Viimeksi mainitsemani neuvolakäynti sujui hienosti. Terveydenhoitaja tuli meille kotiin tuoden mukanaan lahjoja; Muumi-vaippoja ja muun muassa Marttojen kutomat sukat. Juteltiin synnytyksestä, imetyksestä ja voinnista. Katsottiin vähän imetystä yhdessä ja terveydenhoitaja pyöritteli vauvaa ja punnitsi hänet. Olin maininnut lyhyesti, että imetys on alkanut hieman (jos noin voi sanoa, kun välillä pitää purra hammasta) sattua vasemmalta puolelta. Ehätin kyllä kertomaan, että kyljelleen imettäen kipu ei ollut niin kova. Näin ollen terkka vain kannusti vaihtelemaan asentoja. Mitään ihorikkoa ei ollut, kuten olin itsekin tarkistanut. Mutta voihan vauva! Niin sai kovasti kehuja ja olin minäkin mielissäni, kun punnitsimme hänet. Painoa oli tullut pyöreästi 400 grammaa sitten sairaalasta lähdön (+100g syntymäpainoon nähden), joten rintamaito on todellakin riittänyt. Hurraa hurraa! Tämän myötä saimme ulkoiluluvan, ja samantienhän minä olisin ampaissut pihalle vauvan kanssa, ellemme olisi olleet saamassa lisää vieraita.
Illalla olikin sitten tehtävä Se Ensimmäinen Vaunulenkki, jonne puoliksi raahasin miehenkin mukaan. Hän oli ehtinyt käymään jo omalla lenkillään, mutta tottahan nyt tällainen 20-minuuttinen ihka ensimmäinen vauvan kanssa tehty ulkoilu olisi tehtävä yhdessä. Aijai, nytpä en sitten muuta tekisikään vauvan kanssa.
Päivät kuluvat mukavaan malliin. Yöt ovat tosin alkaneet olemaan hiukan unettomampia, mutta hankalamminkin voisi olla. Aina on ratkaisu löytynyt jossain vaiheessa. Eräänä yönä jouduin tosin suru puserossa turvautumaan tuttiin, sillä mies oli menossa aamuvuoroon, ja itkua oli kestänyt jo tavallista pidempään. Olin suunnitellut, että sitä annettaisi imetyksen turvaamisen vuoksi vasta kahden viikon iässä, mutta 12 vuorokautta lienee melko lähellä. Kovin oli kyllä ihmettelevät ja nyrpistelevät ilmeet tutista, mutta lopulta sekin maittoi kera unen.
Päivisin sitten elellään vähän sekalaista rytmiä. Välillä välipalastellaan monta tuntia, sitten nukutaan kolmekin tuntia. Aamupäivät ovat usein minulle puuhakkainta aikaa, jolloin vauvan unet mahdollistavat kotihommien tai muiden juttujen tekemisen. Ja jos joku harmittaa vauvaa, niin olen sujauttanut hänet kantoliinaan ja sitten olemme puuhastelleet yhdessä. Oi. 💓
Mutta aika todellakin kuluu! Havahduin alkuviikosta siihen, että ristiäisikutsut on saatava tällä viikolla postiin! Ja tuossa vaiheessa minulla ei ollut kuin pieni käry siitä, millaiset haluaisin tehdä, puhumattakaan materiaalista.
"Eikö kutsut voisi vain lähettää tekstiviestillä?", oli mies erehtynyt kysymään pari kertaa.
"Ei!", vastasin tarkoittamaani jyrkemmin. "Sen kerran, kun saan järjestää ristiäiset - eihän sitä edes tiedä, jäävätkö ne ainoaksi - aion panostaa!"
Ratkaisuna käänsin seuraavana aamupäivänä kuntakeskuksemme kaupat ympäri (turhaan) ja sitten lähdimme kaupunkiin niin, että minä kiisin kaupasta toiseen miehen valvoessa vauvan unta. Huono onni jatkui ja jatkoimme lopulta Kärkkäiselle. Sieltäpä löytyi melkoinen askartelutaivas, ja.. noh.. lopulta soi puhelin ja mies tiedusteli paluutani vauvan säestäessä vienolla äänellä taustalla. Pikajuoksua kassalle ja autolle, vauvan välipala ja kohti kotimatkaa. Iltahan se sitten kului sormet syyhyten askarrellen. Tällä hetkellä ensimmäiset kutsut ovat jo saapuneet vastaanottajilleen, ja itse googlettelen jo kakkuohjeita. Voisikohan keksejäkin alkaa jo tekemään?
Tänään saimme kylään ystäväni vuosien takaa. Edellisestä tapaamisesta oli kulunut jo reilu 6,5 vuotta, ja asuessamme nykyään toisiamme lähempänä olimme yrittäneet järjestää tapaamista jo hyvän tovin. Kuulumisista olin maininnut yleisesti, lisäten "kerron sitten vähän lisää, kun näemme" -vinkkauksen. Alun perin olin halunnut yllättää hänet raskausmahallani, sillä hän oli tiennyt lapsettomuuskipuiluistamme. Mutta näinhän yllätys olisi paljon suloisempi.
Niinpä ovikello lopulta soi, ystäväni astui sisään ja tuntui, kuin mitään erossa olo -vuosia ei olisi välissä ollutkaan. Juttu jatkui samanlaisena ja yhtä luontevana, kuin se oli ollut niinä vuosina, jolloin opiskelimme samassa koulussa. Mutta nyt sain todella yllättää hänet. Ensin tosin hän ilostui, että olisin paraikaa raskaana nähdessään mahani ja eteisessä olevat vaunut.
"Ei sentään.. tulehan katsomaan sitä kuulumistani..", kehotin tulemaan olohuoneeseen ja kurkistamaan rottinkiseen ensisänkyyn.
Siinä sitä sitten ihmeteltiin ja ihasteltiin tuota pientä nyyttiä. Voiko tuollaista ihmettä ollakaan.
Ajan kulumiseen havahtuu myös siinä, että olen alkanut jo miettimään kodin ulkopuolista elämää vauvan kanssa. Niinpä olen jo kartoittanut vauvauinnin, vauvamuskarin ja seurakunnan perhekerhotarjonnan. Toki moneen voi mennä vasta 3 kuukauden ikäisen kanssa, mutta hyvähän se on jo pohtia, mikä voisi kiinnostaa. Tai sitten me vain vaunulenkkeilemme ja vien vauvan laavuretkelle metsään.
P.S. Ehkä vähän erikoista, mutta täällä jyllää RS-viruksen ja influenssa sijasta vauvakuume.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti