Äitiyslomalla ennen vauvan syntymää on varmasti paikkansa. Ainakin oma meno on ollut sellaista, että herkästi päivänsä vain täyttää monenlaisella askareella ja vauva sitten vain roikkuu mukana ja maha asettaa omat haasteensa ulkopukeutumisen suhteen. Noin siis kärjistäen.
Vuosilomani lähennellessä loppuaan olin alkanut pohtia, että vauva ei ehkä malta odottaa laskettuun aikaan - ties vaikka syntyisi 2-3 sisällä (eli rv 37-38). Niinpä loman loputtua ja äitiysloman alettua ryhdyin käymään läpi listaamiani asioita, joita haluaisin saada tehdyksi ennen hänen tuloaan. Kävin vauvan vaatteiden kimppuun; lajittelin niitä vielä tarkemmin, tein jo valintaa hoitopistettä varten. Vähän jo itkeä tirautinkin, kun nostin varaston hyllyltä Huldaa varten saamamme äitiyspakkauksen. Osa sinne talletetuista vaatteista voisi tulla nytkin käyttöön. Ja kuinka olinkaan herkistellyt ja itkeskellyt pakatessani niitä pari vuotta aiemmin talteen. Jäikö niiden käyttö ainutkertaiseksi?
Iso projekti sai onneksi myös inspiraation alleen, ja niin sain kuin sainkin lopulta työstettyä Huldan valokuvakirjan loppuun. Sen, jonka olin niin toivonut saavani tehtyä ennen hänen marraskuisia 3-vuotissynttäreitään. Mutta jos ei ehdi, niin ei siitä stressiä kannata ottaa. Nyt kuitenkin sain tekemistä siivittämään avukseni inspiraation, ja puuha oli kyllä hauskaa. Tosin projektihan sitten rönsysi niin, että nyt tulossa on tähän mennessä monisivuisin valokuvakirja, mitä olen tehnyt hänelle.
Tämä viikko onkin sitten kulunut enemmän ja vähemmän vauvajutuissa. Neuvolalääkärin tapaaminen oli maanantaina. Vauva on jo asemissa (sen olen kyllä aavistellut, mutta kyllähän tuota jännitti etukäteen), kohdunkaula hiukan lyhentynyt, kohdunsuu pehmeä, mutta vielä kiinni. Kaikki on kuulemma niin hyvin, kuin pitääkin. Ostin hyvien uutisten ja äitiysloman alun kunniaksi tulppaaneja kotiin.
Oma prosessinsa oli eilen, kun ajelin ystäväni luo raskauskuvausta varten. Etukäteen tuo oli myös hiukan jännittänyt, ja myös se, kuinka saan laittauduttua; meikattua ja laitettua hiukset nätisti. Lopputulos miellytti ja tunsin olevani kaunis. Tuntui myös ihanalta, että olin aivan sattumalta ja viime tinkaan löytänyt nettikirppikseltä juuri visioimani neuletunikan. Ilman sitä olisin joutunut tyytymään kompromisseihin, ja senhän tietää, miltä tilanne sitten tuntuu, kun muutenkin on epävarma ja jännittynyt olo... Tuntui siis ihanalta lähteä kuvattavaksi, vaikka kieltämättä matkalla aloin jo herkistelemään pysähtyessäni ajatusten äärelle. Tätä moottoritietähän minä kuljin monet monet kerrat lapsettomuushoitojen ja pakastealkionsiirtojen vuoksi. Ja mikä tilanne onkaan nyt? Se pieni pupu, jonka olin saanut päähäni ostaa toukokuiselta reissuilta eräästä taukopaikan Pentikistä, matkasi nyt mukanani raskauskuvauksiin. Se "päivän päätähti" oli pian syntymässä meidän perheeseemme!
Tuntui hyvältä, että tämä päivä oli sovittu. Miten suuri symbolinen merkityskin sillä oli. Sai keskittyä tilanteeseen, sai kokea olevansa kaunis, sai korostaa vauvamahaa... Eivät nuo minulle ole olleet ongelmakohtia, mutta jotenkin sen mahan on vain "unohtanut". Ehkä "ulkopuolisen" seurassa raskausasioista tulee paljon todempia.
Niinpä me sitten kuljimme lähimetsissä etsimässä hyviä kuvauspaikkoja, ihailimme auringonvaloa ja varoimme liukastelemasta pääkalloteillä. Oli hauskaa ja jännää olla taas kuvattavana; edellinen kerta olikin ollut Huldan odotusaikana. Samaan aikaan ajatukseni poukkoilivat sinne tänne ja tuntui välillä, ettei osannut oikein keskittyä mihinkään. Ihana aika tuo kuitenkin oli, ja kiittelin ystävääni hetkestä.
Palasimme heille, ja hän siinä sitten tokaisemaan, että nyt lähdetäänkin sitten teille päin.
Jaahas...
Niin me sitten ajelimme peräkkäin meille asti, ja kyllähän siinä jo matkalla arvasi, mistä oli kyse. Kotipiha oli kuitenkin tyhjä. Avasin oven, ja ensimmäinen näkemäni asia oli eräältä ystävältä lainaan saamani koppasänky, jossa myös Hulda oli aikoinaan nukkunut! Näky oli jotenkin todella suloinen, mutta samalla hihitytti. Aistin, että meillä oli joku. Ja meillä oli myös hämmentävän siistiä (lähdin siis pienen pommin jäljiltä. Tai okei, arjen keskeltä). Ja sitten yhtäkkiä: "yllätys!"
Yhteensä neljä ystävääni oli järjestänyt minulle vauvakutsut, ja ihan yllättäen omassa kodissani! Sen verran tosin kuulin, että suunnitelmissa oli tullut todella paljon muutoksia, niin osallistujien mutta ihan viime metreillä myös paikan ja jopa koko kutsujen järjestämisen suhteen. Mutta miten ihanaa, että ne pidettiin!!
Aika hujahti aivan siivillä, nautin ystävieni seurasta, puheen sorinasta, yhdessä olemisesta, tarjoilusta ja muutamasta ohjelmanumerosta. Päivä oli kokonaisuudessaan aivan ihana!
Rv 36+0.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti