Ei tullut vaihdevuodet, vaan...

Viimeksi uumoilin imetyksen olevan lopuillaan, ja niinhän siinä sitten kävi, että jo seuraavana päivänä imetin Tähteä viimeisen kerran. Olimme mökillä käymässä ja pyysin miestäni ottamaan kuvia tuosta hetkestä. Hetki oli varsin lyhyt ja loppui Tähden toimesta. Illalla hän ei edes elehtinyt maitoa pyytääkseen, enkä lähtenyt sitä tyrkyttämäänkään. Tähti nukahti aikanaan ja tuumin, että se taisi olla sitten siinä. Jos lopettaminen kävi näin helposti, niin mitä sitä sitten pitkittämään.

Nyt tuosta on kulunut jo lähes kuukausi, ja en varsinaisesti ikävöi imetyshetkiä. Olivathan ne ihania, totta kai, täynnä latautuneita ja monikerroksisia ajatuksia ja tunteita. Mutta toisaalta nyt tuntui, että me molemmat olimme valmiit lopettamaan. Oli helpottavaa huomata, kuinka helposti tuo kaiken kaikkiaan kävi. Tähti oli selvästi sitä mieltä, että hän ei maitoa enää tarvitse, ja minulla olo fyysisesti oli hyvä. Huldan kohdalla maitoa vielä nousi, rintoja pakotti, oli päänsärkyä, pahoinvointia  ja väsymystä. Mutta henkisesti olo oli sumuinen. Tuntui, että ajatus ei kulkenut ja tunteetkin jumittivat, varsinkin ne ikävämmät. Tuntui, että mokailin mokailemisen jälkeen, mistään ei tuntunu tulevan mitään... Mutta toisaalta tiesinkin, että aikaan voi liittyä alakuloisia tunteita. 

No, malttamaton kun olin, menin ja laitoin jo sähköpostia lapsettomuuspolille saatesanoin:
"eihän tällä nyt mikään kiire vielä ole, mutta..." Tarkoitukseni oli myös tiedustella, ovatko käytännöt muuttuneet, eli tarvitseeko pakastealkion siirtoa varten hankkia lähetettä (viimeksi ei).
Ja miten ihanan viestin sain takaisin! Polilta on sitten tulossa meille aikaa marras-joulukuulle, jännää.
Laskeskelin, että jos hyvin käy, niin voisin aloittaa keltarauhashormonikuurin marraskuussa ja jos vaikka jo joulukuussa pääsisi ensimmäiseen siirtoon! Tämä toki teoreettista, elämästä ja polin ja HUS:n tilanteesta toki ei tiedä.

Tällaista suunnitelmista olen jo ihan leijaillut. Jotenkin jo se tietoisuus, että aloite on jo tehty ja suunta kohti siirtoa on alkanut. Neljä kuukautta pitää olla imetyksen lopettamisesta, ja kyllähän se laskuri taas pyörii. Ensimmäinen kuukausi on aivan kuin hujahtanut, toinen kuluu loman merkeissä, kolmas työkiireissä ja osin täydellä työajalla ja... sitten meillä onkin jo aika tiedossa, käyn labroissa ja pian me jo istummekin polilla suunnittelemassa siirtoa. Vau.

On kuitenkin aika jännä, että näistä tapahtumista tähän on kulunut ajallisesti melko vähän aikaa, mutta taas henkisesti tosi paljon. Tähän on mahtunut niin paljon tapahtumaa. Arki on alkanut kerhoineen ja se on tuntunut hyvältä. Hulda aloitti tällä viikolla tanssiharrastuksen ja olemme molemmat olleet siitä aivan haltioissamme. Hän ensin aikoi jäädä siitä kokonaan pois (vaikka oli itse valinnut lähteä mukaan), meinasi lähteä heti kotiin, mutta tultuani mukaan saliin sain jäädä seuraamaan, kuinka hän meni pitkin salia muiden tanssijoiden keskellä, virnisteli ja näytti peukkua minulle ohimennessään... siis silminnähden nautti. Aivan vetonaula taisi olla se, kun ensimmäinen kappale oli pianoversio Frozenin Let it go :sta. Meillehän on iskenyt muutama viikko sitten aikamoinen Frozen-vaihe. Yritän pitää malttini tanssin kanssa, vaikka pakko myöntää, että olen tosi onnellinen siitä, että Hulda innostui tanssista. Mutta ihan hänen oman toiveensa mukaan mennään. Pakko ei ole harrastaa.
Tulevalla viikolla alkavat muut jumpat, eli minun jumpat sekä Tähden kanssa aloittamani touhujumppa. Ihana, kun saa hänen kanssa alkaa harrastaa. Yritän pitää kiinni siitä, että pääsisin tekemään asioita myös hänen kanssaan.

Teimme vihdoin myös päätöksen hoitovapaasta. Nyt suunnitelma oli siis, että hoitovapaa oli tammikuun puoliväliin, mutta sovimme sen jatkosta elokuun 2024 loppuun.Tämä tuntuu aivan ihanalta päätökseltä. <3

Huldan kanssa saimme viettää eilen päivää kaupungilla. Löysimme hankintalistalla olevia juttuja ja nautimme kaksin olosta. Toivon, että myös Tähden kanssa pääsemme viettämään aikaa yhdessä ja löydän myös hänelle juttuja. Harmittaa, että miten onkin, että tytölle on helpompi ostaa asioita, etenkin vanhemmalle. Mutta onneksi Tähti ei vielä niin osaa laskea. Silti haluaisin huolehtia tasapainosta ja tasaväkisyydestä. Että kumpikin saisi juttuja ja asioita, mutta etenkin yhdessä vietettyä aikaa. Eikä se tietenkään ole vain sitä, että miten paljon TAVARAA lapsi saa, vaan että saa hyväksi havaittua ja tarpeellista, myös kivaa ja hienoakin. Ja että Tähti ei saisi vain Huldan jämiä. :D

Oman kehoni suhteen on ollut erikoisia tuntemuksia. Pari viikkoa sitten mennessäni tuplavuoroon oli minulla taas aika kovia kuukautiskipuja. Mietin matkalla, että on tämä kyllä melkoista, jos kuukautiset alkaisivat juuri nyt. No, kuinka ollakaan, jotain punertavaa kyllä oli, mutta se siitä sitten, ei tapahtunut mitään. Tällaista ja eri variaatioilla on kyllä ollut jostain maalis-huhtikuusta lähtien epäsäännöllisesti, mutta maltti on pitänyt pitää. Ja toisaalta olla liikaa turhautumatta, koska aivan taatusti PCOS nyt vaan häröilee.
Mutta olimme siis eilen Huldan kanssa kaksin kaupungilla. Hoidimme muutamia asioita ja menimme sitten välipalalle. Siinä sitten pullaa syödessä tuli yhtäkkiä tunne, että jos alushousuihin on lirahtanut jotain, niin tuolta se varmaan tuntuisi. No, lähdimme sitten käsienpesulle ja käymään vessassa. Aloin melkein nauraa, kun huomasin tilanteen:
Minulla oli alkanut kuukautiset!!!
Hetken aikaa pohdin, että onpa kyllä ajoitus. Reissu on vasta alussa, enkä tietenkään ollut varautunut mitenkään. Miksi olisinkaan, koska viimeisimmät luomukuukautiset minulla on ollut ... hmm... vuonna 2015?? En oikeasti todellakaan ole uskonut, että saisin kuukautiset aivan luomusti, vaan ne täytyisi jälleen käynnistää keltarauhashormonikuurilla.
No, nopea suunnitelma: kasa paperia alushousuja suojaamaan, mekon tsekkaus (okei, pikkutäplä ei paljon helmoissa näkyisi), sitten matkaa eteenpäin seuraavaan kohteeseen ja toiseen markettiin ostamaan kuukautissuojia ja siitä toiseen vaatekauppaan ostamaan alushousuja. Hulda oli todella harmissaan, että miksi piti mennä vielä toiseen markettiin. Siinä sitten päätin, että miksipä en kertoisi hänelle mitä oli tapahtunut, yrittäen olla ikätasoinen. Painotin myös, että ei ole mitään hätää ja että kaikki on hyvin. Koen, että se rauhoitti Huldaa. Valitsin puhua asioista "suoraan", koska omassa lapsuudenperheessäni kuukautisten ympärillä leijui jokin hämmentävä häpeän ja kenties äärimmäisen yksityisyyden verho. Asioista ei todellakaan puhuttu, ja kuukautiset olivat ihan kamalaa aikaa. Vaikka en usko, etteikö äidin kanssa olisi voinut puhua, mutta en kokenut, että hän myöskään rohkaisi puhumaan. En haluaisi Huldan joutuvan kokemaan samaa niinkin luonnollisesta ja hienosta asiasta kuin kuukautiset. (No, Huldapa aivan villiintyi ja innostui reissullamme ja jossain kohtaa hän sitten hihkui: "äiti! Jos sun tisseistä tulee verta, niin sä voit laittaa tämän suojaksi!" Ettäpä silleen. )

Joka tapauksessa olo on levollinen, innostunut, kiitollinen, helpottunut. Tuntuu niin hyvältä, että jotain tapahtuu kehossani itsestään. Saan olla kuin muut naiset. 
Ei siis tullut vaihdevuodet, vaan kuukautiset.

Lisäys 3.9.23 klo 19

Totta kai olen kuukautisia toivonut, mutta kesän aikana olen ehtinyt puoliksi leikilläkin miettimään, että jos tämä on niin vaikeaa, niin EHDINKÖ saamaan ikinä luomukuukautisia... vaikka oma olo on nuorempi ja halua olisi yrittää ja odottaa, niin silti jossain kohtaa sekään ei ole enää mahdollista. Mutta luotetaan siihen, että ehdin oikein hyvin.❤️

Imetyksen loppuminen saattaa olla lähellä

Sain Tähden hetki sitten nukkumaan. Tuntuu haikealta, sillä aavistelen imetyksen olevan lähestymässä päättymistään. Eilen hän ei syönyt lainkaan maitoa, sillä ollessani lähdössä yövuoroon muistin kysyä, ottaisiko Tähti vielä maitoa, mutta hänellä oli tähtäimessä vain pöydälle laitettu sämpylä. Nyt illalla luimme kirjaa, sitten hän alkoi elehtiä kuin maitoa vaatien. Söi toiselta puolelta, mutta aivan, kuin määräkin alkaisi jo vähenemään, sillä Tähti vaikutti myös jotenkin hämmentyneeltä. Toinen puoli jäi välistä, kun tuntuu, ettei sieltäkään enää oikein tule maitoa. Opettelimme uusia iltarutiineja, ja tuntui, kuin ne olisivat osuneet nyt oikeaan aikaan: iltalaulut ja käsikapalo, pupu syliin, vesihörppy. Ja niin hän oli unessa. Minun iso pieni poikani.

Ja tuntuu siltä, että näitä iltaimetyshetkiä ei ole enää kovin monia jäljellä. Eilen ehdin miettimään, että olisipa kiva ottaa vielä kuva muistoksi imetyshetkestä. Nyt en sen takia alkanut tyrkyttämään enää maitoa. Katsotaan, miten huomenna käy.
Mutta on haikea mieli, vaikka olenkin tehnyt luopumistyötä jo jonkin aikaa.

Ajatukset toki suuntautuvat myös lapsettomuushoitojen jatkoihin. Laskuri päässä raksuttaa, mihin asti olisi odotettava, että polille voisi laittaa viestiä. Vai voisiko jo aiemmin, jos prosessi olisi aloitettava ensin keltarauhashormonikuurilla käynnistämään kiertoani. Vaikka voi miten innostuinkaan aamulla! Yövuoro oli juuri lopuillaan ja kun se alkoi hiljaa hiipien tuntumaan. Ensin ajattelin, että vatsa nyt on omituinen ihan vaan valvomisesta, mutta pakko se oli myöntää: minulla oli aika kovia kuukautiskipuja!! Jihuu, hurrasin varovasti mielessäni, joskin skeptikko mielessäni yritti palauttaa maan pinnalle: se ei tarkoita yhtään mitään. Ei, vaikka tällaista ei ole ollutkaan Tähden syntymän jälkeen.
No, aika näyttää. Vaikka olisihan se aika ihana, jos kierto alkaisi ihan luonnostaan ja jopa ovulaatiokin ja ja .....
Mutta tuskin sellaista tapahtuu minulle. Koska PCOS.

Jostain syystä kuukautisteema on ollut mielessäni koko kesän. Olen jälleen kuin se varhaisteini, joka odottaa malttamattona, että ne alkaisivat. Joskin nyt huomaan, että minullahan alkaa jo ikääkin kohta olemaan, joten ehdinköhän ikinä saamaan kuukautisia luonnollisesti, ennen kuin alkaa seuraava vaihe: vaihdevuodet. Okei, voi olla liioittelua, mutta eihän sitä tiedä. Kymmenen vuotta tästä eteenpäin ja olen jo 45-vuotias. Hui. Ei mennä vielä sinne.
(Toim. huom. En oikeasti ajattele, että joku ikä on "liikaa". Välillä vain havahdun siihen tosiasiaan, että en ole 25 vaan 35. Tietyllä tavalla koen elämästäni menneen kymmenisen vuotta jos ei kokonaan, niin ainakin osittain hukkaan (sh-ongelmat), jonka vuoksi en aina muista omaa ikääni ja koen, että elämää on jäänyt elämättä.)

Mutta hyvää kuuluu! Tiivistä, intensiivistä, vauhdikasta ja hauskaa. Töissä on ollut kivaa ja tietenkin viimeksi kertomani pohdinnat ensi vuodesta pyörivät paljon mielessä. Sain tänään käytyä aivan yllättäen kivan keskustelun esimieheni kanssa, joka rohkaisi. Mutta katsotaan nyt, kun syksy ja kerhoarki taas alkaa, miten asiat lähtevät sujumaan ja mikä alkaa tuntumaan hyvältä.

Perheen kanssa on ollut ihanaa, ja pääsimme me miehenkin kanssa viettämään aikaa ihan kaksin! Lapset olivat ensimmäistä kertaa yökylässä vanhemmillani, joten me saimme vuorokauden yhteistä aikaa. Oli ihana vaan olla ja puuhailla, katsoa leffaa ja käydä retkeilemässä.

Niin no, se, mikä ei ole ollut hyvää, on ollut riittämättömyyden ja "yksinäisyyden" tunne. Tuntuu liian usein, että olen vääränlainen tai että ei kukaan oikeasti halua olla kanssani. Okei, satun olemaan mukana eräässä wa-ryhmässä, josta tämä tunne ehkä myös välittyy, vaikka kyse saattaa olla vain jostain väärinymmärryksestäkin. Tai ehkä me olemme vain erilaisia, eikä tilanteeseen liity mitään draamaa. Mutta jokin aika sitten tunteet varsinkin olivat aika apea tuon asian tiimoilta. Ehkä ne ovat jonkin verran helpottuneet, ja on ollut vastaavasti ihana saada rohkaisevia hetkiä ja tilanteita, kommenttia ja ajatuksia nostamaan mielialaani sekä uskoa siihen, että kyllä minusta pidetään ja kanssani halutaan olla.

Yksi pieni knoppijuttu kivoista asioista:
uiminen yövuoron päätteeksi! Olen ottanut nyt kesällä tavaksi pulahtaa yövuoron jälkeen läheisessä lammessa, ennen kotimatkan aloittamista. Se piristää kivasti ja (ainakin teoriassa) jaksan ajaa paremmin kotiin. Se on piristänyt myös mieltä. On ihana tehdä hauskoja, piristäviä ja ilahduttavia asioita arjen keskellä.

Kuulumisia kera kimpussani roikkuvan kuopuksen

 Ajatusryöppy. 
Toive on ollut päästä kirjoittamaan, ja nytkin teen sen niin, että samaan aikaan Tähti kiipeilee sylissäni ja herättelen Huldaa.

Tänne kuuluu hyvää. Siis sinänsä, vaikka päässä pyöriikin paljon suuret pohdinnat ja kuviot. Jonkin verran surettaa tuleva kolmen viikon lista, jossa meillä on miehen kanssa tasan yksi yhteinen vapaa. Yksi. (Ja se, että oltaisi oltu aivan kaksistaan, on edelleen tuossa viimeksi kertomassani toukokuun imurinostoreissussa. Kai me joskus lokakuussa päästään jonnekin aivan kahdestaan.)
Näissä hetkissä sitä välillä havahtuu miettimään, että normaalisti tai yleensä perheillä on joka viikonloppu vapaa, eli kaksi päivää viikossa. Meillä yksi päivä kolmessa viikossa. Jokin aika sitten tajusin, että kouluarjen alettua yhteisiä perheaikoja,siis vapaapäiviä, tulee olemaan tosi harvassa. Huh. No, nämä on sitten näitä valintoja...

Suuria pohdintoja olemme myös käyneet töihin liittyen. Alkuperäinen pestini päätös, elokuun puoliväli, alkaa lähestyä, mutta - tadaa! - jatkankin loppuvuoteen asti samalla tyylillä, eli 50%-työajalla. Tammikuussa häämöttää sitten ne isot päätökset (tai siis sitä ennen). Jatkanko hoitovapaata vai palaanko "oikeasti". Tämä tarkoittaisi sitten myös kerhojen päätöstä ja päiväkotiarjen aloittamista.

Imetys jatkuu edelleen, ja se on Tähdelle selvästi tosi tärkeä juttu. Jos olen kotona, niin hän syö aamuin illoin, mutta työvuorojen puitteissa toinen jää välillä väliin. Onhan nuo lapsettomuushoidot silti kiikarissa, ainakin minulla. Mies on nykyään aika puhkipoikki, kun näiden kahden kanssa on puuhannut illan tai koko päivänkin. Tunteet ovat suuria, kommelluksia sattuu, sisko on ajoittain todella käsiksi käyvä, pikkuveli taas kiipeilee joka paikkaan. Välillä heidän kanssaan on pelkkää vääntöä tai ohjaamista, lapset huutavat ja kirkuvat, mätkivät toisiaan ja suunnilleen hyppäävät pää edellä korkealta. Yritä siinä nyt sitten laittaa ruokaa tai siivota. Eilenkin mies sanoi, että kyllähän se kolmas vähän hirvittäisi tässä kohtaa.

Vaikka yhteisiä vapaita on tulossa vähän, niin olemme me silti ehtineet miehen lomalla tekemään jotain. Siis jotain muutakin kuin sairastelemaan ja että minä olin töissä (nämä veivät kyllä ison osan). Kävimme parin yön reissussa Turussa, josta käsin kävimme Muumimaailmassa. Kyläilimme myös eräässä ystäväperheessä, kuten myös tämän viikon vapailla. 

Ehkä jatkan joskus. Tämä oli ehkä vain ensiapua kirjoittamistarpeelleni, mutta Tähti on vaihtanut puuhailunsa hiuksissani ja paidassani roikkumiseen (kävi jo pöydälläkin), joten lienee parempi keskittyä paremmin edes jompaan kumpaan. Mutta tässä nyt hiukan kuulumisia.

Yövuoron jälkeisiä mietteitä elämästä

Tässä sitä nyt ollaan, lähes puolivälissä sovittua työpestiäni. Viimeksi kipuilin rankasti töihin paluutani, vauvavuoden päättymistä ja lapsettomuuskipuja. Samojen teemojen äärellä olen ollut, mutta muutosta on onneksi tapahtunut. Olon voisi sanoa olleen kuin Suomen kevät tänä vuonna (hehe. En varmaan ole ainut, joka jollain tavoin jossain kanavassaan päivittelee tuota eilistä räntäsadetta tai kylmiä ilmoja).

Ensimmäinen kuukausi töissä oli superrankka. Siihen mahtui oma kriiseilyni töihin paluusta (50% työajalla minähän suorastaan hylkäsin lapseni), kotoa pois oleminen, lasten ikävöinti ja minun ikävä lasten luo, töihin orientoituminen ja oman riittämättömyyden tunteiden käsitteleminen, väsymys, tosi kiireiset ja ylitöiset työpäivät, väsynyt työporukka, meidän jatkuvat sairastelut, öiden huononeminen (milloin heräsin 6 kertaa yössä, milloin nukuin vain 1,5h tuntia ennen aamuvuoroa), Tähti-vauvan 1-vuotissynttärit, sekä juhlat, parisuhteen haasteet, eikä aikaa käsitellä asioita, Huldan päiväkirurgia-reissu, kutsu työhaastatteluun, työhaastattelu ja sitten päätös, etten saanutkaan paikkaa. Näin, kun asioita luettelee, tulee kyllä aika läkähtynyt olo. Huh huh, millaisen prässin läpi sitä tulikaan mentyä helmi-maaliskuussa. Parisuhteelle on ollut tosi vähän aikaa, ja töiden alettua vieläkin vähemmän. Pidän toki tärkeänä yhteyttä ja yhteistä aikaa, mutta siedän ja ymmärrän, että nyt ei mitään superpitkiä treffejä vain ole mahdollista saada. Yhteyden vaaliminen arjen keskellä on tässä mielestäni se juttu, vaikka ei tietenkään voi olla se ainut.

Olin aika läkähtynyt maaliskuun alussa. Tuntui, että olin tehnyt maailman suurimman virheen, ja jotain olisi lopullisesti särkynyt. Havahduin jossain vaiheessa huomaamaan, että ripustauduin ajatukseen, että "kahdeksasosa takana". Mutta enhän voisi elää näin, että yrittäisin vain selvitä ja odottaisin vain elokuuta! Ja sitten - kuin veitsellä leikaten - ensimmäinen kuukausi oli takana ja tunsin sen: flown tunne! Seuraavina vuoroina se vain vahvistui. Se tuttu, kiva tunne siitä, että töissä on kivaa, osaan ja tiedän osaavani ja tunsin muutakin, kuin velvollisuuden tunnetta töihin menemisestä. Aloin nauttimaan, keskittymään enemmän asioiden hyviin puoliin.
Tilanne on siis muuttunut valtavasti, vaikka on ajoittain kuin jokin kylmä muutos kevätsäässä. Milloin Hulda edelleenkin kriiseilee ja ikävöi minua aika rankastikin, milloin itselle tulee raskaita tunteita siitä, että en pärjää ja että olen kuin hanhen selkä, enkä muista mitään. Mutta muutos joka tapauksessa on ollut parempaa kohti. Se, minkä kanssa kovasti painiskelen on toimitilanteeni sekä mitä tekisin hoitovapaan suhteen. Vetoa olisi moneen suuntaan. Ja silti haluaisin muistaa, että lapset ovat pieniä vain kerran. Ja niin nautin heidän kanssaan olemisesta, kotiäitiydestä.

Tähti on kasvanut aivan hurjaa kyytiä. Nyt ikää alkaa olla kohta 1v 3kk ja menokin sen mukaista. Hän kävelee, kiipeilee, nauraa, höpsöttelee, halailee, leikkii, touhuaa, seikkailee, tutkii, ilakoi ja koheltaa. Aivan huipputyyppi. Imetyksen suhteen on ollut aaltoliikettä, mutta edelleen jatkamme ja se on tuntunut molemmista tärkeältä. Kertoja päivässä on 2-5 riippuen paljon siitä, olenko kotona vai töissä. Pidin toisen unikoulun tehdessäni ensimmäisen yövuoron parisen viikkoa sitten. Nyt yritän tehdä taas uniohjausta liittyen päiväuniin, jotta ei tarvitsisi ihan 5-4 maissa heräillä...

Hulda, 4,5 vuotta, on ihana, tunteellinen, herkkä, iloinen, touhukas, luova ja puhelias tapaus. Viime päivien teemat ovat liittyneet sosiaalisten taitojen ja tunnetaitojen vahvistamiseen, jota on myös tapahtunutkin kerhojen myötä.

Lapsettomuussuru on ollut aaltoilevaa. Toisinaan kipu on ollut terävämpää ja on tullut pohdittua konkreettisesti myös imetyksen lopettamistakin. Siihen tosin havahduin jo aiemmin alkuvuodesta, että jos syksyllä olisi aikonut jatkaa hoitoja, niin imetys olisi pitänyt lopettaa huhti-toukokuussa! Eiiii, liian pian! Jonkin sortin maltillisuutta on myös tullut asioihin, ehkäpä myös sellaista lepoakin, hengähdystä. Antaa asioiden mennä omalla painollaan. Ei ole mikään kiire. Olen toisaalta myös pyrkinyt tietoisesti vaalimaan tätä uudenlaista vaihetta, jossa lapset ovat isompia, Tähtikin oppii koko ajan uutta, ja minäkin saan taas ihan eri tavoin omaa aikaa ja mahdollisuuksia mennä ja tulla. En ole niin kiinni vauvassa. Hauskaa tämäkin.

Aiemmin tällä viikolla pääsimme ensimmäistä kertaa sitten Tähden syntymän viettämään treffipäivää. Siis ihan kaksin koko päivän! Kyllähän se aika outoa oli, mutta meni ihan kivasti. Aika meni pääasiassa kuitenkin asioiden hoitamiseen, vaikka täytyy niitäkin jossain vaiheessa tehdä. Jospa vastaava onnistuisi pian uudestaan, ettemme aivan unohda ja vieraannu toisistamme.

Jospa sitä lähtisi kohta tuonne aurinkoon juoksulenkille. Ajatuksen juoksu tuntuu olevan aika poukkoilevaa. Olin viime yönä yövuorossa, ja tämä viikko on ollut sikäli aika hurja. Valvoin ensin vappuna, sitten muutama päivä huonoja öitä (eli heräämisiä 6-5:30-5-4:30-4) ja taas yövuoro... Mutta jospa se tästä.

Mieli laukkaisi ties minne, mutta jospa ottaisi asian kerrallaan.
Väsyneenä huomaan, että ajatuksia voi herkemmin varjostaa jokin ikävä puoli. Täytyy yrittää topakasti pitää pirteämpien ajatusten puolta, sillä ei tässä mitään hätää ole.

Suuria odotuksia tulevalle vuodelle

Syysaika ja loppuvuosi on kulunut rattoisasti sairastellessa - kuten monessa muussakin perheessä. Osa kivoista jutuista, kuten kerhokuvista, jäi täysin taudin jalkoihin, mutta onneksi ne tärkeämmät, kuten kerhon joulutupa, joulujuhlat ja minun synttäreiden vietto perheen kesken, saatiin onnistumaan. Toisaalta Tähti-vauva nykäisi vielä 39-40 asteen kuumeen juuri jouluksi (kuume laski onneksi lääkkeellä), mutta toisaalta vanhempani olivat niin innolla tulossa meille, että sairastelu ei jäänyt päällimmäisenä mieleen.
Tuosta puheen ollen: oli muuten tosi tärkeä rohjeta kutsua vanhempani ja veljeni ensimmäistä kertaa meille joulun viettoon. Se todella vaati rohkeutta, mutta miten kivalta tuntuikaan viettää joulua meillä ja meidän ruoilla (toki mukana oli myös juustoja ja lohta sekä vanhempieni tuomaa kinkkua, joten jokaiselle oli jotain). Nautimme kaikki päivästä!

Hämmästelen yhtenään ajan nopeasti kulumista, ja haikeus lisääntyy aina, kun Tähti-vauvan kuukausipäivä on käsillä. Nyt hän on jo 10 kuukautta!! Enää alle 2 kuukautta vauvavuotta jäljellä, en kestä. 
Nyt tuohon haikeusjuttuun tuli vielä lisää kierroksia, kun sain eilen melkoisen puhelun. Näin toki jo soittajan nimen ennen vastaamista, mutta yllätys oli melkoinen, kun asia selvisi. Sieltä nimittäin soitteli osastonhoitaja juuri siltä osastolta, jonne kaipailisin töihin!! Hän kyseli, olisinko ollut kiinnostunut tietystä ajasta puolikkaalla työajalla. Vai että olisinko?! Toisaalta totta kai minun olisi juteltava mieheni ja lastenhoitoon osallistuvien vanhempieni kanssa...

Illalla kävin hiihtämässä hiihtoladuilla, jonne vuosien varrella olen purkanut niin paljon sydäntäni. Lapsettomuus- ja lapsettomuushoitomurheita, raskauspohdintoja, yrittänyt vauhdittaa synnytyksiä, mutta myös työpohdintoja, uskon asioita, ihmissuhdekuvioita... Nyt melkeinpä itketti, sillä yhtäkkiä kaikki tunteet vain tuntuivat vyöryvän ylleni.
Innostus. Ihanaa, vau, mahtavaa, jee!! Kuinka olinkaan hetki sitten ollut tosi ahdistunut muun muassa omasta työnteostani, ja ihan vain väsymyksen vaikutuksesta. Ja nyt minua pyydettiin haikailemalleni osastolle! VAU!!!
Malttamattomuus. Joko saa aloittaa?? Mihin tämä voisi johtaa? Kuinka pitkään työt tulisivat jatkumaan?
Pelko. Mitähän minä mokaan taas?
Jännitys. Miten arki lähtee sujumaan? Miten väsynyt olen?
HAIKEUS. Tässäkö tämä vauvakuplailu sitten olikin? Nytkö se loppuu? Nyt on jo ikävä lapsia. Yhyy!

Mieleen vyöryi myös lapsettomuusjutut, oikein toden teolla. Sitähän ei voi tietää, oliko tämä tässä. Jos nyt "annan pikkusormen" töille, niin pääsenkö koskaan enää tällaiseen pikkulapsiarkikuplaan?

Mutta sitten, kun oikein miettii, niin kyllähän minä olin joka tapauksessa aikonut aloittaa keikkailun tuossa Tähti-vauvan 1v-synttäreiden jälkeen. Symbioosi tulisi muutenkin väljentymään. Ja kunhan unikoulu saadaan pidettyä, niin nukkuminenkin varmasti helpottuu. Ikääkin tulee Tähti-vauvalle koko ajan lisää, ja teoriassa imetyskerrat myös vähenevät. Nyt sairastelujen myötä hän kyllä ottaa maitoa varsin usein päivän aikana, mutta luulisi senkin helpottuvan. Eivätkä ne lapset mihinkään häviä, kun palaan töihin. :)

Ja ne lapsettomuusmurheet. Hirveä vauvakuume, ihan koko ajan. 

Ja minusta on ihan hirmuisen jännittävää ja kutkuttavaa ajatella, mitä tuleva vuosi tulee tuomaan tullessaan. Ainakin nuo työkuviot, mutta omissa haaveissani pääsemme kokeilemaan vielä pakkasalkion siirtoja...

Sekalainen sepostus, koska ympärillä hyöritään ja pyöritään. Lupasin Huldalle kirjoittavani hetken, ennen kuin katsomme taas hänen kuviaan. Tarkoitukseni olisi tehdä jälleen valokuvakirja hänelle, mutta toki nyt myös Tähti-vauvalle.

Kuuntelusuositus: Kierron verran toivoa -podcast

Kävin tänään pitkällä kävelylenkillä. Pitkäksi olin sitä jo alunperinkin suunnitellut, koska oli ihanaa päästä pitkästä aikaa itsekseen metsään kävelylle. Mutta ensin poikkesin matkan varrella olleelle laavulle, koska nuotion tuoksu (siis sellainen "kestotuoksu") houkutteli. Meninpä siis fiilistelemään laavulle, tuoksua ja retkihaaveita. Matka jatkui. Kuuntelemani podcast-jakso tuli aikanaan päätökseen ja aloitin uuden. Eräs jakso oli sellainen, jossa oli haastateltavana Viimeistä murua myöten -blogista tuttu Saara Atula, joten aloitin sen. Mutta vaikka kuinka jakso ja jutut olisivat kiinnostaneet, niin juuri nyt koin tarvitsevani jotain muuta. No, laitoin Spotifyhin hakusanaksi "vauvakuume", aloittelin muutamia, kunnes vastaani tuli Simpukka-yhdistyksenkin ig-sivuilla mainostettu Kierron verran toivoa.
Toisaalta mietin, että huvittaisiko minua kuunnella sellaista perinteistä "mitään ei tapahtunut, mentiin tutkimuksiin, rankkaa oli ja lapsi tuli/ei tullut" -tyyppistä kertomusta, vaikka jokaisen kokemus onkin arvokas ja vähintäänkin yhden podcast-jakson arvoinen. Mutta aloitin silti jakson nimeltä "PCOS ja lapsitoive". Haastateltavana ollut Jennika Salmela sai aikaan sen, että jumituin kuuntelemaan jaksoa herkeämättä (ja toivomaan, että koti ei tulisi vielä vastaan jakson ollessa kesken).

Jaksossa käytiin ihanalla tavalla läpi Jennikan oma lapsettomuustaipale, sillä se oli myös syy, jonka vuoksi hän oli tällä hetkellä yrittäjänä PCOS:n tiimoilta, auttaen satoja naisia. Jennikan kertoma kokemus lapsettomuudesta kosketti ja osui monin tavoin yksiin meidänkin kokemusten kanssa. (Ja jos tarkkoja ollaan, niin mekin aloitimme yrittämisen vuonna 2012, saaden lääkäriltä tylyn tuomion v 2013, eikä minullekaan kerrottu, mikä tuo kirjainhirviö oikein on.) Oli herkistyttävää, upeaa ja kovin rohkaisevaa kuulla siitä polusta, tiestä, kivuista ja oivalluksista, joista Salmela kertoi. Koettuaan olevansa aivan loppu keskellä hoitoja alkoi hän tekemään arvaamattoman tärkeitä oivalluksia omasta itsestään, kehostaan, mielestään ja koko kokonaisuudesta. Hän vertasi PCOS:n aiheuttamaa munarakkulahelminauhaa "orkesteriksi", joka ei oikein osaa soittaa yhteen, ja meitä "kapellimestareiksi". Olisiko jotain, jolla itse voisi auttaa omaa kehoaan toimimaan oikein? Tästä alkoi Jennikan matka kohti oman olon kuuntelemista, sen tarpeisiin vastaamista ja aidosti sen mukaan toimimista, mitä keho ja mieli tarvisisivat, eikä vain siksi, että niin "pitäisi", vaan koska niin olisi hyvä juuri itselle.

Hyvin samantyyppisiä ajatuksia olen lapsettomuusvuosien varrella pohtinut itsekin, mutta voin myöntää, että aina en ole ehkä osannut suhtautua asioihin kovin lempeästi. Olen uskoakseni suorittanut hyvinvointiakin, jota se ei tietenkään saisi olla. Olen ensin vaatinut ihan liikoja omalta keholta, sitten ollut vaativa "terveellisemmällä" tavalla, kenties mennyt myös sille linjalle, jolloin olen kuvitellut voivani tasapainottaa omaa kehoa, kun hankin vitamiinit x, x ja x. Tai välttelen ruoka-ainetta x. Ja samaan aikaan keho oli muuten aika sekaisin. Mutta eihän se mene niin. Ei hyvinvointia voi suorittaa. Olisihan se jo aika paradoksaalista.

En tiedä, miksi juuri tänään tuo podijakso kosketti ja todella nappasi mukaansa. Sanoin miehellekin, kun suu vaahdossa sitten hölpötin ajatuksiani toisen lapsen keppostellessa (kipeänä ei vaan aina jaksaisi) ja toisen lapsen itkiessä (oli juuri kaadunnut. Lenkin aikainen aika oli oikeasti mennyt hyvin.), että välillä tuntuu, kuin toisinaan jollakin "prosessilla" on tosi monta ketjua, jotka täydentävät ja avaavat enemmän sitä viestiä, joka niiden kautta olisi kuultava. Nyt tekijöitä on ollut jo hengellisellä saralla, sosiaalisella, toisten tukemisella, nukkumisella, parisuhteen parissa, liikunnan kohdalla, oman mielen tasolla ja kenties nyt myös tuon podin viesti oman hormonitoiminnan tasoittamisen parissa myös. En sano, että nyt kaikki on sitten selvää ja selkeää, eikä tässä sitten muuta enää tarvitakaan, kuin huolehtia siteet ja kuukupit valmiiksi. :D Mutta viesti alkaa hiljalleen avautua tiestä, jolle olisi kenties hyvä astua.

Ajattelen, että minullakin on ollut oma pysäytykseni. Vuosi 2017 oli mielestäni merkittävä. Se oli tosi rankka kaikkine kilpirauhasen vajaatoiminnan diagnosoimisesta jatkuviin parisuhdeongelmiin. Mutta se oli ihan supertärkeä. Kävin tuolloin maassa, jossa olin ollut 11,5 vuotta aiemmin vaihto-oppilaana, sain jutella, kuunnella, selvittää ja eheytyä, voimaantua ja saada ihan järjettömän paljon jälleenrakennusta omaan itseeni ja menneisyyteni liittyen. Kesällä olimme ihan varmoja, että ei tästä tule yhtään mitään, sovimme aikatauluista, jonka jälkeen laittaisimme eropaperit vireille ja sitten ajoin kolarin. Se muutti taas kaiken, ja koko erohässäkkä unohtui. (Voin kertoa, että isoin kolaus kolari oli autolle ja itsetunnolleni.) Loppukesästä kävin vaeltamassa Lapissa hyvän ystäväni kanssa ja yhtenä päivänä itkin elämääni tuntureille. Itku tuli aivan yllättäen, suoraan sydämestä ja aivan raakana. Itkin, itkin ja itkin. Ja vaikka se harmittikin, niin enemmän se puhdisti, oli armollinen ja anteeksi antava Syksymmällä, kutakuinkin näihin aikoihin (hei itseasiassa se todella oli pyhäinpäivän viikonloppu!! Eli samoja aikoja, kun esikoisemme on syntynyt.) kävimme SimpukkaParit-leirillä, ja sekin oli pelkkää itkua. Lopputulemana söimme halloween-munkkeja alakerrassamme ja teimme päätöksen jatkaa tauolla olleita lapsettomuushoitoja. Loppuvuonna täytin 30 ja kävin vielä läpi omaa elämääni. Lopulta totesin, että vai niin. Sellaista se nyt sitten oli, jospa nyt jättäisi menneiden murehtimisen ja jatkaisi tästä sitten eteenpäin. Juhlin ystävieni kanssa retrohengessä, joka oli itsessään minulle todella symbolinen merkitys. Silloin, kun ongelmiani ei ollut vielä tullut, olin pelkkää retroa ja haikailin 60-70-luvuille. Joten vielä kerran: Beatles ja Rollarit soimaan, Springsteen rokkaamaan ja vaikka miten monet muut soimaan. Ja niin vuosi tuli päätökseen, tuli tammikuu 2018 ja aika lapsettomuuspolille. Muistan myös tarkalleen, että 5.2. oli ivf:n punktio ja torstai 8.2. kohtuuni siirrettiin Itu, josta sittemmin syntyi "Hulda".

Tämä nyt rönsyää, anteeksi, lukija. :D
Tiivistäen: elämä on sinänsä ollut enenevässä määrin enemmän oman olon kuuntelemiseen tähtäävää, joskin aika tiukille olen kehoni silti laittanut. Mutta tuo hormonaalisen tasapainon huomioiminen on ollut nyt silmiä avaava näkökulma. Olen ehkä jättänyt sen asian syrjään, koska imetän. Mutta mitä esteitä sille olisi, etten jo nyt pyrkisi selvittämään, millä voisin tukea omaa kehoani? Haaveilen siitä, että jos kolmatta lasta ei kuulu, niin ainakin oma kuukautiskiertoni voisi toimia.
Siispä jatkamaan selvitystyötä. Ottamaan selvää, mikä voisi olla juuri minulle hyvä, karsia elämästä sitä, mikä ei oman kehon hyvinvointia tue ja toisaalta jättämään myös väljyyttä elämään. Toki selvää on, että elämä on muutakin kuin oma napa, eikä pitkät, katkeamattomat unet oli todellisuutta kuin vasta ... hmm... joskus. Mutta ainakin voisin harjoitella, etsiä keinoja, joka tukisi kokonaisvaltaiseen jaksamiseen. Koko elämästähän tässä kuitenkin on kyse, ei vain hormonitoiminnasta.

No nyt kuulostaa jo aikamoiselta melskeeltä lasten ja mieheni meno. Parempi mennä auttamaan. :D

Imetyksen lopettamisen sävyttämiä ajatuksia

Tänään on mieheni kolmannen ja viimeisen lomaviikon aloitus. Meillä ei ole ollut mitään suurempia suunnitelmia, vaikka silti tuntuu, kuin olisimme olleet aika suurissa jutuissa mukana. Olemme tehneet ihania päiväreissuja lähiseuduille, retkeilleet vähintäänkin rannoille ja yleisesti ottaen ulkoilleet ja tehneet kivoja juttuja. Pieni on suurta -sanonta tulee niin tutuksi, kun pysähtyy Huldan kanssa ihmettelemään leppäkerttua tai sitä, kuinka järven aallot liplattavat rantahiekkaa vasten. 

Lisää kuvateksti

Loma on ollut antoisaa aikaa, mutta jokin haikeus on kaihertanut myös tänä aamuna. Onnekseni olen ollut ennen imetyksen lopettamista tietoinen siitä, että jonkinlaisia oloja voi tulla itselleni. Silti se, kun juhannusaattona ahdisti aika lailla kaikki ja sitten itketti vielä (mielestäni) pieleen mennyt Brita-kakku tuli aika yllätyksenä. Oikeastaan jopa nauratti, kun jossain vaiheessa tajusin, että pientä perspektiiviä voi tuo hormonien muutos tuoda. Inhoan vedota tunteissa ja reaktioissa hormoneihin, mutta toisaalta miksi myöskään kieltää niiden vaikutukset. (Toisaalta vetoaminen ja oikeuttaminen ovat kaksi eri asiaa.)

Pääasiassa koen kaksi viikkoa sitten tapahtuneen imetyksen lopettamisen sujuneen aika kivuttomasti. Hulda ei tosiaan ole tuntunut juuri muistavan koko asiaa. Pari ensimmäistä iltaa hän yritti kerran vetäistä paidan kaula-aukkoa alas, mutta siinä se. Itselläni melko usein olleet päänsäryt tihentyivät alkuvaiheessa, mutta nyt siitä on ollut jopa puolen viikon tauko. Rintoja on alkanut nyt aika ajoin vihloa, mutta mitään suurempaa en ole niissä huomannut (haha. "Suurempaa." "Suuri" ja "minun rinnat" ovat kuin kaksi eri maailmaa.). Oma mieli on vajaan viikon sisään alkanut kokemaan pienehköä turnausväsymystä, tai ainakin jonkinlaista katsantoa alamaihin.

Varsinaista asiantynkää minulla ei oikeastaan ollut. Istun terassillamme syötyäni aamupalan ja luettuani e-kirjaa. Muut nukkuvat edelleen ja minulla on tässä omaa aikaa. Linnut sirkuttavat uuden päivän kunniaksi, aurinko säteilee pihlajan lehtien lomasta, hentoinen tuulenvire huojuttaa musta-aroniapensaiden oksia ja lehtiä. Huomaan palelevani pitkästä aikaa. 

Olo on tänään ollut jotenkin yksinäinen. Heräilin jo joskus viiden pintaan ja ajatuksenjuoksuni säntäili jostain syystä sellaisille vesille, että hiukan alkoi surettaa. Olemme kipuilleet jo onneksi taakse jäänyttä juhannusta. Taas se tunne, että kaikilla muilla on tosi kivaa ja hauskaa tosi kivassa ja hauskassa seurassa. Ihania mökkejä, ihania ruokia, ihania pöhköjä pihapelejä. Paljon ystäviä, sukulaisia ja ystäviä. Lämpöä ja rakkautta. Naurua, iloa, hyviä keskusteluja ja valvomista läpi yöttömän yön. 
Meillä? No ei ihan, vaikka sinänsä siinä ei ollut mitään vikaa. Paljon kivoja asioita rakkaiden ihmisten kanssa. Mutta silti se tunne siitä, että jää taas paitsi jostain jostain.
Suuret ajatukset vyöryvät. Juhannus edustaa sitä, mitä ajatukset ovat viime aikoina taas olleet. (Nyt seuraa valitusta.) Kokemus siitä, että ei ole riittävän tyylikäs, rento, hauska, kaunis, ahkera, sisustustaitoinen, käsityötaitoinen, puutarhataitoinen, ammattitaitoinen, ahkera, kärsivällinen, sivistynyt, sinnikäs, järkevä tai osaava on taas ollut mielen päällä. Tänä aamuna tähän soppaan tipahti vielä sellainen maustepippuri, että kuvittelin yhtäkkiä, että minusta ei pidetä. Että kaikki ne ystävät, joita olen kuvitellut olevan ystäviäni, eivät enää pidä minusta. Koska minusta tullut raskauden ja äitiyden myötä tällainen. Tai että olen vain tällainen. Ehkei raskauden ja äitiyden vuoksi. Ehkä vain siksi, että en sittenkään osannut. En tiedä. Että sittenkin olen vain tällainen. Ehkä minusta ei koskaan olisi voinutkaan tulla muuta. 

Onnekseni satuin saamaan heti aamutuimaan pari lyhyttä viestiä ystävältäni, ja hetken päästä tajusin, että en oikeasti usko ajatusteni pitävän paikkansa. Järjellä ajateltuna uskon monen syyn vaikuttavan siihen, miksi esimerkiksi omassa poterossani on ollut välillä aika ahdasta.  Pari sinnikästä ajatusta on myös pitäneet pintansa. Päätän käydä lämmittelemässä kasvihuoneessa ja hengittämässä sitä tietoisuutta, että minun kädenjälkiäni ovat persilja, kesäkurpitsa, kurpitsa, salaatti ja lehtikaali, vaikka joillekin niistä on aika ahtaat oltavat. Se toisaalta kuvastaa myös minua. Innostun aika tavalla ja aika monesta asiasta, ryhdyn ja aloitan, sitten tuleekin hiukan ahdasta kaikkien puuhieni kanssa. Jossain kohtaa tajuan ehkä hiukan harventaa jotain, jotta tilaa ja ravinnetta riittäisi kaikista tärkeimmille asioille. 

Kyllä se tämäkin päivä vielä iloksi muuttuu, ja ihan varmasti myös ajatukseni. 

Imetystaipaleen päätös

Ajatus oli pyörinyt mielessäni jo useamman kuukauden. Olinhan myös eräällä tavalla tehnyt luopumistyötä jo koko kevään, ja nyt vain tuntui oikealta ajankohdalta.
Maitobaari sulkeutui.

Aiemmin ajatellessani imetyksen lopettamista on mieli ollut haikea. Vain katsellessani sylissä olevaa iltamaitoa nautiskelevaa Huldaa on ajatukset siirtyneet. Jos olenkin yrittänyt keskeyttää syömisen, on hän työntänyt käteni sivuun ja sinnikkäästi jatkanut puuhiaan. Sitä en ole enää noin viikkoon osannut sanoa, onko hän saanut enää maitoa. 
Ajatus alkoi kuitenkin tuntua paremmalta, kun vaihtoehtoiset keinot rauhoitella ja helliä Huldaa näyttivät vihdoin ajavan tytölle saman asian. 
Niinpä koitti ilta, jolloin iltarutiineihin ei enää kuulunutkaan iltamaito. 
En ole ihan varma, huomasiko Hulda edes koko asiaa. Pidin Huldaa pitkään sylissä, hän joi pillimukista vettä. Sitten luimme kirjoja, tarkistettiin, että äidin nenä, korvat ja posket ovat vielä tallessa (kasvojen osat käydään joka ilta läpi. Voihan vaikka käydä niin, että leuka onkin jäänyt jonnekin päivän tiimellyksessä.). Sitten taas syliteltiin, laulettiin iltalaulu ja luettiin iltarukous. Ajan myötä Huldan saattoi laittaa rauhassa sänkyyn, peitellä, silittää päätä ja toivottaa kauniita unia. On niin suuri ilo jättää levollisen näköinen tyttö unta odottelemaan, kun hän vielä heiluttaa takaisin.

Imetys on ollut itselleni rakas asia. Olin itseasiassa kovin kiinnostunut siitä jo kauan ennen Huldan olemassaoloa. Työ toki toi jatkuvasti vastaan tilanteita, jolloin tietotaitoa tarvittiin. Koska en lapsettomana tiennyt omakohtaisesti mitään, en myöskään halunnut jättää osaamistani vain työn kautta kuultuihin ja itseopiskeltujen varaan, joten pääsin onneksi imetysohjaajakoulutukseen. Olihan se jännää ja ihanaa, mutta henkilökohtaisesti taas vähän ulkopuolisuuden tunteitakin herättävää. Työssäni on ollut ihana seurata erilaisia imetystaipaleita, yrittää ohjata vanhempia, saada oppia kokeneemmilta kollegoilta, vaihtaa ajatuksia ja ylipäänsä nähdä, kuinka pieni vauva on jo syntymästään asti aivan valtavan taitava!

Meidän imetyksestä minulla oli toiveeni. Rohkeasti ajattelin haluavani imettää lapsentahtisesti, luoda sille hyvät puitteet, kuunnella lapsen tarpeita ja jatkaa pitkään. En halunnut ottaa pulloa tai varsinkaan korvikkeita käyttöön, vaikka työn puolesta olen niitä tarjonnut. Järjellä tiedän, että ne ovat aivan hyviä vaihtoehtoja, ja hellyyttä ja huolenpitoa voi osoittaa niin monin tavoin. Tunteella taas... noh... EI.
Pyrin laskemaan rimaani ja suhtautumaan imetykseen maltilla. Jos edes pari viikkoa sujuisi, että imetys lähtisi ainakin käyntiin. Puoli vuotta... vuosi... Ja sitten tulivatkin mukaan lapsettomuushoitojen jatkamisajatukset. Kevään aikana en oikeastaan edes kiirehtinyt mihinkään suuntaan, ja jopa imetyksen jatkaminen kaksivuotiaaksi asti oli mielessä.
Pulloa ei ole tarvittu, eikä korvikkeita. Lapsentahtisesti ollaan menty, paitsi siinä kohtaa, kun yöimetykset jätettiin pois 1 v 1kk kohdalla. Ja 1v 2kk lähdin äidintahtisesti vähentämään niin, että imetyskertoja vähennettiin ensin aamu- ja iltamaitoihin, sitten jäätiin pelkkään iltamaitoon. Yhtä sairasteluajan 8 kertaa päivässä -rupeamaa lukuunottamatta näin ollaan menty.

Olen äärettömän kiitollinen ja onnellinen imetystaipaleestamme. Imetyksessä on ollut jotain niin kaunista, yhdistävää ja voimaannuttavaa. Olen kokenut saavani olla osa naisten ketjua; ruokkimassa lastani niin, kuin se on luonnollisesti mahdollista. Olen vihdoin raskauden lisäksi kokenut olevani nainen. Tulen varmasti haikeilemaan lopetusta jossain vaiheessa taas enemmän, mutta nyt mieleni on vain täynnä kiitollisuutta kokemastamme.

Mikä sitten sai lopettamaan nyt?
Useampi asia. Tavallaan alkoi jo tuntumaan, että onhan tässä jo imetetty, eiköhän olisi jo aika lopetella. Se oli ehkä se suurin syy, joka taas sisälsi asioita, jotka olivat myös omia teemojaan. Minua on alkanut jo kiinnostamaan elämä ja oma olotila ilman lapsettomuushoitojen, raskaus- ja imetyshormoneja. Millainenkohan olen "omana itsenäni"? Ja taas toisaalta... voisinkohan saada ihan oikeat ja luonnolliset kuukautiset? Taustalla häilyy myös toive jatkaa hoitoja. 
Kesä nyt ei ole aivan buukattu mitään reissuja, mutta mahdollisia reissuja imetyksen lopettaminen myös helpottaa. Omalla kohdallani haaveissa on oma telttaretki joko patikoiden tai meloen, enkä silloin todellakaan aio käydä välissä imettämässä Huldaa. Tuleva tyttöjen mökkireissu odottaa myös, enkä tällä kertaa aio ottaa Huldaa sinne mukaan.
Monenlaista irtaantumista ja eräänlaista vapautumista siis paljon mielessä!

Kävin eilen läpi vaatekaappini Huldan vaatesetvimisen jälkeen. Totesin vain jälleen kerran, että on tämä naisen elämä aikamoista vaateruljanssia. Ensin täytyy metsästää äitiysvaatteita, sitten imetyspaitoja, ja lopulta uusia vaatteita, kun ne aikaisemmat eivät enää mahdu! Itselläni on lantio ainakin leventynyt raskauden myötä sen verran, etteivät useammat housut enää tunnu mukavilta päällä. Ei tämä muuta ahdistusta aiheuta kuin että jossain vaiheessa täytyisi vain keksiä jotain uutta. Kehomyönteisyydestä minulla riittäisi sanottavaa aivan uuden tekstin muodossa. Mutta imetyksen lopettaminenkin antaa syyn jättää (ihan mukavat) imetysliivitkin pois käytöstä. Sen sijaan huomaan katsovani vanhoja rintaliivejäni. Oi eiiii... niitäkin täytyisi hankkia.

Mutta onnea minä ja Hulda. Olihan tämä 1 vuosi ja 7 kuukautta nyt aika hieno saavutus!

Minäkin haluaisin kuukautiset

Olen kuin se 11-vuotias tyttö, joka aikoinaan luki innolla murrosiästä ja sen tuomista muutoksista. Etenkin niistä kuukautisista. Se tyttö, joka tutkaili ystävänsä kanssa postissa (äidin nimellä) tulleita eri värisiä siteitä, hyvä, jos uskalsi kysyäkään niistä. Oi, miten jännittävää se kaikki tuleva olikaan. Oli kuin murrosikä ja juurikin kuukautisten alkaminen olisi jotain ylemmälle tasolle pääsyn kaltaista. Kesä meni, koulu alkoi, siteet jäivät. Vuotta nuorempi ystävä mainitsi kerran ohimennen kylässä ollessaan joutuvansa menemään vaihtamaan siteen. Tunsin samaan aikaan sekä kiinnostusta, innostusta mutta hivenen myös kateutta. Jos hänelläkin oli alkanut ne, niin varmaan kaikilla muillakin. Koska olin pienirintainen ja kokemukseni mukaan hitaammin kehittyvä (tämä oli mielestäni noloa), uumoilin tässäkin olevani hieman myöhempi. Kunnes sitten eräänä syksyisenä sunnuntai-iltapäivänä, ollessani juuri tekemässä lähtöä viikonlopun nuortenleiriltä hämmennyin. Mitä pikkuhousuissani oikein oli? Olin 13-vuotias.

Muistini mukaan kuukautisiin liittyvä into ja kiinnostus olivat murroiässä vain silloin, kun ne olivat vasta alkamassa. Kun ei vielä tiennyt, mistä on kyse. Luulin naiivisti, että side vai vaihdettaisi silloin tällöin, se olisi pysynyt paikoillaan, ja pieni vuoto olisi osunut aivan kohdilleen. Elämä jatkuisi normaalisti kierrosta huolimatta. Oi, kuinka väärässä olinkaan. Sen todisti se ensimmäinen (ja viimeinen, koska olin niin häpeissäni) kerta ystäväni luona yökylässä ollessani. Juu ei, se ei ollut mikään pieni vuoto, johon olisi riittänyt mikään pieni, huomaamaton side...

17-vuotiaaksi asti kuukautiset tulivat suht koht säännöllisesti, muistaakseni. Jos olen edes seurannut. Tai sitten ne sattuivat tulemaan aina silloin, kun olin joko a) Lapissa vaeltamassa b) mökillä, jossa ei ole juoksevaa vettä c) riparilla isosena tai d) viikon reissulla sukulaisilla tai kummillani lapsia hoitamassa. Elämä toki jatkui, mutta ei kovin sujuvasti eikä todellakaan kivuttomasti. Toki vuodet opettivat ja sain tutustuttua myös siteiden lisäksi tamponeihin ja kuukuppiin. Kupista varsinkin olin todella innoissani, sillä se sopi mainiosti orastavaan ekointoiluuni.

17-vuotiaana lähdin vaihto-oppilaaksi, ja aluksi luulin suuren elämänmuutoksen vaikuttaneen siihen, että kuukautiset loppuivat. Mutta toki elämässäni tapahtui muutakin ja sairastuin syömishäiriöön. Vaikka vuosi oli todella antoisa, niin sen vaikutuksista toipuminen otti aikansa. Kului vuosia ja lopulta pääsin avun piiriin. Alkoi toipuminen, joka otti vähintäänkin sen verran, jonka verran sairaus oli elämästäni niellyt. Oli silti hyvin hämmentävää, innostavaa ja rohkaisevaa (kyllä, tuossa vaiheessa toipumistani se oli rohkaisevaa. Ei epäonnistumisen tunnetta.), kun kuukautiseni alkoivat spontaanisti painoni normalisoiduttua. Eikä se jäänyt vain kertaluonteiseksi. Silti säännöllisyydestä oli vielä mahdoton puhua.

Elämässäni on ollut noin 15 vuotta, jonka aikana minulla ei ole ollut kuukautisia, tai ne ovat tulleet lääkkeillä tai ilman silloin tällöin. (Kirjoitin ensin 10 vuotta, kunnes tajusin aikaa kuluneen paljon enemmän! Siis enemmän kuin ne ovat tulleet yhtäjaksoisesti...) Olen tänä aikana ollut enemmän tai vähemmän kuin se alussa mainitsemani tyttö, odottanut menkkojen alkua kuin kuuta nousevaa, toivonut, että vartaloni toimisi luonnollisesti. Että kaikki olisi hyvin.
Alkoivathan ne joskus, sitten jäivät toisinaan pariksikin vuodeksi pois. Tuli PCO-diagnoosi, joka osaltaan selitti asioita. Tuli eri hormoneja, jotka saivat kierron käynnistymään. Mutta eihän se ollut täysin sama.

Jostain syystä kuukautisteema on pyörinyt todella paljon mielessäni viime aikoina. Kuuntelin eräänä päivänä suosikikseni nousseen podcastin (Keskeneräiset äidit, suosittelen!) jakson, jossa Petra ja Säde keskustelivat kuukautisista. Voi, miten olisin halunnut olla osa tätä laajaa naisten porukkaa, naurahdella eri ilmiöitä tunnistaen, tietää omasta kokemuksesta vaikka ovulaatio-oireista, kierron eri vaiheista, kuukautisten vaikutuksista ja ihan vaikka joutua pesemään vuodesuojan, koska side on falskannut. Tietyllä tavalla kuukautiset ovat naisten kerho, johon en kuulu. Onneksi sentään on koettu raskaus ja imetys, onneksi! Ne ovat tukeneet naiseuttani ja kokemustani naiseudestani aivan valtavasti.

Mieltäni rauhoittaa hiukan se, että imetän edelleen. Iltamaito on Huldalle vielä tärkeä, joskin olen pohtinut enemmän ja vähemmän, josko siitäkin kohta lopeteltaisi. Imetys on ainakin omalla osallani pitänyt kuukautiset kaukana, joka ei tosin yllätä pätkääkään. Luulen, että kaikki muutokset (stressi, elämäntilanteet, terveys ym) vaikuttavat hormonitoimintaani todella herkästi. Sen vuoksi olisikin kiinnostavaa tietää, mitä tapahtuu, kun imetys loppuu. Olen toiveikas.

Samaan aikaan, kun olen kuullut äideistä, jotka ovat tuskastelleet kuukautistensa alkamista jo pari-kolme kuukautta synnytyksen jälkeen, olisin itse voinut ottaa ne. Miten toivoisinkaan, että minullakin alkaisi jo kuukautiset! Sen verran kuitenkin arvelen, että jotain täällä kuitenkin tapahtuu. Parin viikon välein toistuva migreenityyppinen päänsärky voisi jopa kieliä jostain hormonaalisesta. Mutta koska PCO, niin ei voi tietää.

Toiminnan ihmisenä olen yrittänyt selvitellä keinoja, joka voisi edesauttaa hormonitoiminnan käyntiin pyörähtämistä. Olisiko ravitsemuksella tekemistä asian kanssa? Vitamiineilla? Kilpirauhasarvot ovat kunnossa onneksi. Mutta aika näyttää.

Millaisia kokemuksia Sinulla on kuukautisista? Miten suhtaudut niihin?

Lapsettomuushoitojen jatko - ajankohtaista vai ei?

Elämä on ollut kiireistä ja nuhaista.

Sitten taas nuhaista ja kiireistä.

Välillä tehtiin keksintö, kuinka kiivetä tuolin avulla pöydälle tai sammutetaan valot. Sitten nuha on taas vienyt voiton ja ihan kuin minulla olisi taas sylissäni pikkuvauva.

Elämä on kieltämättä rientänyt aimo harppauksin eteenpäin. Tänään Hulda on jo 1 vuoden ja 4 kuukauden ikäinen, ja oppinut monenlaisia uusia asioita.

Elämä on aika ihmeellistä pienen lapsen silmin kautta katsottuna. On se myös aika ihmeellistä silloin, kun huonojen öiden jälkeen on saatu nukuttua hiukan paremmin. Molempia on siis mahtunut tälle vuodelle.

Tämä blogi on kieltämättä jäänyt hiukan paitsioon meneillään olevien projektien ja ihan vain elämän myötä. Välillä muistan tämän olemassaolon ja saatan pohtia tämän funktiota. On paljon aikoja, jolloin mieli tekisi avata mielessä olevia asioita, kuten nyt vaikka vegaaniteema ruoanlaittoineen, leipomisineen, ympäristö- ja eläinoikeusnäkökulmineen, töihin liittyvät pohdinnat, harrastusmietinnät ja toisaalta ihan vain arki. Mutta njaa. Miksi kirjoittaa?

Toisaalta käytän suhteellisen paljon aikaa kirjoittamiseen myös toisaalla, joten ymmärrettävästi tämä foorumi jää vähemmälle huomiolle. Eikä lapsettomuus ole ollut juuri päivän teema.

Vai onko sittenkin?

Olemme pohtineet aika ajoin hoitoihin palaamista. Joulukuun puhelun perusteella olin saanut ymmärtää polilta, että imetyksen loputtua voisimme vain laittaa viestiä sinne, ja sitten hoidot voisi aloittaa taas. Pian olisimme jo hakemassa Pakkasukkoamme kotiin. Niinpä tässä eräänä iltana tuumasimme, että mitäs, jos iltamaito jäisikin nyt pois. Liekö se enää Huldallekaan ollut niin tärkeä. Omaa sydäntä tosin hiukan riipaisi nukuttaa lasta ilman tuttua iltarutiinia, imetystä, sylissä olevaa taaperoa ja sitten leveän hymyn näkemistä. Parhaillaan jopa "Nam nam!" kuulemista. Mutta kaikki päättyy aikanaan, niin myös imetys.

Ja minä hassu laitoin jo samana iltana viestiä polille.
"Se on loppu nyt!"

Seuraavana päivänä soi puhelin ja jouduin hiukan nolostellen kertomaan, että imetys päättyi vasta edellisenä päivänä. Hoitaja naurahti minulle ja selvensi, että hoitojen jatkamista varten imetyksen lopettamisesta täytyy olla kulunut 2 kuukautta. Huh!
(Kuulemma aiemmin se oli ollut puoli vuotta.)
Sovimme, että palaisin asiaan, kun tämä aika olisi todella kulunut.
"Ja ajattele lastakin," sanoi hoitaja.

No ajattelenhan minä lasta.
Sydäntä on raastanut pienen oleminen nuhan keskellä, ja taas on käynyt niin, kuten pari viikkoa aiemmin, että tarmokkaan seikkailijataaperon sijasta minulla onkin taas hiukan voipunut pikkuvauva, joka nautiskelee ajan kanssa maitoa jopa 8 kertaa päivässä. Kieltämättä olen itsekin nauttinut tästä. Flunssa on vaivannut minuakin, ja koska sitä ei oikein ehdi sairastamaan, niin sohvalla köllöttelyt vauvan kanssa ovat kelvanneet.

Vaan mitä tuo puhelu sitten tarkoittaa?
"Pitäköön tunkkinsa!", oli spontaani reaktioni. En oikeasti ollut pahana polille, hoitajalle, protokollalle, yhteiskunnalle, politiikoille tai millekään. Turhautti. Tavallaan tuntui, että tässä täytyisi tehdä hirmuinen työ henkisesti ja fyysisesti, jotta imetys loppuisi, eikä sekään riittäisi. Sitten pitäisi vielä odottaa! Hyvänen aika!
Lähinnä ajattelin sitä, että todennäköisesti aika täyttyisi juuri kesän korvilla ja jopa lähellä kesätaukoa. Silloin koko työ tuntuisi aivan hukkaan heitetyltä. Miksi ei siis vain antaisi ajan kulua ja asioiden sujua luonnollisesti ja lapsentahtisesti, kuten olemme niin monta kertaa kokeneet hyväksi?
Siirtyköön hoitojen jatko vaikka syksyyn. Nyt on Huldan olo kaikista tärkein.

Unikoulua ja pohdintaa imetyksestä

Yöt ovat olleet hyvin katkonaisia koko Hulina-Huldan elämän ajan. Minä hoidin häntä yöt, sillä hyvin usein hän saattoi vielä syödä maitoa (tai olla rinnalla) 3-15 kertaa. Toisaalta halusin tukea työssä käyvän mieheni jaksamista vuorotyössä. Silti ajatus yösyöttöjen lopettamisesta alkoi jo tulla mieleen syyskuun paikkeilla, tytön ollessa 10 kuinen. No, tuli leiri, reissu, pitkät sairastelut, muutto ja synttäreiden järjestelyt. Ajatus unikoulusta tuntui huonolta tuohon saumaan.

Unikoulu itsessään jo sanana on saanut itsellä karvat pystyyn. En taatusti jättäisi lasta yksinään itkemään pimeään huoneeseen! Lapsen itkulla on aina joku syy, ja siihen on vastattava!
Sain kuitenkin tietää lempeämmistä keinoista, ja koska kuljin jo päivät aivan sumun vallassa (en ole saanut kertaakaan nukuttua päiväunia), aloin olla jo aivan valmis öiden rauhoittamiseen -kunhan se todella tapahtuisi lempein keinoin. Iltanukutukset olimme saaneet jo muutettua niin, että tyttö ei nukahtaisi enää rinnalle. Tieto siitä, että mieheni olisi jäämässä isyysvapaille (hurraa!!!) sai meidät päätymään siihen, että hän hoitaa unikoulun vapaiden aikana.

Nyt takana on kolme yötä. Huomasin, että tehtävä oli miehelle oikein kunniatehtävä, ja minulla ei todellakaan ollut mitään huolen häivää hänen pärjäämisestään. Olihan hän maailman paras iskä tyttärellemme. Huomasin silti itse olevani aika jännittynyt. Miten Hulda pärjäisi? Itkisikö kovasti? Miten voin vaatia tällaista mieheltäni (no hei haloo! Itsehän olen nukkunut tosi huonosti reilun vuoden...)? Miten minä pärjäisin?

Koitti aamu. Raotin silmiäni uuden peittoni (tämäkin tuli valjastettua käyttöön) alta oikaisten raukeita jäseniäni. Kuulin jostain itkua ja kohta mies toi tytön luokseni. Tämä hihkui minut nähdessään ja konttasi sängyllä luokseni tähdäten pienen suunsa suoraan kohti kivikovia rintoja. Vilkaisin kelloa. Hyvänen aika! Olin nukkunut (ensimmäistä kertaa yli vuoteen) yhteen mittaan 7 tuntia! Mies sen sijaan kellahti nukkumaan ja sanoi yön olleen aika rankka.
Toinen yö kului hiukan huonommin, myös itselläni. Hulda oli heräillyt kovasti, takertunut mieheeni tämän yrittäessä laskea hänet omaan sänkyynsä ensin rauhoiteltuaan tyttöä. Lopulta koitti aamu, ja Hulda pääsi syömään.
Mutta kolmas yö! Johan sentään, kuin oppikirjasta (tai siis neuvolan terkan suusta). Sepä menikin jo paremmin, sillä Hulda oli huudellut unissaan muutaman kerran yön aikana, mutta ei ollut havahtunut kovasti itkemään, vaan oli rauhoittunut itsekseen jatkamaan uniaan. Mies ei ollut käynyt kertaakaan tytön huoneessa. (Ja minä nukuin 7,5h kuin prinsessa konsanaan.)
Tämähän on oikein luksusta!

Unikoulu ja yöimetysten lopettaminen on kuitenkin tuonut yllättäen vastaan myös imetyksen lopettamisen kokonaan. Itsellä on ollut toive pitkästä imetyksestä, ainakin lapsentahtisesta. Toki taustalla on voimakkaana myös toisen lapsen yrittäminen, ja hoitoihin ei voi lähteä imettämisen aikana. Hulda ja imetys ovat kuitenkin minulle nyt tärkeämpiä. Eihän sitä koskaan tiedä, jääkö imetystaipale ainutkertaiseksi. Ennen unikoulua rinnalla käyntejä tuli vuorokaudessa 8-12, mutta nyt huomaan yhtäkkiä, että parina päivänä kertoja on ollut radikaalit 4!!

Eilen aloin jopa hieman kriiseilemään (noh, tekemään luopumistyötä) imetyksen loppumisesta, ja älähdin miehelleni, että onko nyt tarkoitus lopettaa imetys kokonaan? Ilman, että olen ollut tietoinen asiasta? Minäkin reagoin siihen!!Ei se tarkoitus toki ollut ollut, mutta huomasin mieleni yhtäkkiä täyttyneen luopumisen surusta, haikeudesta, meidän kahden hetkien jäämisestä, siitä koko imetystaipaleesta, joka on kestänyt jo 1 vuoden ja 2 viikkoa. Aivan en osaa edes jäsennellä ajatuksiani, sillä se herätti minussa jotain alkukantaista surua. Toisaalta halusin heti alkaa järkeilemään ja miettimään mahdollisuuksia, jos imetys todella jäisi pois. Mitä se mahdollistaisi, mitä se tarkoittaisi? Mietin ihan omia harrastuksia, menoja, reissuja, mutta myös omaa hormonitoimintaa, kropan toimimista (myönnän, myös muuttumista) sekä mahdollista uutta raskautta tai lopulta hoitoihin hakeutumista. Kaikki tuo kieltämättä houkutteli.
Mutta en ollut mitenkään valmistautunut henkisesti siihen, että imetys tulisi pian loppumaan. Ja sen pitäisi todella mennä lapsentahtisesti, jos olisi loppuakseen jo nyt.
Jotenkin tuntui lopulta kovin helpottavalta, kun Hulda kömpi luokseni syömään iloisesti hihkuen.Ja hän söi. Ja söi. Ja söi. Jossain kohtaa oli sydämen sulattava hetki tytön hymyillessä ja hyristessä tyytyväisenä, käsi rinnallani. Kuinka tuollaista voisi kieltää?
Tämän aamun perusteella imetyksen loppumisesta ei ole pelkoa, sillä pienin tauoin imetystä tuli lopulta kestämään pari tuntia, kunnes tyttö suorastaan sammui päiväunille.
Jos nyt ihan yksi muutos kerrallaan, niin pysyy äidinkin pää paremmin mukana.

Flashback! Hulda 1 viikon ikäisenä. Oltiin aamukahvilla ja -maidolla.

Haikeuden ja riemun ristiaallokko

Viime aikoina olen herkistellyt sitten oikein olan takaa.
Eräänä iltana, katsellessamme yhdessä tv:tä (historiallista!), tuli yhden ohjelman aikana sama mainos kolme kertaa. Itkin joka kerta. Voi, se mainos oli minusta vain niiiin liikuttava.

Voisikohan kaiken saaneen alkunsa siitä päivästä, kun mies pohti Huldan sängyn siirtämistä minun vierestäni sänkymme jalkopäähän. Minusta se tuntui aluksi oudolta. Jalkopäähän! Mutta sittenhän hän olisi niin kaukana! Joutuisin myös nousemaan ylös nostaakseni Elean syömään - viisikintoista kertaa! Jossain vaiheessa tajusin, että ilmeisesti napanuoran pituutta tässä koeteltiin. Oli yhtäkkiä outoa, että vauva ei tuhissut enää siinä aivan vieressä. Nyt hän on nukkunut jalkopäädyssämme jo neljä yötä, ja voin sanoa, että napanuoran venytys on kannattanut. Jostain syystä illat ovat sujuneet nykyään paljon paremmin; Hulda nukahtaa yöunille puolesta tunnista tuntiin ja sen sijaan, että heräilisi lyhyehkön hetken päästä kerran pari uudelleen, hän nukkuu pari kolme tuntia putkeen sängyssään! Hurraa! Olenkin ollut aika ihmeissäni, kun monena iltana olen joko voinut kömpiä nukkumaan suht aikaisin, tai sitten olemme voineet vaikka katsoa tv:tä yhdessä (eli viettää yhteistä aikaa jutellen siinä niitä näitä). Virkistävää!
Ja kuten mainospätkä menee: eikä siinä vielä kaikki! Yöt ovat nimittäin kokeneet melkoisen mullistuksen muutenkin: 8-15 heräämiskerran sijasta olemme pärjänneet 2-4 heräämisellä! Mitä ihmettä?!
Ensimmäisen paremmin nukutun yön jälkeen olin kuin puulla päähän lyöty: mitäs tämä oikein on... Mutta kiitos joo, kelpaa!

Merkillistä tunteiden kimaraa on kuitenkin liittynyt ympärillä pyörineisiin vauva- ja raskausuutisiin, mutta myös omiin mietteisiini raskaudesta, synnytyksestä ja Huldan pikkuvauva-ajasta. Haikeudella hinnoittelin Huldan pieneksi jääneitä vaatteita kirppiksellä myytäväksi. Voi, minun pieni vauva ei enää ole niin pieni! Jonkin verran olen ehtinyt istahtaa koneelle ja kirjoitella jatkoa omaan päiväkirjaani. Siis ihan oikeaan päiväkirjaan, johon kirjoitetaan käsin, en ole edes yrittänyt tarttua; ajatukset virtaavat liian nopeasti voidakseni kirjoittaa kaiken ylös. Koneellakin se on niin ja näin ajan oltua rajallinen. Jatkoin siis eräänlaista päiväkirjaa, jonne olin kirjoitellut ajatuksiani eri teemoista marras-joulukuulta, eli Huldan parilta ensimmäiseltä kuukaudelta. Huh! Olipa erikoista palata noihin mietteisiin! Jos pohdin kolmeviikkoisesta Huldasta, että en oikein osaa uskoa tätä kaikkea todeksi, niin voin sanoa vieläkin ihan samaa. On aikoja, jolloin joudun (henkisesti) nipistämään itseäni ja vakuuttelemaan, että kyllä, tämä todella on totta!

En ole juuri ehtinyt katsomaan kuvia näiltä ajoilta, mutta olen yrittänyt järjestellä kuvia nyt koneella voidakseni jossain vaiheessa siirtää ne järjestyksessä ulkoiselle kovalevylle sekä tilata paperikuvia tehdäkseni vanhan kunnon valokuva-albumin. Järjestelyn ohessa huokailin taas:" Voi pieni!" Onpa Hulda ollut sentään pieni! Ja miten ihana! Voi sitä vauvakuplailua! Sairaala-aika! Eikä, ja tuokin...
Eilen kuitenkin koin melkoisen järkytyksen, jonka vuoksi itkin silmät päästäni ja soitin paniikissa ensin miehelleni töihin (tietenkään hän ei voi vastata, ymmärrän) ja sitten äidille. Äiti oli aivan hädissään, kun niiskutin puhelimeen pystymättä ensin sanomaan mitään.
"Mikä hätänä?! Mitä on tapahtunut?"
Eihän mitään vakavaa ollutkaan tapahtunut, mutta silti. Olin nimittäin huomannut, että suurin osa Huldan kuvista oli kadonnut! Ne eivät olleet tallentuneet järjestellessäni niitä, ja esimerkiksi osa sairaala- ja joulukuvista oli vain hävinneet! Olo oli kamala, ja samalla myös tuntui tyhmältä. Itkeä nyt valokuvien vuoksi! Mutta silti. Ne olivat valokuvia meidän rakkaasta aarteestamme. Äiti ymmärsi hyvin, rauhoitteli ja lopulta pyyhin nenäni paitaan ja lähdin katsomaan sängyssään hihkuvaa Huldaa, joka oli herännyt.
Asiat tärkeysjärjestykseen: Hulda oli kuitenkin tässä, voi hyvin ja on terve, iloinen tyttö.
(Kerrottakoon, että päivän myötä sain monia yhteydenottoja ja avuntarjouksia. Uskon myös löytäneeni osan kuvista ihmeellisistä paikoista, ja osa on vielä etsinnässä. Mutta tietokoneet!! Tästä siis opiksi: AINA useampi eri talletuspaikka.)

Samaan aikaan, kun sydämeni itkee haikeudesta ja rakkaudesta pientä Huldaa kohtaan, kaipaan alkuvaiheisiin sekä haikailen uutta raskautta, synnytystä ja vauvaa, niin ai että. Tuntuupa toisaalta vapauttavalta (ja myös haikealta!), kun yhtäkkiä huomaankin muutaman imetysvälin olleen jopa viisi tuntia. On ollut mukavaa päästä tekemään "omia juttuja" ja saada tiettyä itsenäisyyttä ja väljyyttä takaisin. Eilen kokeilimme myös ensimmäistä kertaa viedä Huldaa hoitoon vanhemmilleni useammaksi tunniksi. He ovat siis tähän mennessä olleet meillä. Nyt siis vein tytön isovanhemmille, näytin ruoat, vaipat ja vaihtovaatteet ja jätin seikkailemaan lähtevän tytön hyvään hoitoon. Kovasti joka paikka täytyy siis tutkia, nousta seisomaan tukea vasten ja kokeilla. Kävimme mieheni kanssa ensimmäistä kertaa kaksin ulkona syömässä ja kahvilla. Olipas sekin! Molemmat nauroimme, että onpa outoa. Mutta yhteinen sopimus piti: hänestä, joka ei ollut mukana, ei puhuttu sitten sen enempää.
Lopulta Hulda oli hoidossa 3,5 tuntia, ja itku pääsi vasta siinä vaiheessa, kun tyttö näki meidät. Hänellä ei ollut ollut mitään hätää. Vanhempani olivat iloisia tilanteesta, joskin totesivat aktiivisen vauvan kanssa olemisen olevan "aika rankkaa". Minä huomasin Huldan kanssa sylitellessäni, että olipa jo oikeastaan ikävä.

Nyt mieli ja olo on siis ristiriitaisuuksien mylläkkää.
Samaan aikaan janoan uusia kokemuksia, itsekseen ja pariskuntana menemistä, imetysvälien pidentämistä, vapautta, omaa itseä ja ylipäänsä tietynlaista helpotusta. Ja sitten taas samaan aikaan haikeus imetyksen mahdollisesta vähenemisestä, kaipuu uudesta raskaudesta, synnytyksestä ja vauvasta. Haikeus pikkuvauvavaiheesta... Moni toki liittyy sellaisiin pohdintoihin, jotka nivoutuvat lapsettomuuskokemuksiin ja -suruun. Sen kerran, kun meillä on vihdoin vauva.... ja  Jos tämä jääkin vain ainutkertaiseksi...
Mutta kuten niin monesta muustakin ajasta, niin tästäkin voi vain todeta: tämä on vain vaihe.

Voi! Hän oli niin pieni!

"Monta lasta haluaisitte?"

Sosiaalisen ja varsin vilkkaan heinäkuun jälkeen on outoa ja orpoa katsoa elokuun kalenterisivua, jossa lukee vain muutama merkintä. Eräs isompi reissu siirtyi (taas), joten sekin vähän latisti oloa. Toisaalta en ole lainkaan huolissani; tekemistä ja puuhaa, ystäviä ja monenlaisia sosiaalisia juttuja tuntuu kuitenkin tulevan jatkuvasti. Heinäkuu on pitänyt sisällään myös uuden oppimisia, niin Huldan kanssa menemisissä, että ihan hänelle itselleenkin: konttaamista, tukea vasten seisomista ja pillimukista juomista. Sorminäppäryyskin on kehittynyt hienosti ruokaillessa ja ruoat maistuvat yleisesti ottaen. Ja miten monia uusia juttuja onkin koettu! On tehty piknik-reissuja, ensimmäistä perhereissua Suomessa, mökillä oloa, marjastusta ja ihan vain arjen keskellä puuhailua. On luovittu sään mukaan, kehitelty kivoja hetkiä arkeen ja välillä väsymyksen iskiessä kellahdettu molemmat sängylle pötköttämään. Ja tuo helle-aika! Mepä uitiin eräänkin viikon aikana joka päivä 1-3 kertaa! Melkoinen vesipeto tuo tyttö! Vaikka kuumuus koettelikin, niin onneksi rannalle ja myös mökille pääsi viilentämään oloa. Ja miten hauskaa olikin istuttaa tyttö laiturille vaippasiltaan, antaa vesimelonin palasia popsittavaksi ja sitten pestä tahmaiset kädet ja suupieli syömisen päätteeksi. Ylipäänsä sellainen tietynlainen rentous on tekemässä muuttotyötään meille. Koen olleeni jokseenkin rento tähänkin mennessä, mutta pientäsuurta murrostyötä on ollut vielä tuloillaan.

Ajatella, että jos palaisin töihin äitiysloman päättyessä, tekisin sen luultavasti ensi viikolla. Ensi viikolla!
Siitä olen kuitenkin hurjan onnellinen, että yhteiskunta mahdollistaa tällaisen vaihtoehdon jatkaa vielä hoitovapaalla vauvan kanssa kotona. Pidän kiinni tästä mahdollisuudesta, enkä pode tästä huonommuutta. Olen vain niin kiitollinen, että meillä on Hulda, ja koska hän vihdoin on, niin haluan olla häntä lähellä. Töitä ehtii vielä tekemään. Jonkin verran toki kaipaan jo kentälle, ja keikkailu on ollut mielessä kaiken aikaa. Se ei kuitenkaan ole mahdollista niin kauan, kuin minua tarvitaan imetykseen  viimeistään 4 tunnin välein.

Eräässä keskustelussa sivuttiin lasten lukumäärää. Hätkähdin, kun minulta kysyttiin, monta lasta haluaisimme. Havahduin siihen, että en itsekään ollut aikoihin miettinyt sitä, mitä minä haluaisin. Sitä on niin kauan ajatellut, että kunhan edes yhden lapsen saisi. Toki vauvakuume on jyllännyt koko ajan, ja toinen olisi vahvasti toiveissa. Mutta kaikki on tuntunut kovin epämääräiseltä. Kolmas olisi jo tosi, tosi iso toive, enkä edes uskalla vielä miettiä niin pitkälle. Tämä yksikin on niin valtava lahja.
Toisaalta huomaan itsessäni jo nyt pieniä surun oloja miettiessäni tilannetta, jos toista ei ala kuulumaan.
Toiset ovat yrittäneet tsempata, että ei sellaisia kannata vielä miettiä, vaan keskittyä Huldaan.
Toiset taas kertoneet niistä kumminkaimankissanhoitajannaapurinkaverista, joka rankkojen hoitojen jälkeen sai toisen luomusti.
Totta molemmat. Mutta pelkkä "keskityn 100% Huldaan ja tähän hetkeen" -ajatus ei voi olla vallalla koko aikaa, vaikka usein niin teenkin. Totta kai keskityn ja iloitsen hänestä, mutta mietin elämää muutenkin.
Ja totta kai on olemassa lukuisia onnellisia tilanteita, joissa toinen lapsi on tullut ilman mitään ulkopuolisia apuja. Mutta on myös niitä tilanteita, joissa näin ei ole käynyt. En voi tuudittautua siihen, että kuulumme ensimmäiseen joukkoon. Eihän kukaan lähtökohtaisesti kuvittele itselleen lapsettomuuden kokemustakaan.

Meillä on pakkasessa yksi alkio.
Yksi pieni pakkas-ukko, Huldan sisko tai veli.
Toivo luomusti onnistumisesta tietenkin on voimakkaana, eivätkä hoidot ole mikään kepeä juttu, jonne lähdetään fanfaarit soiden. Se edellyttäisi myös imetyksen loppumista ja moni taho pitää myös vuotta synnytyksestä aikarajana. Kuukautisia minun on aivan turha odottaa; luotto omaan kroppaani on aikalailla nolla. Joistakin aikamääreistä olemme mieheni kanssa keskustelleet, mutta silloinkin on molemmista tunnuttava hyvältä ja oikealta. Ja niin kauan, kuin imetys sujuu ongelmitta ja se on Huldalle tärkeää, en tule hoitojen vuoksi sitä lopettamaan. Kiirehän tässä ei vielä lainkaan ole.
Toisaalta sekin, että tietäisi uuden raskauden tulevan jossain vaiheessa, auttaisi.
Mutta eipä näitä kukaan osaa etukäteen tietää. Aika näyttää, enkä halua murehtia liikaa sitä, mistä en vielä tiedä mitään. Ja oikeastaan en edes ehdi sellaiseen; arki rikkonaisine öineen ja vastaavasti puuhakkaine päivineen vievät enemmän aikaa ja energiaa. Tästäkin riemuitsen jollain erikoisella tavalla: on aivan ihanaa olla pystyyn-nukahtamis-väsynyt vauvan vuoksi !! En vain siksi, että jostain epämääräisestä syystä olen väsynyt/huono/liian herkkä. Teen asioita vauvan vuoksi!

Kun väsymys eskaloitui ja Suomi MM-mestaruuden voitti

"Palaan. Nyt itkuväsymys.", vastasin tänään ystävälleni. En jaksanut (enkä toisaalta Huldalta pystynyt) vastata heti. Peilistä katsoivat turvonneet silmät, sekainen tukka ja en oikeastaan edes näitäkään nähnyt. Hulda katsoi minua hiukan kummissaan, sitten taivutti jalkojaan niin, että sai varpaista otteen ja nappasi sukan suuhun. Pieni kikerrys. Hymyilytti silmiin pyrkivien kyynelten takaa. Voi toista.

Edellisilta oli jälleen niitä hetkiä, jotka kuuluvat sarjaan "äitiyden kurjuuksia". Toisaalta mietin aamulla tilanne myös niin, että tällaisen musertavan väsymyksen ottaa vastaan paljon rennommin (vai niin, ettei jaksa edes muuta ajatella?), kuin sellaisen, jolloin uuvutti lapsettomuussurun ja -hoitojen aikana. Tällainen väsymys koetaan jonkun vuoksi, ja se on jotenkin paljon ymmärrettävämpää, kuin se, että taustalla velloo epämääräinen suru ja kaipaus. Lapsettomuus ei näy päälle, eikä sitä voi oikein kenellekään sitä kokemattomalle selittää. Toisaalta ei myöskään tätä vauvaperhe-arjen väsymystä voi ymmärtää, ennen kuin sitä on kokenut. Toivon sydämeni pohjasta, etten ole erehtynyt joskus vähättelemään tai mitätöimään kenenkään väsymystä tai sitä, kuinka sinänsä yksi pieni asia saattaa saada aivan järkyttävän suuret mittasuhteet ja reaktiot. Kuten vaikka tuo eilinen. Lienee sanomattakin selvää, että se yksinään ei ollut riittävästi aiheuttamaan sitä tunnemyräkkää, vaan toimi ikään kuin ponnahduslautana siihen, mihin kaikki purkautui.

Olin ollut aikeissa katsoa jääkiekkoa. Siis ensimmäistä kertaa katsoa tv:tä niin, että saisin olla rennosti. Tähän mennessä en muista, että olisin koko Huldan elinaikana oikeastaan katsonut mitään tv:stä, tai jos olenkin, on tilanteisiin liittynyt jonkinnäköistä vauvan huomiointia. Olen pomppinut jumppapallolla, kanniskellut vauvaa ympäri asuntoa, heijannut, sylitellyt, syöttänyt, höpötellyt ja leikkinyt. Taisin siinä sivussa ehkä saada jonkinlaisen silmäyksen ohjelmasta. Mutta nyt olin päättänyt (kun tajusin vasta muutamaa päivää aiemmin jääkiekon MM-kisojen alkaneen), että nyt minäkin katsoisin peliä. Yleensä olemme katsoneet pelejä mieheni kanssa, joten tokihan nyt tänäkin vuonna. Hulda oli edeltävästi ollut todella tarvitseva ja tavallaan katsoinkin pronssiottelun. Hyvissä ajoin iltaa tyttö alkoi kuitenkin näyttää väsymisen merkkejä, joten toiveikkaasti tein hänelle iltatoimet ja siirryimme makuuhuoneeseen. Kaksi tuntia myöhemmin Hulda söi edelleen, uneen. Sitten hän havahtui hereille ja olikin täynnä tarmoa. Peli oli alkanut aikoja sitten. Minun oli jo päästävä syömään itsekin; oli tullut huono olo. Hulda sai nyt tulla seuraamme, mutta väsyi taas melko pian. Seurasi syömistä... ja viimeisen tunnin ajan puremista, joka oli minulle aika kova pala. Itketti, kun sattui niin kovasti. Imetys alkoi myös ahdistaa ja pelottaa, eikä se tieto, että kiinteitä menee vielä varsin vähän, eikä tyttö ymmärrä tuttipullon päälle, auttanut asiaa. Minun oli ruokittava hänet. Lisäksi kodissamme paleli ihan vietävästi, kiitos putkisaneerauksen. Ja me molemmat olimme vielä aika flunssaisia. Tärisin hormoneissani kuin horkka, itkin väsymystäni, säikyin Huldan puremista (, joka kaiken lisäksi remahti kihertävään vauvannauruun joka kerta, kun älähdin, kiljahdin, parahdin tai tuskastuin puruleluna olemiseen) ja lopulta kuulen, kuinka mies sammuttaa television.
"No, miten kävi?", niiskutin peiton alta.
"Suomi voitti maailmanmestaruuden."
No just.
Uusi itkuaalto oli valmis. Pitikö sen juuri nyt voittaa; siis kaikista päivistä juuri nyt?!
Some täyttyi pian mörkö-hästägeistä, joista minulla ei vieläkään ole tietoa sen tarkoituksesta. Eikä sen koommin halua selvittää.

Oikeasti en elä sumussa koko aikaa. Mutta välillä on niitä päiviä, jolloin tuntuu, että pienikin vastoinkäyminen kaataa koko pakan. Ja sitten sen pakan keskeltä tulee ajatelleeksi, että onpas nyt sormiruokailuprojektit ihan sekaisin, kun vaihtelua ei ole ollut nimeksikään. No, oikeasti en jaksa edes miettiä tuollaista. Kunhan vauva edes saa harjoitella jotain. Jonkinlaista järkeä ajatuksissani siis on; en jaksa  potea enää huonommuutta vaikkapa siitä, että viime viikko oli aika porkkanapainotteista tai osittain syötän Huldalle soseita ja puuroa. Tai siitä, että kesällä ostamani kankaat seistä napottavat edelleen koskemattomana hyllyssä.
Mutta aika sumussa tässä silti mennään. Olen sanonutkin miehelleni, että puhu vain, kerro vain; minä en pysty tai jaksa kommentoida, mutta kiva on kuunnella. Huomio menee niin suurelta osin Huldaan, että suurempien keskustelujen käyminen on tuntunut liki mahdottomalta.

Nytkin kirjoitan tätä Huldan kanssa. Saa nähdä, miltä tämä vaikuttaa myöhemmin.

Oma aika.
Sitä kaipaan toisinaan. Siis muutakin, kuin syömistä, suihkussa käymistä ja kotihommien tekemistä rauhassa. Olisi kiva katsoa jotain, lukea kirjaa, käydä tanssitunnilla ja tavata ystäviä tarvitsematta huomioida Huldaa.

Mutta nyt lopetan. Hermo meni, siis Huldalla. Välipala-aika.

P.S. Jännityksellä odotan ylihuomenna alkavaa reissua, jolle olemme suuntaamassa kaksin. Ajomatkaa on noin kuusi tuntia, joka varmasti tulee koettelemaan Huldan ajokestävyyttä.Toivottakaa onnea.

Onnea äidit, siis minäkin!

Eilen oli ensimmäinen äitienpäivä, jolloin minäkin kuuluin juhlittavien joukkoon. En vieläkään ymmärrä sitä todeksi. Aamulla tosin tirautin pari kyyneltä tyttöä imettäessäni tämän hieroessa rintakehääni kissanpennun lailla. Voi pieni kullannuppu, minun rakkaani, oma aarteeni!
Kömmin sittemmin aamupalalle ja keittiön pöydällä odotti onnittelukortti kera joskus ilmoille heittämäni toiveeni mukainen Muumi-muki (ensimmäiseni!) ja paketti. Voi miestäni! Muki lähti heti pesuun ja käyttöön ja tuumiskelin puuroa syödessäni päivän kummallisuutta ja erityisyyttä. Vauvan syötyä puin hänet vaunulenkille ja lähdimme aurinkoiseen aamuun nähdäksemme sekä järvien selällä kimaltelevat säteet että useissa lipputangoissa liehuvat Suomen liput. Juhlapäivä. Onnea äidit! Makustelin mielessäni: onnea minä! Minäkin. Minä olen Äiti. Tyttäreni äiti. Mikä kunnia.
Lenkki kulki pitkin kauniita maisemia, vaellellen eri järvien rannoilla. Linnut sirkuttivat puissa, tuuli humisi, koivunlehtien vehreys valkomustia runkoja vasten näytti niin kauniilta, keväiseltä ja tuoreelta. Kaiken uuden edessä olevalta. Raikkaalta. Olin kuin koivu uusine silmuineen ja lehtineen. Elämää jo jonkin verran nähnyt, mutta jatkuvasti monen uuden edessä. Uusia silmuja ihmetellessä, uusien lempeiden ja välillä myös ankarampien tuulien puhaltaessa.
Hulda kuului välillä lauleskelevan vaunukopastaan unen seasta. Voi, minun pieni tyttöni!
Kun sitten astelin alas viimeistä mäkeä hyristelin itsekseni ajatusta, että olen maailman parhaimmalla paikalla, enkä haluaisi vaihtaa osaani mihinkään. Miten onnekas saan olla. Uskomattomalta tuntui myös ajatus siitä, että Hulda ei tulisi olemaan vain hetkellinen ilomme, vaan jos kaikki menee hyvin (elämästähän ei koskaan tiedä), niin hän on osa elämäämme vielä vuosikymmeniä. Ei ehkä ihan perhepedissä nukkuen, mutta saamme tutustua ja tuntea häntä vielä kauan. Mikä kunnia!

Aamukahvi maistui paremmalta ;)

Kuvituskuva aiemmalta reissulta

Aamupäivä menikin sitten hiukan toisissa tunnelmissa, sillä jossain vaiheessa Huldalla vain meni hermo vähän jokaiseen asiaan, ja minun olisi pitänyt ymmärtää häntä mutta myös valmistautua lähtöön (sekä siivota innokkaan sormiruokailijan puuronjäljet tytöstä, pöydästä, syöttötuolista, lattialta ja...). Lisäksi totesin pettymyksekseni, että nettikaupasta tilaamani (ja käyttöönottopesemäni) ihanat housut eivät enää olleet ihanat, vaan kuin lokapöksyt tehden olosta rönttöisen ja nuhjuisen. Ja kun olin jo niin iloinnut "omasta olosta kivoissa vaatteissa"! Tuli siinä jo hiukan ähkäistyä vauvallekin:
"Hulda! Äitiäkin harmittaa, kun sinua harmittaa koko ajan!"
Se hetkeksi siitä seesteisestä onnellisuuskuplasta.
Vaikka sen kyllä huomasi, että Hulda oli väsynyt, sillä uni voitti saman tien, kun auto käynnistyi.

Teimme vartin verran matkaa vanhemmilleni äitienpäivän viettoon, ja mietin ajon aikana, miten toimisin turvatakseni Huldalle riittävät unet. Isälläni on liikuttava tapa kopata tyttö saman tien matkaansa kaarrettuamme pihaan ja hän ryhtyy yleensä heti riisumaan vauvaa ulkovaatteista. On niin innoissaan lapsenlapsestaan.
Lopulta keksin siirtää tytön varuilta mukaan ottamiini vaunuihin ja yrittää jatkaa tämän unia ulkona. Pieni havahtuminen siirrossa kävikin, mutta mikäs raikkaassa ulkoilmassa nukkuessa! Niinpä saimme ruokailla kädet vapaina - hieman erikoista kieltämättä! Aikanaan Hulda ilmoittikin varsin tomerasti olevansa jo hereillä ja hetken heräilyn myötä korvasta korvaan ulottuva hymy ja tarttuva naurun käkätys suunnattiin molemmille isovanhemmille ja leikit maistuivat taas.

Aikanaan pakkasimme tavaramme ja ajelimme takaisin kotiin, jossa mieheni jo odotteli töistä päästyään. Hän oli tuonut minulle myös ruusukimpun, joka ei olisi voinut olla täydellisempi! Niin kaunis! Avasin myös hänen aamulla jättämänsä paketin, jonka sisältö oli myös todella ihana.
Hetken aikaa tytär ja isä ehtivät leikkimään, ennen kuin oli taas pukeuduttava lähtöön. Mies oli nimittäin halunnut yllättää minut ja juhlistaa ensimmäistä äitienpäiväämme. Oli varannut oikein pöydän ravintolasta. Siellä meitä sitten odottikin pöytä, jonka päässä odotti syöttötuoli. Miten sekin hiveli mieltä. Ruokailuhetki sujui oikein mukavasti, ruoka maistui, Hulda seurasi silmä kovana ikkunasta vilistäviä autoja ja ohikulkijoita, minullekin järjestyi tarvittaessa maidottomia vaihtoehtoja ja mekin ehdimme miehen kanssa hiukan keskustelemaan muistakin, kuin päivän polttavimmista puheenaiheista. Sovimme ravintolaan kävellessämme, että nyt emme keskustelisi putkisaneerauksesta, muutosta, tuleviin vohvelikekkereihin suunnittelemastani menusta, Huldan seuraavista hankinnoista emmekä pohtisi mitään negatiivista. Ja niin olimme ja rentouduimme.

Valkolupiinitempeä kera monien kasvisten

Lakritsimousse vadelmasorbetilla ja marengilla

Äitienpäivä sisälsi siis monenlaisia juhlallisuuksia. Illalla, miehen hierossa vielä erittäin jumissa olevaa yläselkääni tuumasin, että tämä tuntuu jo ihan liiallisuudelta. En vieläkään pystynyt uskomaan, että minuakin muka juhlistettiin päivän aikana!
Päivän päätteeksi olisin kovasti halunnut hehkuttaa kokemuksiani somessa, mutta mielessäni risteilivät monenlaiset pohdinnat: aiempina vuosina tämä päivä ja nuo nimenomaiset hehkutukset olivat olleet kuin suolaa haavoihin; haluaisinko olla lisäsuola? Toisaalta tämä on minun elämäni, eikä minun tilanteeni ole keneltäkään toiselta pois. Päivä tuntui myös niin epätodelliselta ja hämmentävältä, joskin niin onnelliselta ja uskomattomalta, että halusin myös pitää sen meidän omassa perhekuplassa.
Lopulta päädyin jakamaan pienen osan päivästä, ja sekin tuntui omituiselta. Ikään kuin valehtelisin. Vaikka kuvassa olevat tyttäreni ja kukkakimppu olivat täyttä totta, ja ohimenevää näistä olivat vain nuo kukat. Tyttäreni on kuin uusi lahja joka päivä.
Luettuani Facebookin vertaistukiryhmää, huomasin varsin monen jakavan kokemuksen: lapsettomuuden varjo ja identiteetti on tiukassa. Saamaansa onnea on vaikea ymmärtää todeksi.

Tänään tuo lahja on herättänyt minut jo kello 5. Pieni möngertäjä, jolle uni lopulta maittoi taas, mutta joka oli saanut minut hereille. Ei se mitään; aamupala omassa rauhassa teki ihan hyvää.
Rohkenin lopulta täyttää myös Kelan hakemuksen kotihoidontuesta. Laskin Huldan ikävuosia vuosilukujen kera. Huh heijaa! Tuntui hurjalta, mutta toisaalta myös rauhoittavalta virallistaa yhdessä tekemiämme päätöksiä noiden asioiden suhteen.

Tietyllä tavoin tuntuu, kuin olisin astunut uuteen aikakauteen. Pieni vauvani, se joskus kolmikiloinen, on jo erittäin eloisa, höpöttelevä, toimiva ja tekevä (joskin vielä todella tarvitseva). Moni asia on selkiytynyt ja helpottunut, ja moneen asiaan on tullut varmuutta ja luottamusta. Toki uusia juttuja tulee vastaan; nytkin jo hiukan mietiskelen auton turvaistuinta ja pohdinpa jälleen sitä, kuinka osaan pukea Huldalle sopivia vaatteita. Ja sopivista vaatteista puheenollen: tuo pitkä tyttö on kohta niin pitkä, että uusille vaatteille alkaa tulla iso tarve ja vanhoja on todellakin laitettava pois!

Pitkään ajatukset pyörivät myös työn parissa ja olo oli jotenkin sellainen "valmiusasennossa" koko ajan. "Äitiysloma loppuu kuitenkin kohta!!! Ikinä ei tiedä, mikä meidän tilanne on!"
En oikeastaan miettinyt noin edes kovin selkeästi; jotenkin vain sellainen täysoleminen kotona oli kateissa, nyt sen huomaan. Mutta kotihoidontukihakemus on nyt tehty, ja luulisi olevan aika rentoutua sen suhteen.
Oma olo on myös mietityttänyt, hämmentänyt, huvittanut ja hiukan ärsyttänytkin. Ystäväni totesikin eilen, että oireeni kuulostavat aivan siltä, kuin olisin raskaana. Ja siltä ne todella kuulostavatkin ja etenkin tuntuvat.
Kaikki alkoi muutaman viikon ihmeellisestä herkistelystä. Milloin mikäkin tuppasi itkettämään tai ärsyttämään. Kova väsymys iski päälle, mutta myös omat yöheräilyt Huldan lisäksi, jolloin oli käytävä vessassa, juotava vettä ja jopa syötävä hiukan. Nälkä on tuntunut vaivaavan jatkuvasti. Ja mihin lie liittynyt, mutta pahoinvointia on ilmennyt myös, niin yöllä kuin päivällä, ja joskus vain valjummin heikotusta. Ja entä se sulkasato! Jos jonakin päivänä pohdin hiusten värjäämistä, niin useammin tuumin, että kannattaako tuota, kun hiukset tippuvat kuitenkin pois. Vaihtelevasti olen myös horkassa ja toisessa hetkessä kuumuus ja hiki puskevat läpi. Mutta kaiken syynä ovat kuulemma hormonit. Imetän Huldaa edelleen vauvantahtisesti (suunnilleen 8-10?? kertaa päivässä), eivätkä kuukautiseni ole vielä alkaneet.
Raskauteen en usko (vaikka ihanaahan sekin olisi), sillä jotekin vain... no... Raskaus ja ylipäänsä normaali hormonitoiminta luultavasti kiertävät minut kaukaa.

Paljon siis kaikkea uutta. Hulda mennä möngertää kohta kovaa kyytiä eteenpäin ja vetelee puuroa ja ruokaa innolla. Minäkin koen olevani uuden edessä. Tavallaan mitään ei ole tapahtunut, mutta silti pilkahduksia omasta olosta on ollut havaittavissa. Tai sitten se on vain se uusi keltainen neuletakkini, joka on myös vaikuttanut asiaan. Niin tai näin, niin uuden edessä olen.
Kuin se koivu kirkkaan vihreiden lehtiensä kanssa.