Kai se synnytyskin joskus koittaa

Olen ollut hereillä kello viidestä; koko muu talo nukkuu. Pidin ylösnousun rajana kuutta; en ehkä jaksaisi nousta aiemmin vain haahuilemaan. Jos aikoisin selata puhelinta, niin miksi en tekisi sitä käpertyneenä peiton alle. Kuuden tienoilla selässä ja vatsassa alkoi tuntua taas jännää tunnetta, joka on tässä parin tunnin aikana voimistunut ja muuttanut myös hieman muotoaan. Tajusin hetki sitten, että ai niin. Onhan tässä synnytyskin vielä, edelleen, edessä. 

Nyt raskausviikkoja on kasassa 40+6, ja kieltämättä olo on alkanut olemaan jo aika "lässähtänyt". On kuin pitkän treeni- ja valmistautumiskauden jälkeen joku antaisi lähtölaukauksen muutamaankin kertaan: "Paikoillanne, valmiit... tai ei sittenkään!"
Viikko sitten totesinkin vauvalle, että ilmoitteleppa sitten vaan reilusti, kun ajattelit tulla; minä käyn sitä odotellessa retkellä ja jatkan elämääni.

Puhuin jo tammikuun alussa, että tämä vauva ei taatusti malta odottaa laskettuun aikaan (13.2.), sillä sen verran matalalla hän tuntui jo poraavan. Minulle myös sanottiin jo noihin aikoihin, että onpa maha jo alhaalla. Toki mikäänhän ei ole varmaa, ennen kuin jotain tapahtuu, mutta intuitioni sanoi, että hyvä, jos helmikuun puolelle päästään... Ja tässä sitä edelleen ollaan, vauva mahassa muljuen.

Kolmisen viikkoa sitten alkoi tapahtua. Eräänä iltana vatsa- ja selkäsäryt alkoivat koventua tuntien aikana, joten päätin ennakoida yötä vasten ja järjestimme lapsemme yökylään isovanhemmille. Isäni oli kovin tohkeissaan ja innoissaan, toivotti onnea ja tsemppiä ja kaikkea hyvää.
Aamulla laitoin viestin:
"Huomenta, täällä ollaan aamupalalla - kotona."
Olo olikin rauhoittunut, eikä siitä enää hetkeen muuttunut. Tyttö palasi kotiin, oli iloinnut yökyläilystä, mutta omalla tavallaan myös reagoi ja purki mahdollista jännitystään.
Koitti ilta. Nyt ne tuntuivat vieläkin vahvemmilta, supistukset. Tilanne eteni lopulta niin, että heijattuani jumppapallolla lämpöpussia vatsalla pidellen, Panadolkin taustalla vaikuttaen soitin puolilta öin synnärille, että olisikohan syytä ennakoida... Kipeät supistukset tulivat tuolloin 5-3 minuutin välein, mutta koin edelleen pärjääväni. No, kristallipalloahan ei kätilölläkään ollut, joten kehotti vain kuulostelemaan oloa. Tästä hetkeä myöhemmin olo uskomatonta kyllä laantui, ja ilmoitin hölmistyneelle miehelle, että painun nukkumaan. Ja se siitä. Noin vain.

Joitakin öitä on myös tullut valvottua, 2-6 tuntia kerrallaan. Supisteluja kellottaen. Kunnes on taas koittanut aamu, eikä mitään ole tapahtunut.
Esikoinen vain syntyi. Ei silloin ollut tällaista, ja olin ollut siinä käsityksessä, että uudelleensynnyttäjällä tilanne etenee nopeammin. Mutta kaikki onkin mennyt aivan päinvastoin.

Sinänsä kaikki on ihan hyvin. Ehkä eniten ärsytystä vain aiheuttaa se, ettei elämää voi oikein suunnitella, ja että (etenkin alkuun) koin, että tilanteen etenemättömyys olisi muiden mielestä jollain tavoin oma vikani. Enkö nyt yhtä synnytystä saa etenemään? Vanhempieni oli aluksi vaikea ymmärtää, että supistukset vain loppuivat, eikä mitään sittenkään tapahtunut. Ymmärrän myös mieheni stressin töiden suhteen, ja siksi hänkin kyseli jatkuvasti olostani. Koen myös, että meillä on erilaiset tavat käsitellä asiaa. Siinä missä itse touhuan ja puuhaan, järjestän tekemistä ja menemistä, jämähtää mieheni ilmeettömänä paikoilleen. Joskin se tuntuu minusta siltä, kuin hän pyörisi ympäriinsä stressaantuneena saamatta mitään aikaan tai puhumatta mitään. Kun työnantaja sitten ehdotti hänen voivan pitää pari lomapäivää, totesin puoliksi tosissani, puoliksi vitsillä, että sitten saa myös tehdäkin jotain. Jos meno yhtään menee stressipyörimiseksi, niin passitan hänet takaisin töihin. Onneksi mies ymmärsi vitsin.

Tekemisestä ei ole ollut puutetta, sillä harva se päivä olen ollut kolan varressa ja kolannut lunta tuntikausia. Se ei liene yllätys tänä talvena. Onni onkin, että vointini on ollut sen verran hyvä, että olen kyennyt tekemään asioita. Kolaamaan lunta, hiihtämään, käymään salilla (kerran. Pitkästä aikaa!! Ja miten kivaa olikaan!), siivoamaan ja ylipäänsä touhuamaan. Siksi mieli ehkä tekeekin välillä tepposet, kun keskityn niin tekemiseen pelkän odottelun sijaan (ja usein käyttämäni fraasi onkin olostani kysellessä: "Jotain pientä on ollut, joo. Joitakin supisteluja pitkin päivää. Mutta en jaksa niistä innostua."), että saatan ihan totta unohtaakin sen, että synnytys on kuitenkin vielä edessä. Viimeistään ensi viikon perjantaina (rv 41+5), jolloin on yliaikaiskontrolli ja käynnistys.
Kyllä sittenkin toivon, että vauva tulisi jo aiemmin ihan itse.

Käyrillä käyntiä ja nimijumppaa

Minulta kysyttiin eilen, että onko ollut kivaa olla kotona ja miten olen voinut. Ottaen huomioon joulun ja uuden vuoden, niin tuntuu, ettei sellaista tavallista arkea ole ehditty oikein viettämään. Tämä on tuntunut vain pitkiltä vapailta. Mutta ihan hyvin olen kyllä voinut.

Joulu meni. Huomasin, että kyllä joulukuu kiireineen ja puuhineen veivät sillä tavoin voimia, että yksipäiväisen joulun viettomme oli eräänlaista suorittamista. (Iltavuoron jälkeinen päivä ristiin menneiden vuorojen jälkeen oli meidän perheen ainut yhteinen vapaa, jonka jälkeen mies palasi iltavuoroihin joulunpyhiksi.) Ei sillä, olihan joulun aika ihanaa ja Hulda nautti silminnähden saadessaan koristella kuusia moneen kertaan. Meillä niitä sattuu olemaan nyt kaksi, kun olivat isovanhempien kanssa hakeneet metsästä enemmänkin, kuin oli ollut tarve. Mutta varsin suloista tuo on ollut. Huvitti, kun koko päivän touhujen jälkeen minulla ja miehellä olisi ollut hetki kahdenkeskistä aikaa, niin olimme molemmat vain niin puhkipoikki, että ei siinä enää mitään jaksanut tehdä. Että hyvää joulua vaan. :D

Olivathan nuo joulunpyhät ihan mukavia kaikesta huolimatta. Näin jouluihmisenä pyrin kyllä etsimään ihania ja kauniita asioita joulusta. Joulun tuoksut, kauneus, musiikki ja äänet, ruoat ja maut... Jouluaaton vietimme päivällä ennen miehen iltavuoroa vanhemmillani. Jäimme sinne vielä Huldan kanssa ja kävimme tytön enon kanssa testaamassa tytön saamaa lumipatjaa kauniissa talviaurinkoisessa säässä. Sen jälkeen maistuikin välipala ja joulusauna. 

Joulupäivä alkoi jo muistuttaa tavallista vapaapäivää kotipuuhineen. Lunta oli sadellut jonkin verran, ja ajattelin, että mepäs reippaina tyttöinä teemme lumityöt. Se olikin varsin mukavaa puuhaa, ja Huldasta lumikolan kyydissä oleminen oli hauskaa. Ajattelin lisätä hauskuutta lisäämällä vauhtia... ja  - töks! 
Tökkäsin kolalla jäiseen kohtaan, ja kola taas tökkäsi minua vatsaan. Äh.
No, päätin jäädä seurailemaan tilannetta ja oloa. Jonkun tunnin jälkeen olo oli edelleen hyvä: ei kipuja, vuotoja tai mitään ihneellistä. Ajattelin, että on tästä kuitenkin soitettava äitiyspolille. Ja niinpä minut haluttiin näytille. Siispä järjestämään lastenhoitoa illalla klo19... Loppuviimein pääsin sairaalaan isäni kyyditsemänä, vaikka ihan itsekin olisin voinut ajaa. Tilanne ärsytti, mutta pakkohan tuo reissu oli tehtävä. Käyrillä sitten kuuntelin vauvan sydämen sykettä ja pyrin ottamaan ajan "omana aikana" lueskelemalla e-kirjaa ja viestittelemällä ystävieni kanssa. Vaikka olisihan sinne voinut nukahtaakin... 
Lopulta minut kutsuttiin lääkärin tarkistukseen. Kaikki oli hyvin sekä minulla että vauvalla ja sain luvan kotiutua. Tai käytännössä pyytää miestäni hakemaan minut.
Menin odotteluajaksi moikkaamaan työkavereita, jotka ihmettelivät toden teolla, että mitä ihmettä teen sairaalassa joulupäivän iltana klo 22! Sain lisäksi osastolla käymässä olleen päivystäjänkin terästäytymään kerrottuani olleeni käyrillä.
"Etkös sä ole jo jotain 32 viikolla?", säikähti eräs kollega.
"32+6, mutta mä en tullut synnyttämään," vastasin.

Vointi muuten on ollut melko hyvä. Tai edelleen voin allekirjoittaa ajatuksen, että toinen raskaus on rankempi ensimmäistä. Enemmästä puuhasteluista on usein seurauksena nivusten liitoskipuja. Miten nautinkaan eräänä päivänä saadessani imuroida! (Mieshän on hoitanut tuon homman jo viikkoja.) Ja käytiin me Huldan kanssa vaunuttelemassakin (liian pitkä matka hänelle kävellä koko matkaa, siksi vaunut). No auts vaan, oli illan meno.

Tavallaan tuntuu, että moni asia on loikannut hurjasti eteenpäin. Ajatus raskaudesta ja vauvan tulosta. Huldan taidot. Huldan into kampauksiin (vihdoin!!). Ystävien tapaaminen. Uusi vuosi ja sosiaalisuuden sen ympärillä. Ja se vauhti, millä kuuset ovat ripotelleet neulasiaan. 

Vauvan nimeä olemme pyöritelleet usein. Monesti minä olen ottanut asian puheeksi, eikä mies ole kuulemma miettinyt asiaa yhtään. Toki se juuri sinä hetkenä on hankala miettiä, mutta olemme ainakin yrittäneet. Muutaman kerran olemme heittäneet vaihtoehtomme Huldalle, ja nyt viime kertoina hän on kertonut suosikikseen saman, mitä mekin olemme miettineet. Eilen sai anoppikin kuulla vaihtoehdot ja hän oli oikein ihastuksissaan nimestä, jonka Hulda kertoi selvänä Tähti-vauvan nimenä. Luultavasti hänestä tulee sitten sen niminen.

Mutta nuo kummit! Ei sillä, ettei meillä olisi ystäviä, joita kysyä, mutta otamme asian aika isosti. Keiden kanssa olemme molemmat läheisiä? Keiden kanssa arvo- ja ajatusmaailmat kohtaavat edes suurin piirtein? Kuka on uskossa?  Keitä haluaisimme joka vuosi syntymäpäiväjuhliin? Keiden kanssa olisi luonteva pitää yhteyttä ensimmäiset vuodet, ennen kuin lapsi pystyy yhteydenpitoon edes hiukan itsekin? Huldalla kummeja on kolme, joten olisi kiva, että Tähti-vauvalla olisi siis enemmän kuin 1.
Vielä emme ole keneltäkään kysyneet asiaa, mutta pallottelua on ilmassa.

Arki alkaa jo hiljalleen laskeutumaan. Tämä viikko oli tarkoitus olla jo rauhallisempi, mutta niin vain olen suunnitellut yhtä ja toista. Jospa jossain kohtaa tekisin listan asioista, joita yritän saada tehtyä ennen vauvan tuloa. Kuten 50cm-kokoisten vaatteiden etsiminen kirppiksiltä ja Huldan valokuvakirjan valmiiksi tekeminen...

Mutta jos ihan ensin aloittaisi tuosta pihasta, jonne on taas yön aikana satanut melko lailla lunta...

Haaveiden pohdintaa

Kiitos rakkaan mieheni, pääsin tänään käymään iltalenkillä talvisessa metsässä. Kuuntelin Aamukahvilla -podcast- jaksoa, jossa keskusteltiin haaveista ja haaveilemisesta. Ensin ajattelin, että joojoo, mutta kuunnellaan nyt kuitenkin. Mutta sitten huomasin pientä kutinaa mielessäni. Miten samaistuttavaa oli Henriikan kertoma, että elämäntilanne saattaa kuormittavuudessaan vaikuttaa siihen, että isompia haaveita ei edes jaksa miettiä. Keskustelun myötä niitä kuitenkin ilmaantui, ja samaa huomasin myös itsessäni. Tavallaan en ole jaksanut miettiä sen suurempia haaveita ajatellen, että nyt haaveilen vain joistain ihan pikkuisista jutuista, kuten vegaanisista kokkailuista ja leipomisista, sillä suurempaan ei ole mahdollista. Mutta sitten ajatuksenidut pääsevät valloilleen ja pian olenkin jo mieli kuplien suorastaan haaveilemassa vaikka mistä. Lenkkiä edeltänyt ahdistus ja harmimieli alkoivat olla onneksi tipotiessään astellessani niin kauniissa satumetsässä pakkasen nipistellessä kivasti poskia ja nenänpäätä. Hengitys huurusi. Ja vauva liikkui vinhasti. Sitten taas pysähdyttiin ihastelemaan lumesta kimaltelevia männyn- ja kuusen oksia, kuvaamaan pienimpiä yksityiskohtia.
Ja minä haaveilin.

Haaveilin kirjoittamisesta, soittamisessa ja retkeilyssä kehittymisestä, työkuvioista, ystävistä, treffeistä mieheni kanssa, lapsista, vegaanisista kokkailuista ja leipomisista ja hyvistä yöunista. Haaveilin siitä, että puheemme Lapissa reissaamisesta todella toteutuisi. Haaveilin, että jonain päivänä saisin mahdollisuuden paistaa lettuja trangiallani ja keittää kahvit päälle. Että voisin pystyttää teltan ihanaan paikkaan ja yöpyä siellä lasten tai vaikka koko perheen kanssa.

Haaveilin siitä, kuinka toivoisin ystäviä elämääni. Haaveilin seurakuntayhteyden palautumisesta. Haaveilin niistä asioista, joita olen saanut elää, mutta jotka ovat jotenkin etääntyneet ajan kuluessa. Ehkä osittain "kiitos" koronan. Haaveilin työjutuista, niistä, joissa tänäänkin sain viuhtoa menemään. Toki olisi mukava ehtiä syömään lounaskin työajalla, mutta juuri tänään se ei menoa (supistuksia lukuun ottamatta) haitannut. En tarkoita, että syömättömyys on jokin ihailtava tavoite, mutta tänään työn imu ja flow olivat sellaisia, että jos vain olisi kysytty, niin taatusti olisin jäänyt tuplavuoroon. Ja tämä tapahtui juuri sillä osastolla, jonne koen kuuluvani.

Haaveilin, että voisin taas käydä pitkillä juoksulenkeillä. Kehittyä juoksijana. Mutta totta kai myös toipua rauhassa raskaudesta ja synnytyksestä. Haaveilin jumppatunneista, spinningeistä, siitä, että osaisin rauhoittua myös kehonhuoltoon ja vaikka kokeilemaan taas joogaa. Oi, hieronnasta, uimisesta, kiipeilemisestä ja vaikka mistä harrastamisesta! Olisi myös ihanaa päästä teatteriin, musikaaleihin, näyttelyihin ja kivoihin vegaaniravintoloihin.

On kuitenkin maltettava odottaa joidenkin haaveiden mahdollista toteutumista tai kenties muuttumista.
Ilman muuta ajankohtaisimmin haaveilen nyt joulun ajasta, jota toivoakseni saamme ristiin menevistä työvuoroista huolimatta viettää rennoin mielin. Ihan vielä en ole saanut suunniteltua kaikkea aikomaani valmiiksi puhumattakaan aikatauluista, mutta uskon ehtiväni sen, mikä on tärkeää.

Haaveilen myös onnistuneesta syntymäpäivästä. Ihan totta. Kyllä minulle merkitsee syntymäpäivät, niin muiden kuin omanikin. Ja ennen kuin pieni vauvamme saapuu maailmaan, on vielä edessä oma syntymäpäiväni. En ole ihan varma, mitä silloin olisi kiva tehdä. Koska haaveeni perheen kanssa vietettävästä ajasta kosahti mieheni iltavuoroon, haaveilin ystävistä. Mutta koska se tarkoittaisi myös joukon triplaantumista kaikkien ihanien lasten vuoksi, en jaksanut ryhtyä siihenkään. En tällä kertaa. Olisin kaivannut vain ystäviä ympärille. Ja ehkä minä saankin erään ystävän. Ainakin Huldan, jos en muita.

Mutta erään syntymän sujumisesta kaikin tavoin hyvin haaveilen myös. Hän, joka rymistelee joka päivä niin, että välillä ihan ihmetyttääkin, että tässäkö pitäisi sitten nukkua. Tiheät harjoitussupistukset ovat onneksi vähentyneet huomattavasti, ja pääsin palaamaan töihin kolmen viikon sairasloman jälkeen. Teki hyvää olla vielä pois töistä, joista ei tietenkään voi tietää etukäteen, onko edessä rauhallinen päivä vai sellainen, jossa jalkeilla olisi oltava jatkuvasti. Teki myös hyvää palata töihin, joskin eipä tässä ole kuin 80% työaikaa 4 viikkoa jäljellä. Ja joululistalla hieman vielä vähemmän. Oma flow iski parina päivänä tietyissä tilanteissa, ja mietinkin, että onko minun oikeasti pakko jäädä lomalle joulun jälkeen ennen äitiysloman alkua. 

Synnytykseen olen hiukan suunnannut jo ajatuksia. Onhan jo rv 30+4. Olen kuunnellut äänikirjaa ja joitakin podcast-jaksoja, seurannut instassa äitiysfysioterapeuttien postauksia. Olen myös hämmästellyt ajan kulumista, ja kuinka vatsani on oikeasti jo niin kasvanut, että sen koon syystä ei voi erehtyä. Kyllä minä ja vauvamahani vielä mahdumme oman talvitakin alle, mutta emme taatusti kauan. Talvipukeutuminen on kyllä oma haasteensa, mutta siitä selvitään kyllä.

Huomaan, että haaveilu on kyllä aikamoista urakkaa välillä. Nyt olen jo niin innoissani kaikista ajatuskuvioista ja pohdinnoista, että virtaa ei meinaa riittää enää loppuraskauden, synnytyksen ja vauvan syntymän jälkeisen ajan haaveiluun. Kyllähän sinnekin riittäisi vaikka mitä ajatuksia. Eräänä päivänä kärräsin yhden vauvan äitinsä luo synnyttäneiden osastolle ja viivähdin hetken haaveissani. Pian minäkin olen siellä vauvan kanssa! Mielessäni on kyllä niin hassuja pohdintoja, kuten että tällä kertaa mahdollisesti huutaessani täytyisi huutaa matalalla äänellä korkean sijaan ja kohdistaa energiaa vauvan ulossaamiseen. Tai miten ihanalta maistuukaan kaikki ruoka synnytysrupeaman jälkeen. Täytyypä muistaa huolehtia, että tällä kertaa saan kasvis- tai vegaanista ruokaa viimeksi saadun perusruoan sijaan. Pikkuasioita sen äärellä, millaisen aarteen tulemme taas saamaan. Miten ihmeellisiä ovatkaan nuo ensipäivät sekä sairaalassa että sitten kotona!

Liekö johtunut kuluneen viikon herkillä olemisesta, niin tästäkin olen jo kohta nyyhkimässä. Olen reagoinut itsekseni aika tunteikkaasti joihinkin asioihin, ja asiaan kuuluvasti herkistelen jo näitäkin.

Onpa ihanaa saada hetki aikaa kirjoittaa, vihdoinkin. Iloitsen edes pienestä hetkestä, pienestä tajunnanvirrasta. Kyllä tämäkin jotain taas selkiyttää.

Toivottavasti siellä ruudun toisella puolella on haaveita. Olisi mukava kuulla niistä.
Ihanaa, haaveiden täyttämää ja todeksi tulevaa joulukuuta!

Oma aika iltavuoron jälkeen klo 23:30

Työkaverini postailee usein instagramiin kuvia kolmannesta raskaudestaan eri yhteyksissä. Hän päivittää tilannetta ja vaiheita, kuvaa vatsaansa, tuskastelee pahoinvoinnin kanssa ja vaikeroi sokerirasituksen kurjuudesta. Ultrakuva vauvasta on mallattu ihanasti ja romanttisesti neilikan ja söpöjen vauvan vaatteiden kanssa.
Hän on niin onnellinen.
Ja minäkin hänen puolestaan. Sitten mietin, miksi en itse nosta raskautta enemmän esille omissa somekanavissani. Muistan jo Huldan raskauden kohdalla, että en jotenkin tohtinut. En kehdannut. Ja suurin osa niistä ihmisistä, joiden kanssa vietin eniten aikaa tai olin yhteyksissä eivät juuri mainostaneet omia raskauksiaan. Olivat vaatimattomia ja aivan ihania omana itsenään ja tavallaan ilmaista asioita.

Tulin tänään miettineeksi pukukopin ovea sulkiessani iltavuoron jälkeen pientä tuokiota työkaverin kanssa. Kysäisin hänen kuulumisiaan, jonka jälkeen hän kysyi minun, ehkä hieman jopa vilkaisten löysän työpaidan alta näkyvää raskausvatsaa. Mitä minä kerroin? En yhtään mitään vauvasta tai raskaudesta. Kerroin jotain pientä, ympäripyöreää ja heitin mukaan Huldan päivittelyn "apsaltista", jonka takia emme eilen päässeet isoon kuralätäkköön hyppimään. (Siis asfaltti) En maininnut sanallakaan raskaudesta. Toki olen myös varuillani tuossa työpaikassa. En tiedä, mitä minusta puhutaan, sillä taatusti minusta puhutaan. 
Mutta sivuraiteille tai ei, niin en jotenkin tohtinut tuoda esille raskautta. Vaikka kyllähän siitä tiedetään. (Ja juorutaan varmaan, että olen taatusti suunnitellut tämän näin, että saan jäädä samantien pois töistä äitiyslomalle...)

Tulin myös ajatelleeksi sitä, että ei tätä raskautta ole enää ihan kauheasti jäljellä. Jos jo ensimmäiset 23+ viikkoa on kulunut hujauksessa, niin miten mahtaa käydä lopuille viikoille, kun edessä on enemmän töitä, Huldan synttärit, omani sekä joulu? Kaikenlaista puuhaa ja järkkäämistä, mukavaa touhuamista.
Ja vastapainona sitten myös jaksamattomuutta, väsymystä, supistuksia ja huonoa oloa juurikin siitä nimenomaisesta puuhaamisesta.
Ehdinkö nauttimaan raskaudesta? Ehdinkö ihastelemaan raskausvatsaa, hehkumaan raskaudesta ja vauvan odotuksesta? Ehdinkö suomaan ajatusta vauvan tulolle, muutoin kuin käytännön asioiden puitteissa?
Ja mitä jos haluaisinkin mainostaa sitä enemmän; ehtisinkö??

En toisaalta tiedä, haluaisinko toisaalta leijua vain jossain raskauskuplassa, sillä Huldan raskauden aikanakin surin sitä, että aikani kului työhaasteissa, muutossa ja uniongelmissa. Silti en muista aikaa niin, vaan nyt muistoissani tuo aika on ollut jotenkin todella suloista, ihanaa ja onnellista vauvan odotusta. Mitä luultavammin tämänkin raskauden myöhemmät muistikuvat ovat varmaan aika samanlaisia.

Kiireisen ja intensiivinen onnellinen on tämä arki edelleen, ja olen kovin onnellinen siitä. Toki joskus olisi oikeasti aika kiva saada käydä vaikka lenkillä ihan itsekseen tai salilla. Käydä juoksulenkillä!! (Mutta en tosiaan mene raskauden aikana.) Tai vaikka heittää pitkäkseen lukeakseen kirjaa (minä kuuntelen nykyisin pääasiassa vain äänikirjoja työmatkoilla ja harvoilla lenkeillä). Saisi ottaa aikaa vain itsekseen. Ja toisaalta juuri nythän minä teen niin: otan aikaa itsekseni, iltavuoron ja iltapalan jälkeen klo 23:30 kirjoittaakseni vihdoin koneella edes joitain hataria ajatuksiani. Tiedän tämän kostautuvan huomisaamuna, kun monen huonon yön jälkeen myös ensi yö jäänee lyhyeksi ja joudun heräämään Huldan kanssa herätykseen ehtiäksemme äitiysneuvolaan. Ja siitä sitten äkkiä perhekerhoon, josta kotiin syömään ruokaa ennen Mumman tuloa ja sitten viiletän taas töihin. Mutta jos sitten viikonloppuna!

Jälleen palaan siihen taustalla leijuvaan ajatukseen, että kaipaan niin kovin aikaa prosessoida ajatuksia, käydä läpi niitä, tutkia ja pohtia, keskittyä raskauteen ja vauvan tuloon tunnetasolla. Ehkä se, että sitä toisi esiin somessa toisi raskautta itsellekin edelleen todemmaksi? 

---

"Miten olet jaksanut?", on usein kuulemani kysymys työpaikoillani. 
"Ihan hyvin," vastaan, vaikka eihän se täysin koko totuus ole. Saatan joissakin tapauksissa mainita kiusallisen huimauksen, vauhtia hidastavat harjoitussupistukset ja se, että puuhailun tuntee herkemmin jaloissa ja olossa. Näiden lisäksi olen huomannut, että myös vatsan ja selän seudulla on Huldan raskautta enemmän jonkinlaisia kipuja ja epämukavia oloja. Kaipa se keho tosiaan reagoi voimakkaammin uusissa raskauksissa. Yhä edelleen jaksan silti huvittua kansainvälisestä termistä, jonka kuulin viime viikolla. Aivan en ehdi olemaan geriatrinen synnyttäjä, vaikka olo välillä onkin melkoisen kömpelö, raihnainen ja väsynyt.

Huomenna on jälleen äitiysneuvola, ja ehkä siksikin ajatukseni ovat lipuneet tänään silloin tällöin raskausajan pohdintoihin. Olen odottanut käyntiä jo pari viikkoa, sillä olen niin kaivannut pysähtymistä. En tosin ole ihan varma, tuleeko käynti vastaamaan odotuksiini, sillä joudun ottamaan Huldan mukaani ja aiheena on Kelan tuet.
Siispä nukkumaan.

P.S. Ai että inspiroidun niin kovin Aamukahvilla-podcastin Henriikan päivityksistä Instagramista! Jälleen niin hyvää ja rehellistä pohdintaa esimerkiksi erkaumasta. Meillä on toki eri tilanteet, mutta huomaan saaneeni pientä lomaa omista harmitteluista liittyen Huldan raskauden myötä jääneeseen vatsalihasten erkaumaan. Tsemppaan siis jo pienesti itseäni uuteen kuntoutusprosessiin. 

Ainakin tuleva sisko muistaa vauvan tulon

Nyt yritän tehdä terveydenhoitajan kehotuksen mukaan: mietin ja kirjoitan ennen nukkumaan menoa.

Havahduin nimittäin astellessani maanantaina neuvolaan, rv 17+1, että en ole juurikaan ehtinyt pysähtyä miettimään raskautta ja vauvaa. Siis sen jälkeen, kun selvisi kromosomien olevan normaalit. Ilman huolen sävyttämiä pohdintoja. Toki mieli on aika ajoin askaroinut arkisten asioiden parissa, kuten kuinka järjestän miehen iltavuoroiltoina kahden lapsen nukuttamisen, koiran ulkoiluttamisen ja mahdollisesti myös lumitöiden tekemisen. Ja toisaalta taas, että kuinka paljon meillä loppujen lopuksi on jo valmiina, ainakin isompia juttuja. Tänään kävin läpi Huldalta jääneitä vaatteita, joita en ollut ehtinyt viemään pois. Olin ajatellut, että kyllähän sieltä nyt jotain löytyy vauvalle. No toki, joitakin sukkia ja keltaisia housuja, kokoa 74. Eipä niitä "vauvan vaatteita" enää juuri ollut, ja nuo 74-92cm koot olivat jo niin selvästi tytön vaatteita kukkineen ja röyhelöineen, että ei niitä oikein pojalle tulisi laitettua. Joitakin violetteja juttuja siirsin talteen.

Mutta se neuvola. Ajatus siitä, että nyt olisi tunti aikaa keskittyä hyvin menevään raskauteen sekä tulevaan synnytykseen ja vauvaan liikutti. Helpotti. Rauhoitti. Tuntui ihanalta. Kaiken lisäksi meillä on nykyään aivan ihana terveydenhoitaja, jolle annoinkin nyt kiitosta. Hän on ollut suuri korjaava kokemus takavuosien neuvolapettymyksiini. Tuntui hyvältä antaa sanojen vain tulla, käydä läpi matkaa tähän hetkeen, omaa vointia, sivuta hiukan myös Huldan raskautta ja vauvavuotta, miettiä myös tulevaa. Tuntuu hullulta edes ajatella, että raskaus on jo lähes puolivälissä, enkä ole oikeastaan edes tajunnut sitä vielä! Jos Huldan kohdalla ajatus raskaudesta ja vauvasta tuntui absurdilta lapsettomuusvuosien jälkeen ja menettämisen pelon aiheuttaman suojakuoren vuoksi, niin nyt syynä sille, ettei aikaa ole ollut keskittyä tähän tilanteeseen. On ollut vain kiireinen arki sekä intensiivinen aika Huldan kanssa. Elämä on ollut ihanaa kaikkine töineen, arkisine puuhineen, lapsen kanssa touhuiluineen ja sellaisineen, mutta ihan totta: tätä vauvajuttua en ole ehtinyt miettimään käytännön järjestelyjä lukuunottamatta. 

Siis onhan tämä ihanaa. On on ja on. Neuvolassa käymisellä oli suuri vaikutus, ja olisin niin kovasti toivonut miehenikin voivan olla mukana. Tuskin hänelläkään on ollut aikaa miettiä ja keskittyä vauvaan. Mutta flunssa tuli taloon, ja vaikka Huldalla oli edelleen vauhti päällä, niin siinähän se räkä sitten roikkui mukana. Vaan eihän nyt nuhaista lasta voi ottaa mukaan neuvolaan. Onneksi kultainen terveydenhoitaja ehdotti, että nauhoittaisin Tähti-vauvan sykettä miehelleni. Se toikin paljon iloa!

Iltaisin on ollut kovin vaikea saada unta. Tuntuu, että juuri silloin on hetki omille ajatuksille, vaikka en oikein saa niistä kunnolla kiinni. Tai sitten olen vain täyttänyt kaiken mahdollisen hiljaisen hetken e- ja äänikirjoilla. Vedänpä läpi myös Syke-sarjaa, jota aloitin Huldan loppuraskaudessa. Välistä tuntuu, että jalkoja pakottaa kovasti, kenties jalkeilla olo saa turvotuksen lisääntymään. Ja muutenkin on vain vaikea nukahtaa. Mutta tämä ei ole mitään verrattuna Huldan raskausaikaan...

Ajatuksissani kello käy hurjaa kyytiä, ja pian on olevinaan joulu ja Tähti-vauvan syntymä. Sitä ennen olisi tehtävä tiettyjä vuosisiivouksia kotona (nämä ovat omia päätöksiäni ja suunnitelmiani), koottava Huldalle valokuvakirja kolmannesta ikävuodesta, järjestettävä hänen 3-vuotisjuhlat (epämääräiset pohdinnat alkoivat tänään saada konkretiaa, kun suunnittelimme yhdessä kakkua ja tarjottavaa), haalittava kasaan vauvan vaatteita, palattava töihin, järjestettävä joulu... näiden lisäksi vielä useita pienempiä vapaaehtoisjuttuja, joissa olen mielelläni mukana. Kaikenlaista kivaa siis, ja osan suunnitteleminen tai aloittaminen on tuonut oloon myös rauhaa: hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Tänään iloitsen syyskukkien laittamisesta ja kasvihuoneen siivoamisesta.

Muutoin kuin jalkojen turvotuksista, jonkinlaisesta vatsan kasvusta, vauvan hipsutteluista, nopeammin väsymisestä sekä ajatusten hyvinkin laajasta sekalaisuudesta huolimatta raskaus tuppaa unohtumaan. Tai se on tavallaan jokin irrallinen, erillisessä tilassa ja ajassa tapahtuva asia. Ja sitten me vain yritämme toisinaan tavailla erilaisia nimiä, todeten hetken kuluttua, että eipä niitä kivoja ole, jonka jälkeen mies alkaa heittää vitsiksi tarkoitettuja ehdotuksia, joista minä turhaannun ja totean kellon olevan jo paljon ja meneväni nukkumaan. Katson yhden tai kaksi Syke-jaksoa, enkä muuten muista raskautta, kuin tarkistamalla mielessäni, onko päivän hipsutteluja tuntunut jo. Hulda sen sijaan tuntuu puhuvan meistä kaikista eniten vauvasta. Hän saattaa miettiä, että riittääkö ruokaa myös Tähti-vauvalle, tai että onko tällä uimapukua päällä. Tänään hän kävi innoissaan läpi vanhoja vaatteitaan ja hihkui, että mahtuuko tämä ja tämä vauvalle. Hän kertoo myös innoissaan kuka vain sattuu paikalle, että äidin masussa on Tähti-vauva ja että hänestä tulee sisko.

Niin. Se on kyllä varsin pian.

Mutta onneksi saamme ensin suunnitella tulevan siskon syntymäpäiväjuhlia. 
Eipä me siinäkään olla ihan myöhässä; juhlat ovat vasta loka-marraskuussa.😂

2. ivf:n 2. pas, eli kuinka Super-Pyry kyytiin pääsi

Usein tuntuu siltä, että voisin kuljeskella ympäriinsä kuin lääkäri sanelulaitteensa kanssa. Nauhoittamani puhe joko siirtyisi ääniviestin lailla kuulijalle (kiitos WhatsAppin ääniviestit!) tai sitten joku aukikirjoittaisi höpinäni luettavaan muotoon. Mutta koska se ei aivan toimi tämän bloggerin kautta on tyydyttävä siihen, että kirjoitan silloin, kun on edes hetken aikaa.
Ja nyt on. Tästä olenkin aivan ihmeissäni, enkä varmaan siksikään ole osannut oikein nukkua. Toisaalta, milloin osaisinkaan. Olen nimittäin ensimmäistä kertaa sitten Huldan syntymän yksin kotona koko aamun ennen iltavuoroon lähtöä! Siis kokonaista 7 tuntia! Toisaalta mielessä oli, että täytyy yrittää herätä ajoissa, jotta ehdin hyödyntää tämän ajan, vaikka eipä siinä paljoa yrittämistä tarvinnut. Heräilin taas pätkittäisen yön jälkeen joskus 5 maissa. Mies lähti aamuvuoroon ja Hulda pitää hauskaa muun muassa "saippuapuppien" kanssa vanhemmillani yökyläillen. Aika jännää.
Ajattelin siis kirjoittaa ja käydä pitkällä kävelylenkillä metsässä. Hetkeksi mieleen putkahti myös viikkosiivouksen teko, mutta siinä kohtaa päätin, että nyt en ajattele koko asiaa. Siivoan huomenna Huldan kanssa. Nyt teen sellaisia juttuja, joita en hänen kanssaan voisi tehdä.

Aikaa on taas hujahtanut, vaikka aina ei siltä ihan tunnu.
Olin tähän ehtinyt jo luonnostelemaankin jonkin sortin kertomusta reilun viikon takaisesta pyrypäivästä, mutta en koskaan ehtinyt viimeistelemään sitä. 
Kertauksena: 2. ivf:n 1. pakkasalkion siirto siis epäonnistui, ja pääsiäinen sävyttyikin sitten migreenin ja tuon suru-uutisen sävyin. Vaikka tieto siitä, että seuraavaa siirtoa päästäisi yrittämään heti seuraavaan kiertoon piristi, niin olo on koko ajan ollut melkoisen turhautunut, tympääntynyt ja "blaah". Olen jälleen suorittanut lääkkeiden oton (kahta lääkettä kolmesti päivässä), huolehtinut ne aina mukaan töihin, hakenut apteekista täydennystä, käynyt kahdesti polilla ja tahtomattanikin laskenut päiviä Siihen Käyntiin.
"Vaikka mitään ei kuitenkaan tapahtuisi".

Koitti siis jälleen päivä, jolloin hyppäsin auton kyytiin, valitsin kuunteluun (ihan älyttömän hyvän ja otteessaan pitävän Samuel Jyringin Taivas vai Helvetti) äänikirjan ja valitsin auton navigaattorin historiasta jo tutuksi tulleen osoitteen. Äitini oli jälleen tullut meille mieheni ollessa aamuvuorossa. Nyt hän ei uskaltanut edes halata, eikä päivän aikana laittanut minkäänlaisia "isosisko-viestejä" Huldasta, kuten viime kerralla. Matka taittui hyvin siihen asti, kunnes alkoi räntäsade. Mietin räntärättien lätsähtäessä tuulilasiin, että kumpi mahtaa olla helpompaa, ajaa aurinkolasien kanssa vai ilman. Tyydyin vain ajamaan, sillä vesiliirrot tekivät moottoritiellä ajamisen myös hieman haastavammaksi. Vaikka allani oli jo kesärenkaat, en kokenut tästä huolta. Oikea osoite löytyi jälleen jo tutuksi käyneen mutkan kautta, ja sitten se jännitys vasta alkoikin: parkkipaikka oli ihan täynnä! Jonkin minuutin kökötin autossa ihmettelemässä vaihtoehtoja, ja kuin ihmeen kaupalla yksi autoista lähtikin lopulta liikkeelle. Huh!

Ilmoittautumisen kautta rappuset ylös kolmanteen kerrokseen ja nyt jo tiesin oikean odotustilan. Ilmoitettu aika tuli ja meni ja jatkoin odottamista. Onneksi laitoin parkkiaikaa reilusti. Sitten minut kutsuttiin sisään, kävin näyttämässä luukulle henkilöllisyystodistukseni, onnistuin kertomaan takeltelematta hetuni ja sitten biologi kertoi tilanteen. Pakkasesta oli otettu yksi alkio sulamaan, ja hän oli selvinnyt. Mies katsoi papereitaan ja sanoi, että tämä olikin varsin hyväluokkainen alkio, 5 päivän ikäinen blastokysti. Jotain todella rohkaisevaa hänen katseessaan oli.
Sitten toimenpiteeseen. 

Kipaisin autolleni ja näin, että parkkipaikan liepeillä oli jonoa, kuten itsekin olin tullessani jonottanut. Tähän en jäisi syömään eväsleipiäni, vaan vapautin heti parkkipaikkani muiden käyttöön. Teki mieli huikata tulijalle: "Tiedän tunteesi!"
Poikkesin vielä ystävälläni matkan varrella viemässä hänelle myöhässä olleen synttärilahjan (tammikuulta) ja toivottamassa tsemppiä tulevaan muuttoon. Sainpa muuton jaloista jotain meillekin vietävää.
Kotimatka sujui melko hyvin. Anoppi laittoi viestiä, että alueella oli ollut 4 autokolaria huonon sään vuoksi. Kerroin, että olen itsekin samoilla huudeilla. "Mitä??"
Ongelmaa ei kuitenkaan ollut moottoritiellä, kunhan muisti ennakoida liikkeensä ja pitää turvavälit. Mutta vasta tämä meidän pikkukunnan tiet ne sitten heittivätkin ongelmaa vastaan. Jostain syystä keksin lähteä poikkeamaan kaupassa, mutta nähtyäni isot loskauurteet teillä, paikoillaan sutivat autot ja aivan lumen peitossa olevan kaaoksen sain vaivoin kierrettyä kaupan ja yritin saada autoa vain nytkähtelemään oikeaan suuntaan. Hitaasta vauhdista huolimatta pienikin alamäki koitui melkein kauhuksi, kun en saanut autoon minkäänlaista otetta ja olin lähellä törmätä edellä olevaan pysähdyksissä olevaan autoon. Onneksi tätä ei tapahtunut. Hitaasti kävi viimeiset kilometrit meidän lähelle, alamäkeä ja ylämäkeä, pelko siitä, että kohta ollaan joko ojassa, jumissa tai jonkun perässä. Lopulta saavuin aivan meidän nurkille ja edessä oli viimeinen alamäki. Siinä vaiheessa soitin jo kotona olevalle miehelle, että nyt loppui rohkeus, en tasan tule autolla alas. Ja haastava se oli ollut hänellekin. Hetkeä myöhemmin mies oli vaihtamassa autooni talvirenkaat, jotta pääsisin myöhemmin yövuoroon.

Nauratti myöhemmin. Tosiaan, kävin siis pakkasalkion siirrossa. 
Olisiko tämä nyt Super-Pyryn aika?

--

Pari päivää sitten tajusin, että testipäivä osuu juuri perjantaille ennen Lapsettomien lauantaita ja Äitienpäivää. Aika ahdistavaa. Päätimme miehen kanssa, että teen testin torstaina, pp13, koska perjantaina äiti tulee hakemaan Elean aikaisin aamulla ennen aamuvuoroihin lähtöämme. En ehkä halua kertoa hänelle siinä vaiheessa.
Tällä kertaa olemme myös pyrkineet olemaan miettimättä koko asiaa, ja minua on muutenkin tympinyt koko juttu. En ole tehnyt enkä aio tehdä testejä etukäteen. Mutta sitten taas puolivälin ohitettuamme toivo on taas nostanut päätään. Tunnenhan päivittäin erilaisia tuntemuksia, jotka voisivat liittyä vaikka mihin.
En siltikään uskalla luottaa enkä toivoa. En jaksa.
Pääasiassa tuntuu siltä, kuin tekisin näitä juttuja kuin esimerkiksi jonkun sairauden vaatimia lääkeinfuusioita. Käyn tietyillä kontrollikäynneillä, huolehdin lääkityksestä kotona ja sitten käyn hakemassa "The Infuusion". Sitten odotellaan vastetta lääkehoidon turvin. Ja taas sama juttu sykli syklin perään. 

Mutta katsotaan. Ja ilman muuta toivotaan.
Toivon niin kovasti, että tämän vuotinen äitienpäivä voisi olla aika erityinen. Olkoonkin, että olen ihan koko päivän töissä...

Raskausluuloja

Jopa on ollut taas tunteesta toiseen menoa!
Ehdinpä tässä jo tovin helliä ajatusta raskaana olemisesta, mutta nyt jo pelkästään tuon lauseen kirjoittaminen saa aikaan käden otsaan läimäisy -reaktion. Miten tyhmä ihminen voi olla??
No joo, olihan sitä olossa vaikka mitä kaikkea, ja jälleen kerran, kuten niin monta kertaa aiemminkin, tulin ajatelleeksi skeptisyydestä huolimatta, että mitä jos.Olisihan se ollut ihanaa.
Niin ihanaa.
Olisi ollut aika kiva olla raskaana samaan aikaan parin ystäväni kanssa.
Olisi ollut ihana kaivaa esiin ne aiemmin pakatut pikkuruiset vaatteet ja odotella niille uutta käyttäjää.
Olisihan se ollut niin ihana ajatella, että tähän kotiin tuo vauva saisi tulla. Hulda saisi pikkusisaruksen.
Oi kyllä, ehdin jo todella pitkälle ajatusteni kanssa, sillä jostain syystä nyt vain tuntui siltä.

Eräänä päivänä aloin varovaisesti juttelemaan miehelleni, että olisikohan mahdollista, että kaikesta huolimatta olisikin onnistanut. Toiveista huolimatta realistinen mies palautti minut lempeästi maan pinnalle miettien, että minähän imetän vielä Huldaa. Eikä mitään kuukautisiakaan ole kuulunut.
No niin, tietenkin.
Olinhan minäkin noita realiteetteja miettinyt, yrittänyt tolkuttaa itselleni. Mutta haaveet olivat ottaneet vallan ja olin lennellyt hetken pilvilinnoissa, kunnes rysähdin taas alas.
Tuntui irvokkaalta ajatella, että postista oli pian tulossa raskaustestejä.
En halunnut testata, ja totta kai halusin tietää.
En olisi halunnut vielä luopua niistä haaveista ja hellityistä ajatuksista.
Mutta niin kauan, kun ei ollut varmuutta siitä, ettei ollut raskaana, ei myöskään ollut varmuutta siitä, että oli.
Yhtäkkiä tuntui, kuin koko ajatus mahdollisuudesta oli naurettava, typerä ja mahdoton. Tunsin itseni hölmöksi puhuessani raskaudesta miehelleni.
Seuraavan päivän olin jotenkin todella alakuloinen ja itkuinen. Jostain syystä reagoin nyt voimakkaammin, kuin yleensä, jolloin kaikki testien tihrustamiset ovat lähinnä naurattaneet.
Nyt ei naurattanut, ei pätkän vertaa.
Hormonit, oi hormonit. Voi te inhottavat hormonit!
Minähän totta vie imetin vielä ja kuka tietää, kuinka se PCO myös kummittelee.

"Ottaisitko vähän omaa aikaa?", mies kysyi.
"Teet vaikka ruokaa."
Mitä?! Teen vaikka ruokaa ja sekö olisi sitä "omaa aikaa"?!
Vaan kuinka oikeassa mies taas kerran olikaan.
Ryhdyttyäni puuhaan huomasin varsin pian mielen rentoutuvan. Vaivasin ruisleipätaikinaa, sekoitin suklaahippukeksien aineksia ja tein toki myös sen ruoan. Kerta uuni oli lämpimänä.
Taustalla kuului ihana kikatus ja käkätys sekä mieheni juttelut Huldalle. Huomasin hyräileväni.
Käydessämme myöhemmin koko perhe ruokapöytään nostelin posket punaisena tarjolle aikaansaannoksiani.
Jossain syvällä sydämessä läikähti. Tätä on onni ja rakkaus.

Pari sanaa tästä vallitsevasta tilanteesta.
Toki monen asian peruuntuminen harmittaa ja ikävöin ystäviä.
Mutta voin sanoa, että en ole juuri ehtinyt kaipaamaan ja suremaan, sillä arkeni on niin täynnä kaikenlaista puuhaa. Nytkin olemme monena päivänä käyneet Huldan kanssa puuhastelemassa oman kodin pihalla, ja melkein itkettää onnesta, kun vain mietinkin kaikkia mahdollisuuksia. Tänä keväänä ryhdyn harjoittelemaan kasvihuoneen käyttöä ja haluaisin kasvimaalaatikoita (mikä sitten onkaan niiden nimi). Pari marjapensasta tuonne... hiekkalaatikko Huldalle... Pitsiverhot kesäkeittiöön ja sänky makuuaittaan. Aah. Uskomattomalta tuntuu myös sekin, että meillä on vuosia ja vuosia aikaa tehdä asioita! Ja mitä kaikkea tulemmekaan vielä tekemään ja kokemaan.
Eräänä päivänä puhaltelin Huldan kanssa saippuakuplia. Tyttö hihkui riemusta. Ja niin minäkin.
Oi elämä.💗💗

P.S. Ai niin. Tihrustin eilen testin. Tuloksenhan arvasi. Laitoin testin roskikseen, keitin itselleni kahvia ja jatkoin taas hyötykasviviljelmieni pohdiskeluja.

Liikunta ja sen muuttuminen - olenko mennyt pitkin seiniä?

On näitä ilmoja pidellyt.
Olen useita kertoja silmäillyt ulos, ihastellut pakkasen ja auringonsäteiden loistoa, lumen kimallusta ja pilvetöntä taivasta. Kuvitellut, miltä tuntuu antaa pakkasen nipistellä poskia reippaalla kävelylenkillä tai hiihtoreissulla. Kuinka lihakset lämpiävät ulkona liikkuessa samalla, kun raikas talvisää saa sisuksetkin virkistymään. Ja sitten taas kuunnellut tytön kiherrystä, katsellut koko kasvoille leviävää kaunista hymyä. Ihastellut hänen piirteitään, jutellut päivän touhuista.
Pakkasta on ollut useampana päivänä yli -15, siis ihan liian paljon vaunulenkeille.
Vilkaisen taas ulos, puiden lumiset oksat säteilevät auringonpaisteessa. Aika ihanaa.
Mutta me jäämme sisälle.

Voisin sanoa olevani innokas liikkuja, oli laji vuodenaikojen mukaan mikä milloinkin. Kävely, juoksu, pyöräily, hiihto, luistelu, sali, jumppatunnit... Joukkuelajeja lukuunottamatta melkein kaikki on käynyt. Tämäkin vain siksi, etten ole vain koskaan sattunut lyöttäytymään mihinkään joukkuejuttuun, vaikka esimerkiksi täälläkin vireänä oleva lentopallo kiinnostaisi tai sitten pesäpallo. Tai sähly! Tai jalkapallo! Olisihan näitä!
Olen melkein pitänyt mielessäni "kirjaa" siitä, minkä verran olen viikon aikana harrastanut mitäkin lajia, ja olen pitänyt tärkeänä, että kauniilla säällä ulos todellakin mennään. Mikäs sen parempaa. Melko huvittuneena olen viime päivinä myös miettinyt, että juoksulenkillekin on tullut lähdettyä oikeastaan säässä kuin säässä - niin loskassa, sateessa kuin -25 asteen pakkasessakin.
Liikunta on ollut minulle henkireikä, nollausjuttu, paineiden purku ja nautinto. Nautin sen tuomasta hyvästä olosta, vetreyttävästä  ja raikastavasta vaikutuksesta sekä tunteesta, että kroppani pystyy ja siinä on sekä voimaa, notkeutta, sitkeyttä että kestävyyttä. Selkärankaa. Tietyllä tapaa olen tottunut näkemäänkin itseni jos en superkunnossa, niin ainakin tietyllä tavalla liikunnallisena.
Ennen raskautta olen ollut välillä melko ahdistunutkin, jos olen joutunut olemaan pitkiä aikoja sisällä, vailla kunnon liikuntaa. Minulle vaatii melko paljon itselleni järkeilyä ja selittämistä, jos esimerkiksi vaikka itse valitsemani reissunkin vuoksi liikunta jää vähäisemmälle. Onneksi järkeä on tarttunut vuosien varrella sen verran päähän, että olen selvinnyt (sekä lähelläni olleet).

Olin etukäteen pohtinut, että jos olisin raskausaikana kovin huonovointinen ja kipeä, enkä pääsisi liikkumaan, niin miten pääni kestäisi. Onnekseni pääsin liikkumaan tietyin huomioin aivan loppumetreille saakka, ja se koituikin onnekseni. Sen verran minulla oli selvitettävää ajatusteni ja tunteideni kanssa, että liikunta ja ulkoilu olivatkin se paras purkukeinoni. Ja niin minä sitten hiihdin, poljin, kävelin, ulkoilin, retkeilin, jumppasin ja liikuin.

Tiesin, että vauvan kanssa liikuntaan tulisi muutos. En toki ollut ajatellut, että vauva sulkisi minut neljän seinän sisälle, mutta jonkinlaista muutosta olin uumoillut. Ajattelin kyllä, että vauva menee mukana, ja kyllähän sitten vaunulenkille pääsee tai minäkin omille jutuille miehen katsoessa vauvan perään. Mutta siinäpä se suurin muutos ja asia piilikin, johon en ollut osannut valmistautua. Kyllähän vauva eri paikkoihin kulki mukana, mutta sen verran olin onneksi saanut jo äidinvaistoa, että en sentään voisi nukuttaa pientä ensin vaunulenkillä ja olettaa hänen sitten nukkuvan esimerkiksi monen tunnin ajomatkaa. Nopeasti halusin lähteä kuuntelemaan vauvankin rytmiä. Jos nyt on sopiva aika käydä pitkille unille, niin mehän lähdemme ulos! Ei silloin, kun syöminen on ollut vähäistä ja leikit vasta aluillaan.
Omat liikuntahetkeni ovat jääneet hyvin minimiin. Olen päässyt käymään salilla korkeintaan kerran viikossa, jos sitäkään, sillä illat ovat olleet itkuisia, ja usein mies on hätyyttänyt minua takaisin aiottua aikaisemmin. Olen myös ollut melko huono pyytämäänkään "omaa aikaa". Salille pääseminen on tuntunut putoavan tärkeysjärjestyksessäni melko alas, ja en myöskään ole tohtinut kovin paljoa vaivata työssäkäyvää miestäni. Ja toisaalta... en ole ihan kovin suurta tarvetta kokenutkaan "omalle ajalle". Niin moni tekemäni asia tällä hetkellä on sellainen, mihin voin ottaa vauvan mukaan.

Voisin onnitella itseäni.
En ole sinkoillut pitkin seiniä joutuessani jättämään väliin omat salitreenini tai ulkoilun ihanan kutsuvassa pakkassäässä. Tiedän, että liikunta tukisi omaa jaksamistani ja hyvinvointiani, ja siitä aionkin pitää kiinni. Mutta sen mukaan, miten vauvalta on mahdollista. Jos eilen oli pakkasta -18, eikä vaunulenkkiä voinut ajatella, niin päädyin sitten tekemään pientä jumppaa kotona. Jos mies on väsynyt ja tarvitsisi hiukan lepoa, niin salin sijasta lähdemmekin tytön kanssa vaunulenkille. Ja kaikki on hyvin. Tilanteen mukaan mennään. Jos jonain päivänä ei pääsekään, niin ei voi mitään. Mutta sitten, kun liikkumaan pääsee, niin nautin todella.
Olen päässyt ulkoilemaan ja liikkumaan varastoon niin paljon. Tulee aika ja mahdollisuudet, jolloin vauvan voi ottaa eri juttuihin mukaan. Ja tulee vielä aika, jolloin talviset päivät kutsuvat taas ulkoilemaan, ja silloin minä vedän taas sukset jalkaan ja hilpaisen järven jäälle. Silloin saatan vain enää muistella haikeudella, kuinka pieni vauvamme olikaan.

Rentoutusharjoitteluja

Toisaalta olenkin jo tovin kaivannut pianomusiikkia. Aika ajoin olen onneksi saanut tähdättyä takalistoni pianontuolille ja soitellut jonkin aikaa, mutta musiikin kuunteleminen on jäänyt vähemmälle. Spotifyn soittolistat ovat ennemmin olleet aika lailla tyyliltään Fit, Retro, Latino ja ylistys (aika erikoinen yhdistelmä). Näitä on tullut kuunneltua käydessäni salilla tai lenkillä, vähän riippuen fiiliksestä sekä siitä, millaista vaikutusta olen hakenut musiikilta.

Sivumennen: muistin taas kirjaston mainion varauspalvelun, jota käytin vuosi sitten ahkerasti. Niinpä eilenkin selailin maakuntamme eri kirjastojen nuottiluetteloita ja klikkailin varauksia suomatta lainkaan ajatusta sille, ehtisinkö todellisuudessa edes vilkaisemaan noita nuottikirjoja sitten, kun saisin ne joskus käsiini. Nyt oli tämä hetki ja ilo. Katsotaan, jos vaikka ehtisinkin soittamaan.

Eilen siis vedin kuulokkeet korvilleni (mies katsoi vieressä Simpsoneita. En ole koskaan oikein välittänyt kyseisestä sarjasta) ja selasin soittolistoistani rentouttavaa pianomusiikkia. Hyvä asento ja silmät kiinni, hengitä sisäääään ja uloooos. Jonkin asteinen jomotus selässä tuli, oli ja meni. Ja taas. Joitain vihlaisujakin tuntui. Mieleni leijaili koskettimilla sekä loi myös tuntemusten myötä jonkinlaista haavekuvaa kauniista syntymätapahtumasta, ja kuinka saisin sitten tosipaikan tullen elää pianomusiikin keskellä tilannetta todeksi.

Ja mistä kolotukset, vihlonnat ja kivut mahtoivat johtua?
Toisaalta odotan jo kovasti vauvan syntymää, mutta rehellisyyden nimissä taitaa tämä nyt mennä ihan omaan piikkiin. Lähdin käymään kiireettömälle kävelylenkille auringon paistaessa taas niin kauniisti. Olin toki vasta edellisenä päivänä ollut koiran kanssa patikoimassa, mutta halusin olla "tuhlaamatta" tätä (oudon) lämmintä lokakuista päivää. Joten lenkkipoluille kävi minun ja koiran tie. Ensimmäiset kilometrit olivat hiukan tuskallisia, sillä oikea jalkani on ollut kipeä jo parisen viikkoa. Neuvolassa olen maininnut asiasta, ja jo aiemmin, kun vasen kipuili viitisen viikkoa. Ne kuitattiin jalan turvotuksiin liittyviksi sekä siihen, että jokin painaisi lantiolla. No, näin ollen en ole halunnut jäädä petipotilaaksi, vaan yrittänyt aika ajoin muistaa laittaa koipeen Mobilatia ja pitää jalkoja kohoasennossa. Ihan kovin hyvä muistini ei ole noihin asioihin liittyen, joten näillä on menty.

Lenkki siis eteni. Ajattelin, että eipä tässä mikään kiire ole... ihastellaan nyt sitten luontoa oikein urakalla. Aikanaan pääsin lopulta pitkän lenkin loppuun ja loppuilta... noh, se meni arastellessa jalkaa yhä enemmän. Jonkin verran vihlonnat muualla ovat myös lisääntyneet ja ne kenties vaikuttivat sekä iltaiseen olooni että yön aikaiseen elämään.

Elo muuten on sujunut aika kivasti. Sunnuntain patikkaretki oli taas aivan ihana juttu, vaikka minua hämmensikin porukan määrä poluilla ja laavuilla. Vaikka eipä siinä; hyvähän se on, että retkeillään luonnossa. Saimme myös miehen kanssa tutkailtua yhdessä telakkaa, turvakaukaloa ja vaunuja, ja kokosin sairaalakassia. Tein miehelleni listan kassiin tulevista asioista, mikäli en itse ehdi keräämään niitä. Kirjoitin myös pienen version synnytystoivelistasta äitiyskortin lomaan, sillä lauantain tutustumiskäynnillä kätilö oli kovasti kannustanut tällaisen tekemiseen. Yritin muotoilla listaa ystävällisesti, sekä painottaa, että tilanteen mukaan mennään ja hoitohenkilökunnan ammattitaitoon luottaen.

Tänään onkin muuten erikoinen päivä: oma veikkaukseni vauvan syntymäpäiväksi sekä illalla oleva neuvolan perhevalmennus (, johon sittenkin ehdimme, ellei ensimmäinen toteudu sitä ennen).
Naureskelin myös itsekseni aamulla, että vauvan olisi sentään parempi syntyä joko tällä viikolla tai sitten vasta seuraavan viikon jälkeen. Meillä päin vietetään syyslomia ensi viikolla, ja jos sama käytäntö on voimassa vielä lapsen ollessa ala-asteella, niin kaverisynttäreiden järjestäminen loma-aikaan saattaisi olla aika kurjaa. Tärkeitä pointteja, siis!

Eivät ne vanhat tunteet ole vieläkään jättäneet

Se yllätti jälleen. Kipu. Suru. Menetyksen murhe.
Uutinen raskaudesta oli iloinen ja onnellinen, ja lämmin aalto pyyhkäisi yltäni. Kuinka ihanaa!

Hetkeä myöhemmin kateuden kalvava tunne alkoi hiipiä mieleeni. Tunsin oloni surulliseksi ja hämmästyneenä huomasin yhä edelleen murehtivani lapsettomuutta, toivetta raskaudesta ja tämän hetkisen raskauden henkistä vaikeutta. Iloitsin uutisesta, mutta saman aikaisesti kadehdin jo häntä, joka tulisi hehkumaan ja loistamaan onnellisuudesta ja pienen elämän kasvattamisesta. Pukeutuneena kauniisiin raskausajan vaatteisiin, iloisena valmistelemassa pienokaisen tuloa.

Jäin hetkeksi aikaa yksin ajatusteni ja oloni kanssa. Oliko vielä liian myöhäistä hehkua, intoilla odotuksesta ja olla raskauskuplassa? Miten olisinkaan halunnut elää menneet viikot uudestaan, ilman sumua, surua, murhetta ja epävarmuutta! Kuinka paljon olisinkaan toivonut voivani heittäytyä, iloita raskaudesta, uskaltaa puhua siitä, tehdä hankintoja vauvalle, laittaa asioita valmiiksi, soittaa pianoa kasvavalle vauvalle, iloita vielä enemmän kasvavasta vatsasta ja vauvasta... Miksi en vieläkään osannut kunnolla olla "mukana" tässä, vaan olen saattanut innostua jostain muusta, jostain sellaisesta, joka ei todellakaan ole realistinen? Miksi yhä edelleen suhtaudun "tilanteeseen" niin, että tämä vaihe tuntuu olevan vain sumuinen väliaikatila, joka päättyy synnytykseen? Sen jälkeen kaikki palaa taas ennalleen, eikä mikään muutu.

Surin menetettyä "suhdetta" vauvaan. Murehdin sitä, voinko ikinä kiintyä häneen niin, kuin olisin toivonut. Harmitti, että niin kauan toivomani raskaus olikin mennyt näin. Kauan toivomani, ja kuka tietää, vaikka tämä olisi myös viimeiseni.

Koin oloni sen verran turvalliseksi tässä seurassa, että saatoin kertoa ajatuksistani. Olihan tällainen tilanne tultava eteen jossain vaiheessa, ja tämä taisi olla paras mahdollinen hetki ja seura tällaiselle.
Yritin tehdä tulkintoja tunteistani ja niiden alkuperistä.
Voisinko kenties vieläkin pelätä kiintyä kunnolla vauvaan siksi, että yhä edelleen pelkäsin niin kovasti hänen menettämistä? Ja taustalla olivat lisäksi ne odotuksen odotukset, haaveet ja unelmat.
Minua ymmärrettiin täysin, enkä onneksi saanut pohdinnoillani kenellekään vaikeaa oloa.

Olen oikeasti aika lailla itkun partaalla onnesta, kun vain mietinkin sitä hetkeä, kun saan vauvaan syliini ensimmäistä kertaa. Luultavasti se on sitten mieheni, joka tulee olemaan pulassa, kun ensin itkee vauva, ja sitten iki-onnellinen vaimo.

Tunsin kovan potkaisun kyljessäni. Kyyneleet pyrkivät taas silmiin ja vähän nauratti. Ihan kuin vauva olisi tuumannut:
"Kaikki hyvin, äiti!"

"Kuuntele omaa oloasi" ja muita pulmallisia ohjeita

Kiire on jälleen loppunut, ainakin hetkeksi.
Palasin eilen töihin, mutta melkoisen yön jäljiltä. Ensin mekastin unissani yhtä sun toista muutaman tunnin ja sitten heräsin kello 1 saamatta sen koommin enää unta. Aluksi joku toinen mekasti niin, että vatsani tuntui hypähtelevän puolelta toiselle. Mutta olossa oli jotain muutakin. Supisteli aluksi kivuttomasti, mutta hiljalleen olo alkoi muuttua kipeämmäksi. Selkää poltti ja aaltomaiset kivut saivat jäykistymään ja miettimään aamun suunnitelmia. Sitten olo taas helpottui hetkeksi ja ajattelin pystyväni töihin varsin hyvin. Kello tuli 2:45, eikä tilanne kyllä naurattanut yhtään. Tulossa olisi työputki aamu-tupla-aamu-ilta sekä lähes joka päivälle omat menonsa, joten uni saattaisi tulla tarpeeseen. Sitten tuli taas kipuaalto.
Unettomuus sinänsä ei ollut minulle vierasta, mutta yleensä olen saanut torkahdettua valveilla olojen välissä. Nyt katselin aivan pirteänä päivän valostumista, yritin olla kuulostelematta oloani liian tarkkaan. Sitten kello tuli 4:40. Aika nousta ylös uuteen päivään.
Olo ei ollut tavallinen. Selkää korvensi ja kärvisti. Tällainen olo olisi normaalia, jos kuukautiset olisivat alkamassa, enkä tähän tunteeseen ottaisi muutenkaan kipulääkettä. Joten liikkelle vain.. vai?
Koska olin kuullut, että kuukautiskipumaiset olot eivät kuulu näille viikoille, ajattelin kysyä asiaa viisaammiltani.
"Soitin kysyäkseni mikä suunta kannattaisi ottaa", kysäisin synnytysosastolta.
Kätilö sanoi ykskantaan, että eivät nuo tuollaiset kivut kyllä hyvältä kuulosta, että lepoa vaan. Neuvolaan tulisi ottaa yhteyttä. Entä töihin meno?
"Kuuntele omaa oloasi," tuli ykskantainen neuvo. "Sinä tiedät parhaiten, mikä tuntuu pahalta ja mikä voisi olla tilannetta huonontava kipu."
En kuule tiedä.

Hyppäsin autoon ja lähdin töihin.
Päivän touhujen aikana olo pysyi outona aika ajoin, ja välillä teki vain mieli hieroa lämpimällä alaselkää. Neuvolan terveydenhoitajan kanssa olin muusta asiasta yhteydessä ja kysyin samalla tilanteesta.
"Eihän se nyt hyvältä kuulosta," hän totesi huolestuneena.
Asia jäi kuitenkin vielä selvittelyyn ja tuntien päästä san viestiä:
"Jos supistukset jatkuvat, niin tule huomenna hakemaan sairaslomatodistus."
Soitin vielä perään. Eli ilmoitanko esimielle jotain vai en?
"Kuuntele omaa oloasi."

Lopulta käännyin iltavuorolaisten ja vastaavan puoleen. Mikä olisi järkevintä? Sinänsä olin ihan työkuntoinen; näinhän sitä mentiin silloinkin, kun tuollaiset tuntemukset tulivat muutenkin.
Sain vastaani joukon huolestuneita katseita.
"Sun täytyy mennä synnärille saman tien! Tai olisi pitänyt mennä jo!", minua kehotettiin lempeästi mutta painokkaasti. Jokaisen katseesta huokui välittäminen ja huoli.
"Sut pitää tutkia. Kukaan ei voi tietää sun kohdunkaulan tilanteesta mitään tutkimatta," vastaava ohjeisti.
Kerroin soittaneeni sinne aamulla, ja pohdin, jos tämäkin olisi joku hukkareissu.
"Et soita sinne. Menet vaan ja pyydät tutkimaan. Parempi mennä turhaan kuin katua, jos jotain tapahtuu."

Niinpä astelin synnytysosastolle miettien, miten ihmeessä asettelisin sanani.
Minut otettiin kuitenkin hyvin vastaan ja laitettiin käyrille saman tien. Siinä sitä sitten pötkötettiin työpäivän päätteeksi kuuntelemassa pienen rakkaani sydämensykkeitä. Välillä taas korvensi selkää.
Sittemmin otettiin näytteet, mittaukset ja lopulta myös lääkäri pääsi päivystämiseltään paikalle.
Hän teki tarvittavat tutkimukset ja ultrasi.
"Vauva ainakin liikkuu tosi paljon!", hän naurahti.
Sen olen kyllä huomannut.
Lopulta kaikki oli hyvin sekä minulla että vauvalla.
"Ja mites tuo sairasloma?", lääkäri kysyi.
Mutisin, että jos kaikki on kuitenkin kunnossa, niin onkohan tuolle tarvetta...
"Sulla on kuitenkin tulossa tupla ja aamu," kätilö vieressä muistutti.
"Tehdään niin, että olet ne kaksi sairaslomalla," lääkäri päätti.
Yritin vielä kysyä tämän tarpeellisuudesta, johon kätilö tuumasi hymyillen:
"Näin kätilönä sanoisin nyt, että otat vaan nuo sairaslomapäivät vastaan ja sitten puratte sun tulevat tuplavuorot. Sä et tule kestämään niitä."

Töissä asiasta oltiin hyvillään. Asiat oli saatu järjestymään siellä jo minusta johtuvien vajeiden vuoksi.
"Kaksi päivää?!", sairasloman pituudelle hämmästeltiin epäuskoisena.
"Ja hankit sitten lisää!"
Siitä nyt en tiedä, mutta nyt nämä kaksi päivää saivat eri suunnan.
Ärsyttää, kuinka asiat dramatisoituvat tällaisten juttujen myötä. Mutta toisaalta parempi mennä turhaan ja sietää se olo kuin katua, jos jotain tapahtuukin. Ja mitä tulee tuohon niin neuvokkaaseen ohjeeseen kuunnella omaa oloani. Pyh. Hiukan hämmentävää.

Ja ajatella: tyttö on jo 1697 grammaa! 😍😍😍
(Minun näkökulmastani jo iso tyttö!)

Raskaana olevan tunnustuksia

Mieleni tekisi kirjoittaa alkuviikon kesälomareissusta, jolloin kiertelimme etelä- ja länsi-Suomea. Kerrottakoon, että poikkesimme aivan päämäärättömästi myös sellaisiin paikkoihin, jotka vaikuttivat kivoilta, kuulostivat mielenkiintoisilta tai jonne osoitti jonkinlainen nähtävyyskyltti. Ihan kaikkea emme toki kolunneet, mutta tulipa tutustuttua muun muassa Raaseporin linnan raunioihin, Dragsfjärdin kauniisiin maalaismaisemiin, Sauvon jylhään kirkkoon kera varsinaisten kohteidemme, Hangon, Rauman, Turun ja Naantalin. Kuinka kaunis Suomi onkaan! Mutta ehkä kerron reissusta myöhemmin. Nyt pohdin enemmänkin tuota veijaria, joka on alkanut heittelemään kärrynpyöriä ja tänäänkin tinttasi käpälänsä suoraan ylävatsaani. Ihan kiva.

Naantalissa

Useimmat olettavat, että viimeistään tässä vaiheessa, tänään rv 30+4, odottava äiti on jo aivan onnessaan, ihmeissään, tohkeissaan ja keskellä valtavaa pesänrakennusviettiä. Whatsapp-ryhmässä, jossa on muitakin "lokakuisia" on jo moni huokaillut, että tulisipa se vauva jo. Moni on sanonut myös meidän vauvastamme, että kuinka ihanaa on, kun hän on jo pian täällä. "Palkinto" odottaa.
Ja toki pystyn allekirjoittamaan kaiken tuon. Kyllä minä haluaisin sulkea tyttäremme jo syliini. Eräänä aamunakin heräsin siihen, kuinka olin imettänyt vauvaa koko yön ja hetken kesti tajuta, että sellaista ei vielä tapahtunut oikeasti. Silti mieleni askaroi enemmänkin äitiysloman aikana tehtävistä reissuista kuin vauvan huoneen laittamisesta. Voi minua.

Tänäiseltä pyöräretkeltä

Luultavasti kyse on kuitenkin vain äidiksi kasvamisesta ja kasvamisesta siihen, että vauva on todella tulossa elämäämme. Saatan vieläkin intoilla jotain liikuntajuttua, patikointireissua tai erästä työasiaa, kun tajuan vasta hetken päästä, että en voi liikkua, kuten ennen, mies huolehtii, etten lähtisi yksinäni vieraille alueille patikoimaan tai että tuo mainittu työjuttu ei tulisi toteutumaan vielä pitkään aikaan.Aihe heräsi mieleeni tänäisellä pyöräilyretkellä, jolloin jouduin kuulostelemaan oloani. Onko asento vielä hyvä, mahtuuko "etureppu" todella vielä mukavasti kyytiin, jaksanko koko reissun ja jos kovasti supistaa, niin huilaanhan riittävästi. Vähän turhauttavaa puuhaa tällaiselle, joka on tottunut vain painamaan ja menemään. Sykkeitäkin tuijottelin, vaikka nykyään olen oppinut jo jonkin verran luottamaan kroppaani ja tuntemuksiini, kiitos sykemittarin, vinkkien ja oman olon kuuntelun. Mutta tällainen aihe tuli mieleen lähinnä hymyn saattelemana. Vaikka raskaus ja vauvan odottaminen ovatkin ihanaa aikaa, niin voi sentään. Ei se aina sitä ole, siitä on todisteena muun muassa edellinen tekstini minun ja mieheni patikkaretkestä. Ja luultavasti tunnustettavaa raskauden kääntöpuolista on jos jonkinmoista, jokaisella omansa.

Tunteiden moninkertaisuus
Pakkoko sitä on kiukustua, kun koko kylästämme ei tahdo löytyä toimivaa pyöränpumppua (vaikka lopulta löytyikin)? Eikö vähempikin riittäisi.
Oikeasti. Kuka itkee Mielensäpahoittajan viime minuuteilla (niinä ainoina, jotka näin selaillessani kanavia)?
Jotain rajaa saisi olla myös äkisemisellä ja huomautteluilla. Kielestäni on tullut liukas kuin saippua, ja ennen kuin olen huomannutkaan, olen teilannut sanoillani kuulijan. Ups.
Tunteet ovat hieno juttu, mutta miten on tuntunut, että etenkin ne "negatiiviset" ja muihin ihmisiin vaikuttavat ovat ilmenneet ihan liian moninkertaisina...

Väsymys ja kropan jaksamattomuus
Ärsyttää, kuinka nopeasti väsähdän asioista, tai kuinka uupunut olen yhdenkin aktiivisen päivän jälkeen. Tympii, kun nukkumisesta ei ole tullut mitään, ja vähänkin puuhatessani tai urheillessani hengästyn ja hiki lentää.
Mutta täytyy sanoa, että siihen nähden, että olen raskaana, olen jaksanut yllättävänkin hyvin.

Painon nousu
Kyllä, tämä on alkanut häiritsemään. Käyn kerran viikossa vaa´alla, jotta pää pysyisi tahdissa mukana. Ja eihän neuvolan punnituksiin voi luottaa, sillä ne ovat ihan mihin aikaan tahansa päivästä ja suoritetaan vaatteet päällä. Sehän ei ole lainkaan verrannollinen.😬 Tiedän taustani vaikuttavan tähän, vaikka en silti koe varsinaisesti antavani sen vaikuttaa tilanteeseen. Järki sanoo, että näin nyt on ja vauva tarvitsee sen painonnousun, mitä hän tarvitsee. Onni on, että hän tulee joka tapauksessa saamaan tarvitsemansa ravintoaineet ensin. Yritän olla vertaamatta itseäni muihin tai sellaisiin kommentteihin, jossa kertoja "hämmästelee", ettei ole saanut kuin 200 grammaa painoa viimeiseen kolmannekseen mennessä. Lähtöpaino ja -tilanne on jokaisella erilainen ja vaikuttaa varmasti myös painonnousuun.
Mutta ei hätää; syön kyllä riittävästi ja säännöllisesti. Mikäli en tekisi näin, niin se kostautuisi pian olossani pahoinvointina.

Krempat ja kolotukset
Lonkka menee jumiin istuessani liian pitkään paikallani, kuten kolmen päivän automatkalla. Jalkoja (ainakin toista) turvottaa herkästi. Ja nyt samainen koipi on alkanut kipuilemaan jalkapöydän päältä. Liekö kyseessä rasitusvamma kroppani painopisteen muuttua?
Kääntyilyt sängyssä ovat myös oma lukunsa. En sentään heräile niihin, mutta melkoista punnertamista se jo on. Saati sitten sukkien pukeminen jalkoihin! Ääh, miksi syksy tulee; kesällä ei tarvinnut käyttää sukkia!
Ja.. noh.. joskus erinäisiä kolotuksia tuntuu niin kyljissä, selässä ja alakerrassa. Ihan hirveän kiva.

Kuumuus
Puuh lääh. Jos mies on ennen naureskellut tapaani nukkua "turkki päällä" (toim. huom. ylläni on ollut aivan tavallinen yöpuku tai -paita), niin nyt se olen ollut jo pitkään minä, joka riuhtoo tuuletusikkunan auki, vaatteet pois päältä (itseltäni), lakanan sivuun (peitosta ei ole ollut pitkään aikaan tietoakaan) ja valittelee silti kuumuutta. Olen selvinnyt kyllä; jotenkin tuntuu ihan typerältä valittaa tällaisesta, kun tilanne voisi olla vielä pahempi. Olisin saattanut olla viimeisilläni raskaana kodissa, jossa oli öisinkin +30 astetta. Ei onneksi ollut näin, mutta kuuma on.

Laskelmointi
Jos ennen ramppasin reissuissa, ystäviä tapaamassa, harrastuksissa ja hoidin kodin, liikunnan ja ruoanlaiton, niin nyt joudun laskelmoimaan voimavarojani, ennakoimaan jättämällä liiat suunnitelmat tekemättä ja epäilemään omaa vointiani silloinkin, kun suunnittelen työvuoroja autonomiseen listansuunnitteluohjelmaan. Toisinaan muut tekevät tätä enemmän, ja minä haluaisin yhä edelleen uskoa omaan jaksamiseeni, kykenemiseeni ja pystyvyyteeni (vrt. halu lähteä Lappiin vaeltamaan näillä viikoilla tai hoitaa muutamat kyläilyt, leipomiset, kylävieraat tiiviiden työpäivien lomassa). En ole vielä oppinut.

Elämän muuttuminen
Tätä olemme halunneet, ja ehdottomasti haluamme edelleenkin. Silti aika ajoin iskee haikeus ja pieni epäilys. Olenko sittenkään valmis ottamaan vastuulleni pienen ihmistaimen? Entä jos en osaa? Jos toiminkin väärin tai huonosti? Entä jos olenkin liian itsekäs, enkä osaa huomioida vauvaa riittävästi? Mitä, jos mokaan kaiken?

Minun tuskin tarvitsee kuitenkaan vääntää rautalangasta, kuinka kaikesta huolimatta en vaihtaisi tätä tilannetta mihinkään. En Lapin vaellukseen, en säännölliseen juoksuharrastukseen, en sushi-annokseen, en normaaliin olotilaan tai haavetyöhöni. Kaikista suurin haave on käymässä toteen aivan kulman takana.
Krempat ja kolotukset, tunnekuohut ja kaikki nämä raskauden lieveilmiöt tulevat olemaan jossain vaiheessa vain muisto (jos sitäkään), ja mitä luultavammin olen aivan täynnä onnellisuutta vauvasta, kun hän syntyy.

Turvoksissa jalka ja kai vähän muukin

Melkoisia päiviä, aikamoisia tunneskaaloja.
Huh, sanon minä. Ei ole helppoa olla raskaana olevan puoliso.
Olen ollut innoissani ja onnessani. Olen tanssinut itsekseni latinorytmien tahdissa, haikaillut tanssitunneille.
Mutta olen myös istahtanut mättäälle istumaan niiskuttaen ja kovasti loukkaantuneena.
Halaus olisi auttanut. Mutta kukapa osaisi lukea ajatuksiani, jos en puhu niistä ääneen?
Olen kiukustunut appelsiinille, jonka sisuksiin laitettu suklaakakun taikina ei kypsynyt nuotion loimussa sitten millään. Lopuksi se tipahti maahan ja nappasin sen suutuspäissäni ja viskasin roskikseen. Painuin syvemmälle metsän turviin itkemään sitä, kuinka "kaikki menee pieleen". Lopulta oli koottava itsensä, juotava kahvi kuksasta ja lähdettävä pois. Saivatpahan toiset retkeilijät ihmeteltävää. Ei tainnut pieni rakko jalassa olla enää niin iso murhe.
Itkeä tihrustin loppumatkan. Ai että hävetti,  hävetti silmät päästäni.
Mies ojensi minulle löytämänsä valkoisen kiven. Se oli sydämen muotoinen.
"Mulla ainakin oli kivaa," sanoi.
Uusi itkun puuska iski. Mokoma itku!
Mentiin mökille, lämmitin kiuasta kyynelvanojen kuivuttua poskille.
Voi minua typerää typerää!
Runttasin vanhoja sanomalehtiä luukkuun, asettelin puuklapeja perään. Tuikkasin tulitikulla tulen sytykkeisiin. Pieni kipinä leimahti ja hiipui lähes saman tien. Ja tämäkään ei onnistu!!

Myöhemmin istuimme saunan lauteilla. Tuijotimme järvelle kumpikin omissa mietteissämme. Sydäntä korvensi edelleen. Itketti ja inhotti myös se, millainen olin. Miksi tunteet ja reaktiot ovat joskus tuhatkertaisia siihen nähden, miten toimisin (luultavasti) normaalisti?
Miten kukaan voisi jaksaa raskaana olevaa, miten minua?
Juttelimme päivästä, sen aikana tapahtuneista kommervenkeistä, eripurista ja sattumuksista saunan lempeissä löylyissä. Selviteltiin, kuunneltiin, pohdittiin.
Pulahdin uimaan, otin muutaman rintauintivedon ja sukelsin vielä pari kertaa.
Mies heitti löylyä kiukaalle. Vesi sihahti kuumaa vasten.
"On oikeastaan aika outoa tällaisen päivän jälkeen," mietin ääneen.
"Ai mikä?"
"No se, että silti tuntuu, että olipa ihana, kun olimme patikkaretkellä."
Maratonitku alkoi hiukan jomottaa päässä.
"Metsässä on aina ihanaa," lisäsin.

---

Eilisiltana sanottiin heipat mukaville iltavieraille. Oli tullut juteltua, vertailtua raskauskokemuksia ja mahoja, ja annettua jopa kiitokset tuolle uuninrämälle, jonka kanssa olin saanut kuin saanutkin leivottua melko kelpo piirakoita illaksi.
Tunsin kivun vihlaisun jo hiukan ennen oven sulkeutumista, mutta jalka nyt oli kipuillutkin jonkin aikaa.
Istahdimme sohvalle ja satuin katsomaan paljaita jalkojani.
"Oho! Katso!", hätkähdin.
Mieskin sen huomasi. Vasen jalkapöytä oli silmin nähden turvonnut, kun taas oikea ei ollut yhtään.
Toki tiesin, että raskaudessa erilaiset turvotukset olivat normaaleita, mutta että toispuoleiset?
Mies käänteli ja väänteli jalkojani, paineli turvonnutta ihoa kimmoisuutta tutkien, tunnusteli lämpörajaa ja tarkkaili verisuonia tai mahdollisia ötököiden puremien jälkiä.
"Ei se varmaan mitään erikoista ole," arvelin, joskin miehen huolenpidosta liikuttuneena.
"Mietitään jotain muuta. Seuraan tilannetta", mutisin miehen lueteltua googlaamansa verisuonitukokset ja raskausmyrkytykset.
"Kyllä muitakin oireita varmasti olisi," tuumin kaivaen omankin luurin käteen googlattavaksi.
"Soita aamulla synnärille," mies varmisteli käydessään nukkumaan.

Aamulla jalan turvotusta oli vielä jäljellä, mutta se oli hiukan laskenut. Olin aamupuuhien jälkeen tekemässä lähtöä kaupungille, kun huomasin turvotuksen lisääntyneen jälleen.
"Millainen sun jalka on?", mies mumisi peiton alta.
Hän katseli turvotusta ja kuunteli huolestuneena, kun kerroin, etten ollut soittanut vielä mihinkään.
"Mut mä seuraan tilannetta!", huikkasin ovelta ja lähdin kaupungille hakemaan ystävääni juna-asemalta.
Iltaan mennessä jalka oli jälleen melkoinen räpylä. Sitä särkikin jonkin verran.
"Eipähän tarvitsisi itsekseen arpoa," tuumin ja näppäilin synnytysosaston numeron.
Jos sieltä pyydettäisi näytille, niin olinpa joka tapauksessa ajamassa kaupungille viedessäni ystävääni takaisin junalle.
Päädyin lopulta keskustelemaan koivestani lääkärin kanssa. Hän kyseli, kuunteli kertomaani, tarkensi ja kertoi, että turvotus vaikuttaisi normalilta raskauteen kuuluvalta.
No, tulipa varmistettua, vaikka oma huoli ei ollut ollutkaan niin kovin suuri.
Illalla nostin jalat sohvan selkänojalle kohti kattoa. On tämäkin! Kun vain tietäisi selkeästi, niin jäisi turha arpominen..

Kävin sitten elokuvissa

Heti, kun kuulin uusimmasta Mamma Mia -elokuvasta, halusin jatko-osiin liittyvistä epäilyksistä huolimatta nähdä sen. Mies ei todellakaan ollut innokas lähtemään.

Niinpä keksin viedä äitini synttäreidensä kunniaksi katsomaan elokuvaa, jonka edeltäjää olimme vuosikausia katsoneet jouluisin. Joten äiti kyytiin, syömään nepalilaista ruokaa (oma lehmä ojassa!) ja yllätyksen paljastaminen. Oli kuulemma arvannut, joskaan ei puheistani. Mutta mieleinen juttu se joka tapauksessa oli!

Leffa oli hauska. Toki musikaalimaisen yliampuva ajoittain, ja elokuvan "selittämättömyys" edelliseen elokuvaan vaati hieman totuttelua. Mutta miten se tempaisikaan mukaansa! Kaikki tutut ja hieman tuntemattomammat Abban laulut sekä vauhdikkaasti tanssivat ihmiset Kreikan saariston upeissa maisemissa sai melkein itsenikin pomppaamaan pystyyn teatterin penkistä ja liittymään tanssijoiden sekaan. Minua on myös aina kiehtonut nykyisyyden ja menneisyyden kietoutuminen yhteen, historian ja tänäisen mysteerien ratkaisujen raottuminen.

Mutta se, mikä yllätti elokuvan aikana, oli sen koskettavuus. Minua alkoi muutamia kertoja aivan itkettämään, ja jossain vaiheessa mietin jo huolestuneena, että mukanani ei ole edes nenäliinaa. Ja sitä paitsi: elokuvanhan piti olla hauska! Ja siellä minä vain itkeä tihrustin!

Ehkä ne kuuluisat hormonit olivat tällä(kin) kertaa asialla. Toki sekä Donnan että Sophien raskaaksi tuleminen ja vauvan syntymä olivat koskettavia...

Äiti kysyi lähtiessämme, että potkiko vauva.

Ja todellakin potki! Ehkäpä hänkin piti Abban musiikista.😉

Rautaa naamaan ja aikaistettu joulu

Eilen oli jälleen neuvola. Joka kerta sitä kuitenkin odottaa, vaikka takana on monta pettymystä. Onneksi nyt odotus palkittiin, sillä käynti oli aika mukava. Ei mitään ihmeempää, vaan ihan mukava. Arvot olivat hyvät, mutta verenpaine vieläkin matalampi ja hemoglobiini keikkuu edelleen matalalla.
"Syöthän rautalisää?", terveydenhoitaja varmisti. No en syö, kun joskus sanottiin, ettei vielä tarvitse.
Tuon kerran jälkeen lompsin apteekin kautta kotiin. Jospa rautalitku poistaisi sumun ja toisi tolkkua pahentuneeseen väsymykseen. Kippis.
Juteltiin niin työjutuistani, voinnistani ja perhevalmennukseen menemisen halukkuudesta. Kuunneltiin vauvan sykettä (väkkärä pyöri taas minkä ehti) ja mitattiin sf-mitta. Ilmeisesti maha on melko pieni, vaikka ihan viitearvoissa. Samoin sain ensi kertaa kommenttia painostani. Sitä on siis tullut, mutta ei mitenkään hurjasti. Kuitenkin riittävästi, kun varmistin.
Terveydenhoitaja kyseli myös hiukan edellisviikon käynnistäni synnytysosastolla supistelujen vuoksi. Hän ihmetteli, että enkö saanut mitään kontrolliaikaa. Tämä jäi itseäni mietityttämään. Olisiko minun pitänyt saada uusi aika, vaikka kaikki oli hyvin?
Hyvin menneen neuvolakäynnin kunniaksi Pieni innostui pitämään oikein kunnon jumppatuokion sekä iltamyöhällä että varhain aamulla. Ihan kuin olisi yrittänyt tulla läpi molemmista kyljistä. Kiva.

Kippis ja kulaus!

Tänään huseerasin sitten oikein olan takaa (sen jälkeen kun minut oli herättänyt kaksikko Team Hippu ja Hipsuttelija. Toinen ravasi ympäri asuntoa haukkuen jotain ja toinen kiirehti jumppaamaan niin, että hiki lensi. Ei liene vaikea arvata, kumpi hoiti kumman puuhan. Oli lopulta noustava ylös, vaikka kello oli vasta 6. Tällaistahan se tulisi olemaan vauvankin kanssa, tuumin keitellessäni puuroa. Päivä olisi täynnä ohjelmaa, joten parempihan se oli päästä varhain liikkeelle.

Kasasin salikamat, ajoin liikuntahallille ja matkalla minua ilostutti koulutielle suuntaavien matkaa turvaamaan tulleet vapaaehtoiset, jotka valvoivat liikennettä ja pienten tien ylitystä suojateiden ja koulujen läheisyydessä. Miten hienoa toimintaa! Toivottavasti koulutie turvataan vielä seitsemän vuoden päästä. (Hui kauhistus; meidän pieni menee jo kohta kouluun!)
Salilla oli mukava puuhastella taas pitkästä aikaa. Kävin siellä jo pari päivää aiemmin heinäkuun hiljaiselon jälkeen. Kuumilla säillä teki mieli vain liikkua ulkona, pyöräillä, uida ja muuttokin vei toki oman aikansa. Nyt sai huhkia tovin salilla, ensin spinning-pyörällä rullaten, sitten erilaisia lihaskuntoharjoituksia tehden (fysioterapeutin ohjeiden mukaan vältellen epäsopivia liikkeitä). Kiva tunne saada vähän vahvistusta käsiin ja yläkroppaan!

Kotiin palattuani pistin tuulemaan. Vaikka epäilys olikin suuri tuota vanhaa hellaa ja uunia kohtaan, niin nyt ei itku auttanut markkinoilla, jos olin aikeissa leipoa pariin tapaamiseen. Pyöräytin feta-kasvispiirakan sekä löytämälläni ohjeella mustikka-mururahkapiirakan. Tuntui ikävältä todeta, että uuni todellakin on parhaimmat päivänsä nähnyt; suolainen piiras näytti päältä tosi tummalta, ollen sisältä kuitenkin vajaasti kypsynyt. Mustikkapiirakka oli nippanappa hiukan liian tumma ("asiaan kuuluvine" peltien kääntelyineen). Huoh. Mutta ei voinut mitään. Koppasin suolaisen piirakan myöhemmin reissuun mukaan ja lähdin erikoiseen tapaamiseen. Olen sellaisessa whatsapp-ryhmässä, johon on kerääntynyt porukkaa Facebookin ryhmästä, ja me kaikki olemme tältä alueelta, laskettu aika lokakuussa. Ryhmässä olemme voineet keskustella niin raskauteen kuin muuhunkin elämään liittyvistä asioista. Olisi siis oikein kiva tavata ja saada kasvot nimille!
Niinpä ajelin kaupunkiin, nappasin yhden ryhmäläisen kyytiin ja navigoimme itsemme kyläpaikkaan. Muita isomahaisia saapui ripottain paikalle, ja koska emäntä ei aivan tarkkaa lukumäärää tiennyt, oli hän kutsumassa jo nuoria Jehovan todistaja -naisiakin sisälle. Pian hän tosin tajusi mahoja katsottuaan, että nyt olikin vähän muu juttu mielessä.
Oli ihan mainio tavata samassa elämäntilanteessa olevia, vaikka toisaalta koin, että olimme kaikki melko erilaisia.

Kotimatkalla poikkesin hakemassa erään paketin.
Raahasin sen kotiin, vedin kiireesti ruoan ja kahvit naamaan, ravistin töistä väsyneenä torkkuvan miehen ylös ja hihkuin:
"Tule intoilemaan mun kanssa!"
Mies lösähti sängylle katselemaan kun minä nostelin tavaroita äitiyspakkauksesta kommentoiden, ihastellen, ihmetellen ja asetellen niitä vieri viereen.
Hauskaa! Vaikka paketti ei kokonaisuudessaan (väri- ja kuviomaailmaltaan) ollut niin kiva, kuin esimerkiksi edellisvuoden pakkaus, niin kyllähän tuo kaikkine kynsisaksineen, haalareineen sun muineen tuo vauvan tuloa konkreettisemmaksi. Hänhän on pian täällä!

Jotta tekststä tulisi vieläkin pidempi, kokoan muutamia suosikkejamme ja ihmettelyn aiheitamme seuraavaan.
Ihmettelyt:
1. Yösiteet
Tämä siis minun mielestäni vähän "turha", sillä (anteeksi paljastuksista) käytin kestositeitä. Mies tosin lisäsi tähän sarjaan kondomit.
2. Farkkukankainen olohaalari
Tästä emme kumpikaan oikein pitäneet. Tyyli ei ole aivan mieleisemme.
3. Unipussi
Ehkä tätä oppii joskus käyttämään.
4. Huopatossut
Toivottavasti nämäkin tulevat käyttöön.
Ihastelut:
1. Lammaskuvioinen makuupussi
Söpö kuosi ja varmasti kätevä pussi.
2. Kissakuvioinen body
No se kuosi.
3.Viltti
No heii... visuaalisuus ja käsituntuma ennen kaikkea!
4. Sydänkuvioiset housut
Ja se prinsessavaihe... Visioin housujen pariksi jo jonkun hempeän bodyn...
Toki pakkauksesta löytyi paljon hienoa ja hyvää, ja luultavasti jo huomenna ihastelen jo joitain eri tavaroita. Kenties kuumemittaria, lakanoita, haalaria, värikkäitä bodeja, ensikirjaa tai villapipoa. Tai vain herkistelen sitä, että tuleeko meille todellakin vauva!

Onko sukupuolella väliä?

Oli vauva sitten kumpi tahansa, niin hän on aivan täydellinen meille. Mutta luultavasti kaikilla on jonkinlaisia odotuksia ja ajatuksia siitä, kumpi olisi mukavampi saada. Minulle tuo toive oli tyttö. Jostain syystä olin aina ajatellut, että olisi ihanaa, jos ensimmäinen lapseni olisi tyttö. Ehkä ajatus on johtunut siitä, että olen itse perheestä, jossa meitä on ollut kaksi, minä ja pikkuveljeni. Mies haikaili myös tytön perään. Sukupuolella ei kuitenkaan ollut niin suurta merkitystä siinä vaiheessa, kun vain toivoimme lasta. Kun Vauvanitu oli sitten kyydissä ja tarttunut kiinni sydän vinhasti sykkien alkoivat myös meidän ajatuksissamme raksuttaa. Toivottavasti kaikki on hyvin! Kumpikohan hän on?
Vaaleanpunaisin ajatuksin ajattelin vauvaa, vaikka jostain syystä aloin kokemaan yhä voimakkaammin, että vauva on poika. Lisäksi kasvavan mahani perusteella häntä veikattiin pojaksi. Kiertelin jo hieman katselemassa vaatteita, ja jotenkin eksyin aina poikien puolelle.

Sitten koitti rakenneultra. Odotin vain kuulevani, että kaikki on vauvalla kunnossa. Siitä huolimatta olin edelleen hiukan epäuskoinen. Kaikki on siis hyvin? Onhan? Sitten kätilö hihkaisi:
"No nyt hän pyllistää!", jonka jälkeen hän hihkaisi meille vauvan sukupuolen. Loppuajasta en sitten muuta pystynytkään ajattelemaan. Pieni suloinen...
Niin, tänne en ole kertonutkaan sitä, mutta tuosta hetkestä lähtien puin ylleni vaaleanpunaiset lasit. Tyttö! Hän on tyttö!

Monenlaiset ajatukset ovat risteilleet tuon päivän jälkeen päässä. On ollut ilo saada miettiä vauvaa konkreettisesti; nimivaihtoehtoja, ulkonäköä, vaatteita, vauvanhuoneen sisustamista ja sen sellaisia juttuja. Olen käynyt myös eräänlaisen ristivedon sen kanssa, millaisiin vaatteisiin aikoisin pukea vauvaani. "Ei sitten mitään pinkkiä päästä varpaisiin! Ei Hello Kittyä! Ei pelkkää pitsiä ja hörhelöä, söpistelyä ja ja... pinkkiä!", pohdin väri- ja tyylimaailmaani. Ihastuin auringonkeltaisen, vihreän, liilan ja punertavan sävyisiin vaatteisiin. Meille molemmille oli kuitenkin tärkeää, että tyttö saisi olla tyttö, eikä kenenkään tarvitsisi arvailla hänen sukupuoltaan vaatteiden neutraalin värimaailman perusteella. Mutta että pelkkää pinkkiä, vaaleanpunaista ja prinsessaa... Jotenkin... ei. Ehkä joku vuosi sitten, mutta nyt ei. Nyt jotenkin vain ajattelin vieväni häntä retkille luontoon, ja sinne ei liian hienosti voinut pukeutua. (Jes, mikä ajatus.)

Kävin eilen kiertelemässä kirpputoreja ja tavallisiakin kauppoja. Tein joitakin löytöjä, kuten muutamia bodeja, sukkia ja sen sellaisia. Ostinpa niinkin ajankohtaisia asioita kuten tuttipulloja, tutteja ja vaippoja. Kyllä. Ja eilen alkoi vasta viimeinen kolmannes. Olin iloinen löydöistäni, viikkailin niitä illalla moneen kertaan ja tapaan kaappiin, jonne olen koonnut vauvan tavaroita. Hypistelin jo aiemmin tekemiäni hankintoja, mietiskelin sitä ihmettä, jonka saisin pukea noihin vaatteisiin. Hymyilin ajatukselle, että äitiyspakkauskin saapuisi varmasti melko pian.
Ja sitten se iski..

Haluan prinsessan! Minun pienen prinsessani, tyttöni! Haluan vaaleanpunaista, sydämiä, hempeyttä, söpöä! Haluan pastellinsävyisiä helmiä tuttinauhaan, rimpsuja tytön ylle ja pieniä sydämiä sukkiin!
Haluan myös ne kirkkaat värit, joita niissä muutamissa vaatteissa jo on, mutta meidän pieni prinsessamme saa olla söpö.Ja niin urhoollinen mieheni jaksoi suoriutua tästä päivästä kanssani. Päivästä, jolloin kävimme tekemässä tilauksen vaunuista (pakettihintaan monenlaisen vermeen kanssa), kiertelimme kaupoissa, hypistelin vaatteita kirpputorilla ja hihkuin erilaisten vauvanjuttujen vuoksi. Toisaalta saimme molemmat hyvää käsitystä siitä, mitä emme tulisi tarvitsemaan, mistä emme pitäneet, mikä voisi toimia ja mistä molemmat pidimme. Ja olipa ihanaa sekin, kun mieheni tarttui erääseen vaaleanpunaiseen pupukuvioiseen bodyyn.
"Tämä olisi kiva," hän sanoi. Tytölle vaaleanpunaista ja hempeää.

Mutta ihan kuin tässä olisikaan mihinkään kiire. Tänään on rv 28+1 ja vauva se pyörii ja hyörii. Itse alan väsymään nopeammin kuin aiemmin, eikä tänään kummastakaan meistä ollut enää mökkireissulle ankaran (?!) vauvantarvikeshoppailun (=kiertelyn ja katselun) jälkeen. Kävin aamulla pitkästä aikaa salillakin, mikä oli sinänsä aika kivaa, mutta eri tavoinhan siinä on huomioitava energiantarve suhteessa tulevaan kaupunkipäivään. Tietynlainen huono olo on myös tehnyt pienen paluun; kenties juuri energiantarve on alkanut suurentumaan, sillä iltaisin saattaa iskeä huono olo huolimatta "ihan hyvän kokoisesta" iltapalasta. No, kai nyt kilon painoon ehtinyt tyttö tarvitseekin paljon energiaa, jotta voi kasvaa ja kehittyä.

Tulisikohan huomenna postista helmiä? Tuttinauhoja voisi alkaa väkertämään...