi, niin ei siitä stressiä kannata ottaa. Nyt kuitenkin sain tekemistä siivittämään avukseni inspiraation, ja puuha oli kyllä hauskaa. Tosin projektihan sitten rönsysi niin, että nyt tulossa on tähän mennessä monisivuisin valokuvakirja, mitä olen tehnyt hänelle.

Tämä viikko onkin sitten kulunut enemmän ja vähemmän vauvajutuissa. Neuvolalääkärin tapaaminen oli maanantaina. Vauva on jo asemissa (sen olen kyllä aavistellut, mutta kyllähän tuota jännitti etukäteen), kohdunkaula hiukan lyhentynyt, kohdunsuu pehmeä, mutta vielä kiinni. Kaikki on kuulemma niin hyvin, kuin pitääkin. Ostin hyvien uutisten ja äitiysloman alun kunniaksi tulppaaneja kotiin.

Oma prosessinsa oli eilen, kun ajelin ystäväni luo raskauskuvausta varten. Etukäteen tuo oli myös hiukan jännittänyt, ja myös se, kuinka saan laittauduttua; meikattua ja laitettua hiukset nätisti. Lopputulos miellytti ja tunsin olevani kaunis. Tuntui myös ihanalta, että olin aivan sattumalta ja viime tinkaan löytänyt nettikirppikseltä juuri visioimani neuletunikan. Ilman sitä olisin joutunut tyytymään kompromisseihin, ja senhän tietää, miltä tilanne sitten tuntuu, kun muutenkin on epävarma ja jännittynyt olo... Tuntui siis ihanalta lähteä kuvattavaksi, vaikka kieltämättä matkalla aloin jo herkistelemään pysähtyessäni ajatusten äärelle. Tätä moottoritietähän minä kuljin monet monet kerrat lapsettomuushoitojen ja pakastealkionsiirtojen vuoksi. Ja mikä tilanne onkaan nyt? Se pieni pupu, jonka olin saanut päähäni ostaa toukokuiselta reissuilta eräästä taukopaikan Pentikistä, matkasi nyt mukanani raskauskuvauksiin. Se "päivän päätähti" oli pian syntymässä meidän perheeseemme!
Tuntui hyvältä, että tämä päivä oli sovittu. Miten suuri symbolinen merkityskin sillä oli. Sai keskittyä tilanteeseen, sai kokea olevansa kaunis, sai korostaa vauvamahaa... Eivät nuo minulle ole olleet ongelmakohtia, mutta jotenkin sen mahan on vain "unohtanut". Ehkä "ulkopuolisen" seurassa raskausasioista tulee paljon todempia.

Niinpä me sitten kuljimme lähimetsissä etsimässä hyviä kuvauspaikkoja, ihailimme auringonvaloa ja varoimme liukastelemasta pääkalloteillä. Oli hauskaa ja jännää olla taas kuvattavana; edellinen kerta olikin ollut Huldan odotusaikana. Samaan aikaan ajatukseni poukkoilivat sinne tänne ja tuntui välillä, ettei osannut oikein keskittyä mihinkään. Ihana aika tuo kuitenkin oli, ja kiittelin ystävääni hetkestä.

Palasimme heille, ja hän siinä sitten tokaisemaan, että nyt lähdetäänkin sitten teille päin.
Jaahas... 
Niin me sitten ajelimme peräkkäin meille asti, ja kyllähän siinä jo matkalla arvasi, mistä oli kyse. Kotipiha oli kuitenkin tyhjä. Avasin oven, ja ensimmäinen näkemäni asia oli eräältä ystävältä lainaan saamani koppasänky, jossa myös Hulda oli aikoinaan nukkunut! Näky oli jotenkin todella suloinen, mutta samalla hihitytti. Aistin, että meillä oli joku. Ja meillä oli myös hämmentävän siistiä (lähdin siis pienen pommin jäljiltä. Tai okei, arjen keskeltä). Ja sitten yhtäkkiä: "yllätys!"
Yhteensä neljä ystävääni oli järjestänyt minulle vauvakutsut, ja ihan yllättäen omassa kodissani! Sen verran tosin kuulin, että suunnitelmissa oli tullut todella paljon muutoksia, niin osallistujien mutta ihan viime metreillä myös paikan ja jopa koko kutsujen järjestämisen suhteen. Mutta miten ihanaa, että ne pidettiin!!
Aika hujahti aivan siivillä, nautin ystävieni seurasta, puheen sorinasta, yhdessä olemisesta, tarjoilusta ja muutamasta ohjelmanumerosta. Päivä oli kokonaisuudessaan aivan ihana!

Rv 36+0.

Ainakin tuleva sisko muistaa vauvan tulon

Nyt yritän tehdä terveydenhoitajan kehotuksen mukaan: mietin ja kirjoitan ennen nukkumaan menoa.

Havahduin nimittäin astellessani maanantaina neuvolaan, rv 17+1, että en ole juurikaan ehtinyt pysähtyä miettimään raskautta ja vauvaa. Siis sen jälkeen, kun selvisi kromosomien olevan normaalit. Ilman huolen sävyttämiä pohdintoja. Toki mieli on aika ajoin askaroinut arkisten asioiden parissa, kuten kuinka järjestän miehen iltavuoroiltoina kahden lapsen nukuttamisen, koiran ulkoiluttamisen ja mahdollisesti myös lumitöiden tekemisen. Ja toisaalta taas, että kuinka paljon meillä loppujen lopuksi on jo valmiina, ainakin isompia juttuja. Tänään kävin läpi Huldalta jääneitä vaatteita, joita en ollut ehtinyt viemään pois. Olin ajatellut, että kyllähän sieltä nyt jotain löytyy vauvalle. No toki, joitakin sukkia ja keltaisia housuja, kokoa 74. Eipä niitä "vauvan vaatteita" enää juuri ollut, ja nuo 74-92cm koot olivat jo niin selvästi tytön vaatteita kukkineen ja röyhelöineen, että ei niitä oikein pojalle tulisi laitettua. Joitakin violetteja juttuja siirsin talteen.

Mutta se neuvola. Ajatus siitä, että nyt olisi tunti aikaa keskittyä hyvin menevään raskauteen sekä tulevaan synnytykseen ja vauvaan liikutti. Helpotti. Rauhoitti. Tuntui ihanalta. Kaiken lisäksi meillä on nykyään aivan ihana terveydenhoitaja, jolle annoinkin nyt kiitosta. Hän on ollut suuri korjaava kokemus takavuosien neuvolapettymyksiini. Tuntui hyvältä antaa sanojen vain tulla, käydä läpi matkaa tähän hetkeen, omaa vointia, sivuta hiukan myös Huldan raskautta ja vauvavuotta, miettiä myös tulevaa. Tuntuu hullulta edes ajatella, että raskaus on jo lähes puolivälissä, enkä ole oikeastaan edes tajunnut sitä vielä! Jos Huldan kohdalla ajatus raskaudesta ja vauvasta tuntui absurdilta lapsettomuusvuosien jälkeen ja menettämisen pelon aiheuttaman suojakuoren vuoksi, niin nyt syynä sille, ettei aikaa ole ollut keskittyä tähän tilanteeseen. On ollut vain kiireinen arki sekä intensiivinen aika Huldan kanssa. Elämä on ollut ihanaa kaikkine töineen, arkisine puuhineen, lapsen kanssa touhuiluineen ja sellaisineen, mutta ihan totta: tätä vauvajuttua en ole ehtinyt miettimään käytännön järjestelyjä lukuunottamatta. 

Siis onhan tämä ihanaa. On on ja on. Neuvolassa käymisellä oli suuri vaikutus, ja olisin niin kovasti toivonut miehenikin voivan olla mukana. Tuskin hänelläkään on ollut aikaa miettiä ja keskittyä vauvaan. Mutta flunssa tuli taloon, ja vaikka Huldalla oli edelleen vauhti päällä, niin siinähän se räkä sitten roikkui mukana. Vaan eihän nyt nuhaista lasta voi ottaa mukaan neuvolaan. Onneksi kultainen terveydenhoitaja ehdotti, että nauhoittaisin Tähti-vauvan sykettä miehelleni. Se toikin paljon iloa!

Iltaisin on ollut kovin vaikea saada unta. Tuntuu, että juuri silloin on hetki omille ajatuksille, vaikka en oikein saa niistä kunnolla kiinni. Tai sitten olen vain täyttänyt kaiken mahdollisen hiljaisen hetken e- ja äänikirjoilla. Vedänpä läpi myös Syke-sarjaa, jota aloitin Huldan loppuraskaudessa. Välistä tuntuu, että jalkoja pakottaa kovasti, kenties jalkeilla olo saa turvotuksen lisääntymään. Ja muutenkin on vain vaikea nukahtaa. Mutta tämä ei ole mitään verrattuna Huldan raskausaikaan...

Ajatuksissani kello käy hurjaa kyytiä, ja pian on olevinaan joulu ja Tähti-vauvan syntymä. Sitä ennen olisi tehtävä tiettyjä vuosisiivouksia kotona (nämä ovat omia päätöksiäni ja suunnitelmiani), koottava Huldalle valokuvakirja kolmannesta ikävuodesta, järjestettävä hänen 3-vuotisjuhlat (epämääräiset pohdinnat alkoivat tänään saada konkretiaa, kun suunnittelimme yhdessä kakkua ja tarjottavaa), haalittava kasaan vauvan vaatteita, palattava töihin, järjestettävä joulu... näiden lisäksi vielä useita pienempiä vapaaehtoisjuttuja, joissa olen mielelläni mukana. Kaikenlaista kivaa siis, ja osan suunnitteleminen tai aloittaminen on tuonut oloon myös rauhaa: hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Tänään iloitsen syyskukkien laittamisesta ja kasvihuoneen siivoamisesta.

Muutoin kuin jalkojen turvotuksista, jonkinlaisesta vatsan kasvusta, vauvan hipsutteluista, nopeammin väsymisestä sekä ajatusten hyvinkin laajasta sekalaisuudesta huolimatta raskaus tuppaa unohtumaan. Tai se on tavallaan jokin irrallinen, erillisessä tilassa ja ajassa tapahtuva asia. Ja sitten me vain yritämme toisinaan tavailla erilaisia nimiä, todeten hetken kuluttua, että eipä niitä kivoja ole, jonka jälkeen mies alkaa heittää vitsiksi tarkoitettuja ehdotuksia, joista minä turhaannun ja totean kellon olevan jo paljon ja meneväni nukkumaan. Katson yhden tai kaksi Syke-jaksoa, enkä muuten muista raskautta, kuin tarkistamalla mielessäni, onko päivän hipsutteluja tuntunut jo. Hulda sen sijaan tuntuu puhuvan meistä kaikista eniten vauvasta. Hän saattaa miettiä, että riittääkö ruokaa myös Tähti-vauvalle, tai että onko tällä uimapukua päällä. Tänään hän kävi innoissaan läpi vanhoja vaatteitaan ja hihkui, että mahtuuko tämä ja tämä vauvalle. Hän kertoo myös innoissaan kuka vain sattuu paikalle, että äidin masussa on Tähti-vauva ja että hänestä tulee sisko.

Niin. Se on kyllä varsin pian.

Mutta onneksi saamme ensin suunnitella tulevan siskon syntymäpäiväjuhlia. 
Eipä me siinäkään olla ihan myöhässä; juhlat ovat vasta loka-marraskuussa.😂

Polskis ja molskis vaan!

Otin luultavasti asiasta ennemmin selvää kuin synnytyksestä, ja kyselin mahdollisuuksista siinä vaiheessa, kun Hulda oli suunnilleen kuukauden. Nimittäin vauva-uinnista!
Ja kun vihdoin ikä, paino (vähintään 3 kuukautta ja 5 kiloa) sekä olosuhteet osuivat kohdilleen, niin mepäs sitten hurautettiin naapurikunnan uimahallille ja puettiin uikkarit päälle! Jospa vaikka oma uima-innostukseni tarttuisi hiljalleen tyttöönkin.
Ja miten kivasti kaikki menikään! Kovasti piti tarkkailla ympäristöä, vettä, tilannetta, mutta ai että sentään! Sitten se polskiminen ja nauru alkoivat! Teki itsellekin niin hyvää olla kerrankin altaassa keskittyen käsillä olevaan hetkeen, rauhoittua ja ihmetellä yhdessä tyttäreni kanssa uutta tilannetta sen sijaan, että uisi uimarataa edestakaisin kilometrit, potkut, vedot ja hengitysrytmit mielessä. Nyt vain olimme ja tutustuimme uuteen. Oi että. Nauratti itseänikin.

Arki on soljunut mukavasti. Illat menevät edelleen tytön kanssa yöunille rauhoituessa imetysmaratooneineen ja viime yötä ennen yöt sen sijaan ovatkin kuluneet 1-2 tunnin välein heräämisillä. Hiukan ehkä tokkuraista meininkiä aika ajoin, mutta iloja on onneksi riittänyt.
Ollaan kyläilty, käyty kahviloissa ja kotonakin ystäviä ja sukulaisia kestitty. Olen nauttinut kokkaamisesta ja siitä, että Hulda on voinut tarkkailla tilannetta kantorepussa ja ottaa siinä tirsat. Unet nyt muutenkin tuntuvat olevat hiukan hakusessa, joten kunhan nyt jossain vaiheessa nukkuu.

Omanlainen kriisinsä koitti minulle (taas) viime neuvolakäynnin myötä. Paino ei ole hurjan hurja, vaikka tyttö tuntuu syövän kyllä usein, olevan tyytyväinen, pissaavan ja kakkaavankin paljon. Toki liikkumisia on melkoisesti päivän aikana... Lääkäri ei onneksi ollut huolissaan, kun kerran omilla käyrillä mennään, mutta silti hän toi useaan kertaan esiin kiinteiden aloituksen. Olin aika järkyttynyt. Mitä? Nyt jo? Ajatukseni oli aloittaa sormiruokailulla puolen vuoden iässä, joten... tämä tuli nyt vähän äkkiä. Jotenkin koin tilanteen myös hiukan uhkaavaksi. Olisiko kiinteille todella perusteita? Se ei kyllä vaikuttaisi painoon, kevyet kasvissoseet... Olisiko vauva edes valmis?

Aikani asiaa tunnemyräkässä vaahdottuani (kiitos ja anteeksi mieheni ja ystäväni) aloin selvittelemään asiaa. Oma järkeilyni kiinteiden aloittamiselle nojasi painon ja kalenterin sijaan vauvan valmiuksille (jep jep. Syömiseni ovat alkaneet aika tavalla kiinnostamaan) sekä sille, että kiinteät voisivat kenties tuoda lisä-apua lopuille refluksi-oireille. Ja jo päivässä-parissa olin innolla paahtamassa ja soseuttamassa bataattia! Että bon appetit, vaan!

Ensimmäinen maistaminen sujui oikein mukavasti. Taisi teelusikallinen päätyä ihan masuun asti, eikä sosetta kolattu pihalle. Jos kiinteiden aloittaminen olikin ollut minulle ensialkuun pienoinen järkytys ja uhka (hyvänen aika! Onhan se aika iso asia, että minun ja Huldan väliin onkin yhtäkkiä tullut... joku bataatti!), niin nyt olin jo innoissani seuraamassa tyttäremme reaktioita ja uuteen tutustumista. No, seuraavina päivinä mielenkiintoa ei sitten ollutkaan, joten muutaman kokeilun jälkeen päätin siirtää jatkoa odottaen taas paremmin herkkyyskausia.

Paljon uutta sekä Huldalle (jolla nähtävästi aloin kutsumaan vispaajaamme) ja minulle. Mielenkiintoisia uuden oppimisia, hiukan myös ahdistustakin ("Kaikki muut äidit tietävät tasan tarkkaan, miten toimia/miten pukea/mitä leluja/mitä ja miten syöttää/miten hoidetaan iltatoimet ja nukkumaan käymiset/miten sitä ja miten tätä!!!!!!!" Enköhän minäkin pärjää, mutta välillä koen olevani aika yksin pohdintojeni kanssa. Tai saatan tajuta edes miettiä jotain vasta siinä vaiheessa, kun muut äidit ovat jo täyttäpäätä touhunneet jo vaikka miten. No, mitäs juttelin parin "superäidin" kanssa.), jonkin verran väsymystä mutta paljon, niin paljon iloja ja onnellisuutta. Päivät soljuvat hurjaa vauhtia muodostuen pienistä osasista, hetkistä, leikeistä, lukutuokioista, vaunulenkeistä, päiväunista, imetyksestä, mutta myös omista inspiraatioista. Hauskaa oli päästä taas kokkailemaan uusia juttuja kylässä käyneille ystäville ja tutkia uusia ja uusia ohjeita. Onni on myös lukuisat ystävät lähellä ja kauempana, joiden kanssa jutella, kysellä, pohtia ja purkaa. Niin iso onni.

3 kuukautta - erilaisia kääntymisiä

Käymme ilmeisesti molemmat, sekä minä että tyttäreni, jonkin sortin 3-4 kuukauden kehitysvaihetta, jolloin ylimääräistä hulinaa on vähennettävä. En ole saanut aikaiseksi kirjoittaa, vaikka on tehnyt mieli. Viime viikkoihin on riittänyt prosessoitavaa, enkä ole kokenut mielekkääksi purnata pohdintojani blogiin. En ole osannut, tohtinut, pystynyt tai koko kirjoittaminen on tuntunut aivan typerältä. Toisaalta olen hyvin kiitollinen siitä, että minulla on ympärilläni ihmisiä, joiden kanssa peilata ajatuksia ja mietteitä, saada rehellistä palautetta ja toisaalta myös kuulla joko komppaamista tai sitten maan pinnalle nostamista. Puolin ja toisin näin, eikös.

Ja kun jostain ajatustyöstä on alkanut toipumaan, niin neuvola heittää lisää pähkäiltävää.
Maanantain käynnillä tyttöä kehuttiin kovin sosiaaliseksi, virkeäksi ja liikkuvaksi. Oli kiva kuulla kehuja tytöstä. Sain kertoa hänen kääntyneen päivää ennen 3 kuukauden ikäänsä molempien kylkien kautta selältä vatsalleen. Kerroin myös omasta maidottomasta ruokavaliostani olleen jo parin viikon kokeilun myötä apua. Suhtautuminen oli imetysdieetteihin edelleenkin skeptinen. "Ainahan sitä voi kokeilla, vaikka eivät sun syömiset rintamaitoon vaikuta."
Joskin hetken päästä oltiin jo kovin huolissaan siitä, saanko ja saako kauttani vauva riittävästi kalsiumia!
Kerroin lisäkysymyksen myötä, että syön oikeastaan aika kasvispainotteisesti, mutta monipuolisesti ja monen vuoden kokemuksella.
Tästä seurasi luento (monisteiden ja ääneen lukemisen kautta) vegaani- ja kasvisruokavalion haitoista vauvalle, ja seuraavassa hetkessä minut oli jo passitettu labroille.
Sinänsä mikäs siinä; onhan ferritiinit ja albumiinit ihan hyvä katsastaa (,vaikka lopulta minä olin se, joka neuvoin niiden tilaamisessa...), mutta periaatteessa koko tilanne vain turhauttaa. Nykytutkimusten ja ravitsemussuositusten mukaan monipuolisesti koostettu kasvis- tai vegaaniruokavalio on aivan hyvä imettävän ruokavalio. Tuntuu kovin vanhakantaiselta ajatella, ettei olisi.

Ulkoilusta nauttimassa

Vauva myös mitattiin, ja siitäkin tuli moitetta. Vauvan paino jäi laahaamaan. Puhuttiin jo kiinteiden aloittamisesta aiemmin, tarvittaessa lisämaitojen antamisesta. Itse pohdin vain, että edelliseen mittaukseen oli 46 päivää, johon mahtuu aika monta kipeää päivää (silent reflux). Eihän kipeänä itsekään tee mieli syödä! Painotin tytön olleen nyt maidottoman ruokavalioni myötä paljon parempi voivainen, pirteämpi, seurustelevampi ja liikkuvaisempi. Hän on syönyt minusta hyvin, pissaa on tullut ja ripuli on muuttunut myös kiinteämmäksi. Toisaalta ymmärrän kyllä painoseurannan; hyvä se on, että vauva saa riittävästi painoa, jotta kasvaa ja kehittyy. Ja vaikka terveydenhoitaja ei varsinaisesti kehottanut huolestumaan, niin tokihan jonkinlaista herätystä tuo kuitenkin toi. Onko imetyksessäni jotain vikaa?? En silti ole huolissani, sillä maalaisjärjellä ajatellen haluan mieluummin luottaa vaistooni ja uskoa siihen, että painokontrollissa 1,5 viikon päästä paino on jo paremmalla tolalla. Jatkan edelleen maidottomalla,ja toki huomioin imetystilanteita ja tiheyttä. Lisäksi jatkan huomion kiinnittämistä siihen, että minäkin syön ja juon riittävästi. Toisaalta laskujeni mukaan tyttö syö päivittäin noin 10 kertaa, kun taas eilen (kyläilypäivänä, johon sisältyi myös junamatkat!) hän ruokaili 18 kertaa. Kenties elelemme tiheän imun kautta.
Neuvolakäynnin lopuksi tyttö sai vielä rotarokotteen suuhun ja molempiin reisiin piikit, niin, että siniset laastarit näyttivät kuin kinesioteipeiltä. Toistaiseksi rokotteiden sivuvaikutuksissa ollaan päästy vielä aika vähällä. Toisena iltana olo tuntui olevan jo aika ikävä, joten silloin tyttö sai ensimmäistä kertaa Panadolia. Se  olikin sitten melkoista herkkua.

Onnellista perusarkea täällä kuitenkin elellään, tytön kanssa on ihana puuhailla, höpötellä ja leikkiä. On upea tunne nähdä, kuinka hänen silmänsä sädehtivät ja hymy leviää koko kasvoille. Pienet jalat ja kädet sätkivät innoissaan joka ilmansuuntaan. Joskin rauhoittumisen tarvetta alkaa ilmeisesti molemmin puolin olla ilmassa. Tytöllä lienee uuden oppimisen vaihetta, jonka myötä onkin ihan paikallaan rauhoittaa menoja. Tämä olikin hyvä kommentti eräältä ystävältäni, ja sitä tuki myös lukemani sivu vauvan kehitysvaiheista. Aivoille riittää niin paljon prosessoitavaa, että jatkuva muutos ja meneminen voivat vain väsyttää turhaan. Oma menojalkani on luultavasti myös levon kaipuussa. Erikoinen vetämätön olo on vaivannut jonkin aikaa, ja tuntuukin kovin helpottavalta, että vietämme sekä tänään että huomenna kotipäivää. Emme toki ole joka päivä aamusta iltaan menossa, viikkoihin on sisältynyt useampi kotipäivä,

mutta menottomat päivät tuntuvat nyt hyviltä. Kun vielä saisi otettua tuosta imurinvarresta kiinni vielä, kun vauva nukkuu yöuniaan...Kiitollinen mieli on siitäkin, kuinka olemme osanneet miehenikin kanssa keskustella asioista, omasta jaksamisestamme ja vaiheista. Toki joskus melko pian, joskus pienen kyselyn kautta. Mutta silti, toinen toistamme tukien. Kovin mukavaa onkin ollut, kun hän on ottanut aika ajoin ruoanlaitto- tai muiden kotihommien vastuuta nähdessään, että olen kiinni vauvassa tai pienen lepohetken kaipuussa. Näistä olen kiitollinen. Vielä väsymyksen sanoittaminen (tai edes itsellenikään myöntäminen!) vaatii opettelua, mutta jospa tämäkin vain kuuluu tähän 3-4 kuukauden kehitysvaiheeseen. 😉

Välillä on köllitty yhdessä

Voi pientä poloista - löytyisikö syy itkuun?

Kuinka nopeasti sitä "turtuukaan" toimimaan totutulla tavalla, tavallaan selviytymään päivästä, yöstä, päivästä ja yöstä, suunnittelemaan mukavia juttuja, touhuamaan arjen puuhia ja soveltamaan, jos tuleekin muutoksia tai vaikka vain itkuja. Samaan aikaan sitä on kuitenkin jossain mielensä perukoilla tullut pohdiskelleeksi asioiden normaaliutta tai ennemminkin sitä, etteivät kaikki vaikuta normaalilta. Jokin vaisto on kolkutellut mielessä, että ei tämä näinkään voi mennä.
Sitten on vain jatkettu heijaamista, rauhoittelua, pomppimista jumppapallolla ja käveleskelyä ympäri asuntoa. Jatkettu vain jotain, joka voisi auttaa vauvan oloon.

Vauvan rauhoittelua

Muistelen, että tilanne muuttui tytön ollessa kahden viikon ikäinen. Olen sittemmin lukenut, että juuri tuohon aikaan vauva alkaa enemmän "tulemaan esiin" ja suolistokin reagoimaan asioihin. Vahinko vain, että juuri samoihin aikoihin ajoittuu D-vitamiinin aloittaminen, joka ainakaan meillä ei kyllä helpottanut asioita. Kummallista, kuinka edelleenkin tulee ajateltua, että mitä minä näistä nyt puhun tai nostan esille. Eihän tämä nyt niin paha ja hankala ole ollut.
Kunnes sitten tyttäreni itkee masukipujaan, vääntäen itseään kaarelle. Ja taas mennään,vaikka kuudetta tuntia. Tai aamuviiteen (nämä ovat onneksi olleet harvinaisia).

Eilisiltana ystäväni toteamus sai minut havahtumaan. Olin hänen kanssaan keskustellut vauvan hoidosta lukuisia kertoja ennenkin, mutta eilen, hänen rauhoitellessaan pientä tytärtäni, hän sanoi  tytöllä olevan aivan samanlaisia oireita, kuin hänenkin kahdella tyttärellään vauva-aikoina. Ja heillä oli ollut refluksi.
Kotimatkalla palaset alkoivat loksahdella paikoilleen, ainakin siltä minusta tuntui. Sitäkö se siis oli, refluksia? Jota olin jo hiukan pohtinut jo joulukuussa? Silloin tosin kaikki neuvolan vähättelyt, hyvin menneet päivät ja yöt, juhlahumut ja kenties jonkinlainen väsymyskin saivat tuollaisen ajatustyön hälvenemään. Olin vain tyytynyt siihen, että vauvalla on masu kipeä, hän saattaa itkeä tai olo olla hankala monia, monia tunteja, joten heijataan, hierotaan, hoivataan ja kannetaan. Käydään vaunulenkeillä ja jumpataan. Röyhtäytetään ja pidetään pystyssä.

Mutta olivathan oireet kuitenkin tuntuneet pahentuvan, vaikka toisin olisi voinut luulla. Yhtäkkiä tajusin, että kaikki ne lisääntyneet pulauttelut, maidon nousut suuhun, hikka, käheä ääni, rohina, masukivut, mahallaan olon tuskaisuus (välillä), leikkimatolla olemisen hankaluus (välillä), pahanhajuiset, rusehtavat liejukakat olivatkin mahdollisesti refluksin oireita! Olin tiedostanut, että ei tämä ihan tavalliseltakaan vaikuta, mutta kenties olin jäänyt kaiken puuhailun alle ja unohtanut, ettei kellertävää ryyniä ollut enää todella pitkään aikaan ollut enemmistönä vaipassa. Todella pitkään aikaan.

Pohdin jo jonkin aikaa sitten silent reflux -tyyppistä oireilua, mutta sitten taas tuli jotain, joka vei ajatukset muualle. Mielessä on toki ollut myös "pelko" siitä, että ylireagoinko, suurentelenko asioita. Kenties siksi en ole osannut ajatella asioiden olevan tällä tolalla. Hän kuitenkin nukkuu monia tunteja peräkkäin. Eihän vauvamme huuda joka ilta monta tuntia, tauotta. Eihän hän oksenna kaaressa, eihän hän heräile jatkuvasti uniltaan. Eihän hän... no, kyllähän hänen on hankala olla. Monellakin tavalla. Ja monta kertaa päivässä. Kuka minä olen muuta sanomaan, kun tyttäreni katsoo minua itkusta vääntyneillä kasvoillaan, kuin pyytäen, että veisin kivun pois. Ja veisinhän minä, kun vain tietäisin, miten.

Näitä aamuja, kun leikit onneksi maistuvat,
vaikka itkua on kestänyt aamuviiteen.

Olin jo raskausaikana päättänyt, että tekisin imetyksen eteen töitä, mikäli jotain hankaluuksia ilmenisi. Nytkin on päivänselvää, että jotain muutosta täytyisi kenties tehdä. Lukemani perusteella refluksiin toki voi vaikuttaa myös muillakin tavoin, sillä aina kyse ei ole allergiatyyppisestä. Ja mitä ruoka-aineisiinkin tulee, niin melko hakuammuntaa se tuntuu olevan. Mutta jostain voi kuitenkin yrittää. Yleisimpiä refluksi-oireita aiheuttavia ruoka-aineita ovat maitotuotteet, soija, kananmuna, kotimaiset viljat sekä naudanliha. Toki tiukempaakin dieettiä on olemassa, mutta minusta helpointa olisi nyt eliminoida alkuun vaikka maitotuotteet. Se tuntuu muutenkin kaikista helpoimmalta, sillä käytän muutenkin osittain kauramaitotuotteita. Muutamat läheiseni ovat kyselleet kahvin vaikutuksia, mutta täytyy sanoa, että se tuottaa minulle jo valmiiksi tuskanhikeä (kamalaa sanoa). Kyllähän kahvikin varmasti voi vaikuttaa tilanteeseen, mutta suoraan sanottuna jännitän omia mahdollisia vieroitusoireita, joita voisi seurata kahvin lopettamisesta! Kahvi onkin ollut minulle eräänlainen herkkuhetki ja tietynlainen pahe, vaikka en ämpäritolkulla sitä kittaakaan (siis EN!). Mutta täytyy miettiä, mistä lähteä liikkeelle. Ja kysyä apua. Pyytää tukeakin. Neuvolaan minulla on valitettavasti melko skeptinen suhtautuminen, sillä jo aiemmin kysyessäni omien syömisteni vaikutuksia vauvan vointiin, terveydenhoitaja suhtautui imetysdieetteihin kovin vähättelevästi ja aliarvioivasti, ja nosti pian esiin lääkkeet ja koliikkipatjat. Siksi olen asialla hiukan omatoimisestikin, toki myös vertaistukipaikoista ja asioita kokeneilta ystäviltäni neuvoa kysellen.

Toivottavasti jokin helpottaa. Kyllähän minä tytärtäni kannan vaikka pitkin yötäpäivää, mutta se ei lopulta ole kenellekään paras ratkaisu. Vähiten hänelle, jolla ne kivut ja hankala olo on.

Maailma laajeni

Kävin viime viikon torstaina tytön kanssa kahdestaan kaupungilla. Voi että, se oli hauskaa! Toki vähän jännitti alkuun, mutta se oli lähinnä innosta kihelmöivää jännitystä. Huvitti, kuinka havahduin katsomaan tuttuja asioita aivan uudesta vinkkelistä. Kahville mennessä (tästä aloitin. Se piti saada ainakin onnistumaan.) oli katsottava, kuinka vaunujen kanssa liikkuu, miten tuon tarjottimen pöytään, minne voin asettua. Tai sitten eri liikkeissä kiertäminen, sovituskoppeihin meneminen (minne vaunut?), toiseen kerrokseen kulku hissillä, vauvan hoito, imetys sekä oma vessassa käyminen. Kaikkiin löytyi ratkaisu, mutta nauratti, kuinka pöllämystynyt olin ensimmäisen puolentoista tunnin jälkeen. Olin ilmeisesti ollut liian tehokas listoineni ja systemaattisine kulkuineni, että oikein ihmettelin, että mitä sitten pitäisi tehdä. Mitä ihmiset yleensä tekevät ostoskeskuksissa? Halusin kuitenkin kokea juuri tuon vauvan hoidon sekä imetyksen. En kuitenkaan tohtinut vielä imettää käytävällä istuen, vaan hakeuduin verhon taakse nojatuolille. Ja se olikin miellyttävä kokemus! Kaiken kaikkiaan olin varsin kiitollinen tarjoilijalle, joka halusi auttaa tuomalla kahvini minulle pöytään, siisteistä ja mukavista tiloista ostoskekuksessa, lapsiperheitä huomioivista ratkaisuista, kätevistä vauvanhoitopisteistä ja miellyttävistä imetysnurkista. Kirsikkana kakun päällä vielä erään lastenvaateliikkeen myyjä lupasi heijata vaunuja, jos vauva itkisi, sillä aikaa, kun sovitin imetyspaitoja. Ajoin kotiin kuplien. Iltalenkillä olin varma, että mikäli viima ei tempaisisi minua mukaansa, leijailisin pian taivaalla ihan vain ilosta kuplien. Tästä se maailma aukeaa!

Sen jälkeen on sitten tullut käytyä monessa paikassa tytön kanssa, ja oleminen ja asioiden hoitaminen ovat käyneet luontevammiksi. Miten olenkaan nauttinut ihmisten keskellä olemisesta sekä itsenäisemmästä kulkemisesta! Eilen olimme koko päivän kaupungilla sekä kyläluutailemassa ystäväni ja hänen lähes saman ikäisen vauvansa luona. Miten hauskaa tuokin oli. Toki lähteminen vaatii aina enemmän suunnittelua ja pakkaamista, mutta jotenkin kaikki tuntuu nyt vain niin oikealta ja hyvältä.

Yksi merkittävimmistä reissuista oli sunnuntain messu, jonne pääsimme vihdoin koko perheenä, 1,5 kuukauden tauon jälkeen. Tunne oli innostava, jännittävä, kömpelö ja onnellinen. Iloitsin kaikista ystävistämme, joita tuli joka suunnasta onnittelemaan ja katsomaan pientä tyttöämme. Oli jännittävää ja kummallista tulla niin tuttuun paikkaan, mutta silti keskeltä sitä vauvakuplaa, jossa olin ollut monta viikkoa. Kaikki ei ollutkaan enää samaa tuttua, vaan tästä lähin se tulisi olemaan kovin erilaista. Jotenkin myös kuplasta tuleminen ihmisten ilmoille tekee vauvan olemassa olon vieläkin todemmaksi. Ei se ole vain kuplaa, vaan täyttä totta! Messu tuntui tosin menevän meillä molemmilla hieman ohi, sillä vilkuilimme vähän väliä vieressäni turvakaukalossa puolinukuksissa olevaa tytärtämme. Sitten hänelle iski nälkä. Olin vakaasti päättänyt huolehtia imetyksestä vaikka sitten kirkonpenkissä istuen, mutta voi sitä paidan kankaiden räpläämistä! Muistin sentään, etten voi aivan miten sattuu availla ja nostella paitaa, vaan pitäisi huomioida muitakin. Lopulta vauvaa alkoi niin hermostuttamaan, että koin paremmaksi siirtyä hieman sivummalle imettämään. No, ei siis aivan mennyt putkeen, mutta ensimmäinen kerta on aina ensimmäinen kerta.
Merkittävin hetki messussa oli silti kaikkien ystävien näkemisen, vauvan kanssa olemisen ja messun kokonaisuuden lisäksi ehtoolliselle meneminen. Olin odottanut pitkään sitä, että saisin viedä tyttömme siunattavaksi. Ystäväni siunatessa häntä mieli oikein herkistyi. Tänne alttarille olin niin monta kertaa vienyt meidänkin lapsitoiveemme ja tässä tämä aarre nyt oli!

Kaiken reissaamisen ja kulkemisen lisäksi olo on vauvalla ollut edelleen aika hankala iltaisin ja iltayöstä. Olen pohtinut koliikin mahdollisuutta, mutta miettinyt masuvaivojen johtuvan kenties D-vitamiinista. Ihanasta messusta kotiuduimme itkun säestäessä ja sitä kestikin sitten kuutisen tuntia. Seuraavana päivänä hankin kaupunkireissullamme D-vitamiinisuihketta. Se päivä tuntui olevan heti jo erilainen.
Mutta tänään sain kuulla neuvolassa, että suihketta ei suositella sen huonon imeytymisen vuoksi. Olen hämmentynyt tästä. Suihketta on suositeltu monessakin paikassa, kuten jossain neuvolassakin. Kuulemma pitäisi kokeilla mieluummin vesiliukoista tippaa. Päätin kuitenkin antaa suihketta ainakin tämän viikon, jotta ristiäisiin päästäisi rauhallisemmilla oloilla. Muuten neuvolakäynti meni aika hyvin, mitä nyt vauva oli aika kiukkuinen ja pissasi minun, paitani ja reppuni päälle ollessani ottamassa puhdasta vaippaa hoitokassista. No, mitäs herätettiin juuri syönyt ja makeille unille nukahtanut tyttö... Hämmensi toisaalta myös se, kuinka terveydenhoitaja oli joka vaivaan tarjoamassa lääkettä tai itkuisuuteen helpottavaa patjaa. Selvähän se on, että vauvalle nousee maitoa suuhun tai hän pulauttaa, jos häntä aletaan kääntelemään pian syömisen jälkeen. Ei se silti tarkoita refluksia tai ilmavaivoja...
Mutta näistä huolimatta käynti oli hyvä, pääasiassa sen osalta, että tyttö on kasvanut hienosti ja nyt meni jo neljä kiloa rikki!

Täällä virittäydytään hiljalleen joulukuun tunnelmiin jouluradion sekä -valojen merkeissä. Joulukuun alku on mennyt itseltäni hieman ohi ristiäisvalmistelujen keskellä, mutta otan tämän tällaisena vaiheena ja teho-intoilen joulua sitten niiden jälkeen. Ristiäisvalmisteluihin kuuluu oikein hyvää ja odotan niitä innolla, mutta myös haikeudella. On ollut ihanaa leipoa, suunnitella, valmistella ja odottaa juhlia, tyttäremme kastepäivää. Pian juhlat on juhlittu! Nyt ei tunnu stressaavan mikään; tilapulmakin sai hyvän ratkaisun. Olisi jo ihana päästä kutsumaan rakasta omalla nimellään muidenkin kuullen.

Onni on tässä ja nyt, vaikka välillä vähän väsyttääkin ja on vatsanpuruja

Elo täällä sujuu edelleen varsin mukavasti, päivä kerrallaan, rutiineja ja uusia asioita opetellen. Iloitsen joka päivä tästä uudesta elämänvaiheesta, ja eilen totesinkin iltapäiväkahvia mieheni kanssa juodessani (tai hommahan meni niin, että hän joi ensin minun rauhoitellessa vauvaa, jonka jälkeen hän otti vauvan syliteltäväksi ja minä sain juoda kahvini), että on oikeastaan kovin vaikea ajatella elämää ennen vauvaa. Tai totta kai sen pystyy muistamaan ja sitä miettimään, mutta tämä kaikki tuntui vain niin luonnolliselta. Etenkin sillä hetkellä se, kun näin mieheni suukottavan tyttöä. Eihän elämä muuta voisi nyt ollakaan.

Toki pelkkää onnea ja auvoa ei täälläkään koko aikaa ole. Vauvalla suurimmat muutokset ovat olleet D-vitamiinin aloitus, joka lienee alkuyön itkujen ja masuvaivojen syy. Saatuani tipat neuvolasta lompsin hakemaan vielä Rela-tippoja apteekista, jotta olo ei äityisi niin kovin pahaksi. Masujumppaa tehdään myös pitkin päivää, jos se vaikka helpottaisi rutinoita. Ja onhan vauvalla nytkin ajoittain aika kurja olla, mutta pahemminkin voisi varmasti olla. Muutamassa tunnissa on noistakin hetkistä selvitty.

Vauvan kieleen on myös ilmaantunut valkoista katetta, jonka itse toivoin olevan maitoa, mutta jota mieheni epäili sammakseksi. Neuvolan terveydenhoitajan arvio oli varovainen, mutta päätin silti aloittaa sammaksen luonnonmukaisen hoidon. Niinpä nyt penslataan kieltä ja varmuuden vuoksi myös poskia vichy-vedellä ja sitten puolukkamehulla (pakastemarjojen survoksesta saatua). Yllättäen puolukka saakin aikaan melkoisen imemisreaktion; olisikohan tyttö marjojen perään? 😃

Omien tunteiden kirjo näkyy ja tuntuu myös. Pääasiassa olo on onnellinen ja hyvä, ja jostain se kärsivällisyys, rauhallisuus, tyyneys ja jaksaminen vain tulevat, vaikka kello kahdelta yöllä, kun vaippaa on vaihdettu jo kolmasti tunnin aikana (kiitos D-vitamiinin) ja vauva itkee aivan hikimärkänä (tosin hän on kyllä sellainen tapaus, että kuumenee alta aikayksikön, siis fyysisesti).Todennäköisimmin asiasta on kiittäminen hormoneja; en pidä itseäni aivan noin tyynenä ja rauhallisena "normaalitilassa". Tunnistan tosin myös sen stressittömyyden omasta arjesta, että nyt minulla ei ole kiire yrittää saada vauva-arkea sujumaan parissa päivässä joutuessani palaamaan takaisin kolmivuorotyö-arkeen. Onneksi tuo vaihe ei vielä odota aivan pian. Mutta kyllähän väsymys tuntuu (ja näkyykin). Muisti pätkii, joskin on jo jonkin verran parantunut sitten alkupäivien. Väsyn myös herkemmin, ja päiviin ei todellakaan tule suunniteltua kovin paljon tekemistä ja/tai menoja. Loput mennään fiilis- ja tilannepohjalta. Välillä on päiviä, jolloin saa puuhattua vaikka ja mitä joko vauvan nukkuessa sängyssä tai sylissäni kantoliinassa, tai sitten me vain köllöttelemme sohvalla kirjaa lukien. Välillä ei vain jaksa. Joten itselleni opettelua ja armollisuutta: ei aina tarvitsekaan. Sitähän varten olen leiponut ja kokannut pakastimet täyteen ruokaa ja vierasvaraa. Enkä ole yllättäen vielä potenut huonommutta siitä, jos olenkin tarjonnut pakastimesta otettua vadelma-rahkamurupiirakkaa tai että vauva onkin itkuinen vieraiden tullessa. Sellaista se vain nyt on.

Väsymys. Niin. Eräänä päivänä itketti ja väsytti, ja sitten itketti ja väsytti, koska... itketti ja väsytti. Yritä nyt siinä sitten selittää, mikä on. Vauvahan oli ja on aivan ihana, mutta jotenkin vain kaikki muu tuntui juuri sinä päivänä tuntuvan todella raskailta. Tiskit, pyykit, ruoat, siivous, roskat, koira... Kun minnekään ei voi vielä mennä vauvan kanssa. Onneksi pääsin sittemmin vaunulenkille sekä purettua asiaa ystävälleni (itsekin äiti). Mieheni oli siis tuolloin iltavuorossa. No niin. Väsymys ja sen jatkumona tietyt tunteet tulevat ja menevät, enkä pitänyt tuotakaan mitenkään kummallisena. Seuraavana päivänä oli jo aivan eri tunne. Ja olinhan saanut nukuttua yöllä peräti neljä tuntia peräkkäin, ajatella.

Eräänä aamuna, vauvaa sylitellessäni, alkoi ihan itkettämään, kun mieleeni tulvi jälleen menneiden vuosien lapsettomuuden tuomat tilanteet, vaiheet ja tunteet. Muistin sydänjuuriani myöten ne hetket, kun odottelimme odotusaulassa ultrakäyntiä, tai kun kävin kiireessä työpäivän keskellä tarkistuttamassa tilanteen. Ja miten lääkäri pohti lääkkeiden vaikutusta, suunnitteli minulle lukujärjestystä lääkkeiden pistämisestä, määräsi lääkemäärän. Tai kun juuri siinä kierrossa vastetta ei ollutkaan. Kuinka jännittävää oli pistää itseään ensimmäistä kertaa, mutta joka muuttui varsin nopeasti sellaiseksi asiaksi, jonka kävi vain nopeasti tuikkaisemassa itseensä kesken työpäivänkin, vaikka kahvihuoneen yksinäisyydessä, jos muuhun ei ehtinyt. Miten hidasta olikaan laskea kierronpäiviä, toivon ja epätoivon sekamelskassa, kun samaan aikaan yritti hanakasti kehitellä kaikkea muuta tekemistä, puuhaa ja ajateltavaa. Lääke vaikutti tavallaan, laskinpa päiviä tai en. Muistin ne hetket, jolloin meillä kahdella kiristi ja todella paljon. Kumpikin suri tahoillaan ja purki oloaan toiseen, kyeten vain osittain selittämään asiaa. Ja paha olo meillä todellakin oli. Toki vuosiin mahtui runsaati kaikkea hyvää ja ihanaa; reissuja yksin, mieheni tai ystäväni kanssa, harrastuksia, luontokokemuksia, ammatillista kehittymistä, itseeni tutustumista, monenlaisten asioiden läpikäymistä ja hyvin paljon ihania, hauskoja ja kauniita muistoja. Iloitsen todella paljon siitä, että olen saanut kokea noita asioita. Mutta lapsettomuuden suruverho kuitenkin peitti osan näkyvyydestä, vaihtelevalla laajuudella. Milloin teimme päätöksiä pitää hoidoista taukoa, milloin toivo nosti jälleen päätään. Ja ne ensimmäiset askeleet kohti koeputkihedelmöitystä... Silloinkaan, keskellä rauhoittavan lääkkeen aiheuttamaa tokkuraisuutta, en kyennyt päästämään irti hoitajuudesta, vaan suhtauduin kaikkeen ammatillisesti. Ehkä pyrin sillä suojelemaan jotakin osaa itsessäni. Osan tunteistani sain ainakin vaimennettua. Kun eihän tästä kuitenkaan mitään tulisi.

Ja nyt hän tuhisi sylissäni. Eihän vauvan taustaa tule kovin usein mietittyä, eikä sillä lopulta ole paljoa merkitystä. Hän on nyt tässä, meistä kahdesta tullut, ja näin on hyvä. Oikein hyvä.
Luultavasti lapsettomuuden suru ei koskaan jätä taakseen, mutta ajan myötä se varmasti hälvenee. Onneksi tilalle on tullut tämä ihmeellinen, uudenlainen rakkaus.

Pelkkää surua ja murhetta ei elämä todellakaan ole. Välillä uppoudutaan tuohon onneen ja auvoon, intoudutaan soittamaan pianoa (hiljaa) vauva kantoliinassa, nuuskuttelemaan tuota pientä tyttöä tai sitten jumppailemaan ja laulelemaan tytön kanssa. Arki soljuu eteenpäin, ruokaa pitää laittaa, koti pitää siistinä, jos vaikka saisi ensi yönä nukuttua vähän. Arjen onnea on katsella vauvan kirkkaita silmiä, ihmetellä hänen ilmeitään ja muuttuneita piirteitään, kuunnella unen tuhinaa. Arjen onnea on myös saada syödä aamupala rauhassa, kun pesue, siis vauva ja koira, on hoidettu. Hetki äidin omaa aikaa, ja taas jaksaa. Elämä tulee vielä muuttumaan aikataulullisemmaksi, ohjelmallisemmaksi ja sellaiseksi, jossa on tehtävä ja saatava aikaan, tiedän sen. Siksi otan nyt kaiken vapauden nauttia tästä ainutlaatuisesta vaiheesta.

Aika kuluu, vaikka kuinka olisi vauvakuplassa

Ihan pelkkää kuplailua ei tämä elämä sentään ole ollut. Meillä on edelleen käynyt "tasaiseen tahtiin" vieraita, ja onkin ollut ilo saada ystäviä ja tuttavia käymään meillä. On sekä ihasteltu vauvaa että vaihdettu kuulumisia puolin ja toisin. Tai sitten vain ihasteltu vauvaa.

Viimeksi mainitsemani neuvolakäynti sujui hienosti. Terveydenhoitaja tuli meille kotiin tuoden mukanaan lahjoja; Muumi-vaippoja ja muun muassa Marttojen kutomat sukat. Juteltiin synnytyksestä, imetyksestä ja voinnista. Katsottiin vähän imetystä yhdessä ja terveydenhoitaja pyöritteli vauvaa ja punnitsi hänet. Olin maininnut lyhyesti, että imetys on alkanut hieman (jos noin voi sanoa, kun välillä pitää purra hammasta) sattua vasemmalta puolelta. Ehätin kyllä kertomaan, että kyljelleen imettäen kipu ei ollut niin kova. Näin ollen terkka vain kannusti vaihtelemaan asentoja. Mitään ihorikkoa ei ollut, kuten olin itsekin tarkistanut. Mutta voihan vauva! Niin sai kovasti kehuja ja olin minäkin mielissäni, kun punnitsimme hänet. Painoa oli tullut pyöreästi 400 grammaa sitten sairaalasta lähdön (+100g syntymäpainoon nähden), joten rintamaito on todellakin riittänyt. Hurraa hurraa! Tämän myötä saimme ulkoiluluvan, ja samantienhän minä olisin ampaissut pihalle vauvan kanssa, ellemme olisi olleet saamassa lisää vieraita.

Illalla olikin sitten tehtävä Se Ensimmäinen Vaunulenkki, jonne puoliksi raahasin miehenkin mukaan. Hän oli ehtinyt käymään jo omalla lenkillään, mutta tottahan nyt tällainen 20-minuuttinen ihka ensimmäinen vauvan kanssa tehty ulkoilu olisi tehtävä yhdessä. Aijai, nytpä en sitten muuta tekisikään vauvan kanssa.

Päivät kuluvat mukavaan malliin. Yöt ovat tosin alkaneet olemaan hiukan unettomampia, mutta hankalamminkin voisi olla. Aina on ratkaisu löytynyt jossain vaiheessa. Eräänä yönä jouduin tosin suru puserossa turvautumaan tuttiin, sillä mies oli menossa aamuvuoroon, ja itkua oli kestänyt jo tavallista pidempään. Olin suunnitellut, että sitä annettaisi imetyksen turvaamisen vuoksi vasta kahden viikon iässä, mutta 12 vuorokautta lienee melko lähellä. Kovin oli kyllä ihmettelevät ja nyrpistelevät ilmeet tutista, mutta lopulta sekin maittoi kera unen.
Päivisin sitten elellään vähän sekalaista rytmiä. Välillä välipalastellaan monta tuntia, sitten nukutaan kolmekin tuntia. Aamupäivät ovat usein minulle puuhakkainta aikaa, jolloin vauvan unet mahdollistavat kotihommien tai muiden juttujen tekemisen. Ja jos joku harmittaa vauvaa, niin olen sujauttanut hänet kantoliinaan ja sitten olemme puuhastelleet yhdessä. Oi. 💓

Mutta aika todellakin kuluu! Havahduin alkuviikosta siihen, että ristiäisikutsut on saatava tällä viikolla postiin! Ja tuossa vaiheessa minulla ei ollut kuin pieni käry siitä, millaiset haluaisin tehdä, puhumattakaan materiaalista.
"Eikö kutsut voisi vain lähettää tekstiviestillä?", oli mies erehtynyt kysymään pari kertaa.
"Ei!", vastasin tarkoittamaani jyrkemmin. "Sen kerran, kun saan järjestää ristiäiset - eihän sitä edes tiedä, jäävätkö ne ainoaksi - aion panostaa!"
Ratkaisuna käänsin seuraavana aamupäivänä kuntakeskuksemme kaupat ympäri (turhaan) ja sitten lähdimme kaupunkiin niin, että minä kiisin kaupasta toiseen miehen valvoessa vauvan unta. Huono onni jatkui ja jatkoimme lopulta Kärkkäiselle. Sieltäpä löytyi melkoinen askartelutaivas, ja.. noh.. lopulta soi puhelin ja mies tiedusteli paluutani vauvan säestäessä vienolla äänellä taustalla. Pikajuoksua kassalle ja autolle, vauvan välipala ja kohti kotimatkaa. Iltahan se sitten kului sormet syyhyten askarrellen. Tällä hetkellä ensimmäiset kutsut ovat jo saapuneet vastaanottajilleen, ja itse googlettelen jo kakkuohjeita. Voisikohan keksejäkin alkaa jo tekemään?

Tänään saimme kylään ystäväni vuosien takaa. Edellisestä tapaamisesta oli kulunut jo reilu 6,5 vuotta, ja asuessamme nykyään toisiamme lähempänä olimme yrittäneet järjestää tapaamista jo hyvän tovin. Kuulumisista olin maininnut yleisesti, lisäten "kerron sitten vähän lisää, kun näemme" -vinkkauksen. Alun perin olin halunnut yllättää hänet raskausmahallani, sillä hän oli tiennyt lapsettomuuskipuiluistamme. Mutta näinhän yllätys olisi paljon suloisempi.
Niinpä ovikello lopulta soi, ystäväni astui sisään ja tuntui, kuin mitään erossa olo -vuosia ei olisi välissä ollutkaan. Juttu jatkui samanlaisena ja yhtä luontevana, kuin se oli ollut niinä vuosina, jolloin opiskelimme samassa koulussa. Mutta nyt sain todella yllättää hänet. Ensin tosin hän ilostui, että olisin paraikaa raskaana nähdessään mahani ja eteisessä olevat vaunut.
"Ei sentään.. tulehan katsomaan sitä kuulumistani..", kehotin tulemaan olohuoneeseen ja kurkistamaan rottinkiseen ensisänkyyn.
Siinä sitä sitten ihmeteltiin ja ihasteltiin tuota pientä nyyttiä. Voiko tuollaista ihmettä ollakaan.

Ajan kulumiseen havahtuu myös siinä, että olen alkanut jo miettimään kodin ulkopuolista elämää vauvan kanssa. Niinpä olen jo kartoittanut vauvauinnin, vauvamuskarin ja seurakunnan perhekerhotarjonnan. Toki moneen voi mennä vasta 3 kuukauden ikäisen kanssa, mutta hyvähän se on jo pohtia, mikä voisi kiinnostaa. Tai sitten me vain vaunulenkkeilemme ja vien vauvan laavuretkelle metsään.

P.S. Ehkä vähän erikoista, mutta täällä jyllää RS-viruksen ja influenssa sijasta vauvakuume.

Onnellisuus siitä, mitä meillä on

Päivien ohjelmat alkavat käydä vähiin, vaikka toisaalta ihan sellainen yksinkertainen salilla, kaupassa ja/tai kirjastossa käymiset tuovat mukavaa rytmiä päiviin. Neljännellä äitiyslomaviikolla olen jossain määrin päässyt jo levolliseen olotilaan, päivien edelleen edetessä ajattomasti. Tuntuu kuin "edellistä elämää" stressaavine vuorotöineen ei juuri muista enää ja ajatukset ovat melko suloisia ja vauvantuoksuisia. Olen edelleen nauttinut, vaikka välillä huomaan oloni hankalaksi ja vaikeaksi, kun en ole tekemässä jotain hyödyllistä.

Toki odotamme vauvan tuloa kovasti, mutta mieli on tyyni. Hän tulee sitten, kun on valmis. Toisaalta olen myös iloinnut valtavasti siitä, mitä aika on tehnyt parisuhteellemme. Lähipiirissä tuntuu kuhisevan. Äiti laittoi eilen minulle viestiä: "Onnea synnytykseen!", ja soitti myös muutaman tunnin päästä kysyen vointia. Isä on lähdössä reissuun huomenna, ja hänkin on ollut melko levoton. "Mitä, jos vauva tuleekin sinä aikana? Vaikka eipä minua siinä tarvita..."
Sen verran keksimme, että eihän mieheni ole kanssani kotona kaiken aikaa. Niinpä rekrytoimme vanhempani kuskaamaan minut sairaalaan, jos lähtö tulisi mieheni ollessa töissä. Ilmoittauduin kyllä itsekin ajamaan, mutta järkevyyden nimissä totesin, ettei se ehkä olisi kovin suotavaa.

Eilen vuorossa oli neuvolan järjestämä perhevalmennus, josta olinkin kysellyt jo kesäkuussa. Tuolloin minulle oli sanottu vähän epäilevään sävyyn, että mahdammeko ehtiä niihin lainkaan. Ja toisaalta viime neuvolassa oltiin havahduttu siihen, että olisihan meitä voinut ohjata lähikaupungin ryhmiin, joissa eri aihepiirien valmennuksia on pyörinyt pitkin syksyä. Sinne ne tullaan täältäkin myöhemmin keskittämään.
No, meni jo tuokin mahdollisuus.
Mies oli hiukan epäillyt perhevalmennukseen menemistä, mutta olin jo aikaisemmin päättänyt haluavani kaikki ohjaukset, mitä normaalisti perheille tarjotaan. Tämä juontaa juurensa pitkään kestäneestä hankalasta olosta, jolloin pyrin saamaan itseäni "raskaus- ja vauvamoodiin". Olin kylläkin ehtinyt jo turhautua, kun päivät lopulta selvisivät. Niin, ehtisimmeköhän todella?
Niinpä lähdin valmennukseen yksin, eikä meitä kyllä ruuhkaksi asti ollut. Paikalla oli eräs pariskunta, joka kertoikin illan kuluessa, että he eivät tiedä mitään. Toki siksi onkin hyvä, että erilaisia valmennuksia järjestetään, mutta toisaalta juuri tällaisissa tilanteissa olin aika kauhistunut. Tätäkö neuvolan perhevalmennus on vielä 2010-luvulla??

Pakko myöntää, että tulin valmennuksesta kotiin ristiriitaisin tuntein. Toisaalta minua harmitti se, että en edelleenkään ole päässyt hoitajuudestani eroon (kenties tämäkin johtui alun alkaen vain siitä, että minun oli - ja toisinaan yhä edelleen on - vaikea ymmärtää, että nyt tämä tapahtuu minulle ja minä olen asiakas. Ja toisaalta oma neuvolani on ollut melkoinen pettymys.), vaikka en tuonutkaan sitä mitenkään esille. En haluaisi olla aina tarkastelemassa asioita oman työni kautta. Valmennuksessa minua häiritsi kovasti tietynlaiset vanhakantaiset tavat esittää asiat. Mutta hyvää illasta jäi se, että sain huomata ainakin itse ottaneeni asioista hyvinkin selvää ja tiedostavani vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia.

Illan aiheina olivat synnytys ja kivunlievitys sekä muuttuva parisuhde. Ensin meille luettiin edessämme olevat diat ja katsoimme sitten kymmenisen vuotta vanhan opinnäytetyönä tehdyn videon synnytyssairaalamme käytännöistä. Sinänsä video oli hienosti tehty, mutta minua jäi vaivaamaan sekä siinä, että terveydenhoitajan sanoissa monikin asia. Puoli-istuvaan asentoon kannustettiin melkeinpä parhaimpana, epiduraalipuuduksen sanottiin lähes kaikkien ottavan ja lisäksi jäin ihmettelemään videolta ihokontaktin, ensi-imetyksen ja isän mahdollisuutta hoitaa vauvaa heti syntymän jälkeen puuttumista. Olin illan jälkeen melkeinpä pöyristynyt! Vaikka video saattoikin olla vanhahko (käytännöt muuttuvat hoitoalalla välillä melko nopeastikin), niin olisi päivitetyn tiedon esimerkiksi kivunlievityksestä, monipuolisista asennoista sekä ylipäänsä varhaisvuorovaikutuksen mahdollistamisesta voinut tuoda perhevalmennuksessakin esille.
(Sen verran sain kuitenkin avattua suutani kuulostamatta liian kritisoivalta tai "minä olenkin hoitaja, minä tiedän" -asenteiselta. Minulta kysyttiin synnytyssairaalaan tutustumisen kokemuksia, ja sain siinä yhteydessä kerrottua tälle toiselle pariskunnalle mukavista kokemuksista, innostuneesta kätilöstä, joka kannusti etsimään hyviä asentoja ja myös lääkkeettömistä kivunlievityksistä.)

Niin, muuttuva parisuhde oli illan toinen teema. Siitä saimmekin "kattavasti" kuulla toisen terveydenhoitajan lukemana tulostamistaan Väestöliiton monisteista. Onneksi viesti oli kuitenkin myönteinen; parisuhde on elämän tärkein suhde ja sen eteen kannattaa tehdä töitä muuttuvissakin tilanteissa.

Kerroin kotona miehelleni illasta, ja hänkin pudisteli päätään. Jos jotain harmia niin ainakin paljon hyvää. Kävimme illalla nimittäin niin paljon hyviä keskusteluja koskien synnytystä, aktiivisuutta, meidän molempien roolejamme, toiveitamme ja myös vauvan hoitoa ja kasvatusta. Lisäksi olimme reippaita ja kävimme valmennuksesta saatua tehtävänippua läpi. Se oli lopulta aika nauruhermoja kutkuttavaa. Toki olemme käsitelleet männävuosina suhdetta yltympäriinsä, mutta tällainen vauvan tuloa edeltävä välitilinteko teki hyvää. Lopulta oli mukava kellahtaa toisen kainaloon (siten, kun se mahani kanssa oli mahdollista) ja hyristä itsekseen, miten onnellinen olin meistä ja tilanteestamme.

Rentoutusharjoitteluja

Toisaalta olenkin jo tovin kaivannut pianomusiikkia. Aika ajoin olen onneksi saanut tähdättyä takalistoni pianontuolille ja soitellut jonkin aikaa, mutta musiikin kuunteleminen on jäänyt vähemmälle. Spotifyn soittolistat ovat ennemmin olleet aika lailla tyyliltään Fit, Retro, Latino ja ylistys (aika erikoinen yhdistelmä). Näitä on tullut kuunneltua käydessäni salilla tai lenkillä, vähän riippuen fiiliksestä sekä siitä, millaista vaikutusta olen hakenut musiikilta.

Sivumennen: muistin taas kirjaston mainion varauspalvelun, jota käytin vuosi sitten ahkerasti. Niinpä eilenkin selailin maakuntamme eri kirjastojen nuottiluetteloita ja klikkailin varauksia suomatta lainkaan ajatusta sille, ehtisinkö todellisuudessa edes vilkaisemaan noita nuottikirjoja sitten, kun saisin ne joskus käsiini. Nyt oli tämä hetki ja ilo. Katsotaan, jos vaikka ehtisinkin soittamaan.

Eilen siis vedin kuulokkeet korvilleni (mies katsoi vieressä Simpsoneita. En ole koskaan oikein välittänyt kyseisestä sarjasta) ja selasin soittolistoistani rentouttavaa pianomusiikkia. Hyvä asento ja silmät kiinni, hengitä sisäääään ja uloooos. Jonkin asteinen jomotus selässä tuli, oli ja meni. Ja taas. Joitain vihlaisujakin tuntui. Mieleni leijaili koskettimilla sekä loi myös tuntemusten myötä jonkinlaista haavekuvaa kauniista syntymätapahtumasta, ja kuinka saisin sitten tosipaikan tullen elää pianomusiikin keskellä tilannetta todeksi.

Ja mistä kolotukset, vihlonnat ja kivut mahtoivat johtua?
Toisaalta odotan jo kovasti vauvan syntymää, mutta rehellisyyden nimissä taitaa tämä nyt mennä ihan omaan piikkiin. Lähdin käymään kiireettömälle kävelylenkille auringon paistaessa taas niin kauniisti. Olin toki vasta edellisenä päivänä ollut koiran kanssa patikoimassa, mutta halusin olla "tuhlaamatta" tätä (oudon) lämmintä lokakuista päivää. Joten lenkkipoluille kävi minun ja koiran tie. Ensimmäiset kilometrit olivat hiukan tuskallisia, sillä oikea jalkani on ollut kipeä jo parisen viikkoa. Neuvolassa olen maininnut asiasta, ja jo aiemmin, kun vasen kipuili viitisen viikkoa. Ne kuitattiin jalan turvotuksiin liittyviksi sekä siihen, että jokin painaisi lantiolla. No, näin ollen en ole halunnut jäädä petipotilaaksi, vaan yrittänyt aika ajoin muistaa laittaa koipeen Mobilatia ja pitää jalkoja kohoasennossa. Ihan kovin hyvä muistini ei ole noihin asioihin liittyen, joten näillä on menty.

Lenkki siis eteni. Ajattelin, että eipä tässä mikään kiire ole... ihastellaan nyt sitten luontoa oikein urakalla. Aikanaan pääsin lopulta pitkän lenkin loppuun ja loppuilta... noh, se meni arastellessa jalkaa yhä enemmän. Jonkin verran vihlonnat muualla ovat myös lisääntyneet ja ne kenties vaikuttivat sekä iltaiseen olooni että yön aikaiseen elämään.

Elo muuten on sujunut aika kivasti. Sunnuntain patikkaretki oli taas aivan ihana juttu, vaikka minua hämmensikin porukan määrä poluilla ja laavuilla. Vaikka eipä siinä; hyvähän se on, että retkeillään luonnossa. Saimme myös miehen kanssa tutkailtua yhdessä telakkaa, turvakaukaloa ja vaunuja, ja kokosin sairaalakassia. Tein miehelleni listan kassiin tulevista asioista, mikäli en itse ehdi keräämään niitä. Kirjoitin myös pienen version synnytystoivelistasta äitiyskortin lomaan, sillä lauantain tutustumiskäynnillä kätilö oli kovasti kannustanut tällaisen tekemiseen. Yritin muotoilla listaa ystävällisesti, sekä painottaa, että tilanteen mukaan mennään ja hoitohenkilökunnan ammattitaitoon luottaen.

Tänään onkin muuten erikoinen päivä: oma veikkaukseni vauvan syntymäpäiväksi sekä illalla oleva neuvolan perhevalmennus (, johon sittenkin ehdimme, ellei ensimmäinen toteudu sitä ennen).
Naureskelin myös itsekseni aamulla, että vauvan olisi sentään parempi syntyä joko tällä viikolla tai sitten vasta seuraavan viikon jälkeen. Meillä päin vietetään syyslomia ensi viikolla, ja jos sama käytäntö on voimassa vielä lapsen ollessa ala-asteella, niin kaverisynttäreiden järjestäminen loma-aikaan saattaisi olla aika kurjaa. Tärkeitä pointteja, siis!

Levollisuutta ja kauneutta

On viikonloppufiilis. Oikeasti on maanantai. Kenties olo on pulppuavalla tavalla kepeä siksi, että mies jää aamuvuorosta päästyään yhdelle vapaalle (haha, tämä on näitä vuorotyöläisten normiviikonloppuja..). Ja oikeastaan pönkitin tätä kepeää oloa sillä, että intouduin ostamaan meille hieman leffanaposteltavaa. Tänään oli aikeissa katsoa yhdessä jotain Netflixistä. (Tai sitten siinä käy, kuten monesti aiemmin... Selaamme palvelua piiiiitkään, emmekä löydä mitään järkevää katsottavaa. Tällä kertaa ehdin syömään eväätkin varmaan tuona aikana...) Yhtä kaikki, meillä on yhteinen vapaa. Jee! Olen pyrkinyt olemaan sopimatta mitään silloin, kun mieheni on vapaalla, sillä olemme menneet niin lahjakkaasti ristiin vuoroissamme, että nyt on vielä onneksi aikaa nauttia meidän kahden ajasta.

Toisaalta olo on kepeä myös neuvolakäynnin vuoksi. Jostain syystä olen hivenen helpottunut, vaikka käynti itsessään oli jälleen vähän sitä samaa, kuin ennenkin; pikapikaa tehtyjä mittauksia ja sitten melko karupuheinen lääkäri. Ihmetyksekseni kommentoi sitäkin, että painoni oli noussut edelliselle kerralle jotenkin tavallista enemmän (öh? Tosin sitten mieleeni muistui kuulemani kommentti tästä lääkäristä. Hän kuulemma nipottaa aina painosta, oli se noussut paljon tai vähän). En ehkä olisi kaivannut kuulla tuon kaltaista kommenttia, kun saan juuri ja juuri tämänkin painonnousun käsiteltyä mielessäni.
Mutta viis tuollaisista, sillä vauvalla oli kaikki hyvin! Hän hengaili oikeassa asennossa, mutta aikeita lähtöön ei kyllä vielä ollut. Jos minä olen koko ajan tuumannut, että vauva ei kyllä malta odottaa laskettuun aikaan, niin lääkäri tuumasi, että lähemmäs laskettua aikaa menee - ellei peräti ylikin. No, aika toki näyttää, miten asiat etenevät, ja vauva tulee, kun hän on valmis. Toisaalta ihan helpottavaa. Olen nimittäin nauttinut äitiysloma-ajasta melko lailla, joten olisi ollut hivenen sääli keskeyttää tämä. Tietenkin odotan jo kovasti synnytystä ja vauva-arkea, mutta olen huomannut näiden parinkin viikon olleen raskausajan parhaimpia. Haluan nähdä, mitä kaikkea tämä aika vielä tuo tullessaan.

Viikonloppuna sain viettää arvokasta aikaa erään ystäväni kanssa. Hän oli ilmoittanut jo raskauden alkuvaiheilla haluavansa kuvata minua voimauttavan valokuvauksen metodein. Innostuin heti, sillä vaikka ehkä kuvattavana oleminen saattaisi olla erikoista, niin pelkästään valokuvat ja niiden kautta asioiden tarkasteleminen olisi kiehtovaa. Luotin lisäksi ystäväni visuaaliseen silmään, että jo senkin puolesta ajattelin projektin olevan loistojuttu. Sopiva aika löytyi lopulta ja niin pääsimme kuvauspuuhiin. Sää oli kauniin syksyinen, hieman kirpakka, mutta silti lempeä. Värit olivat loistossaan ja vain ihastelimme luontoa ja sen eri yksityiskohtia. Oli hauskaa, kuinka ystäväni toi esiin sen, kuinka tietyssä taustassa hiukseni punerrus tulisi hyvin esiin tai kuinka sopisin hyvin vaikka laiturin nokalle istumaan. Minäkin intouduin keksimään kuvauspaikkoja, ja pian olinkin jo astelemassa rannikon kivillä. Hetkeä myöhemmin humpsahdin veteen! Onneksi vain toinen jalka kävi viileässä vedessä, mutta sainpahan ainakin uudet sukat, sillä olihan sellaiset käytävä ostamassa. Kokonaisuudessaan valokuvaushetki oli melkoinen. Keskustelut eri teemojen ympärillä, ystäväni kauniit ja kannustavat sanat sekä luonto ja kaunis ympäristö olivat omiaan saamaan mieltä korkealle ja toisaalta vain ihmettelemään sitä kaikkea hyvää, jota sain kokea. Katsoimme lopulta yhdessä kuvia isommalta ruudulta ja hämmennyin. Eri katsomiskierroksilla kuvat saivat suurempia merkityksiä, avautuivat eri tavoin, lempeys niitä kohtaan lisääntyi. Lempeys itseäni kohtaan. Ja vielä muutama päivä kuvien ottamisesta pureskelen kuvauksen tuomia ajatuksia. Olisinko voinut arvatakaan, millaiselle matkalle voimauttava valokuvaus sysäisi minut...

Huomasin, että tarkastelin itseäni kovin kriittisesti, jos en jossain kuvassa hymyillyt niin, että hammasrivistö näkyi. Soimasin itseäni niistä, vaikka juuri sellaisista kuvista ystäväni sanoi pitäneensä. Tulin tosin jo kuvausten aikana huomaamaan, että kenties tuo oli ollut se iänikuinen kiltin tytön rooli, jossa olin tottunut olemaan. Kiltti, reipas, iloinen, positiivinen. Olisiko tilaa vakavammille tunteille?

Kuvat herättivät myös paljon pohdintaa eri teemoihin liittyen, mutta myös vahvistivat, voimaannuttivat ja rohkaisivat. Kyllä, minä olen nainen, pian äiti. Olen kokonainen nainen, itsenäinen, aikuinen, kaunis, syvällinen, levollinen, onnellinen.  En jotain, joka seuraa vanhempiensa jalanjälkiä. En jokin väliinputoaja tytön ja naisen välillä. Olen onnellinen nainen, ja hänet minä näin noista kuvista. Ja juuri niistä kuvista, joissa en hymyillyt hampaat näkyen.

Koska kyse oli myös raskauden tuomisesta esiin, huomasin liikuttuvani jo ystäväni johdantosanoista, kun hän kertoi voimauttavan valokuvauksen ajatuksesta. Mieleeni sinkoutui jälleen kerran matka, jonka olin kulkenut tähän hetkeen saakka. Olin huomannut jo jokin aika sitten, etten enää ollut surullinen siitä, kuinka tämä toivottu raskaus oli mennyt. Olin vain niin äärettömään onnellinen siitä, mitä nyt oli. Olo on levollinen, rauhallinen, hyvä. Ja kuten ystäväni eräästä kuvastakin sanoi, näytin siltä, kuin olisin valmis.

(Toki kuvat herättivät paljon enemmänkin tunteita, ja olinkin melkoisen väsynyt päivän päätteeksi. Koen kuitenkin haluavani pitää tämän osan itselläni. En muutenkaan osaa oikein vielä jakaa kuvia kenenkään kanssa; tänne en edes aio laittaa kasvokuvaa. Toisaalta sekin on aika rohkaiseva ajatus; haluan pitää kiinni jostain sisimpääni koskettaneesta, helliä ja vaalia sitä. Katsoa, mitä siitä seuraa.)

Laskeutumista äitiyslomaan

Päivien kiitäessä eteenpäin myös tavarat vauvaa varten alkavat lisääntyä. Samoin lista äitiyslomalla tehtävistä asioista pidentyä. Minulla on pinoja vaatekaapissa vauvan vaatteita pesua odottamassa, sukulaisilta saatuja tavaroita paperikasseissa, äitiyspakkaus vielä purkamatta. Sitten äitiyslomalla ehtii, ajattelen. Oikeastaan sormet syyhyävät jo puuhien aloittamista, mutta haluan ensin saada työasiat purkkiin.
Tuntuu hyvin hämmentävältä, että se, äitiysloma, on todella vain nurkan takana. Vastahan tässä ihmeteltiin neuvolakäytäntöjä ja milloin mihinkin pitää mennä. Nyt moni asia alkaa olla jo "vähään aikaan viimeinen". Kuten eräs teatterireissu ystäväni kanssa. Eipä sitä sitten vauvan kanssa lähdetä monen tunnin reissulle noin. Tai hetken mielijohteesta tehty reissu kirppikselle työpäivän ja muutaman sovitun käynnin jälkeen. Mikäs siinä, kun ei ole ketään, kenen takia aikailla. Puhumattakaan työpäivistä. Hyvänen aika.

Tuntuu, että mitä pidemmälle aika kuluu, sen korkeammalle ihmisten kulmakarvat nousevat, kun he ihmettelevät, että vieläkö olen töissä.
"Aiotko todella sinnitellä loppuun asti?", sain tänäänkin kuulla.
No.. joo? Kantti ei itseasiassa kestäisi enää yhtään saikkua, ellei kyse todella olisi vauvan parhaasta. Fyysinen vointini on kuitenkin aika hyvä. Pieniä kolotuksia nyt välillä on, mutta eiköhän se ole ihan normaalia.
Kuulen nykyään yhä enemmän potilaiden omaisilta kommentteja vatsastani, jopa niinkin suoria, kuten:
"Mites pitkä aika sulla on laskettuun aikaan?" tai "Miten olet jaksanut?"
Ei se minua toki ole häirinnyt, sillä tuskinpa oikeasti mikään jalkapallo työpaitani alla olisin kulkenut. Niin selkeä raskauteni on.
Okei, tänäisen kiirepäivän päätteeksi jouduin hetkeksi istahtamaan alas tasaamaan oloa huimausolon vuoksi. Niitä tosin tulee ja menee, kuten kivuttomia supistuksiakin.

Elämme tällä hetkellä aivan sattuman vuoksi vauvan tarvikkeiden hamstraamispäiviä. Mies toi sukulointireissultaan niin pinnasänkyä, vaatteita kuin itkuhälyttimen, kun itse sain ystäväni perheeltä ensisängyn. Tänään kiersin muutaman nettikirppismyyjän kotona katsomassa joitakin vaatteita, sekä imetysvaatteita että vauvan vaatteita, ja sain pienen nyssäkän mukaani. Päivän kruununa pakkasin vihdoin autoon vauvan vaunut. Kyllä siinä oli koiralla ihmettelemistä, kun näki ne.

Olen tuumannut pitkin raskautta lukemattomia kertoja, että tämä on ollut välillä varsinaista itseopiskelua ja asioiden selvittämistä. Tänäänkin sain neuvolan vihdoin kiinni kysyäkseni perhevalmennuksista. Niistä ollaan oltu tosi vaitonaisia, ja jossain vaiheessa tuli tieto, että ajankohta olisi syyskuussa. Vieläkään ei ole tullut kutsua, joten olihan asiasta jo kysyttävä. Sain tänään selville, että ne kaksi kertaa ovat lokakuun puolivälissä ja lopussa. Herää kysymys, että ehdimmekö niihin lainkaan...
Sinänsä en ole aivan huolissani; olisi ollut vain kiva saada käytyä ohjaustilanteissa ja sellaisissa jutuissa, jotka toisivat vauvan tuloa todemmaksi (tosin tunne on onneksi vahvistunut muistakin asioista). Jos vaikka niistä tulisi jotain kätevää lisätietoa.
Oma onneni on se, että työni puolesta voin sanoa tietäväni melko paljon vauvan perushoidosta. Mutta on se silti eri asia olla ammattilainen kuin äiti! Elää vauvan kanssa 24/7, huolehtia ihan kaikesta. Muun muassa miettiä, mitä vauvalle laitetaan päälle vaikka marraskuussa. Mutta eiköhän kaikki suju.💗

Hei hei!! Enää 4 työpäivää!